Nelivuotias hyvänviihteinen poikalapsi herää aamulla onnellisena
huolimatta siitä, millainen edellinen ilta on ollut.
Eilisilta -- se on pitkän unen aikana kiitänyt tietoisuudesta sinne,
missä jo ovat kaikki entisetkin elon päivät, syntymän jälkeiset ja sen
edelliset. Kun lapsi avaa silmänsä, osuu siihen eilistä kirkkaampi
auringon säde, joka tullessaan on kiitänyt myriadein ruoho- ja
lehtisilmujen yli tehdäkseen yhdessä elpyvän alan kohdassa pienoisen
taikateon nuoren ihmissilmän hermokalvolla. Vaikkei poika paljoa
muista eilistä, niin tuo ensimäinen sädekiihto jo sanoo hänelle
kaiken: että tämä on etääntyneen eilispäivän lisääntyvää jatkoa,
silmuineen, lintuineen, lämpöineen... Veren kulku vahvenee, muutamalla
sykähdyksellä valtimo on kohonnut eloisaan päivävauhtiinsa. Samalla
pää nousee tyynyltä, uroksenalku vääntyy istualleen, silmäluomet
painuilevat hitaasti ja pieni käsi pyrkii paidan alle kyhnyttämään.
Kaikki näkyväinen kelpaa esineeksi aistinten leppoisalle hurmalle ja
johteeksi orastavan sielun mystiikalle. Pirtin lattialla on punainen
keinutuoli ja sen selustimella jokin vanhan Riikan vaatekappale. Mutta
vaate on valahtanut kummalliseen asentoon, siinä on suuri ihmisenpää
pitkine nenineen ja hassun kuperine leukoineen. Se olla jämittää siinä
vain vaikka kuinka kauan katsoisi, ja vähitellen luulee saavansa
selville mitä sillä on mielessä. Se nauraa yhtäältä, mutta toisaalta
näyttää siltä kuin se olisi kovin kipeä... Silmät painuvat lopulta
harilleen sitä katsellessa. Ja harittava katse näkee toisen sängyn
puolessa toisia asioita. Sieltä näkyy syy, miksei kukaan vielä ole
kiinnittänyt huomiota poikalapsen heräämiseen.
Kun poika odotti huomiota, odotti hän sitä vanhalta Riikalta, jonka
pää tuhansine kasvoryppyineen ja syvälle mytistyneine suineen aina
oli valmis hyvään muikeaan hymyyn lasta kohden, varsinkin aamuisen
heräämisen hetkellä. Riikalla oli aina tasainen kiire ja hänen
toimeliaisuutensa oli vakavaa, mutta hymy seurasi aina mukana niinkuin
jokin soma hepene.
Hän puki pojan aamuisin ja antoi sille korttelin tuoretta maitoa.
Mutta nyt sai poika pitkänkin hetken istua ja räpytellä silmiään ja
Riikan kasvoilla pysyi silti hymytön vakavuus. Poika saa nähdä, kuinka
Riika nostaa istualleen toisessa vuoteessa makaavaa tuttua olentoa.
Sekin on kyllä lapsen tavallinen aamunäky. Jossakin tietoisuuden
äärimmillä rajoilla on se aika, jolloin tuo sängyssä makaava olento
käveli ja liikkui, lypsi ja lakaisi, torui ja hyväili. Silloin oli
lunta ja päreitä ja isä teki päreistä hönkämyllyn, joka varrestaan
tuettiin tallukkaalla muurin otsalle ja kieppui siinä itsekseen koko
päivän, kunnes kissa sen pudotti sinne lattialta hypätessään. Miksei
enää tehdä hönkämyllyä eikä panna lamppuun tulta, vaan naurahdetaan,
kun lapsi sellaista kyselee? Riika sanoo, että nyt nähdään ilman
lamppua ja tarjetaan ilman pesän hönkää, mutta mitäs ne tähän kuuluvat?
Riika ei ollut täällä silloin, siitä se johtuu. Silloin oli äiti,
tuo joka makaa sängyssä ja tuntuu vieraalta siellä ääneti maatessaan
ja melkein pahalta, jos hän sieltä jotain sanoo lapselle, hiljaa
ja huohotellen. Lapsen on ikävä, kun joskus pitää jäädä tuon äidin
kanssa kahden kesken. Riika on hyvä. Lapselta pääsee itku, kun Riika
joskus kiireen kaupalla käväisee kotonansa. Sillaikaa pyrkii äiti aina
puhelemaan ja tahtoo vuoteensa viereen hivelläkseen lapsen hiuksia.
Korkealla hyllyllä on Riikan virsikirja, jonka hän toi tullessaan tänne
kauan sitten, silloin kun isä sen haki ja äiti rupesi makaamaan. Sen
virsikirjan välissä on hopealla päällystetty nelikulmainen pahvilappu
ja siinä enkelinkuva. Riika ei anna sitä pojalle ikiomaksi, mutta
joskus hän antaa sen lapselle katseltavaksi, kun on mukava päivän hetki
ja äiti nukkuu hiljaa hossaten. Mutta kun Riika lähtee kotiinsa, on
kuva koko sen ajan saamattomissa. Ja kun Riika illalla palaa, ei kuvaa
taas muistakaan pyytää. Elämässä on silloin reipas sykähdys. Äitikin
puhuu vuoteestaan niinkuin hiukan hauskemmin...
Mutta nyt tänä aurinkoisena aamuhetkenä on keinutuolin selustalla
Riikan iso liinanen muuttunut hassuksi päänkuvaksi eikä Riika hymyile,
vaikka poika herää. Riikan nostaessa huohottaa äiti kiihkeämmin kuin
koskaan ja Riika näyttää neuvottomalta: äidin lääkeastia on kaukana,
ei ylety sitä toisella kädellään ottaa toisen tukiessa äitiä. On tämän
asumuksen tavallinen aamutilanne, mutta sittenkin tavaton. Lyhyen
hetken tuntuu lapsesta siltä, että vanha Riika on siirtynyt äidin
puolelle eikä ole enää hänen Riikansa, joka pukee, syöttää ja antaa
katsella hopeakuvaa.
Hetket odoteltuaan näkee lapsi vihdoin Riikan selvittelevän hänen
housujaan ja sitten lähestyvän häntä. Mutta vieläkään ei Riika hymyile
ja hänen pukemisensa on hätäistä, ei hyväilevän kiireetöntä kuten
tavallisesti. Ja kun hän on saanut puettua, ei aamumaitokaan ole
kunnossa; poika saa siinä uneliaana odotella, kun Riika lähtee sitä
hakemaan. Ja kun hän juotuaan tapansa mukaan pyrkii ulos mäkeen, on
Riika sen suhteen kummallisen huomaamaton. Lapsi saa ilman mitään
varoituksia mennä porstuaan ja pihamaalle uuden päivän lämpimään
laajuuteen poimimaan talvikin lehtiä ja hätyyttämään varpusia.
Mutta eräällä hetkellä ilmestyy Riika kuistin ovelle ja huutaa lasta:
-- Tule pian pirttiin, äiti taitaa kuolla ja tädin täytyy mennä
hakemaan isää talosta.
Poika seisoo liikkumatta paikallaan kädessä jokin kuiva korsi.
-- Tule pian nyt, toistaa Riika ja lähestyy nopeasti lasta. Lapsi itkee
ja kompuroi jaloillaan, kun vanhus sitä taluttaa. -- Ole hiljaa nyt,
ettei äiti kuole, supisee Riika. -- Täti käy kiiruusti hakemassa isän
kotio, ole sinä koreesti pirtissä se aika.
Hämääntyneenä lapsi nyyhkyttää eikä ymmärrä mitään, ennenkuin Riika
on kadonnut ja lukinnut oven. Lapsen ympärille jää hiljaisuus, jota
hallitsee sairaan huohotus. Kello käy. Aurinko yhä sädehtii. Poika
seisoo oven puolessa. Tämä näin seisahtanut hetkinen on varmaan ainoa,
joka jää pojan mieleen koko tältä aikakaudelta.
Nyt sairas huiskuttaa kättään ja yrittää ääntää. Lapsi tajuaa asian
vaistollaan: äiti tahtoisi häntä lähemmäksi. Jo kuuluukin selvästi:
"Tule rakas lapsi." Mutta äiti ei voi nähdä poikaa siihen, missä tämä
seisoo, ja vaistomaisesti poika on ihan hiljaa niinkuin tahtoisi
uskotella, ettei hän siinä olekaan. "Tule rakas lapsi tänne", ääntää
äiti uudelleen ja huohottaa kiivaammin, mutta poika pyrkii hiljaa
ovelle päin tarttuen jo ripaan. -- Ai-ai-ai -- valittaa sairas. Kello
käy, päivä sädehtii.
Pojalla on se vaisto, että hänen on oltava ihan ääneti ja liikkumatta,
vaikka kuluva aika, kun tuolla iällä noin joutuu katsomaan sitä päin
kasvoja, tuntuukin kammottavalta. Sairaan äännähdyksiin ja heikkoihin
liikkeisiinkin tulee yhä kammottavampi sävy. Silloin kuuluu oven takaa
kopeloimista. Isä tulee sisälle yksinään rientäen, Riika on jäänyt.
Pojan kasvot uskaltavat taas vääntyä itkuun, hän kaipaa Riikaansa ja
pyrkii ulos. Mutta isä, joka luulee lapsen äitiään itkevän, taluttaa
häntä kädestä äidin vuoteen viereen, jolloin lapsi parkaisee ääneensä.
Tällöin sairaan silmät aukenevat ja hän ääntää selvästi: "Jumala teitä
kaikkia siunatkoon", ojentaa kätensä ja alkaa nytkähdellä. Kun vanha
Riika hengästyneenä astuu pirttiin, heristää isä hänelle kättään.
Hiipien lähestyy Riika vuodetta. Kaikki on lopussa, mutta lapsen
epätietoisuus on korkeimmillaan.
Nyt itkevät isä ja Riikakin. Poika vaistoaa, että tavaton
avuttomuudentunne on vallannut koko maailman, isänkin kesken päivää
pihkaisissa työvaatteissaan. Lapsi puristautuu lujasti kiinni Riikan
hameisiin, joiden ystävällisen tuoksun hän niin hyvin tuntee. Kun Riika
sanoo, että pojun äiti nyt kuoli, meni taivaaseen Jumalan tykö pojua
odottamaan, saa hän vastineeksi yhä kiihkeämmän puristuksen. Lapsi
tajuaa, että tämän tapauksen kohtalokkain seuraus on Riikan poismeno,
kun äiti rupesi olemaan noin hiljaa; ei pyydä mitään eikä tarvitse
"vastustamista".
"Älkää menkö Riika pois", sanoo lapsi itkunsa seasta, "antakaa maitoa."
* * * * *
Isä istui yhä puhumatonna äidin vuoteen vieressä; oli niinkuin he
olisivat siinä yhdessä jotakin katselleet tai kuunnelleet. Riika
liikahteli pirtissä, mutta ei puhutellut isää ja kuiskasi jotakin,
johon isä päätään kääntämättä nyökkäsi. Sitten Riika tuli pojan luokse
ja supatti sille:
-- Täti vie sinun nyt Kulmalan tätiä katsomaan. Tuletkos? Poika lähti,
kun Riikakin tuli. Isä jäi yhä istumaan äidin pään viereen.
Kuimalaisilla oli omat elämänkiireensä, arkipäivänä. Ensin poikaa
Riikan lähdettyä katseltiin ja puhuteltiin, niinkuin ainakin ihmistä,
jonka äiti on kuollut, mutta sitten hän sai olla töllöttää yksinään.
Ensin hän pyrki katselemaan ikkunasta polulle, jota Riika oli mennyt
luvaten pian tulla noutamaan hänet takaisin. Uskalsi jo hypätä
penkiltäkin ja katsella lähemmin. Pirtti oli vielä aurinkoisempi kuin
kotipirtti ja ikkunoilla oli enemmän kukkasia. Kulmalan emäntä toi
suuren tuoreen voileivän ja supatti, että osaatko sinä itse avata
nappisi ja sano tädille sitten jollet osaa.
Kulmalan emäntä sai monta kertaa lohdutella poikaa ja vakuutella, että
äiti nyt on taivaassa, tuota ihmeellistä tämänpäiväistä vakuuttelua,
jonka tarkoitusta poika ei ollenkaan ymmärtänyt. Tuleeko Riika jo pian?
sehän tässä oli pääasia. Että pääsisi taas elämään niinkuin ennenkin.
Onneksi tämä oli näin aurinkoinen ja hyvä pirtti, eikä täällä ollut
äidin sänkyä. Pahat aavistukset vain pitivät pienen kiehkurapään silmiä
totisina, kun hän keskipäivän pitkät tunnit nyhjäili Kulmalan pirtissä
penkin ja sängyn päädyn vaiheilla.
* * * * *
Maa ja ilma on iltapäivän paisteesta kylläisimmillään, kun kujaa
pitkin menee isä poikineen. Mökkien ikkunoista katselevat vaimojen
silmät liikutettuina heidän menoaan, kuinka pieni tämänpäiväinen
orpo urhoollisesti käydä naputtaa isänsä käsipuolessa kuivahtaneella
tiellä. Puolimatkassa ottaa isä lapsen käsivarrelleen. -- Ei ole enää
äidin syliä silläkään laps'paralla, sanovat hentomieliset katselijat
nautiskellen omasta tunteestaan paljon enemmän kuin lapsen osaa surren.
Mutta asianomaiset ovat sillä välin päässeet omaan pihaansa, jossa isä
vähän ennen portaita laskee poikansa maahan. Poika huomaa pellolla
sängyn ja oljet, niihin paistaa häikäilemättä aleneva aurinko. Ja
pirtin ovi on lukossa. Missä on Riika? Katse etsi totisena isän
katsetta, mutta isä tulee vain katsomatta ja avaa oven avaimellaan.
Onko nyt Riika pirtissä lukkojen takana ja missä on äiti, kun sen sänky
on pellolla? Eiväthän ne niin pian voi tuonne taivaaseen päästä. Siellä
on vain Ville-vainaa, jota hän ei ole koskaan nähnytkään.
Pirtissä on kumminkin äidin sängyn tila tyhjä eikä Riikaa näy missään.
Lapsi astelee ihmeissään entisellä sängyn paikalla eikä ymmärrä mitä
tämä tämmöinen on, kun isä itse laittelee pöydälle syötävää. Ollaanko
ollenkaan kotona? Missä Riika on? Onko isä yhtä hyvä kuin Riika?
Isä sanoo vain, että Riika meni kotiinsa käymään -- kyllä se sieltä
pian tulee, mutta ei sano koska se tulee.
-- Missä äiti on?
-- Äiti kuoli ja vietiin pois, vastaa isä. Miehen ääni värähtää sen
tähden, että hän sanoo sen omalle lapselleen.
-- Miksei äitiä enää auteta?
-- Ei äitiä tarvitse enää auttaa, äiti on taivaassa, siellä missä
Villekin.
Kahdenkeskenolo oman pienen pörröpäänsä kanssa tässä huoneessa lientää
lopulta miehen sydämen kokonaan. Vesi valuu hänen silmistään ja hänen
on kiireesti ryhdyttävä jotakin toimittamaan, ettei lapsi näkisi hänen
tilaansa.
Lapsi aavistaa sen kumminkin, ja kun päivä ehtii yhä pitemmälle
iltaan, tulee pojan yhä kiihkeämpi ikävä jotakin, ei tiedä mitä.
Maatamenon aika lähestyy. Nyt pitäisi olla Riika antamassa iltamaitoa
ja riisumassa. Isä lähtee itse lypsämään ja käskee pojan olla kauniisti
pirtissä, katsella navetalle päin, niin on hauskempi.
Mutta kun isä on vasta puolilypsyssä, kuulee hän lapsen tulevan
navetalle kompastellen ja itkien.
-- Missä minun Riikani on? huutaa lapsi.
Tyyntyneenä surussaan isä nostaa pojan navetan puolelle ja saa
miten kuten lypsetyksi loppuun. Lehmän jälkihoito jää niin ja näin,
kiiruhdetaan sisälle. Maito tyynnyttää lasta hiukan, niin että isä saa
hänet riisutuksi. Kun hän on jo paidallaan, tulee mieleen jotakin:
hän kapuaa alas isän sylistä ja menee tiettyyn paikkaan katsomaan
kirjaansa, jonka hän on tänään kokonaan unohtanut. Se on vanha
puhelinluettelo, jonka isä joskus on tuonut talosta. Kun poika sitä nyt
selailee, putoaa sen sisältä vanhan Riikan hopeaenkeli. Se on nyt ilman
Riikaa lapsen käsissä, vapaasti, ihanasti. Mutta liikutuksen väre käy
taaskin läpi isän sydämen.
Kun lapsi on tasaisen ilon vallassa, on sitä helppo ja hauska asettaa
makuulle. Kun sen hengitys jo on tullut syväksi ja tasaiseksi, on
vanhemman ihana viivähtää sen vuoteen vieressä, varsinkin näissä
oloissa, jotka tässä huoneessa nyt vallitsivat. Hopeaenkeli oli somasti
lapsen kädessä kasvojen tykönä. Oli niinkuin olisi tyrkännyt kaunista
kuvaa, kun isä sen siitä irroitti ja laski hyllylle. Sehän olisi
kumminkin yöllä nukkuessa pahoin mytistynyt.