Pian olin istumassa tyhjien vasujen keskellä purjekuomuisissa
vankkureissa, ja silloin kun hevonen itsestään pysähtyi maatalon
pihaan, oli jo yö pitkälle kulunut.
Vuokratilan isäntä tuli talosta, ja hänen käsivarrellaan heilui lyhty,
joka ei valaissut muuta kuin hänen puukenkiensä kärkiä. Hän lähestyi
meitä, auttoi minut alas vankkureista, nosti sitte lyhtynsä kasvojeni
tasalle ja sanoa tokaisi peräytyen:
"Ompa se pilan pieni piika."
Lampuodin vaimo opasti minut kamariin, jossa oli kaksi vuodetta. Hän
osotti minulle oman makuusijani ja sanoi minun jäävän huomispäiväksi
yksikseni lehmipaimenen kanssa, koska kaikki muut aikoivat
Juhannus-juhlille.
Aamulla heti herättyäni vei minut lehmipaimen omettaan, jossa
minun piti häntä auttaa elukkain ruokkimisessa. Hän näytti minulle
lammasnavetan ja kertoi minun tulleen karitsain kaitsijaksi vanhan
Bibichen sijalle. Vuosittain erotettiin nimittäin karitsat emoistansa
ja niitä kaitsemaan tarvittiin toinen paimen. Maatila oli nimeltään
Villevieille (Vanhakaupunki), eikä kenelläkään, kertoi hän minulle
vielä, ollut täällä mitään valittamisen syytä, sillä isäntä Sylvain ja
emäntä Pauline olivat kelpo ihmisiä.
Kun karja oli tullut vaalituksi, laittoi lehmipaimen minut
kastanjakujaan rinnalleen istumaan. Sieltä näkyi polvitteleva tie ja
koko maatilan alue. Rakennukset muodostivat nelikulmion, ja keskellä
olevasta suunnattomasta lantaläjästä nousi lämmin lemu, joka voitti
puolikuivien heinien tuoksun.
Syvä hiljaisuus vallitsi talon ympäristössä, ja joka taholla näkyi vain
kuusia ja viljavainioita. Minusta tuntui kuin olisin joutunut autioon
erämaahan ja kuin jäisin nyt ainiaaksi viettämään yksinäistä elämää
lehmipaimenen ja nautojen parissa, joiden kuulin ometassa ammuvan.
Oli paahtavan kuuma, ja minua herpaisi raskas unteluus; mutta uuden
ympäristöni pelko pidätti minua antautumasta uneen. Kaiken värisiä
kärpäsiä pörräsi ympärilläni kierrellen. Lehmipaimen punoi niinivasua,
ja koirat uinailivat rauhallisina.
Auringon laskiessa ilmestyivät vuokratilan väen vankkurit tien
käänteeseen. Niissä oli viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista.
Emäntä hymyili minut sivuuttaessaan ja toiset kurottausivat katsomaan.
Vähän myöhemmin tuli talo eloisaksi, ja kun oli liian myöhäinen
illallisen valmistamiselle, niin kaikki tyytyivät leivänpalaan ja
maitokulholliseen.
* * * * *
Heti työpäiväni alkaessa antoi emäntä minulle paksun palttinakauhtanan,
ja minä läksin vanhan Bibichen matkaan oppimaan karitsain paimentamista.
Vanha Bibiche ja hänen narttunsa Castille olivat niin toistensa
kaltaisia, että aina ajattelin heidän olevan samaa sukua. Molemmat
näyttivät saman ikäisiltä, ja himmeissä silmissä oli sama väri
kumpaisellakin. Karitsain poiketessa tieltä äänteli Bibiche: "Hauku,
Castille, hauku!" Hän kertaili lausettansa niin sukkelaan, että
se kuulosti yhdeltä sanalta, ja silloinkin kun Castille ei käskyä
noudattanut, keräysivät harhailijat taas tolalleen, niin suuresti
vanhuksen ääni muistutti hänen koiransa ääntä.
Elonleikkuun alkaessa tunsin joutuvani salaperäiseen maailmaan. Miehet
menivät pellolle ja kaatelivat viljaa tahdikkain, pontevin leikkauksin
maahan, ja toiset kokosivat sitä lyhteiksi, joita pystyttelivät toinen
toisensa nojaan... Leikkuumiesten huudot kuulostivat usein tulevan
ylhäältä päin, enkä voinut olla kohottamatta päätäni, nähdäkseni muka
elovaunujen vilistävän ilmassa ylitseni.
Illallisen aikana keräysi koolle kaikki väki. Kukin asettui pitkän
pöydän ääreen mihin kohti sattui, ja emäntä täytteli lautaset
reunojansa myöten. Nuoret iskivät hampaansa rivakasti lepäänsä, mutta
vanhat leikkasivat visusti jokaisen suupalansa erikseen. Kaikki söivät
ääneti, ja harmaanruskea leipä näytti heidän mustuneissa kourissaan
milt'ei valkealta.
Aterian loputtua vanhemmat miehet pakisivat vuodentulon toiveista
isännän kanssa, nuorten lörpötellessä keskenään ja laskiessa leikkiä
Martinen, pääpaimenettaren kanssa. Hän se tavallisesti jakeli leipää
ja kaatoi viiniä. Nauraen vastaili hän jokaiseen pilapuheeseen, mutta
kun muuan nuorukainen tapaili häntä kädellään, pujahti hän vikkelästi
erilleen eikä koskaan antautunut kiinni. Kukaan ei ottanut huomatakseen
minua, joka istuin loitommalla halkojen päällä katsellen ympärilläni
olevia kasvoja. Isäntä Sylvainilla oli isot mustat silmät, jotka
katselivat jokaista rauhallisina. Hän puheli ääntänsä korottamatta,
nojaten kämmenillään pöytään. Emännän vakavat kasvot olivat aina hiukan
huolestuneet; olisi voinut sanoa hänen alituiseen aavistavan jotakin
onnettomuutta, ja tuskin hän hymyilikään silloin kun muut remahtivat
täyttä kurkkua nauramaan.
Vanha Bibiche aina luuli minun uupuvan uneen. Hän tuli minua
nykäisemään hihasta, saadakseen minut mukaansa makuulle. Hänen
vuoteensa oli minun makuusijani vieressä; riisuutuessaan hän höpötti
rukouksensa ja sammutti sitte lampun, pitämättä minusta sen enempää
väliä.
* * * * *
Heti elonkorjuun jälkeen jätti hän minut paimentamaan yksikseni
narttunsa avulla. Castille oli minun seurassani ikävissään; se heitti
minut oman onneni nojaan ehtimiseen, vilistäen takaisin taloon vanhan
emäntänsä luokse.
Sain paljon ponnistella kerätäkseni koolle karitsani, jotka
juoksentelivat joka haaralle. Vertasin itseäni sisar Marie-Aiméehen,
joka hänkin sanoi vaikeaksi johtaa pikku laumaansa; ja kuitenkin sai
hän meidät kokoontumaan kellon kilistyksellä, tai vaikenemaan vain
hiukan ääntänsä korottamalla. Mutta minä sain korottaa ääntäni tai
läiskytellä ruoskaani, kuinka paljon hyvänsä, -- karitsat eivät siitä
mitään ymmärtäneet, ja minun oli pakko koiran tavoin juoksennella
lauman ympärillä.
Eräänä iltana huomattiin että minulta kaksi puuttui. Joka ilta oli
minulla tapana asettua oven eteen, päästääkseni sisälle vain yhden
kerrallaan; siten oli ne helppo lukea.
Menin lammasnavettaan ja yritin lukea uudestaan. Sepä ei ollut helppoa,
ja minun täytyi heittää se sikseen, kun sain aina enemmän kuin piti
ollakaan.
Lohdutin itseäni sillä, että olin ensimäisellä kerralla laskenut
väärin, enkä hiiskunut asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä luin ne
navetasta lähtiessään: niistä puuttui sittenkin kaksi.
Olin kovin rauhaton. Koko päivän haeskelin niitä kedoilta, ja
illalla, varmistuttuani siitä, että karitsat yhä olivat kadoksissa,
ilmotin asian emännälle. Niitä etsittiin useina päivinä, mutta teille
tietymättömille ne jäivät. Silloin miehet rupesivat puhuttelemaan minua
yksitellen. Minun piti mukamas tunnustaa, että jotkut miehet olivat
käyneet sieppaamassa karitsat, ja he takasivat, ett'en saisi nuhteita,
jos ilmaisisin totuuden. Vakuutinpa kuinka lujasti tahansa, ett'en
tiennyt minne karitsat olivat joutuneet, huomasin kyllä ettei sanojani
uskottu.
Nyt minua alkoi pelottaa laidunmailla, kun tiesin varkaita piileksivän
siellä lampaita vaanimassa. Olin aina näkevinäni jonkun liikkuvan
pensikossa.
Minä opin jokseenkin pian lukemaan laumaa silmämäärältä; ja olivatpa
eläimet hajallaan tai likekkäin, tiesin minä muutamassa minuutissa,
olivatko kaikki tallessa.
* * * * *
Tuli syksy, ja ikäväni kasvoi. Kaipasin sisar Marie-Aiméen hellyyttä.
Niin kiihkeästi halusin häntä nähdä, että monasti ummistin silmäni ja
kuvittelin hänen olevan tien käänteessä tulossa, ja kuulinpa hänen
askeleensakin ja hänen hameensa liepeen kahinan ruohikossa. Sitte kun
tunsin hänen jo olevan ihan lähellä, avasin silmäni, ja kaikki häipyi
heti.
Kauvan aioskelin kirjottaa hänelle, mutta en rohjennut pyytää
kirjotusneuvoja. Emäntä ei ollut kirjotustaitoinen, eikä talossa kukaan
milloinkaan saanut kirjeitä.
Rohkaisin viimein mieleni ja pyysin isäntä Sylvainia hyväntahtoisesti
ottamaan minut mukanaan kaupunkiin jonakin päivänä. Hän ei vastannut
heti, vaan tähysteli minua isoilla rauhallisilla silmillään
ja sanoi sitten, ett'ei lammaspaimenen sopinut koskaan jättää
laumaansa. Mielellään lupasi hän viedä minut tuolloin tällöin kylään
jumalanpalvelusta kuulemaan, mutta minun ei tarvinnut ajatellakaan
pääseväni kaupunkiin.
Minä olin menettää malttini. Oli kuin olisi minua kohdannut suuri
onnettomuus, ja joka kerta kun sitä ajattelin, oli sisar Marie-Aimée
minun silmissäni kuin joku hyvin suuri-arvoinen kalleus, jonka lampuoti
oli varomattomuudessaan särkenyt.
Seuraavana lauvantaina näin talonväen taas lähtevän matkalle tapansa
mukaan. Mutta sen sijaan että olisivat viipyneet iltaan asti, palasivat
he jo ehtoopäivällä ja toivat mukanansa kauppiaan, joka aikoi ostaa
osan karitsalaumasta.
Ei ollut juolahtanut mieleenikään, että kaupungissa voisi niin
vähäisessä ajassa käväistä. Sain päähäni sellaisen aatoksen, että
jätän lampaani kerran päiväksi laitumelle ja riennän syleilemään sisar
Marie-Aiméeta. Pian kuitenkin huomasin sen mahdottomaksi ja päätin
mennä yöllä. Toivoin, ett'en tarvitsisi kävelyyni paljoakaan enempää
aikaa kuin lampuodin hevonen, ja että puoleltayöltä taipaleelle lähtien
ehtisin ajoissa takaisin viemään karitsoitani laitumelle.
Sinä iltana menin vaatepäällä makuulle, ja kun iso kello oli
lyönyt puoli-yön hetken, otin kengät käteeni ja menin hiljaa ulos.
Kopeloimalla solmesin kengät jalkaani, nojaten tyhjiin kärryihin, ja
riensin yön pimeyteen.
Heti maatilan rakennukset sivuutettuani huomasin, ett'ei yö kovin musta
ollutkaan. Tuuli puhalteli raivoisasti ja paksuja pilviä kulki kuun
ohitse. Maantie oli etäällä; jos mieli päästä sinne, oli kuljettava
rappeutuneen puusillan yli; pikku joki oli äskeisistä sateista
paisunut, ja vesi kohisi siltalankkujen yli.
Pelko valtasi minut, sillä vesi ja tuuli synnyttivät kohinan, jommoista
en ollut eläissäni kuullut. Mutta minä ponnistelin pelkoa vastaan, ja
vikkelästi juoksin liukkaiden lankkujen poikki.
Saavuin viertotielle pikemmin kuin odotinkaan, ja käännyin vasemmalle,
niinkuin olin nähnyt isännänkin tekevän lähtiessään kaupunkiin
markkinoille. Mutta hiukan etäämpänä haarautuikin tie. En tiennyt
kumman tien valitsisin. Poikkesin milloin toisaanne, milloin toisaanne.
Vasemmanpuoleinen houkutteli minua enemmän; valitsin lopulta sen, ja
kävelin hyvin rivakasti, saadakseni takaisin hukkaan menneen ajan.
Loitompana häämötti silmääni joku musta röykkiö, joka salpasi koko
maiseman. Se tuntui verkalleen lähenevän minua, ja hetken jo teki
mieleni pyörtää takaisin. Koiran haukunta, joka silloin alkoi
kuulua, rohkaisi minua vähän, ja melkein samalla huomasinkin,
että musta röykkiö oli metsä, jonka halki tie tästä oli kulkeva.
Siihen saapuessani tuntui tuuli puhaltavan entistäänkin kovemmin,
vinhoina puuskina, jotka armottomasti taivuttelivat huojuvia ja
voihkivia puita. Ympärilläni vinkui viima, rungot nauskuivat ja oksat
ritkahtelivat. Sitte kuulin askeleita takanani ja tunsin jonkun
koskettavan hartioitani. Käännyin nopeasti, mutta en nähnyt ketään. Ja
kuitenkin olin varma siitä, että joku oli koskenut minuun sormellaan;
askeleitakin kuului yhä, kuin olisi näkymätön olento minua kaarrellut.
Silloin lähdin juoksemaan niin vikkelästi, ett'en enää tuntenut,
koskivatko jalkani maahankaan. Somero sinkoili kenkieni alta ja pirisi
niinkuin raesade taakseni. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä
metsästä pois.
Pian saavuin suurelle aukealle. Täysikuu valaisi sitä kirkkaasti, ja
tuuli pöyryytti riehuen lehtikasoja maasta, pyöritellen niitä ilmassa
joka suunnalle.
Mieleni teki seisahtua tuokioksi hengähtämään; mutta isot puut
huojuivat huumaavalla ryskeellä. Niiden varjot heittyivät äkkiä isojen
mustien petojen näköisinä tien yli ja hävisivät sitte jälleen puiden
taakse väijymään. Muutamat noista varjoista olivat muodoltaan minulle
tuttuja. Mutta useimmat liikehtivät ja hyppelehtivät edessäni ikäänkuin
tahtoen ehkäistä etenemistäni. Jotkut olivat niin kammottavia, että
tarvitsin kaikki voimani hyppiäkseni niiden ylitse; minä pelkäsin niin
kovasti koskettavani niihin jaloillani.
Tuuli tyyntyi ja alkoi sataa ropsahdella isoja pisaroita. Aukio loppui,
ja eräälle metsään johtavalle tielle tullessani olin näkevinäni valkean
seinän häämöttävän edessäni. Hiukan lähemmäksi päästyäni näin, että
se oli kapea ja korkea pikku talo. Sen enempää ajattelematta kolkutin
ovelle; tahdoin pyytää suojaa kunnes taukoisi satamasta. Kolkutin
toistamiseen, ja silloin kuulin heti liikettä sisältä. Luulin, että
joku tuli ovea avaamaan, mutta alikerran akkuna vaan aukesikin.
Myssypää mies ilmestyi akkunaan ja kysyi:
"Kuka siellä?"
Minä vastasin:
"Pieni tyttö."
Hämmästyneellä äänellä kertasi mies: "Pieni tyttö!" ja tiedusti sitte,
mistä tulin, minne olin menossa ja mitä tahdoin.
En ollut valmistautunut näihin kaikkiin kysymyksiin, ja mainitsin
vain maatilan nimen, josta olin tulossa; mutta valehtelin lisäksi,
kun sanoin olevani menossa sairasta äitiäni tapaamaan. Pyysin häntä
hyväntahtoisesti laskemaan minut sisälle sateen ajaksi.
Hän käski minun odottaa, ja minä kuulin hänen puhelevan toisen henkilön
kanssa. Sitte hän palasi ikkunaan ja kysyi, olinko minä yksin. Hän
tahtoi myöskin tietää ikäni, ja kuultuansa että olin kolmentoista vanha
arveli hän, ett'en ainakaan ollut arkalasta, koskapa olin öiseen aikaan
kulkenut metsän läpi.
Hän jäi vähäksi aikaa kurkistelemaan ikäänkuin koettaen nähdä
kasvojani, jotka pidin häneen päin kohotettuina. Sitte hän käänteli
päätänsä oikealle ja vasemmalle, tunkeakseen katseensa metsän
pimentoon. Lopuksi hän neuvoi minua kävelemään vielä kappaleen matkaa,
vakuuttaen että metsän tuonpuoleisessa laidassa oli kylä. Siellä kyllä
tapaisin jonkun talon, missä voisin vaatteitani kuivata.
Minä lähdin taas yön selkään. Kuu oli kokonaan piiloutunut ja nyt
sataa tihuutti herkeämätöntä vihmaa. Sain taivaltaa vielä kauvan,
ennen kuin saavuin kylään. Talot olivat kaikki suljetut, ja vaivoin
niitä hämärässä erottikaan. Ei ollut enää valveilla muita kuin seppä.
Hänen talonsa kohdalle tultuani nousin sen kahdet portaat, aikoen
päästä sinne levähtämään. Hän oli juuri työntämässä isoa rautakankea
hehkuvien hiilten ahjoon; ja kun hän kohotti käsivarttansa, paljetta
painaltaakseen, näytti hän minusta niin suurelta kuin sadun jättiläinen.
Jokaisella palkeen puhalluksella leimahti lieska ja kipunat räiskyivät;
hohde valaisi seinät, joille oli ripustettu viikatteita, sahoja ja
kaikenlaisia rautakaluja. Miehellä oli otsa rypyssä ja katse tiukasti
tuleen tähdättynä.
Tunsin ett'en millään tavalla rohkenisi häntä puhutella, ja poistuin
niin hiljaa kuin pääsin.
Kun päivä täydellisesti valkeni, huomasin ett'en enää ollut kaukanakaan
kaupungista. Tunsin samoja seutujakin, joissa sisar Marie-Aimée oli
meitä kävelytunneillamme kuljettanut. Kävelin nyt aivan verkalleen,
laahaten jalkojani, jotka tekivät minulle kovin kipeätä. Olin niin
näännyksissäni, että ainoastaan suurilla ponnistuksilla maltoin olla
istumatta kiviläjiin tien viereen.
Täyttä vauhtia lähenevien vaunujen kolina pakotti minut katsomaan
taakseni. Jäin liikkumattomana siihen paikkaan, ja sydämeni löi
rajusti: olin tuntenut meidän talon punaisen tamman ja isäntäni mustan
parran. Hän seisahdutti hevosen ihan viereeni ja hiukan kumartuen
tarttui minua yhdellä kädellä pukuni vyötäröistä. Hän asetti minut
rinnalleen istuimelle ja käänsi hevosen, ja niin lähdettiin täyttä
juoksua takaisin.
Kun pääsimme metsään, antoi isäntä Sylvain hevosen kävellä. Hän kääntyi
katsomaan minua ja sanoi:
"Olipa sinun onnesi, että tavotin sinut. Muutoin sinut olisi tuotu
kahden santarmin välissä."
Kun minä en vastannut, jatkoi hän:
"Et taida tietääkään, että on santarmeja, jotka tuovat karanneita pikku
tyttöjä takaisin?"
Minä vastasin:
"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."
Hän kysyi:
"Oletko siis meidän luonamme onneton?"
Minä vastasin taaskin:
"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."
Hän ei nähtävästi ymmärtänyt, vaan pitkitti kysymyksiänsä, mainiten
nimeltään jok'ainoan talon asujan, saadakseen tietää, kuka oli minulle
antanut valittamisen aihetta. Mutta joka kerralla oli vastaukseni sama.
Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kohottausi suoremmaksi ja sanoi:
"Kuinka itsepäinen!"
Minä katsoin häneen ja vakuutin jälleenkin karkaavani, ellei hän veisi
minua sisar Marie-Aiméen luokse. Vastausta odottaessani en hellittänyt
hänestä katsettani, ja huomasin selvästi, että hän tuli hämilleen. Hän
mietiskeli pitkän aikaa ja sanoi sitte, laskien kätensä polvelleni:
"Kuulehan nyt, tyttöseni, ja koeta ymmärtää, mitä sinulle sanon."
Ja nyt minä sain tietää, että hän oli sitoutunut holhoomaan minua
kahdeksantoistavuotiaaksi asti ja olemaan ottamatta minua milloinkaan
mukanansa kaupunkiin. Sain kuulla vielä, että luostarinjohtajattarella
oli kaikki oikeudet minuun, ja jos vielä yrittäisin karkuteille,
niin hän varmastikin panettaisi minut kiinni sillä verukkeella, että
minä muka juoksentelin yksinäni metsissä öisin. Hän sanoi lopuksi
toivovansa, että unohtaisin luostarin ja kiintyisin häneen ja hänen
vaimoonsa, jotka tahtoivat vain katsoa parastani.
Olin kovin kiihdyksissäni ja hillitsin vaivoin kyyneleeni.
"No niin", virkkoi isäntä ojentaen minulle kätensä, "olkaamme hyviä
ystäviä, eikö ollakin?"
Minä annoin hänelle käteni ja hänen puristaessaan sitä jokseenkin
lujasti vastasin minä:
"Ollaan!"
Hän läiskäytti ruoskaansa, ja pian olimme päässeet metsästä.
Sataa tihuutti yhäkin hienoa usmavettä, ja pellot avautuivat eteemme
entistään mustempina.
Muutamaa tiepuoleen ulottuvaa sarkaa pitkin asteli meitä kohti
mies, tehden kädellään kiivaita liikkeitä. Ensi näkemällä luulin
hänen uhkaavasti heristelevän minulle nyrkkiänsä, mutta kun hän
tuli lähemmäksi, näin hänen pitelevän jotakin esinettä vasemmassa
kainalossaan, oikean käsivarren heiluessa pään tasalla kuin
niittomiehellä. Tulin niin uteliaaksi, että katsoin kysyvästi isäntä
Sylvainiin. Samassa hän virkahti ikäänkuin vastaukseksi:
"Gaboret siinä tekee kylvöä!"
Pian saavuimmekin jo maatilalle.
Emäntä odotti meitä kynnyksellä. Nähdessään minut hän avasi suunsa kuin
olisi jo kauvan pidätellyt hengitystään, ja hänen vakavilta kasvoiltaan
hälveni hetkeksi huolestunut ilme. Minä menin hänen ohitseen noutamaan
kauhtanaani ja sitte suoraa päätä lammasnavettaan.
Lampaat menivät ulos hyppelehtien ja tungeskellen. Niiden olisi jo
aikaa sitte pitänyt olla laitumella.
* * * * *
Kaiken päivää ajattelin isännän kertomia asioita. En voinut käsittää,
miksi luostarinjohtajatar tahtoi estää minut tapaamasta sisar
Marie-Aiméeta. Mutta sen käsitin, ett'ei sisar Marie-Aimée enää voinut
mitään tehdä hyväkseni, ja minä alistuin siihen ajatellen sen päivän
kerran tulevan, jolloin ei kukaan voisi estää minua hänen seurastaan.
Makuulle mennessäni tuli emäntä mukaani, pannakseen yhden peitteen
lisää vuoteelleni. Toivotettuaan minulle hyvää yötä, kielsi hän minua
puhuttelemasta häntä rouvaksi: minun piti vain ilman muuta sanoa
häntä Paulineksi. Hän poistui vakuutettuansa minulle vielä, että
minua pidettäisiin talossa kuin omaa lasta ja että hän tahtoi tehdä
kaikkensa, saadakseen minut totutetuksi talon oloihin.
Seuraavana päivänä isäntä Sylvain pani minut pöydässä istumaan veljensä
viereen. Nauraen kielsi hän tätä antamasta minun paastota, koska minun
oli vielä kelpo lailla kasvettava.
Isännän veljen nimi oli Eugène. Hän puhui hyvin vähän, mutta katsoi
aina niihin jotka puhuivat; ja hänen pienissä silmissään oli useasti
ilvehtivä ilme. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, mutta näöltään ei
paljoakaan yli kahdenkymmenen vanha. Hänellä oli aina vastaus valmiina,
mitä tahansa häneltä kysyttiin, ja hänen kanssaan minä en ollenkaan
oudostellut.
Hän painautui seinään, tehdäkseen minulle väljempää tilaa, ja vastasi
isännälle vain:
"Ole huoletta."
Nyt, kun kaikki pellot oli kynnetty, vei Martine hoidokkinsa hyvin
kaukaisille laitumille, joita hän sanoi "yhteismaiksi". Lehmipaimen ja
minä sitä vastoin käyttelimme laumojamme pientareilla ja kanervikoissa.
Minua paleli kovasti, vaikka minulla olikin iso kantapäihin asti
ulottuva villainen kauhtanani. Lehmipaimen teki usein nuotion ja
jakoi kanssani perunat ja kastanjat, joita hän hiilillä paisteli. Hän
opetti minua tuntemaan tuulensuunnat, jotta saatoin käyttää hyväkseni
pienintäkin suojaa kylmältä; ja lämmittelemässä ollessamme hän
yhtämittaa hyräili laulua "vedestä ja viinistä".
Siinä oli ainakin kaksikymmentä säkeistöä. Vesi ja viini syyttelivät
toinen toistansa ihmiskunnan onnettomuudentuottajaksi, ylistellen
itseänsä pilviin asti. Minusta tuntui vesi olevan oikeassa, mutta
lehmipaimenen mielestä ei viinikään ollut väärässä.
Tuntikausia vietimme siten yhdessä. Hän kertoili minulle
kotiseudustaan, joka oli hyvin kaukana Solognesta. Lehmiä paimentamassa
oli hän ollut pienestä pitäen, ja hänen ollessaan vielä lapsi oli
vihainen härkä puskenut hänet maahan ja ruhjonut pahanpäiväisesti.
Kauvan oli hän ollut kipeä, ja kärsinyt tuskia, jotka pakottivat
huutamaan; vähitellen olivat kivut lakanneet, mutta hän oli jäänyt
sellaiseksi rujoksi jommoisena nyt hänet edessäni näin. Hän muisti
nimeltään kaikki maatalot, joissa oli ollut paimenessa. Ihmiset
olivat olleet joko hyviä tai häijyjä, mutta milloinkaan ei hän ollut
niin hyvää isäntäväkeä tavannut kuin Vanhassakaupungissa. Myöskin
oli hän pannut merkille, että isäntä Sylvainin lehmät eivät olleet
saman näköisiä kuin hänen kotiseutunsa pienikasvuinen karja, jolla
oli terävät kierteiset sarvet. Tämän talon lehmät olivat vantteria
ja voimakkaita, sarvet särmikkäitä ja tylppiä. Hän rakasti niitä ja
puhutteli niitä nimeltään. Hänen lemmikkinsä oli kaunis valkea lehmä,
jonka isäntä Sylvain oli keväällä ostanut. Tuon tuostakin se nosti
päänsä ja katseli kauas, ja lähti sitte yht'äkkiä kaula ojossa juoksuun.
Lehmipaimen huusi täyttä kurkkua:
"Seis, Valko, seis!"
Useimmiten se pysähtyi itsestään, mutta täytyipä väliin lähettää koira
sitä palauttamaan. Silloin se joskus yltyi taistelemaan vastaan,
saadakseen mennä omaa tietänsä, ja yhtyi laumaan vasta kun koira oli
puraissut sitä turpaan.
Lehmipaimen säälitteli sitä puhellen:
"Sitä ei tiedä mitä se ikävöipi."
* * * * *
Joulukuusta alkaen saivat lehmät kokonaan jäädä navettaan. Ajattelin
että lampaille käy samoin. Mutta isännän veli selitti minulle, että
Sologne oli kovin karua seutua ja ett'eivät sen asukkaat saaneet
riittävästi rehuvaroja kaikkien elukkainsa ruokkimiseen.
Niinpä jouduin minä yksikseni kuljeksimaan niityillä ja metsissä.
Kaikki linnut olivat muuttaneet pois. Sumu laskeusi kyntömäille,
ja metsissä oli haudan hiljaisuus. Toisin ajoin tunsin itseni
niin ypö-yksinäiseksi, että koko maa tuntui vajonneen tyhjyyteen
ympäriltäni, ja kun korppi lensi huutaen ohitseni harmaalla taivaalla,
tuntui minusta kuin olisi sen voimakas käheä ääni julistanut minulle
mailman suruja.
Lampaatkaan eivät enää hypelleet. Kauppias oli vienyt mukanaan kaikki
pässit, ja pikku karitsat eivät osanneet leikkiä keskenänsä. Ne astua
tepsuttelivat kylki kyljessä, ja syömästäkin herjetessään pitivät
päätään riipuksissa.
Muutamat niistä muistuttivat minusta pikku tyttöjä, jotka olin
tuntenut. Minä silittelin niitä ja koetin kohottaa niiden päätä. Mutta
silmät pysyivät maahan luotuina, ja niiden terät olivat elottomat kuin
himmennetty lasi.
Eräänä päivänä yllätti minut niin sakea sumu, että minun oli mahdoton
tuntea tietäni. Olin yht'äkkiä aivan oudon metsän laidassa. Puiden
latvat häipyivät kokonaan sumun verhoon, ja kanervat näyttivät
villaan käärityiltä. Valkeita hahmoja laskeusi puista ja leijaili
kanervien yli pitkinä, läpinäkyvinä huntuina. Minä ajoin nyt lampaita
viereiselle niitylle päin, mutta ne sullousivat vain yhteen, eivätkä
taipuneet menemään eteenpäin. Läksin edelle katsomaan, mikä niillä oli
esteenä, ja silloin huomasinkin sen pikku joen, joka kierti kukkulan
juurta. Vettä tuskin erottikaan; se tuntui uinailevan paksun, valkean
villapeitteen alla. Kauvan seisoin sitä katsellen, ennen kuin läksin
viemään laumaani metsänreunaa pitkin. Yritellessäni arvailla, millä
suunnalla talo oli, risteilivät lampaat pitkin metsää ja joutuivat pian
pensas-aitojen saartamalle tielle. Sumu yhä tiheni, ja minusta näytti
kuin olisin kulkenut kahden korkean muurin välissä. Seurasin lampaita
tietämättä, minne ne minut veisivät. Äkkiä poikkesivat ne tieltä
oikealle, mutta samassa minä ne pysähdytin; olin nimittäin nähnyt
kirkon sisäänkäytävän. Ovet olivat selällään, ja molemmin puolin hohti
punainen valo, joka kirkasti harmaata holvikattoa. Jättiläismäisiä
pilareja kohosi suorina riveinä taustalle asti, jonka perällä
pieniruutuiset ikkunat laskivat heikkoa valonkajastusta lävitsensä.
Suurella vaivalla sain ehkäistyksi lampaat tunkeutumasta lähemmäksi
kirkkoa, ja siinä estellessäni huomasin niiden olevan ylt'yleensä
koristeltuja pienillä valkeilla helmillä. Samassa ne ravistelivat
itseään, ja silloin helmet ikäänkuin kilahtelivat hiljaa. En tiennyt
mitä tästä kaikesta ajatella; sitte kävin kovin rauhattomaksi
muistellessani, että isäntä Sylvain tietenkin kärsimättömästi odotteli
minua. Uskottelin itselleni, että omia askeleitani takaisin seuraten
löytäisin helposti talon. Mahdollisimman hiljaa häätelin siis laumaani
tielle, jolta olin vast'ikään poikennut. Mutta juuri tielle tullessani
kuului läheltäni miehen ääni. Se sanoi:
"Annahan niiden toki mennä sisälle, elukkaparkojen."
Ja samassa mies käännytti lauman kirkkoa kohti. Tunsin heti Eugènen,
isännän veljen. Hän pyyhkäisi kädellään yhden lampaan turkkia ja sanoi:
"Sieviltä ne näyttävät huurrehelmissä, mutta ei se ole niille
terveellistä."
En ollenkaan hämmästynyt kohdatessani hänet täällä. Viittasin kirkkoa
kohti ja kysyin, mikä se oli.
"Tein sen sinua varten", vastasi hän. "Pelkäsin, ettet löydäkään
kastanjakujaa, ja siksi ripustin kummallekin puolelle lyhdyn."
Ajatukseni hämmentyivät, ja vasta tuokion kuluttua älysin, että
mustuneet ja ajan syömät jättiläispilarit aivan yksinkertaisesti olivat
kastanjapuiden runkoja. Samassa myöskin tunsin ison tupamme pienet
ikkunaruudut, joita rautauunin hohde valaisi.
Eugène luki lampaat itse ja auttoi minua lämpimän olkialusen
levittämisessä niille. Kun olin lähtemäisilläni navetasta, hän pidätti
minut ja kysyi, enkö todellakaan tiennyt, mihin nuo kaksi kadonnutta
karitsaa olivat joutuneet. Minua hävetti kovasti ajatus, että hän
saattoi uskoa minun valehdelleen, enkä voinut pidättää kyyneleitäni,
vakuuttaessani hänelle karitsain kadonneen minun huomaamattani. Silloin
hän ilmotti löytäneensä ne eräästä lammikosta hukkuneina.
Minä luulin että nyt hän toruu minua huolimattomuudestani. Mutta hän
sanoi leppeästi:
"Mene joutuin lämmittelemään. Sinulla on kaikki Solognen kuura
hiuksissasi."
Päätin seuraavana aamuna mennä katsomaan lammikkoa. Mutta yöllä pyrytti
niin sakeasti, ett'ei ollut ajattelemistakaan lähteä ulos. Auttelin
vanhaa Bibicheä liinavaatteiden paikkaamisessa, ja Martine pani
rukkinsa pyörimään ja alkoi laulella säestykseksi.
* * * * *
Illallisen aikana haukkuivat koirat raivokkaasti ja herkeämättä.
Martine näytti rauhattomalta. Hän kuunteli koiria ja sanoi sitte
isännän puoleen kääntyen:
"Pelkäänpä, että tämä ilma tuopi meille susia."
Isäntä nousi katsastamaan koiria ja läksi lyhty kädessä kierrokselle
navettoihin.
Kahdeksanpäiväisen pyry-ilman kestäessä tuli talon maille satoja
korppeja. Ne olivat niin nälissään, ett'ei mikään saanut niitä
pelotelluksi. Ne tunkeusivat talleihin ja jyväaittaan, ja hävittivät
vilja-aumoja. Isäntä tappoi niitä paljon. Muutamia valmistettiin
ruuaksi ihralla ja kaalilla höystettynä. Kaikki pitivät keittoa
maukkaana; koirat vain eivät koskaan suostuneet maistamaankaan.
* * * * *
Ensimäisenä päivänä, jona laumojen oli taas lähdettävä ulos,
olivat kuuset vielä kokonaan lumen peittämät. Kukkulakin oli ihan
valkoisenaan; se näytti siirtyneen paljon lähemmäksi taloa. Kaikkialla
hohtava valkeus huikaisi silmiäni; en enää löytänyt mitään entisiltä
paikoiltaan ja pelkäsin aina kadottavani näkyvistäni sinisen savun,
joka nousi talon kattojen yli.
Lampaat eivät löytäneet mitään syödäkseen; ne juoksentelivat joka
suunnalle. Minä en antanut niiden poikkeilla kauvas; ne olivat itsekin
lumen näköisiä, ja minun täytyi olla hyvin varuillani, jott'eivät ne
päässeet silmiltäni välttymään. Minun onnistui koota ne niittypalaselle
ison metsän reunaan. Kaikki puut olivat parhaillaan vapautumassa
raskaista lumikantamuksistansa, isot oksat viskasivat pois taakkansa
yhdellä tempaisulla, heikommat taasen keinuivat hiljaa, saadakseen sen
vähitellen solumaan maahan.
En ollut milloinkaan käynyt tässä metsässä. Tiesin vain, että se
ulottui hyvin laajalle, ja että Martine usein vei laumansa sinne.
Kuuset olivat siellä hyvin korkeita ja kanerva oli versonut pensaiksi.
Olin katsellut hetken ajan erästä isoa kanervamätästä. Olin ollut
näkevinäni sen liikahtavan; samassa oli kuulunut sellainen rasahdus
kuin olisi joku polkaissut kuivaa närettä.
Minut valtasi oitis rauhattomuus. Ajattelin: "Siellä on joku."
Sama risahdus toistui paljon lähempänä, mutta mikään ei liikkunut.
Koetin tyynnyttää mieltäni uskottelemalla, että jänis taikka joku
muu pieni metsän elävä oli siellä ravintoansa etsimässä. Mutta
kaikista ajattelemistani pätevistä syistä huolimatta jäin kuitenkin
vakuutetuksi, että siellä oli joku.
Minun tuli niin tukala olla, että päätin lähestyä taloa. Siirryin
pari askelta lampaitani kohden, mutta samassa ne äkkiä sulloutuivat
pelokkaasti yhteen, etääntyen metsästä yhä kauemmaksi.
Koetin nopeasti saada selville, mikä ne oli sillä tavoin
säikähdyttänyt, ja kahden askeleen päässä itsestäni, keskellä laumaa,
huomasin keltaisen koiran, joka laahasi lammasta hampaissaan. Ensin
ajattelin, että Castille oli tullut raivoon, mutta samassapa Castille
surkeasti ulisten heittäysikin luokseni ja kätki päänsä hameitteni
suojaan. Huomasin nyt heti, että susi oli hyökännyt laumaani. Se kantoi
lammasta keskeltä ruumista kita ammollaan. Keveästi kapusi se viemärin
partaalle, ja kun se loikkasi tämän leveän ojan yli metsän reunaan,
suhahtivat sen takajalat ilmassa kuin siivet. Sillä hetkellä en olisi
pitänyt ihmeellisenä, jos se olisi lähtenyt lentämään puiden yli.
Seisoin kotvan, tuijotellen tyhmistyneenä, tietämättä pelkäsinkö vai
en. Sitte tunsin, ett'en voinut enää kääntää katsettani viemäri-ojasta.
Silmäluomeni olivat niin kangistuneet, että minusta tuntui kuin en enää
koskaan voisi niitä ummistaa. Tahdoin huutaa talosta apua, mutta ääni
tukahtui kurkkuuni. Olisin juossutkin, mutta polveni hetkuivat niin
hervottomina, että minun täytyi istua märkään maahan.
Castille ulisi yhä kuin olisi sitä pieksetty, ja lampaat seisoivat
yhdessä rykelmässä. Saatuani ne vihdoinkin ajetuksi pihalle juoksin
isäntä Sylvainea noutamaan. Nähdessään minut hän oitis arvasi, mitä oli
tapahtunut. Hän huusi veljeänsä ja kävi noutamassa kaksi muskettia, ja
minä koetin kuvata paikkaa, mihin susi oli kadonnut He palasivat vasta
yön suussa, tavoteltuansa turhaan sutta.
Koko ehtoopäivänä ei muusta puhuttu. Eugène tahtoi tietää, minkä
näköinen se susi oli ollut, ja vanhaa Bibicheä närkästytti kun minä
kerroin, että se oli ollut pitkä- ja keltavillainen niinkuin Castille,
mutta paljon kauniimpi.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Martinen vuoro. Hän oli juuri laskenut ulos
laumansa eikä ollut vielä päässyt kastanjakujan päähän, kun kuultiin
hänen tukahtuneet huutonsa.
Kaikki juoksivat paikalle. Minä ennätin ensimäisenä Martinen luo. Hän
seisoi kumarassa, kaikin voimin pitäen karitsaa, jota susi oli iskenyt
kurkkuun ja koetti laahata mukaansa. Se piti sitä kaulasta kiinni ja
veti puolestaan yhtä lujasti kuin paimen omalta taholtaan.
Martinen koira puri sutta äkäisesti reisiin, mutta se ei näyttänyt
olevan siitä millänsäkään, ja vasta kun isäntä Sylvain ampui siihen
hyvin tähdätyn luodin, tuiskahti se nurin, hampaissaan yhä kappale
karitsan kaulaa.
Martinen silmät olivat auenneet suuriksi ja huulet vaalenneet. Hilkka
oli solunut niskaan, ja tukan jakaus näytti minusta leveältä tieltä,
jolla saattoi huoletta kävellä. Hänen kasvojensa luja ilme oli
vaihtunut tuskalliseksi, ja kädet avautuivat ja puristuivat nyrkkiin
koneellisella säännöllisyydellä. Hän lähti kastanjapuun luota, jonka
runkoon hän oli nojautunut, ja läheni Eugènea, nähdäkseen sutta. Jonkun
aikaa seisoi hän sitä katsellen ja huudahti sitte:
"Eläin parka, täytyipä sillä olla kova nälkä!"
Isäntä viskasi suden ja karitsan samoille työntökärryille, viedäkseen
ne taloon. Koirat seurasivat pelokkaasti luskuttaen. Useina päivinä
peräkkäin metsästi isäntä veljensä kanssa ympäristössä. Minut
sivuuttaessaan Eugène aina seisahtui ja sanoi minulle muutamia
ystävällisiä sanoja. Hän vakuutti minulle, että musketinlaukaukset
pelottivat susia loitommalle, ja että niitä harvoin näkikään näillä
main. En kuitenkaan enää uskaltanut palata ison metsän lähettyville.
Mieluummin nousin kunnaalle, joka kasvoi pelkkää hiirenhernettä ja
kanervaa.
* * * * *
Alkukeväästä opetti emäntä minua lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja.
Hän sanoi tahtovansa tehdä minusta kelpo talon-emännän. Ehdottomasti
tulin ajatelleeksi luostarinjohtajatarta, joka oli minulle niin
halveksivasti sanonut:
"Te saatte lypsää lehmiä ja hoitaa sikoja!"
Näillä sanoilla oli hän näyttänyt tahtovan rangaista minua, mutta nyt
minusta oli aivan mieluista puuhailla elukkain parissa. Enemmän voimaa
saadakseni painoin otsani lehmän kupeeseen, ja pian täyttyi raintani.
Maidon päällä poreili vaahto monivärisenä, ja kun päivä siihen paistoi,
näytti se niin ihmeen kauniilta, ett'en väsynyt sitä ihailemaan.
Sikojen ruokkiminen ei minua laisinkaan inhottanut. Niille syötettiin
keitettyjä perunoita ja piimää. Minä työnsin käteni sankoon,
hämmentääkseni seoksen hyvin, ja hauskaa oli katsella, kuinka ne
odottelivat osuuttansa. Niiden kimeä vinkuminen ja elävät kärsäin
liikkeet huvittivat minua aina.
* * * * *
Toukokuussa isäntä Sylvain lisäsi minun laumaani vuohen. Hän oli
sen ostanut, jotta hänen vaimolleen kävisi helpommaksi ravita pikku
lasta, joka oli ilmestynyt maailmaan heidän kymmenen vuotta naimisissa
oltuansa.
Tämä vuohi oli työläämpi paimentaa kuin koko muu lauma. Sen syytä
se oli, että lampaani tunkeusivat kaurahalmeeseen, joka jo aaltoili
jokseenkin korkeana.
Lampuoti huomasi tämän ja torui minua. Hän syytti, että minä torkuin
jossakin sopessa, sill'aikaa kun lauma tärveli hänen viljojansa.
Minun täytyi joka päivä kulkea nuoren kuusimetsikön ohi. Kolmella
hyppäyksellä oli vuohi keskellä metsikköä, ja sill'aikaa kun minä olin
sitä etsimässä ahmivat karitsani kauraa.
Ensimäisellä kerralla odotin kauvan aikaa, että se palaisi itsestään.
Houkutellen huhuilin sitä takaisin. Lopulta päätin lähteä sitä
noutamaan. Mutta kuusikko oli niin tiheä, ett'en tiennyt miten päästä
pujottautumaan sen läpi.
En kuitenkaan voinut poistua ennenkuin tiesin, mihin vuohi oli
joutunut. Luulin tuntevani sen kohdan, josta se oli tiheikköön
kadonnut, ja minä pujottausin sisälle, molemmin käsin suojellen
kasvojani neulasilta. Melkein heti huomasinkin vuohen sormieni lomitse;
se oli ihan lähellä. Ojensin käteni tarttuakseni sen sarveen, mutta se
livahti läpi oksien, jotka takaisin ponnahtaessaan iskevät kipeästi
vasten kasvojani. Viimein onnistui minun saada se kiinni ja viedä
takaisin laumaan.
Joka päivä oli sama juttu. Minä ajoin lampaani mahdollisimman loitolle
kaurahalmeesta ja riensin ajamaan karkulaista takaa.
Vuohi oli kokonaan valkea, ja minä olin huomannut heti, että se
muistutti Madeleinea. Molemmilla oli silmät hyvin etäällä toisistaan.
Kun minä pakotin sen peräytymään kuusikosta, tuijotti se minua kauvan
silmiänsä räväyttämättä.
Eräänä päivänä, tultuani kuusikosta hiukset ihan hajallaan, heilautin
minä ne päätäni puistamalla kasvoilleni. Paikalla hypähti vuohi
syrjään ja määkäisi pelosta. Se kävi kimppuuni sarvet kyrmyssä, mutta
minäkin painoin päätäni alas ja ravistin hiuksiani, jotka venyivät
maassa. Silloin se lähti pakoon, tehden kerrassaan hullunkurisia
hyppyjä. Joka kerta kun se sitte livahti kuusikkoon, kostin minä sille
säikyttelemällä sitä hiuksillani.
Isäntä Sylvain yllätti minut eräänä aamuna, juuri hätyyttäessäni sitä
tuolla tavoin. Hän puhkesi hillittömään nauruun, joka saattoi minut
ihan hämilleni. Seisahduin heti kohta, koettaen järjestää tukkaani.
Vuohi oli jälleen lähestynyt minua. Se katseli minua kaulaansa
venytellen ja koivet hullunkurisesti käpertyneinä, valmiina livistämään
käpälämäkeen pienimmästäkin liikkeestäni. Isäntä nauroi nauramasta
päästyänsäkin; hän hytkyi kaksin kerroin koukistuneena ja purskahti
yhä uudestaan hohottamaan. Näki vain hänen mekkonsa, partansa ja ison
hattunsa. Hänen äänekäs iloisuutensa herätti minussa halun itkeä, sillä
minusta tuntui että hän jää siihen ainiaaksi käppyrässä höröttämään.
Vihdoinkin tyynnyttyänsä hän ystävällisesti uteli minulta välejäni
vuohen kanssa. Kerroin hänelle elukan kujeista. Silloin hän uhkasi sitä
sormellaan ja alkoi taas nauraa.
Martine sai vuohen mukaansa seuraavana aamuna. Mutta jo toisena päivänä
selitti hän, että mieluummin hän muuttaa pois paikastaan kuin kauvemmin
paimentaa mokomaa paholaisen riivaamaa elukkaa.
Vanha Bibiche arveli, että vuohet tarvitsevat keppiä. Ja silloin minä
muistin ainoan kepin-iskun, minkä olin sille antanut: sen kupeista oli
lähtenyt niin kummallinen ääni, ett'en ollut sen koommin rohjennut
toista kertaa lyödä.
Niin jätettiin se kuljeskelemaan irrallaan kartanolle, ja eräänä
päivänä se katosi, eikä kukaan saanut koskaan tietoonsa, mikä sen oli
perinyt.
* * * * *
Juhannus läheni, ja Eugène arveli, että minut oli otettava mukaan
kylälle, jotta juhlisimme minun maatilalle tuloni vuosipäivää.
Juhlapäiväksi lahjotti emäntä minulle keltaisen puvun, jota hän oli
itse käyttänyt nuorena tyttönä.
Kylä oli nimeltään Sainte-Montagne (Pyhä-Vuori). Siinä oli yksi ainoa
katu, jonka päässä oli kirkko.
Martine kuljetti minut rivakasti mukanansa messuun, joka oli jo
alkanut. Hän työnsi minut erääseen penkkiin ja itse istui lähinnä
edessäni olevaan.
Vakava mieliala, joka oli minut kirkkoon astuessani vallannut,
hälveni melkein heti. Takanani jutteli kaksi vaimoa herkeämättä
edellisenpäiväisistä markkinoista, ja miehet ovensuussa ihan ääneensä
keskustelivat huolettomasti keskenänsä.
Hiljaisuus palautui vasta papin noustessa saarnatuoliin. Luulin
hänen ryhtyvän pitämään saarnaa, mutta hänpä lukikin pelkkiä
avioliittokuulutuksia, ja jokaisen uuden nimen kuullessaan nyökkyivät
naiset hymyillen oikealle ja vasemmalle.
Ei juolahtanut mieleenikään rukoilla. Katselin Martinea, joka rukoili
polvillaan. Hänen ruskeat ja kiharaiset suortuvansa näkyivät kirjaillun
hilkan alta. Hänellä oli leveät hartiat, ja hänen valkea miehustansa
oli uumilta sidottu mustalla nauhalla. Koko hänen olentonsa oli raikas
ja nuorekas.
Ja kuitenkin oli luostarinjohtajatar minulle sanonut, että paimentytöt
olivat likaisia letukoita.
Minä näin ajatuksissani Martinen edessäni, laumansa keskellä,
lyhyessä raidallisessa hameessaan, kireälle vedetyissä sukissaan ja
nahkapäällystäisissä puukengissään, joita hän kiillotti kuin saappaita.
Silti piti hän tarkoin silmällä laumaansa, ja emäntä väitti hänen
tuntevan erikseen jok'ainoan lampaansa.
Kirkonmenojen päätyttyä hän jätti minut, juosten erään vanhan vaimon
luo, jota hän hellästi syleili. Sitte kadotin hänet näkyvistäni ja
seisoskelin yksinäni, älyämättä minne menisin.
Jokseenkin lähellä näin minä "Valkean Hevosen" majatalon. Sieltä kuului
äänekästä puheen sorinaa ja lautasien kalinaa. Ihmiset tunkeilivat
sinne ryhmittäin, ja hetken perästä ei paikalla ollut enää ketään.
Aijoin mennä takaisin kirkkoon odottamaan, kunnes Martine tulisi minua
noutamaan. Silloin näin Eugènen tulevan kiireissään. Hän tarttui minua
käteen ja huudahti nauraen:
"Ellei pukusi olisi ollut niin helakan keltainen, olisin varmasti
unohtanut sinut!"
Hän silmäili minua ilvehtien ja huvitettuna.
Hän vei minut koulumestarin luo, pyytäen tätä antamaan minulle
aamiaista ja viemään minua lapsukaistensa kanssa kävelylle.
Koulumestari oli pukeutunut kaupunkilaisherrain tavoin, kun taasen
Eugènella oli vain sininen mekkonsa yllään, niin että minua aika lailla
kummastutti, kun kuulin heidän sinuttelevan toisiansa.
Aamiaista odotellessani sain koulumestarilta satukirjan lukeakseni.
Kylän torilla tytöt ja pojat tanssivat auringon paisteessa tomupilven
keskellä. Pidin heidän hyppelyänsä liiallisena ja heidän iloisuuttaan
liian remuavana.
Mieleni tuli kovin suruiseksi. Ja kun yön tullen vankkurit veivät
meidät maatilalle takaisin, tuntui minusta todelliselta huojennukselta
päästä jälleen hiljaisuuteen ja niittyjen tuoksuun.
* * * * *
Moniaita päiviä myöhemmin, ollessamme kotiin menossa, eräs
lampaistamme, joka käveli pitkin pensasaidan sivustaa, hyppäsi
korkealle ilmaan. Astuessani lähemmäksi huomasin, että siltä vuoti
verta nokasta. Arvelin sen satuttaneen turpansa terävään okaaseen,
pesin haavan puhtaaksi enkä ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavana
päivänä kauhistuin nähdessäni, että sen pää oli tursistunut milt'ei
muun ruumiin kokoiseksi. Huutoni johdosta juoksi Martine hätään, ja
hänen kirkaisunsa taasen juoksutti koolle koko talonväen.
Kerroin edellisen päivän tapahtuman, ja lampuoti selitti, että lammasta
oli epäilemättä purrut kyykäärme.
Nyt piti sille toimittaa huuhteluja ja jättää se navettaan, kunnes
turvotus katoaisi.
Minä en parempaa pyytänyt kuin saada vaalia elukka poloista, mutta
jäätyäni yksikseni sen kanssa valtasi minut kammo.
Tuo suhdaton pää, joka huojui pienoisessa ruumiissa, herätti minussa
mieletöntä kauhua. Ylen määrin pullistuneet silmät, pöhöttynyt turpa,
pystyiksi jäykistyneet korvat muodostivat sellaisen hirviön, jota on
vaikea kuvitellakaan. Se pysyi liikahtamatta navetan keskilattialla,
ikäänkuin peljäten tölmäävänsä seinään. Koetin lähestyä sitä, hokien
itsekseni, että lammashan se vain oli. Mutta heti kun se kääntyi
minuun päin, lennähdin minä ovelle niinkuin nuoli. Kuitenkin tuli
minun sitä kovasti sääli. Toisin ajoin näytti minusta siltä, kuin tuo
edes takaisin huojuva pää olisi minua nuhdellut. Silloin sekosivat
ajatukseni ja tunsin olevani hulluksi tulemassa. Minun täytyi
tunnustaa, että olisin voinut vaikka antaa sen kuolla nälkään, kauhuni
ja inhoni vuoksi.
Sanoin sen lehmipaimenelle, ja hän otti auliisti hoitaakseen lammasta,
kunnes se paranisi. Hän naureskeli hätääni, kykenemättä käsittämään,
miten saatoin noin peljätä sairasta lammasta.
Minä sain vuorostani tilaisuuden tehdä hänelle vastapalveluksen, ja
olin siitä hyvin mielissäni.
Eräänä aamuna oli hän sonnia irti päästäessään kompastunut ja langennut
sen eteen. Sonni oli nuuskinut häntä, puuskuen ja pärskien. Se oli
nuori elukka, talossa kasvatettu, ja nyt alkanut häijytellä.
Lehmipaimen pelkäsi sen joskus joutuvan raivoihinsa, ja hän oli
vakuutettu siitä, että se silloin muistaisi nähneensä hänet jo kerran
jaloissaan.
Olisin halusta tyynnyttänyt häntä, mutta en tiennyt mitä piti sanoa
tuollaisessa tapauksessa. Lisäksi minua ällistytti, kun hän näytti nyt
yht'äkkiä niin vanhaltakin: hän oli heittänyt hattunsa maahan, ja minä
huomasin ensi kerran, että hänen tukkansa oli ihan harmaja.
Kaiken päivää ajattelin häntä, enkä voinut seuraavana aamuna olla
menemättä omettaan silloin kun lehmät yksitellen päästettiin ulos.
Lehmipaimen katsoi tiukasti sonnia, joka nyki kytkyttänsä
kärsimättömästi. Minä lähestyin elukkaa, silittelin sitä ja päästin sen
irti.
Lehmipaimen laski sonnin ohitsensa, ja se porhalsi hurjana ulos; paimen
ontui itse perässä, katseltuansa minua hämmästyneenä.
Pelkäsin sonnia paljon vähemmän kuin pöhöttynyttä lammasta, ja joka
aamu menin omettaan, pitäen tarkasti huolta siitä, ettei kukaan minua
nähnyt.
Kuitenkin oli Eugène nähnyt minut. Hän talutti minut syrjään, tähyili
minua pienillä silmillään ja kysyi:
"Minkätähden sinä olet sonnin laskijana?"
Pelkäsin tuottavani lehmipaimenelle ikävyyksiä, jos sanoisin totuuden,
ja koetin sopertaa jotakin selitystä, mutta en keksinyt mitään. Vihdoin
sanoin, että en sitä minä päästänytkään irti. Mutta Eugène sanoi siihen
pilkallisesti:
"Ethän nyt vain sattumalta ole pikku valehtelija?"
Nyt vasta ilmaisin hänelle kaikki, ja jo seuraavana lauvantaina oli
sonni myyty.
* * * * *
Olin useastikin pannut merkille, kuinka hyvä Eugène oli kaikkia
kohtaan. Aina kun lampuodilla tuli erimielisyyttä työläistensä kanssa,
kutsui hän lopulta veljensä avuksi. Tämä sovitteli asiat muutamin
sanoin.
Hän hyöri samoissa töissä kuin isäntäkin, mutta kieltäysi käymästä
markkinoilla: hän ei muka olisi osannut juustonkimpalettakaan myydä.
Hän asteli verkkaan, hiukan huojuen, ikäänkuin sovelluttaakseen
käyntiänsä härkien mukaan.
Melkein kaikki sunnuntainsa vietti hän Pyhässä-Vuoressa. Milloin
oli liian paha ilma, jäi hän tupaan lueskelemaan. Usein pidin häntä
silmällä, toivoen hänen kerrankin unohtavan kirjansa, mutta sitäpä hän
ei koskaan tehnyt. Olin suuttunut siitä, ett'en milloinkaan saanut
talossa mitään luettavaa käsiini. Keräsinkin itselleni senvuoksi
paperinsiekaleet, mitä milloinkin löysin.
Emäntä oli sen lopulta huomannut, ja hän arveli, että minä olin
saituriksi tulossa.
Eräänä sunnuntaina sain niin paljon rohkeutta että pyysin Eugènelta
jotakin kirjaa, ja hän lahjotti minulle paksun lauluvihon.
Kaiken kesää kuljettelin sitä ulkosalla mukanani. Sepittelin
sävellyksiä niihin lauluihin, jotka minua parhaiten miellyttivät;
sitten minä kyllästyin siihen. Mutta kerran kun minä autoin
emäntää Pyhäinmiestenpäivän suursiivouksessa, löysin useita
kalenteri-vuosikertoja.
Pauline käski minun kantaa ne aittaan, mutta minä olin ne unohtavinani
entiseen laatikkoonsa, mistä sitte salavihkaa vein niitä lukeakseni
toinen toisensa perästä. Ne olivat täynnä huvittavia juttuja, ja talvi
kului niin että minä en tiennyt juuri mitään pakkasista.
Sinä päivänä, jona ne lopuksi vein aitan ylisille, katselin kaikkialle
ympärilleni, enkö löytäisi vielä muitakin kirjoja. En kuitenkaan muuta
keksinyt kuin pienen kirjasen ilman päällyslehteä. Lehtien kulmat
olivat pyöristyneet, kuin olisi kirjaa kauvan kannettu taskussa;
kaksi ensimäistä sivua puuttui, ja kolmas oli niin tuhrautunut,
että kirjaimet olivat kerrassaan kuluneet. Lähestyin kattoluukkua,
nähdäkseni paremmin lukea, ja sivujen yläotsikoista havaitsin kirjan
olevan _Telemakhoksen seikkailut_.
Avasin nyt kirjan useammasta paikasta, ja muutamat sieltä täältä
lukemani rivit kiinnittivät niin suuresti mieltäni, että pistin sen
muitta mutkitta taskuuni.
Ollessani juuri alas menossa juolahti mieleeni, että Eugène se kenties
oli kirjan sinne pannut, ja että hän saattoi milloin hyvänsä tulla
noutamaan sitä takaisin. Silloin panin sen takaisin mustalle orrelle,
jolla se oli ollutkin. Joka kerta kun sain tilaisuutta pistäytyä
aittaan, otin selvän siitä että kirja yhä oli vanhalla paikallaan, ja
luinkin sitä aina sen verran kuin uskalsin viipyä.
Tähän aikaan sairastui taaskin yksi lampaistani. Sen nivuset menivät
niin kuopalle, kuin ei se olisi pitkään aikaan syönyt mitään. Menin
emännältä kysymään, miten sitä olisi hoidettava.
Emäntä herkesi kynimästä kanaansa ja kysyi, oliko lammas kovin
pullollaan.
En vastannut heti. Ihmettelin itsekseni, mitä se mahtoikaan merkitä.
Sitten ajattelin, että kaiketikin täytyi kaikkien kipeiden lammasten
olla pullollaan. Vastasin siis myöntävästi, ja lisäsin varmemmaksi
vakuudeksi:
"Se on ihan litteä."
Emäntä purskahti minulle nauramaan, ja ilvehti Eugènelle, joka
vihelteli muutaman askeleen päässä:
"KuuIes tätä, Eugène. Hänellä on lammas pullollaan ja litteänä
yhtähaavaa."
Eugènekin nauroi, ylisteli minua erinomaiseksi lammaspaimeneksi ja
selitti minulle lopuksi, että lampaat ovat pullollaan silloin kun
niiden maha on paisunut.
Kaksi päivää jälkeenpäin Pauline sanoi minulle, että hän ja isäntä
Sylvain olivat tulleet siihen käsitykseen, ett'ei minusta koskaan tule
kunnon lammaspaimenta. He olivat sen vuoksi päättäneet siirtää minut
sisätöihin. Vanha Bibichehän ei enää pystynytkään juuri mihinkään, eikä
Pauline itse kyennyt kaikkia omin voimin hoitamaan, sitte kun hänellä
oli lapsensa.
Minulla oli heti selvänä, että tällä tavoin kävisi minulle helpoksi
usein pistäytyä aittaan, ja minä sanoin emännälle sulimmat kiitokset.
* * * * *
Nyt kun olin talon palvelijatar, piti minun teurastaa siipikarjaa ja
kaniineja. En saanut sitä luonnoltani tehdyksi, eikä emäntä voinut
käsittää arasteluani. Hän sanoi minun olevan samanlaisen kuin Eugène,
joka pakeni sikaa teurastettaessa.
Hyvää tahtoani osottaakseni yritin kuitenkin kerran tappaa kanaa. Se
reutoi käsissäni, ja pian olivat oljet ylt'ympärillä punaisinaan.
Sitte kun se ei enää liikahtanut, jätin sen jyväaittaan odottamaan
vanhan Bibichen kynimistä. Mutta tämäpä minulle ilvehtimään, kun tapasi
kanan täysinäisessä jyvähinkalossa tepastelemassa. Se söi ahnaasti,
ikäänkuin tahtoen kiireimmiten parantua vammasta, jonka olin sille
tuottanut. Vanha Bibiche sieppasi sen käsiinsä, ja sitte kun hän oli
painanut veitsellään sen kaulaa, olivat oljet paljoa punaisemmat kuin
edellisellä kerralla.
Päivällislevon aikana pistäysin aittaan hiukkasen lukemaan. Avasin
kirjan umpimähkään, ja joka kerta keksin jotakin uutta, niin usein kuin
sitä lueskelinkin.
Minä rakastin tätä kirjaa; se oli minulle kuin nuori vanki, jota minä
kävin varkain tervehtimässä. Kuvailin sitä mielessäni hovipojaksi
pukeutuneena, odottelemassa minun tuloani, mustalla orrella istuen.
Eräänä iltana tein hänen kanssaan viehättävän matkankin.
Lyötyäni kirjan kiinni nojauduin katselemaan kattoluukusta ulos. Päivä
oli lopullaan, ja kuuset näyttivät vähemmän viheriäisiltä. Aurinko
painui valkeihin pilvenhattaroihin, jotka näyttivät pullistuvan ja
kutistuvan niinkuin untuvat.
Ties miten, mutta yht'äkkiä leijailin Telemakhokseni kanssa puiden
latvojen yläpuolella. Hän piteli minua kädestä, ja päämme melkein
koskettivat taivaan sineen. Telemakhos ei virkkanut sanaakaan, mutta
minä tiesin, että me lensimme aurinkoon.
Alhaalta huusi minua vanha Bibiche. Etäisyydestä huolimatta tunsin
hänen äänensä selvästi. Hän mahtoi olla kiukuissaan, kun noin
kovasti huusi. Mutta minä en välittänyt siitä mitään. Näin vain
loistavat untuvat, jotka kaartelivat aurinkoa ja alkoivat nyt avautua
laskeaksensa minut kulkemaan läpi.
Minua lyötiin käsivarteen ja minä putosin ylisen lattialle taas. Vanha
Bibiche veti minut pois luukulta ja sanoi:
"Onko tämä nyt laitaa, että saa huutaa ihmistä minkä jaksaa! Runsaasti
kaksikymmentä kertaa olen huutanut sinua illalliselle."
Vähän jälkeenpäin en enää löytänytkään kirjaa orrelta. Mutta minulla
oli nyt ystävä sydämeeni kätkettynä, ja kauvan olin uskollinen sen
muistolle.
* * * * *
Kahta päivää ennen joulua valmistausi isäntä Sylvain teurastamaan
sikaa. Hän hioi kaksi isoa veistä, ja levitettyään keskelle pihaa
kerroksen vereksiä olkia päästi hän sian ulos. Se alkoi vinkua
ikäänkuin kohtaloansa aavistellen. Hän köytti siltä sorkat ja sanoi
vaimolleen:
"Pane piiloon veitset, Pauline, elukan ei sovi niitä nähdä."
Pauline antoi minulle käteen syvän sangon, jota minun tuli pidellä
taitavasti, niin ettei ainoakaan pisara menisi hukkaan, kun verta
laskettiin.
Isäntä lähestyi sikaa, joka oli kaatunut kyljelleen. Hän taivutti
toisen polvensa maahan ja koetettuaan kaulan seutua ojensi kätensä
vaimoaan kohden, joka antoi hänelle isomman veitsistä. Hän painoi
kärjen sormensa osottamalle kohdalle ja antoi sen verkalleen painua
lihaan.
Tällä hetkellä oli sian karjunnassa jotakin inhimillistä hätää.
Haavasta juoksi verta pitkänä punaisena viiruna. Sitte syöksähti kaksi
verisuihkua ensin pitkin veitsen terää ja sitten isännän kädelle.
Veitsen tunkeuduttua kahvaan asti painoi isäntä Sylvain sitä vielä
hetken kaikella voimallaan, ja veti sen sitte ulos yhtä verkalleen kuin
oli sen työntänytkin.
Nähdessäni terän Veripunaisena tulevan esille haavasta tunsin minä,
että huuleni kylmenivät ja suustani kuivuivat nesteet.
Sormeni alkoivat höltyä ja sanko kallistui.
Isäntä Sylvain näki sen: hän kohotti katseensa minuun ja huudahti
vaimolleen:
"Ota häneltä sanko pois!"
En kyennyt sanaakaan sanomaan, mutta pudistin päätäni. Lampuodin
levollinen katse oli lannistanut mieleni kuohun, ja vakavalla kädellä
pitelin nyt sankoa pulppuavan verivirran alla.
Sian herjettyä kiljumasta lähestyi Eugène meitä. Hän näytti ällistyvän,
nähdessään minun huolellisesti ottavan vastaan viimeisiä veripisaroita,
jotka tipahtelivat yksitellen kuin kyyneleet.
"Mitä", huudahti hän, "sinä olet itse ottanut vastaan veren?"
"Onpa niinkin", vastasi lampuoti; "se osottaa, ett'ei hän olekaan
sellainen jänistelijä kuin sinä."
"Se on totta", myönsi Eugène minuun kääntyen.
"Minua kovin kammottaa katsella eläinten teurastamista."
"Pyh!" sanoi isäntä Sylvain; "eläimet ovat luodut meidän ravinnoksemme
kuten metsä lämpimiksemme."
Eugène käännähti hiukan toisaanne, ikäänkuin heikkouttansa häveten.
Hänellä oli kapeat hartiat, ja hänen kaulansa oli yhtä pyöreä kuin
Martinen.
Isäntä Sylvain sanoi hänen olevan äitinsä ilmeinen kuva.
En ole milloinkaan nähnyt hänen kiivastuvan. Hänen kuultiin alituiseen
laulelevan heikolla, mutta sointuvalla äänellä.
Iltasin palasi hän kedolta, istuen härän selässä ratsain, ja usein
hyräili hän samaa laulua.
Se kertoi soturista, joka palajaa sotaan tavattuansa morsiamensa toisen
vaimona.
Hän veteli kauvan loppukertoa, joka päättyi seuraavasti:
Vain luodin tahtoo sydämein
sen menneen lemmen tähden:
hyvästi siis, mun kultasein,
ma taisteloihin lähden.
Pauline puhutteli häntä aina kunnioittavasti. Hän ei käsittänyt, miten
minä saatoin esiintyä hänen seurassaan niin vapaasti.
Ensimäisenä iltana, jona hän oli nähnyt minun istuvan Eugènen rinnalla
talon edustalle asetetulla penkillä, oli hän viitannut minua tulemaan
sisälle. Mutta Eugène oli huutanut minut takaisin, sanoen:
"Tuleppa huuhkajaa kuuntelemaan."
Useasti istuimme penkillä vielä silloin kun kaikki jo olivat menneet
levolle.
Huuhkaja uskalsi tulla portin luona kasvavaan vanhaan jalavaan asti.
Sen hiljainen huhuilu tuntui toivottavan meille hyvää yötä; sitte
se lensi tiehensä, ja sen suuret siivet liihottivat kuulumattomina
päällitsemme.
Monasti kaikui illoin kunnaalta laulava ääni.
Minua ihan värisytti. Tuo täyteläinen ääni yön pimeydessä muistutti
mieleeni Coletten äänen.
Eugène läksi sisälle äänen tauottua, mutta minä pysyin alallani,
toivoen saavani kuulla sitä vielä. Silloin hän kehotti:
"Mene nyt nukkumaan; se on loppunut."
* * * * *
Ja nyt, kun oli jälleen talvi emmekä enää voineet istuskella talon
edustalla, jäi se sittenkin ikäänkuin salaiseksi siteeksi meidän
välillemme. Laskiessaan leikkiä jostakusta etsivät hänen viekkaat
silmänsä minun katsettani, ja vaikeissa tapauksissa, lausuessaan
mielipidettänsä, kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin hyväksymistäni
odottaen.
Minusta tuntui kuin olisin hänet aina tuntenut, ja sieluni sisimmässä
nimitin häntä isoksi veljekseni.
Hän kysyi Paulinelta usein, oliko hän tyytyväinen minuun. Pauline
vastasi, ett'ei minulle tarvinnut kahdesti neuvoa samaa tehtävää; hän
moitti minua yksistään siitä, ett'ei minulla ollut oikeata järjestystä
työssäni. Hän arveli minun yhtä hyvin alottavan lopusta kuin alustakin
päin.
En ollut unohtanut sisar Marie-Aiméeta; mutta minä en häntä enää niin
ikävöinyt, ja tunsin oloni maatilalla onnelliseksi.
* * * * *
Kesäkuussa tuli sitte miehiä, niinkuin joka vuosi, toimittamaan
lampaitten keritsemistä. He toivat mukanaan huonon viestin: koko
paikkakunnalla sairastuivat lampaat heti keritsemisen jälkeen, ja
niistä oli kuollutkin suuri joukko.
Isäntä Sylvain ryhtyi varokeinoihin, mutta hänen kaikista
ponnistuksistaan huolimatta oli meillä pian satakunta lammasta kipeänä.
Eläinlääkäri vakuutti, että useita saataisiin pelastetuksi
kylvettämällä lampaita joessa. Silloin lampuoti kahlasi vyötäisiään
myöten veteen ja painoi yksitellen lampaat sukelluksiin. Hän oli
punehduksissaan, ja otsalta heruva hiki putoili karpaloina jokeen.
Illalla hän meni makuulle kuumeisena, ja kolmantena päivänä hän kuoli
keuhkotulehdukseen.
Pauline ei voinut uskoakaan onnettomuuttaan, ja Eugène hiipi
kammoksuvin katsein navetoissa.
* * * * *
Pian lampuodin kuoleman jälkeen tuli maatilan omistaja meille. Hän oli
pienikasvuinen, kuivettunut mies, joka ei pysynyt hetkeäkään istuallaan,
ja toviksi seisahtuessaankin näytti hän minusta aina kuin tanssivan
yhdellä jalalla.
Hän oli ihan puhtaaksi ajeltu, ja häntä puhuteltiin hra Tirandeksi.
Astuttuaan tupaan, jossa minä istuin Paulinen kanssa, kiersi hän sen
ensin yhteen kertaan selkä köyryssä ja sanoi minulle sitte lasta
osottaen:
"Ottakaa se mukaanne ulos; minulla on puheltavaa emännälle."
Menin kartanolle, ja samalla kun olin lasta kävelyttävinäni, astelin
avonaisen ikkunan alla edes takaisin.
Pauline ei ollut liikahtanutkaan tuoliltaan. Hän piti käsiänsä
ristikkäin helmassaan ja päätään etukumarassa, ikäänkuin koettaen
tajuta jotakin vaikeata. Hra Tirande puheli häneen katsomatta. Hän
astuskeli rautauunin ja oven väliä, ja kengänkantain kolahtelu
lattialautoihin sekausi hänen rikkeimen äänensä sorahteluun.
Hän poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja kun minä olin
huolissani, menin heti kysymään Paulinelta, mitä hän oli sanonut.
Pauline otti lapsen syliinsä ja ilmotti itkien, että hra Tirande tahtoi
toimittaa hänet pois maatilalta, antaakseen sen pojalleen, joka oli
vast'ikään mennyt naimisiin.
Loppuviikolla saapui hra Tirande taas, poikansa ja miniänsä keralla.
He tarkastivat ensin navettasuojat, ja kun he sitte tulivat taloon,
seisahtui hra Tirande hetkiseksi minun eteeni ja sanoi, että hänen
miniänsä oli päättänyt ottaa minut palvelukseensa.
Pauline kuuli sen. Nopeasti siirtyi hän muutaman askeleen minua kohti,
mutta samassa astui Eugène tupaan paperitukku kädessä, ja kaikki
istuivat pöydän ympärille.
Heidän lueskellessaan papereita ja varustaessaan niitä
allekirjotuksillaan minä tarkastelin hra Tiranden miniää. Hän oli
kookas tummaverinen nainen, jonka silmät olivat muljottavat ja kasvojen
sävy itsekylläinen.
Hän poistui miehensä kanssa, katsahtamatta koko aikana yhtään kertaa
minun puoleeni.
Kun heidän vaununsa olivat kastanjakujan päässä kadonneet näkyvistämme,
kertoi Pauline Eugènelle, mitä hra Tirande oli minulle sanonut.
Eugène, joka oli juuri ulos menossa, pyörähti kiihtyneesti minuun päin.
Hän näytti vihastuneelta, ja ihan muuttuneella äänellä sanoi hän, että
nuo ihmiset määräilivät minusta kuin jostakin talouskapineestansa. Ja
Paulinen säälitellessä minun kohtataloani ilmotti hän minulle, että hra
Tirande se aikoinaan oli pakottanut isäntä Sylvaininkin ottamaan minut
maatilalle. Hän muistutti Paulinelle, miten syvästi isäntä-vainaja oli
surkutellut minua huomatessaan minut niin kivuloiseksi, ja vakuutti
minulle olevansa kovin pahoillaan siitä, ett'eivät he saattaneet ottaa
minua mukaansa uudelle maatilalleen.
Me seisoimme kaikki kolme suuressa tuvassa. Tunsin kasvoillani Paulinen
murheellisen katseen, ja Eugènen ääni kuulosti hellyyttä uhkuvalta
laululta.
* * * * *
Paulinen piti muuttaa maatilalta loppukesällä. Työskentelin nyt päivät
päästään laittaen liinavaatteita kuntoon: en olisi suonut hänen vievän
mukanaan ainoatakaan rikkinäistä vaatekappaletta. Siksi paikkailin ja
parsiskelin parhaani mukaan käyttäen hoitajatar Justinen opetuksia
hyväkseni, ja huolellisesti taitoin laskoksille joka esineen.
Iltasin istuuduin Eugènen rinnalle ulos penkille.
Kuutamo kirkasti loistollaan rakennusten katot, ja lantakasaa
ympäröitsi valkea höyry niinkuin tiivis harsohuntu.
Navetan puolelta ei kuulunut ääntäkään. Kehto vain hiljaa narahteli
Paulinen keinutellessa lastansa uneen.
Elonkorjuun jälkeen Eugène oitis ryhtyi muuttopuuhiin. Lehmipaimen
ajoi pois karjansa, ja vanha Bibiche läksi vankkureissa, joihin oli
sijotettu kaikki kanatarhan siipikarja.
Niinpä ei kohta jäänyt maatilalle muuta kuin kaksi valkoista härkää,
joita Eugène ei tahtonut uskoa kenenkään hoitoon. Hän sitoi ne
kärryihin, joissa Pauline lapsensa kanssa aikoi lähteä.
Poikanen oli nukahtanut oljilla sisustettuun vasuun, jonka Eugène nosti
kärryihin, pojan siitä heräämättä. Pauline verhosi hänet shaalillaan,
ja tehtyään juhlallisen ristinmerkin taloa kohti, tarttui hän
ohjaksiin; niin lähtivät kärryt vierimään kastanjakujaa pitkin.
Minulla oli halu saattaa niitä valtamaantielle asti, ja minä kävelin
härkien perässä Eugènen ja Martinen välissä.
Me kuljimme äänettöminä. Eugène hoputti aina väliin härkiänsä
laskemalla kätensä niiden selkään.
Olimme jo edenneet kauvas maantielle, kun Pauline huomasi, että
hämärä oli tulossa. Hän seisahdutti hevosensa, ja kun minä nousin
jalkalaudalle häntä syleilemään, sanoi hän surullisesti:
"Jää hyvästi, tyttöseni, ja käyttäydy hyvin."
Kyyneleisellä äänellä lisäsi hän sitte:
"Olisipa Sylvain-parkani elossa! Hän ei sinusta olisi milloinkaan
luopunut."
Martine syleili minua hymyillen:
"Kenties vielä tavataankin", sanoi hän.
Eugène otti hatun päästään, puristi kättäni lujasti ja sanoi hitaasti:
"Hyvästi, herttainen kumppanini. Muistelen sinua aina."
* * * * *
Vähän matkaa käveltyäni käännyin katsomaan heitä vielä kerran; ja
vaikka yö pimeni yhä, minä näin että Eugène ja Martine kulkivat käsi
kädessä.