Kuuden vuoden ikäinen ihmistyttö, joka nyt sattumalta istuu yksin
pesässään, isänsä pirtissä, tuntee tällä Jumalan ilmalla olevansa
jonkun häntä itseänsä verrattomasti väkevämmän asian keskellä, lopulta
sen puristuksessa. Hän istuu siinä kuin koulussa saamassa mestarilta
oppia koko elämänsä iäksi.
Luonto on valinnut soveliaan hetken näyttäytyäkseen auliille
oppilapselle semmoisena kuin on -- suuri taivaan kokoinen, hiukan
vähämielinen ja kuuro olento, joka ei osaa puhua, vaan jylisee ja
huohottaa, ryskää ja raivoaa, on välillä vaiti ja joskus hymyilee.
Silmä ei sitä näe katsoen, mutta mieli näkee sen katsomatta, kaikkialla
pään päällä ja takana. Vaikka se ei puhu, on sillä omat mielihauteensa
niinkuin kuuromykällä, ne tulevat ilmi arvaamattomina tekoina. Ei
tiedä, mistä ja koska se on suuttunut ja hirmustunut, mutta siltä
tuntuu, että sillä silloin on mielessä kaikki ihmisen tekemä paha,
eivätkä viisaimmankaan sovittelupuheet auta. Ei isäkään voi sille
mitään, vaikka isä on niin paljon parempi ja vanhempi kuin monet pahat
ihmiset. Äiti-vainaa selvästi pelkäsi ja haki virsikirjan, kun ukkonen
räjähti pirtin päällä isän poissa ollessa -- saman virsikirjan, josta
luettiin ja veisattiin silloin, kun äiti-vainaata itseä lähdettiin
viemään kirkon hautaan...
Lapsi istuu nyt yksin pirtissä sivuakkunan pielessä ja katselee
suuripiirteistä lumituiskua. Pirtti on siinä perimmäisessä sopessa,
kun suuren kylän vainioalue tunkeutuu yhdellä kulmallaan metsäalueen
sisään. Eivät sinne kaikki tuulet sovikaan eikä pahimmin tämäkään,
mutta valtavat lumipyörteet saapuvat kumminkin aavoilta vainioilta
siihen asti, missä metsä ja mökki nurkkineen ne pysäyttävät
ihmeellisiksi kuvioiksi, joita ihmissukkeluus ei voisi jäljitellä.
Taitaa olla jo keskipäivä, mutta lapsesta tuntuu siltä kuin yhä olisi
sama hetki, jona hän heräsi. Jo silloin oli huoneessa tämä sama
valkoinen valaistus, viileä ja varjoton olo, johon ei voinut oikein
loppuun asti herätä.
Ulkona riehuu yhä sama hullaantunut lumi. Se näyttää aikovan tehdä
jotain aavistamatonta pahaa: on kuin saapuisi tietä pitkin se juopunut
mies, joka kerran riiteli isän kanssa. Ja isä on poissa, joka aamu
hän on poissa, kun lapsi herää. Koko päivä on ainakin niinkuin pientä
tiedotonta jännitystä sen johdosta. Mutta tämmöisenä päivänä on aivan
erikoinen sävy isän tutuissa esineissä, ne näyttävät kaikki hiukan
avuttomilta, niinkuin kuuluisivat vainajalle, tervatut saappaat
orsilla, lakki ja takki ovensuunaulassa. Niinkuin raivoava myrsky
olisi jollakin tavoin hävittänyt isän jo aikoja sitten, nuo vähäiset
kappaleet vain ovat jääneet tänne. Kaikki sen jo tietävät ja sen tähden
nyt onkin tämmöistä. Onko enää Ainuakaan? Ainu lähti kirkolle aamulla,
siitä on jo käsittämättömän pitkä aika. Aivan varmaan häntä ei enää ole.
Ja lapsi ikäänkuin tulee tajuihinsa jostakin pitkästä mielen häireestä.
Yksinhän hän on aina ollutkin, isä ja Ainu ovat olleet jotain unta,
joka nyt herättyä kauhistaa. Ainu on hänen sisarpuolensa, niin hän on
usein kuullut sanottavan ymmärtämättä mitä se on. Nyt hän sen ymmärtää,
se on tätä tämmöistä... Ainua ei ole myrsky vienyt, se liikkui aamulla
täällä pirtissä ja lähti sitten. Se lähti pakoon tätä ilmaa ja pääsi
jonnekin, jossa nyt on, ehkäpä kesässä jossain... Mutta isän oli myrsky
silloin jo vienyt ja minut se salpaa tänne --. Ainu tiesi sen kaiken ja
lähti, tuota tietä...
Samassa myrsky nostattaa kaikkein korkeimman ryöppynsä juuri tien
kohdalle, niinkuin olisi lapsen ajatusta seurannut ja raivokkaasti
myöntäisi, että niin on asia, luulitko toisin olleen? Lapsen silmät
seuraavat tapausta rävähtämättä, pilvi liikkuu pirtille päin ja
kiertyy navetan edessä äkäiseksi kiemuraksi. Se näyttää katoavan
kinoshirviön suuhun, jonka lapsi nyt vasta huomaa. Äsken siinä oli vain
lunta, nyt siinä on pedon kita. Se pääsi siihen vaanimaan sillaikaa
kun hän ajatteli ajatuksiaan, se on kuin suuren kalan pää avoimine
suineen, jonka pohjaa ei näy, vain varjoisa leveä rako. Lapsi katsoo
katsomistaan. Ei ole enää kysymys isästä eikä Ainusta -- ne kuuluivat
johonkin hyvin etäiseen, tyveneen säähän -- vaan siitä, kuinka kauan
hän voi istua tässä penkillä ja katsoa tiukasti tuonne. Taakseen
pirttiin ei uskalla katsoa -- sitä juuri odottaa tuo levenevä lumikita,
joka on vieläkin pahempi kuin myrsky, koska se niin vihaisesti nielaisi
sen kaikkein suurimman lumipyörteen. Se on nyt ainoa paha, myrskykin
ikäänkuin asettuu lapsen puolelle yrittäen yhä uusilla tupruilla
peittää hirviötä. Kun ei vain alkaisi hämärtää. Lapsi tajuaa, että niin
tulee käymään, että tähän tuijotukseen liittyy vielä isän odottaminen,
jonka tietää toivottomaksi.
Tämä ennakkoaavistus tuo lapsen kasvoille kuivan itkun väänteet. Hän
kuulee siihen, kuinka kissa, jonka hän on vallan unohtanut, nousee
makuultaan uunin otsikolta, hyppää alas ja alkaa kohta maukua ulos
päästäkseen. Mutta taas kiertyy suuri ryöppy kitaan eikä lapsi uskalla
hievahtaakaan, hän luulee juuri huomanneensa ensimäisen iltahämyn
väivähdyksen -- ja eikö lumikita jo tullut lähemmäksi sillaikaa, kun
hän kuunteli kissan liikkeitä? Mieli taistelee kauhun kanssa ja silmä
tähtää yhä kiinteämmin navetan edessä kasvavaan kinoskuvioon, jonka
teräväharjainen pyrstö jo ulottuu kauas vainiolle. Silmä rävähtää
harvoin ja silloin aina hämy käyttää tilaisuutta vahvetakseen.
Ja hämylle on antauduttava. Se on niin mahtava, ettei kaukaisinkaan
mielen kolkka kuvittele siltä pelastuvansa, kun se laskeutuu suurena
ja sumentavana, siirtäen hyvin nopeasti entisyyteen aivan äskeisetkin
asiat. Eikä hämy sittenkään olekaan vihainen ja tiukka niinkuin oli
lumituisku, se tulee tulemistaan lempeänä ja pehmoisena, ja ennenkuin
lapsi huomaakaan kuiskuttelee se jo silmien uupuneelle katseelle mielen
parhaita muistoja. Näinä hetkinä juuri äitivainaa hääri navetassa ja
lapsi oli yksin turvallisesti pirtissä maitoa odottaen. Yhdessä kissan
kanssa, joka nukkui muurin otsikolla.
Kissa naukaisee nytkin ja lapsi vavahtaa, entisyyden kuvitelma oli
tullut liian lähelle. Ei hän sittenkään uskalla mennä sitä päästämään.
Aikansa nau'uttuaan se herkeää laimeana lattialle istumaan ja jää
vähitellen lapsen jännityksen ulkopuolelle, säilyen vain heikkona
tietoisuutena sillaikaa kun silmä taas hakee turvaa hämystä, tästä
tämän illan hämystä. Se yhä varttuu ja niin siinä lopultakin käy, että
lapsen jännittynyt tuijotus hänen itsensä huomaamatta väsähtää ja
lientyy. Lumipedon piirteet ovat himmenneet, sen peloittava olemus on
haihtunut, se on kuin työstä päässyt päiväläinen, raukea ja tahtomaton.
Juuri hiukkasen on hämyssä vielä jännitystä, kun se aavistuttelee
omia asioitaan, joita lapsen ei tarvitse muuta kuin sen tuudittavasta
hyminästä kuunnella, ei ajatella eikä pelätä ollenkaan. Kissa on
hypännyt viereen penkille istumaan ja on tällöin jo oivallinen toveri,
tuttu, lämmin ja kotoinen.
* * * * *
Hämyä kuunnellen tyttölapsi viipyy paikoillaan. Hän näkee Ainun
haamun tulevan pihassa, mutta se ei häntä erikoisemmin havahduta,
vaikka tuntuukin viehättävän. Kissa kiiruhtaa ovelle Ainun tullessa.
Jo näkyy pihassa toinenkin haamu: isä palaa työstä, otetaan tuli
lamppuun ja alkaa se oikea ilta, johon isäkin kuuluu. Isä sanoo, että
siellä on lumi muuttumassa vedeksi, mutta kyllähän onkin ollut aika
pirstinkiä tämän päivän. Isä puhelee lapsilleen ilmoistakin, kun ei ole
parempiakaan puhekumppaneita.
Kuusivuotiaskin käväisee vielä pihalla, kun jo on pilkkopimeä.
Hän antaa päivällisten kauhujen lähestyä tajuntaansa viehättävinä
jälkimaininkeina; on sitä suloisempi sitten juosta pirttiin ja
siellä kerätä kengistään nuoskeata lunta pieniksi palleroiksi,
leikkilumipalloiksi.
Seuraavana aamuna paistaa aurinko, ja lumi on aamuyöstä hiukan
kahertunut. Navetan eteen tullutta hirviön kitaa voi nyt uutena päivänä
ja aivan uudessa olossa mennä vierestä katsomaan. Voi hakea sisältä
jonkun lelunkin, sovittaa sen sinne mukavaan rakoon lumikatoksen alle
ja sitten juosta pirtin ikkunasta katsomaan, kuinka se on siellä...
Luonto ei näyttäydy tänään erikseen. Se on taas samaa kuin elämä.