Hoitajatar Justine, joka seisoi minun vieressäni, voihkasi silmänsä
peittäen:
"Voi sitä häpeätä, sitä häpeätä!"
Minustakin tuntui kohtaus hävettävältä: mielessäni ajattelin jotakin
sisar Marie-Aiméelle alentavaa, minä joka olin aina pitänyt häntä
virheettömänä. Vertasin tätä näytelmää erääseen toiseen, joka
oli sattunut kerran ankaralla raju-ilmalla. Kuinka paljon muita
korkeammalla olikaan minusta sinä päivänä Marie-Aimée tuntunut olevan!
Näin hänet nyt taas semmoisena kuin hän silloin seisoi penkillä:
levollisena oli hän sulkenut korkeat ikkunat, kurkottaen kauniit
käsivartensa niin että väljät hihat soluivat olkapäihin asti, ja vaikka
me olimme aivan säikähtyneet salamoista ja vinhoista tuulenpuuskista,
sanoi hän rauhallisella äänellä:
"Mutta... ihanhan se on hirmumyrsky!"
Sisar Marie-Aimée käski nyt pikku tyttöjen vetäytyä suojan perälle. Hän
avasi oven selkosen seljälleen, ja kissa pakeni kolmella hyppäyksellä.
* * * * *
Ehtoopäivällä minä olin ihmeissäni, kun iltamessua ei toimittanutkaan
vanha pastorimme.
Uusi oli kookas ja vahva mies. Hän veisasi lujalla ja tempoilevalla
äänellä. Kaiken iltaa puheltiin vain hänestä. Madeleinen mielestä hän
oli kaunis mies, ja sisar Marie-Aimée kiitti hänen nuorekasta ääntänsä,
vaikka sanat hän lausui niinkuin vanha ukko. Hän lisäsi vielä, että
uusi pastori käveli joustavasti ja kauniisti.
Pari kolme päivää jälkeenpäin tuli hän meille käymään. Silloin
huomasin, että hänellä oli valkeat hiukset, jotka soluivat kaulalle
asti, ja että hänen silmänsä ja kulmakarvansa olivat hyvin mustat.
Hän pyysi saada nähdä niitä tyttöjä, jotka valmistausivat rippikouluun,
ja tahtoi tietää kunkin nimen. Sisar Marie-Aimée vastasi minun
puolestani. Hän pani kätensä pääni päälle ja sanoi:
"Tämä on sitte meidän Marie-Claire."
Ismérie läheni vuorostaan. Pastori silmäili häntä hyvin uteliaasti,
käänsi hänet selin ja antoi hänen astua jonkun askeleen edessään.
Hänestä oli Ismérie kolmivuotiaan lapsen kokoinen, ja kun hän kysyi
sisar Marie-Aiméelta, oliko pienokainen älykäs, pyörähti Ismérie päin
ja sanoi että hän on vähemmän tyhmä kuin toiset.
Pastori purskahti nauruun, ja minä huomasin, että hänen hampaansa
olivat hyvin valkeat. Puhuessaan hän nytkähteli eteenpäin kuin tahtoen
ottaa kiinni sanansa, jotka näyttivät kuin vahingossa pääsevän hänen
huuliltaan.
Sisar Marie-Aimée saattoi häntä suuren pihan portille asti. Muita
vieraita oli hänen tapa saatella vain suojan ovelle.
Hän palasi takaisin lavalleen, ja tuokion kuluttua virkahti, kenenkään
katsahtamatta:
"Hän on tosiaankin hyvin harvinainen mies."
Uusi pastorimme asui pienessä talosessa ihan kappelin vieressä.
Iltasin hän käyskenteli pitkin lehmuskujia. Hän kulki silloin aivan
läheltä sitä nurmikkoa, jolla me kisailimme, ja tervehti, hyvin syvään
kumartaen, sisar Marie-Aiméeta.
Torstaisin hän tuli aina iltapäivällä käymään meillä. Hän istui
nojaten taaksepäin tuolin selkämystään, ja pantuaan jalkansa ristiin
päällekkäin rupesi kertomaan meille juttuja. Hän oli hyvin hilpeä, ja
sisar Marie-Aimée sanoi että hän nauroi niin sydämellisesti.
Joskus oli sisar Marie-Aimée sairaloinen; silloin pastori nousi hänen
kamariinsa tervehdykselle.
Madeleinen näimme menevän ohitse kantaen tarjottimella teekannua ja
kaksia kuppeja; hän oli punakka ja puuhassa.
Kun kesä oli mennyt, hra pastori tuli katsomaan meitä aina illallisen
jälkeen; hän vietti illan meidän seurassamme.
Kellon lyödessä yhdeksää hän täsmällisesti läksi pois, ja sisar
Marie-Aimée saattoi häntä joka kerta pitkin käytävää aina pääportille
asti.
* * * * *
Hän oli ollut meillä jo vuoden, enkä minä vieläkään ollut saanut
tottuneeksi ripittämään itseäni hänelle. Useinkin hän katseli
minua nauraen sillä tavalla kuin olisi hän muistanut minun pienet
rikkomukseni, niin minusta tuntui.
Me kävimme ripittämässä itsemme määräpäivinä, kukin vuoronsa jälkeen;
kun oli enää yksi tahi kaksi menemättä ennen minua, aloin minä vapista.
Sydämeni löi haljetakseen, ja vatsassani kouristi niin että
hengitykseni oli salpautua.
Sitten kun vuoroni vihdoin tuli, minä nousin notkuvin polvin, humisevin
korvin ja posket kylminä. Lysähdin polvilleni rippituoliin, mutta
samassa rohkaisi minua jo hra pastorin hyväntahtoinen, ikäänkuin
etäältä hymisevä ääni. Kuitenkin täytyi hänen joka kerta auttaa minua
rikkomusteni luettelemisessa, muutoin olisin puolet unohtanut.
Ripityksen lopulla hän aina kysyi nimeäni. Olisin mielelläni sanonut
hänelle toisen, mutta vielä sitä miettiessäni pääsi jo oikea nimi
huuliltani.
Ensimäisen ehtoollisella käynnin päivä läheni; ripille laskemisen piti
tapahtua toukokuun keskivaiheilla, ja ryhdyttiin jo valmisteluihin.
Sisar Marie-Aimée sepitti uusia virsiä; hän oli myöskin runoillut
jonkinlaisen hra pastorille omistetun ylistyshymnin.
Kahta viikkoa ennen pyhää toimitusta meidät erotettiin toisista. Me
vietimme kaiken aikamme rukouksissa.
Minun kumppanini nimi oli Sophie.
Hän oli hiljainen, ja me kartoimme kaikkia riitaisuuksia. Puhelimme
vakavista asioista. Minä tunnustin hänelle vastahakoisuuteni
ripityksellä käyntiin, ja kuinka suuresti sydäntäni painosti pelko,
että pyhälle ehtoolliselle mennessäni en olisi oikeassa mielentilassa.
Hän oli hyvin harrasmielinen eikä voinut ollenkaan käsittää
arveluitani. Hän huomasi minussa hartauden puutetta, olipa nähnyt minun
rukouksissa nukahtavankin.
Hän puolestaan ilmaisi minulle kovasti pelkäävänsä kuolemaa; hän
puhuikin siitä arasti ja äänensä alentaen.
Hänellä oli melkein vihreät silmät ja niin kauniit hiukset, ett'ei
sisar Marie-Aimée ollut koskaan hennonnut niitä leikata kuten muiden
pikku tyttöjen.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä.
Yleinen rippini ei ollut sentään kovin tukala: se vaikutti minuun
melkein samalla tavalla kuin hyvä kylpy. Tunsin itseni sangen puhtaaksi.
Silti vapisin ehtoollisleipää tarittaessa niin kovasti, että osa siitä
tarttui hampaisiini. Minä tulin pahoinvoivaksi, ja tuntui ikäänkuin
musta esirippu laskeutuvan eteeni. Olin kuitenkin tuntevinani sisar
Marie-Aiméen äänen, joka kysyi:
"Oletko sairas?"
Hämärästi tajusin hänen saattavan minua rukousjakkaralleni asti,
painavan kynttiläni minun käteeni ja sanovan:
"Pidä lujasti sitä."
Kurkkuani ahdisti niin, että minun oli mahdoton niellä, ja minä tunsin
jotakin nestettä valuvan suustani.
Silloin syntyi minussa mieletön pelko, sillä Madeleine oli meitä
varottanut, että jos me sattuisimme puraisemaan öylättiä, niin
Jeesuksen veri rupeaisi juoksemaan suustamme, eikä mikään voisi saada
sitä pysähtymään.
Sisar Marie-Aimée pyyhki kasvojani ja kuiskasi:
"Kas niin, kuulehan nyt, oletko sinä sairas?"
Kurkkuni väljeni ja minä nielasin nopeasti öylätin ja melkoisen määrän
sylkeä.
Nyt uskalsin tarkastaa vaatteilleni valunutta verta, mutta huomasin
vain pikku täplän, jollainen vesipisarasta saattaa syntyä.
Nostin nenäliinan huulilleni ja pyyhkäisin kieltäni: verta ei näkynyt
nenäliinassakaan.
Aivan varma en vieläkään ollut, mutta kun meitä nyt käskettiin
laulamaan seisaaltamme, niin minäkin koetin laulaa muiden mukana.
Kun hra pastori tuli päivemmällä katsomaan meitä, sanoi Marie-Aimée
hänelle, että minä olin ehtoollisella ollut pyörtyä. Hän kohotti
päätäni, katsoi minua syvälle silmiin, rupesi sitte nauramaan ja sanoi,
että minä olin hyvin herkkätunteinen pikku tyttö.
* * * * *
Ripille laskemisen jälkeen me emme enää käyneet luokkahuoneessa.
Hoitajatar Justine opetti meille liinavaatteiden ompelua. Me teimme
talonpoikaisnaisille hilkkoja. Työ ei ollut kovinkaan vaikeata, ja kun
sillä oli uutuuden viehätystä, niin ahersin innokkaasti.
Hoitajatar Justine vakuutti, että minusta tulee varsin hyvä
liinavaatteiden ompelija. Sisar Marie-Aimée sanoi minua syleillen:
"Jospa vain kykenisit velttoutesi voittamaan!"
Mutta moniaita hilkkoja valmistettuani, ja kun minun täytyi aina
taas alottaa alusta, pääsi velttouteni jälleen pian voitolle. Minua
kyllästytti, enkä enää saanut ryhdytyksi työhön.
Olisin voinut istuskella tuntikausia tekemättä mitään, muiden puuhaa
katsellen.
Marie Renaud ompeli äänettömänä. Hän teki pistokset niin pieniä ja
tiheitä, että tarvittiin tarkat silmät niitä näkemään.
Ismérie hyräili työskennellessään, nuhteista piittaamatta.
Toiset neuloivat selkä köyryssä, otsa rypyssä ja kostein sormin, joissa
silmäneulat tahtoivat luisua; toiset ompelivat hitaasti, huolellisesti,
väsymättä, ikävystymättä, hiljaisella äänellä laskien pistoksia.
Olisinpa minä tahtonut olla niinkuin nuo! Minä soimasin itseäni
ankarasti ja tein työtä taas jonkun minuutin kuten hekin.
Mutta pieninkin ääni sai minut tasapainostani ja minä jäin kuuntelemaan
tahi katselemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Madeleine sanoi, että
minulla on aina nenä taivasta kohti.
Kaiken aikaa minä haaveksin, minkälaista olisi, jos olisi neuloja,
jotka ompelisivat itsestään.
Kauvan minä toivoin, että joku kiltti pikku eukko, joka näkyisi
ainoastaan minulle, astuisi esille isosta rautauunista, ja päättäisi
minun ompelukseni yks kaks.
Lopulta kokonaan paaduin moitteille. Sisar Marie-Aimée ei enää tiennyt
mitä tehdä minua rohkaistakseen tahi rangaistakseen.
Kerran hän päätti luetuttaa minulla ääneen kahdesti päivässä. Se oli
minulle suuri ilo; tuskin jaksoin odottaa lukutuntiani, ja pahoilla
mielin aina painoin kirjan kiinni.
* * * * *
Esilukemisen loputtua laulatti sisar Marie-Aimée raajarikkoa Colettea.
Hän lauloi aina samoja lauluja, mutta ääni oli hänellä niin kaunis,
ett'ei sitä väsynyt kuulemaan. Hän lauloi koruttomasti, työstään
taukoamatta, vain huojuttaen päätänsä hiukan.
Hoitajatar Justine, joka tiesi kaikkien asiat, kertoi Coletten
olleen vielä ihan pieni, kun hänet oli tuotu tänne molemmat jalat
murskaantuneina.
Nyt oli hän kahdenkymmenen vanha: vaivalloisesti liikkui hän kahden
kepin varassa eikä tahtonut käyttää kainalosauvoja, jott'ei olisi
näyttänyt vanhalta akalta.
Lomahetkinä näin hänen aina istuvan eräällä penkillä yksinänsä. Hän
venyttelihe lakkaamatta, taivuttaen vartaloansa taaksepäin. Hänen
mustissa silmissään oli niin isot terät, että valkuaista tuskin
näkyikään.
Minä tunsin suurta kiintymystä häneen; olisin halusta ollut hänen
ystävättärensä. Hän näytti hyvin ylpeältä, ja jonkun pikku palveluksen
hänelle tehdessäni oli hänellä tapa sanoa minulle: "kiitoksia,
lapseni", niin että heti muistin olevani vasta kaksitoistavuotias.
Madeleine otti hyvin salaperäisen muodon, huomauttaakseen minulle, että
oli jyrkästi kiellettyä puhella Coletten kanssa kahden kesken, ja kun
tahdoin tietää miksi, sotkeusi hän pitkään ja mutkikkaaseen juttuun,
josta en tullut sen viisaammaksi.
Minä vetosin hoitajatar Justineen, mutta hänkin selitteli kierrellen,
että Colettesta puhuttiin paljon pahaa ja että minun laiseni pikku
tytön ei sopinut häntä lähennellä.
Minä en voinut mitenkään käsittää, minkätähden. Pitäessäni häntä
silmällä huomasin, että aina kun joku isompi tarjosi hänelle
käsivartensa, häntä hiukan kävelyttääkseen, yhtyi heihin heti kolme tai
neljä muuta juttelemaan ja naureskelemaan hänen kanssaan.
Minä ajattelin ett'ei hänellä ollut yhtään ystävätärtä. Hänen minussa
herättämää kiintymystä vahvisti syvä säälin tunne, ja eräänä päivänä
kun isommat olivat jo ottaneet hänet yksikseen, tarjosin minä hänelle
käsivarteni, viedäkseni hänet nurmikolle kävelemään.
Seisoin hänen edessään hieman arkaillen. Tunsin ett'ei hän kieltäytyisi.
Hän silmäili minua pitkään ja sanoi sitte:
"Tiedäthän että se on kielletty?"
Minä nyökkäsin.
Hän käännähytti päätänsä, tähystelläkseen minua vielä tarkemmin.
"Etkä pelkää rangaistusta?"
Minä pudistin päätäni.
Minua itketti niin että kurkkuani kouristi. Autoin häntä nousemaan
istualtaan. Hän nojasi toista kättään keppiinsä, mutta tuki itseään
kuitenkin minuun koko painollaan.
Käsitin kuinka työlästä liikkumisen täytyi hänelle olla. Koko kävelymme
aikana hän ei puhunut minulle sanaakaan; vietyäni hänet takaisin
penkilleen hän virkahti minua katsellen:
"Kiitos, Marie-Claire."
Nähdessään minut Coletten kumppanina hoitajatar Justine kohotti kätensä
kohti taivasta ja teki ristinmerkin.
Nurmikon tuonpuoleiselta laidalta huusi Madeleine minulle ja heristi
nyrkkiään.
Illalla huomasin kyllä, että sisar Marie-Aimée tiesi, mitä olin tehnyt,
mutta hän ei minua sanallakaan nuhdellut.
Seuraavana lomahetkenä hän veti minut jalkajakkarallensa, otti pääni
käsiensä väliin ja kumartui ylitseni. Hän ei puhunut mitään, mutta
hänen katseensa ihan tunkeutui sieluuni: hänen silmänsä tuntuivat
ikäänkuin käärivän minut suojaansa. Minun tuli lämmin ja rauhallinen
olla. Hän suuteli minua pitkään otsalle, hymyili sitte ja virkkoi:
"Mene; olethan minun kaunis valkoliljani."
Minusta hän oli monin värivivahduksin säteilevine silmineen niin
kaunis, että sanoin hänelle:
"Tekin, Äiti, te olette kaunis kukka."
Hän vastasi keveästi:
"Niin, mutta minä en enää kuulu liljoihin."
Sitte hän äkkiä kysäisi:
"Etkö sinä enää pidä Ismériestä?"
"Kyllä, Äiti."
"Niinkö! -- Entäs Colettesta?"
"Kyllä minä pidän hänestäkin."
Hän työnsi minut luotansa:
"Sinua! Koko maailmaahan sinä rakastat."
* * * * *
Melkein joka päivä tarjosin käsivarteni Colettelle.
Hän puhui minulle ainoastaan muutamia sanoja asiasta tahi toisesta.
Kun istuin hänen viereensä, katseli hän minua uteliaasti: hänestä
olivat minun kasvoni hullunkuriset.
Eräänä päivänä hän kysyi minulta, pidinkö häntä sievänä. Samassa johtui
mieleeni, että sisar Marie-Aimée oli sanonut häntä mustaksi kuin myyrä.
Näin kuitenkin, että hänellä oli laaja otsa, isot silmät ja muuten
hienot kasvonpiirteet. Häntä katsellessani tulin ajatelleeksi, en tiedä
mitenkä, syvää ja mustaa kaivoa, joka muka oli kuumaa vettä täynnä.
Ei, sievänä en voinut häntä pitää! Mutta sitä minä en uskaltanut
hänelle sanoa, hän kun oli niin kivulloinen, ja vastasinkin vain, että
hän olisi vielä paljoa sievempi, jos hänellä olisi valkea iho.
Vähitellen minusta tuli hänen ystävättärensä.
Hän ilmaisi minulle salaisuutenaan, että hän toivoi pääsevänsä
naimisiin, kuten iso Nina, joka kävi luonamme sunnuntaisin lapsensa
kanssa.
Hän taputti minua käsivarrelle ja sanoi:
"Katsos, minun -- minun täytyy mennä naimisiin!"
Hän venyttelihe pitkään, ojentaen koko ruumiinsa eteenpäin.
Joinakuina päivinä itkeä nyyhkytti hän niin hirveän surullisesti,
ett'en osannut hänelle mitään sanoa.
Hän katseli pahasti koukistuneita sääriään ja voihkasi:
"Tarvittaisiin ihme, jotta minä voisin täältä lähteä."
Mieleeni välähti aatos, että Pyhä Neitsyt voisi tuon ihmeen tehdä.
Colettesta tuntui asia varsin yksinkertaiselta.
Hän oli ihan ihmeissään, kun ei ollut sitä jo ennemmin ajatellut:
olihan vain oikeus ja kohtuus, että hänellä olisi suorat jalat kuten
muillakin!
Hän tahtoi heti käydä käsiksi asiaan.
Hän selitti minulle, että tarvittiin useampia nuoria tyttöjä
yhdeksänpäiväiseen hartaudenharjotukseen. Meidän tuli puhdistautua
käymällä Herran ehtoollisella ja yhdeksän päivää herkeämättä rukoilla,
tullaksemme armosta osallisiksi.
Tämän kaiken piti tapahtua mitä salaisimmin.
Sovittiin että kumppanini Sophie otettaisiin joukkoomme suuren
hartautensa tähden. Colette otti toimekseen puhutella muutamia
hyväsydämisiä isompia tyttöjä.
Kahdessa päivässä oli kaikki järjestetty.
Coletten tuli paastota ja tehdä parannusta nuo yhdeksän päivää.
Kymmenentenä, joka sattui sunnuntaiksi, kävisi hän Herran ehtoollisella
kuten ainakin, nojaten keppiinsä ja jonkun meikäläisen käsivarteen.
Sitte hän, ehtoollisleipä sydämessään, tekisi pyhän lupauksen kasvattaa
lapsensa Pyhän Neitsyeen rakkaudessa. Lopuksi hän ojentautuisi ihan
suoraksi ja kaijuttaisi mahtavalla äänellään _Te Deum'in_, johon me
kuorona yhtyisimme.
Nuo yhdeksän päivää minä rukoilin niin palavasti, ett'en ollut koskaan
ennen sillä tavalla rukoillut. Tavalliset rukouksemme tuntuivat minusta
sisällyksettömiltä. Minä lausuilin Jumal'äidin litanioita, etsiskelin
kaikkein kauneimmat ylistysvirret ja hoin herkeämättä:
"Idän tähti, paranna Colette."
Ensi kerralla olin niin kauvan aikaa polvillani, että sisar Marie-Aimée
tuli minua torumaan.
Kukaan ei huomannut niitä pikku merkkejä, joita me vaihdoimme
keskenämme, ja yhdeksänpäiväinen hartaudenharjotus päättyi tarkoin
säilytettynä salaisuutena.
* * * * *
Colette oli aivan valju messuun tullessaan; poskipäät olivat vielä
entistä terävämmät. Hän piti katseensa maahan luotuna, ja hänen
silmäluomensa sinersivät.
Ajattelin että nyt oli hänen marttyyrikautensa loppumassa, ja rintaani
paisutti syvä riemu.
Ihan lähelläni valkokauhtanainen Pyhä Neitsyt hymyili minulle, ja
kaiken uskoni innolla huokasin hänelle anomukseni:
"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"
Ja ohimoitani pusertaen, pakottaakseni ajatukseni pysymään koossa, minä
kertoilin:
"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"
Nyt astui Colette Herran ehtoolliselle. Hänen keppinsä kolahteli hiljaa
lattialaakoihin.
Kun hän oli polvistunut, palasi hänen saattajatoverinsa, tuoden kepin
mukanaan; niin varma oli hän, että se oli tuleva tarpeettomaksi.
Se oli surkeata.
Colette pyrki jaloilleen ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hänen
kätensä hapuili keppiä, ja kun hän ei sitä löytänyt, yritti hän
uudestaan nousta ylös.
Hän tarttui alttaripöytään ja ripustausi vieressään ehtoollista
nauttivan sisaren käsivarteen. Sitte hänen hartiansa huojuivat, ja hän
lysähti lattialle, tempaisten sisaren mukanaan.
Meistä kiirehti kaksi esille ja laahasi Colette poloisen hänen
penkkiinsä asti.
Kuitenkin toivoin yhä vielä ja odotin messun loppuun asti _Te Deum'ia_.
Menin Coletten luo niin pian kuin pääsin.
Isommat tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja koettivat häntä
lohduttaa, neuvoen häntä ainiaaksi antautumaan Jumalalle. Hän itki
hiljaa, nyyhkimättä, pää hiukan kumarassa; kyyneleet putoilivat hänen
käsilleen, joita hän piti ristiin puristettuina.
Minä polvistuin hänen eteensä, ja kun hän katsahti minuun, sanoin:
"Kenties voipi mennä naimisiin, vaikka on viallinenkin."
Coletten tapaus tuli pian tunnetuksi koko laitoksessa. Se sai kaikki
alakuloisiksi, jonkavuoksi leikitkään eivät olleet meluisia. Ismérie
luuli minulle ilmottavansa ihmeellisen uutisen, kertoessaan tapauksen.
Sophie-kumppanini sanoi minulle, että oli alistuttava Pyhän Neitsyeen
tahtoon, koska hän tiesi paremmin kuin me, mikä Coletten onnelle oli
parhainta.
* * * * *
Olisin mielelläni tahtonut tietää, oliko sisar Marie-Aiméelle
kerrottu asiasta. Näin hänet vasta ehtoopäivällä, kävelytunnilla.
Hän ei näyttänyt surulliselta; pikemmin olisi häntä voinut sanoa
tyytyväiseksi. Hän ei ollut minusta vielä koskaan näyttänyt niin
kauniilta. Hänen kasvonsa ihan säteilivät.
Kävelymatkalla huomasin hänen kulkevan niin joustavasti, kuin olisi
jotakin ylentävää liikkunut hänen mielessään. En muistanut milloinkaan
nähneeni häntä noin eloisana. Huntu liehahteli hiukan hartioilla, ja
valkea hilkka ei kokonaan peittänyt kaulaa.
Hän ei ollenkaan ottanut meitä huomatakseen, ei katsellut mitään, ja
kuitenkin tuntui, kuin olisi hän jotakin nähnyt. Tuolloin tällöin hän
hymyili kuin sisäisen äänen puhuttelemana.
Illallisen jälkeen huomasin hänet istumassa eräällä vanhalla penkillä
ison lehmuksen suojassa. Hra pastori istui hänen vieressään, selkä
puunrunkoa vasten.
He näyttivät vakavilta.
Minä kuulin heidän puhelevan Colettesta, ja pysähdyin muutaman askeleen
päähän heistä.
Sisar Marie-Aimée virkkoi, kuin kysymykseen vastaten:
"Niin, viidentoista vuoden ijässä."
Herra pastori huomautti:
"Viidentoista vuoden ijässä ei ole vielä kutsumusta."
En erottanut sisar Marie-Aiméen vastausta, mutta hra pastori pitkitti:
"Viidentoista vuoden ijässä on kutsumuksia joka taholle: yksi
ystävällinen tahi välinpitämätön sana riittää silloin kannustamaan
meidät uralle tai toiselle, tahi siltä käännyttämään."
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi hiljemmin:
"Vanhempanne menettelivät kovin väärin."
Sisar Marie-Aimée vastasi:
"En kadu mitään."
He olivat kauvan ääneti; sitte sisar Marie-Aimée kohotti sormeaan
ikäänkuin kehotukseksi ja sanoi:
"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."
Hra pastori ojensi kätensä nauraen ja sanoi hänkin:
"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."
Kello alkoi kajahdella makuullemenon hetkeä, ja hra pastori katosi
lehmuskujiin.
Vielä kauvan jälkeenpäin kertailin kuulemiani sanoja itsekseni, mutta
en koskaan oikein kyennyt sovittamaan niitä Coletten juttuun.
* * * * *
Colette ei enää odottanut mitään ihmettä, voidakseen lähteä pois, mutta
ei kuitenkaan voinut alistua siihen ajatukseen, että jäisi laitokseemme.
Nähdessään ikätoveriensa muuttavan pois, toisen toisensa jälkeen, alkoi
hän kapinoida. Hän ei enää tahtonut käydä itseänsä ripittämässä eikä
Herran ehtoollisella; messuun hän vain meni, kun kerran lauloi siellä
ja rakasti soittoa.
Jäin usein häntä lohduttelemaan.
Hän selitti minulle, että avioliitto oli rakkautta.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée, joka oli jonkun aikaa ollut kivulloinen, kääntyi
kerrassaan sairaaksi.
Madeleine hoiteli häntä uhrautuvaisesti ja kohteli meitä niin ja näin.
Minuun hän oli erikoisesti silmänsä iskenyt, ja aina kun näki minun
kyllästyvän ompelemiseen, sanoi hän ylpeätä ilmettä tavotellen:
"Koska neitiä ei ompeleminen miellytä, niin sopiipa ottaa luuta
käteensä."
Eräänä sunnuntaina hän keksi panna minut messun aikana siistimään
portaita. Oli tammikuu; kostea kylmänhenki puhalteli käytävissä, huokui
ylös portaita ja tunki läpi vaatteitteni.
Lämpimikseni lakaisin minkä jaksoin.
Urkuharmoonin säveleet kuuluivat kappelista portaille asti.
Toisinaan erotin Madeleinen kimeän ja vihlovan äänen ja hra pastorin
nytkähtelevän veisuun.
Seurasin messua virsien mukaan. Silloin kajahti äkkiä Coletten ääni
voimakkaana ja puhtaana. Se laajeni, häivytti urkuharmoonin säveleet,
kuului yli kaiken, lenti sitte ulos yli lehmusten latvojen, rakennusten
kellotorninkin yläpuolelle kohoten.
Minua värisytti kuunnellessani sitä, ja kun ääni hiljalleen
vavahtelevana vaipui, ikäänkuin palaten kirkkoon, tukahtuaksensa
urkuharmoonin sointuihin, puhkesin minä nyyhkyttämään kuin pikku lapsi.
Silloin kimahti taaskin Madeleinen terävä ääni, ja minä lakaisin pitkin
vedoin, kuin olisi minun luudallani pitänyt pyyhkiä pois tuo minulle
vastenmielinen äänikin.
* * * * *
Samana päivänä kutsutti sisar Marie-Aimée minut luoksensa. Runsaasti
kahteen kuukauteen ei hän ollut askeltakaan liikkunut huoneestaan. Hän
oli nyt paranemaan päin, mutta minä huomasin, ett'ei hänen silmissään
ollut enää ollenkaan kiiltoa. Minusta ne muistuttivat melkein
hälvennyttä sateenkaarta.
Hän antoi minun kertoa kaikkia sill'aikaa sattuneita hupaisia pikku
tapauksia. Hän tahtoi kuunnellessaan hymyillä, mutta ainoastaan toinen
suupieli kohosi. Hän kysyi minulta myös, olinko kuullut hänen huutavan.
Oi, kyllä, olinhan kuullut, hänen sairautensa aikana. Keskellä yötä
oli hän silloin päästellyt niin hirveitä parahduksia, että niihin koko
makuusuoja heräsi. Madeleine silloin touhusi edes takaisin. Me kuulimme
hänen kantavan vesiä; ja kysyessäni häneltä, mikä sisar Marie-Aiméeta
vaivasi, vastasi hän yksikantaan:
"Kivut."
Minun oli paikalla täytynyt ajatella että hoitajatar Justinellakin
oli kipuja, mutta milloinkaan ei hän ollut huutanut samalla tavalla.
Siksipä kuvittelinkin sisar Marie-Aiméen sääret kolmin verroin
turvonneemmiksi kuin hoitajatar Justinen.
Kirkaukset olivat käyneet yhä kovemmiksi. Yksi oli niin kauhea, että se
tuntui ihan hänen sisälmyksistään purkautuvan. Jälkeenpäin kuului vain
muutamia valituksia. Sitten ei enää mitään.
Tovin kuluttua oli Madeleine tullut puhuttelemaan Marie Renaudia. Tämä
pukeutui paikalla ja minä kuulin hänen laskeutuvan alas portaita.
Hetken perästä hän palasi hra pastorin kanssa. Pastori meni nopeasti
sisar Marie-Aiméen huoneeseen, ja Madeleine sulki joutuin oven hänen
jälkeensä.
Kauvan ei hän siellä viipynyt, mutta palatessaan hän käveli paljoa
hitaammin kuin oli tullessaan kävellyt. Hän astui pää kumarassa, ja
oikealla kädellään hän piteli kaapunsa kulmaa vasemmalla käsivarrella,
kuin jotakin kallis-arvoista esinettä suojellen.
Minä ajattelin hänen kantavan pyhää sakramenttia enkä rohjennut häneltä
kysyä, oliko sisar Marie-Aimée kuollut.
En ollut nimittäin vielä unohtanut nyrkin iskua, jonka olin saanut
Madeleinelta tarttuessani häntä hameen liepeeseen. Hän oli töykännyt
minua ja sanonut hiljaa ja nopeasti:
"Hän on parempi."
Sisar Marie-Aiméen tultua jälleen terveeksi Madeleine heitti korskean
sävynsä ja kaikki palasi ennalleen.
* * * * *
Minulla oli yhä ainainen vastenmielisyyteni ompelutyötä kohtaan, ja
sisar Marie-Aimée alkoi käydä levottomaksi.
Hän puhui siitä minun kuulteni hra pastorin sisarelle. Tämä oli
pitkäkasvoinen vanha neiti, jolla oli isot himmentyneet silmät. Häntä
nimitettiin neiti Maximilienneksi.
Sisar Marie-Aimée kertoi, kuinka huolissaan hän oli minun
tulevaisuudestani; hän oli havainnut minut erinomaisen nopeaksi
oppimaan, mutta tuiki haluttomaksi kaikkiin käsitöihin.
Hän oli jo kauvan sitte huomannut, että minä pidin lueskelemisesta.
Sen johdosta oli hän tiedustellut, eikö minulla ollut elossa
kaukaisempiakaan sukulaisia, jotka olisivat voineet ottaa minut
huomaansa, mutta minulla oli vain muuan ijäkäs sukulainen, joka oli jo
ottanut sisareni kasvatikseen ja kieltäysi minuun puuttumasta.
Neiti Maximilienne tarjoutui ottamaan minut muotiliikkeeseensä. Hra
pastori piti sitä oivallisena keksintönä. Hän lisäsi mielihyvällä
itse käyvänsä sitte pari kertaa viikossa minulle hiukan opetustakin
antamassa. Sisar Marie-Aimée näytti todella onnelliselta; hän ei
tiennyt miten ilmaista kiitollisuuttansa.
Päätettiin siis, että minä siirtyisin neiti Maximiliennen palvelukseen
heti kun hra pastori palaisi matkalta, joka hänen piti tehdä Roomaan.
Sisar Marie-Aimée otti pitääkseen huolta vaatevaroistani, ja neiti
Maximiliennen tuli mennä hankkimaan lupa luostarinjohtajattarelta.
Minulle oli kerrassaan epämieluinen se ajatus, että luostarinjohtajatar
joutuisi minusta päättämään. En voinut olla ajattelematta niitä
vihaisia katseita, joita hän loi meihin päin, kulkiessaan sen vanhan
penkin ohitse, jolla hra pastorin oli tapana istua.
Niinpä odotinkin kärsimättömästi, minkä vastauksen hän neiti
Maximiliennelle antaisi.
Hra pastori oli ollut matkallaan viikon, ja sisar Marie-Aimée pakinoi
kanssani joka päivä uudesta asemastani. Hän puheli, miten hauskaa hänen
olisi nähdä minua sunnuntaisin. Hän antoi minulle tuhansia kehotuksia
ja hyviä neuvoja terveyteni hoitamiseksi.
* * * * *
Eräänä aamuna käskettiin minut luostarinjohtajattaren luo.
Sisälle astuessani näin hänen istuvan leveässä punaisessa nojatuolissa.
Mieleeni johtui hänestä kuulemiani kummitusjuttuja, ja nähdessäni hänet
siinä kokonaan mustiin puettuna punaisessa ympäristössä vertasin häntä
jättiläismäiseen valmuun, joka oli siirretty hämärään kellariin.
Hän laski ja nosti silmäluomiansa useaan kertaan. Hänen hymyilynsä teki
ikäänkuin loukkaavan vaikutuksen. Tunsin sävähtäväni tulipunaiseksi
enkä silti voinut kääntää hänestä katsettani.
Hän virnisti ja sanoi:
"Tiedättekö, minkätähden olen teidät kutsuttanut?"
Vastasin, että luulin hänen puhuvan minulle neiti Maximiliennesta.
Hänen huulensa irvistivät taaskin.
"Niin oikein, neiti Maximiliennesta! No niin, heittäkää
harhakuvitelmat. Me olemme päättäneet sijottaa teidät eräälle
maatilalle Sologneen."
Hän ummisti puoleksi silmänsä ja jatkoi:
"Teistä tulee paimen, neitiseni."
Ja sanojansa painostaen lisäsi hän:
"Te joudutte kaitsemaan lampaita."
Minä vastasin yksinkertaisesti:
"Hyvä, äiti."
Hän kohosi lepotuolinsa hyllyvästä syvyydestä ja kysyi:
"Tiedättekö mitä merkitsee lampaiden paimentaminen?"
Minä vastasin nähneeni lampaanpaimenia maalla.
Hän lähenti laihoja kasvojaan minua kohti ja jatkoi:
"Teidän täytyy siivota navettaa. Se löyhkää pahalta, ja paimentytöt
ovatkin likaista väkeä. Sitten auttelette kaikissa talon askareissa,
teitä opetetaan lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja."
Hän puhui hyvin äänekkäästi, niinkuin peljäten, ett'en häntä ymmärtäisi.
Minä vastasin kuten äskenkin:
"Hyvä, äiti."
Hän kohottausi lepotuolinsa käsinojain varassa, tähysteli minua
kiiluvilla silmillään ja kysyi vielä:
"Ettekö sitten olekaan ylpeä?"
Minä hymyilin välinpitämättömästi:
"En, äiti."
Hän näytti kovasti hämmästyneeltä; mutta kun hymyilyni pysyi
muuttumattomana, oli hänen äänensä jonkun verran lauhtunut, kun hän
sanoi:
"Todellako, lapseni? Minä olen aina luullut teitä pöyhkeileväksi."
Hän painui takaisin lepotuoliinsa, laski silmäluomensa alas ja alkoi
puhua yksitoikkoisella äänellä, kuin olisi lukenut rukouksia. Hän
muistutti, että tulee olla isäntäväellensä alamainen ja aina täyttää
uskonnolliset velvollisuutensa, ja sanoi että lampuodin vaimo aikoi
noutaa minut juhannusaattona.
Minä poistuin hänen luotansa tuntein, joita en olisi osannut ilmaista.
Mutta vallitsevana oli minussa pelko, että tuotan surua sisar
Marie-Aiméelle. Miten kertoa hänelle asia?
Minulla tuskin oli aikaa miettiäkseni. Hän odotteli minua käytävämme
päässä; hän tarttui minua olkapäistä kiinni ja kysyi, kumartuen
puoleeni:
"No?"
Hänen katseensa oli huolestunut ja vastausta vaativa. Minä sanoin
siekailematta:
"Hän ei suostu, ja minusta tulee paimentyttö."
Hän ei käsittänyt. Hän rypisti kulmiansa.
"Mitä? Paimentyttö?"
Hyvin nopeasti selitin minä:
"Hän on hankkinut minulle paikan eräältä maatilalta, ja siellä minä
lypsän lehmiä ja ruokin sikoja."
Sisar Marie-Aimée työnsi minut luotansa niin kiivaasti, että minä
lensin seinää vasten.
Hän syöksähti ovelle. Luulin hänen suoraa päätä juoksevan
Juostarinjohtajattaren puheille, mutta hän viipyi ulkona vain hetkisen,
palasi taas ja alkoi pitkin askelin kävellä edes takaisin käytävässä.
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja polki jalkaa, kiepahti ympäri ja
huohotti raskaasti. Sitte hän nojautui seinää vasten, antoi käsivarsien
vaipua alas kuin menehtyneenä ja sanoi äänellä, joka tuntui tulevan
kaukaa:
"Hän kostaa, sepä se -- hän kostaa!"
Hän tuli jälleen luokseni, otti hellästi käsistäni kiinni ja kysyi:
"Etkö sinä sitten sanonut hänelle, että sinä et tahdo? Etkö sinä
rukoillut saada mennä neiti Maximiliennen palvelukseen?"
Minä vain pudistin päätäni merkiksi, että en. Kerroin sitte järjestään
kaikki ja samoilla sanoilla, mitä luostarinjohtajatar oli käyttänyt.
Hän kuunteli minua keskeyttämättä. Lopuksi pyysi hän minua olemaan
asiasta puhumatta toverieni parissa. Hän ajatteli kai että asia
järjestyisi, kunhan vain hra pastori palaisi matkaltansa.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina, asettuessamme riveihin messuun mennäksemme,
syöksähti Madeleine saliin kuin järkensä menettäneenä. Hän huusi kädet
koholla:
"Hra pastori on kuollut."
Ja hän heittäysi poikittain yli pöydän, joka oli hänen lähellään.
Kaikki hälinä taukosi, juostiin Madeleinen luo, joka päästi vihlovia
kirahduksia. Tahdottiin kuulla kaikki. Mutta hän vain kiemurtelihe
pöydällä ja voihki epätoivoisena:
"Hän on kuollut, hän on kuollut."
Minä en mitään ajatellut; en edes tiennyt, koskiko viesti minuun, ja
koko messun ajan kuulin vain Madeleinen äänen soivan korvissani kuin
kellon.
Sinä päivänä ei kävelytuntia käynyt ajatteleminenkaan. Pienimmätkin
olivat vaiteliaita. Minä läksin etsimään sisar Marie-Aiméeta. Hän ei
ollut saapunut jumalanpalvelukseen, vaikka Marie Renaud oli minulle
sanonut, ett'ei hän ollut sairaana.
Tapasin hänet ruokasuojassa. Hän istui lavallaan, pää pöydänlaitaan
painuneena, käsivarret riipuksissa.
Minä istuuduin jokseenkin etäälle hänestä, ja kuullessani hänen
tuskallisen voihkinansa aloin minäkin nyyhkyttää, peittäen kasvot
käsiini. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; tunsin pian, ettei minua
ensinkään surettanut. Ihan yrittämällä koetin itkeä, mutta minun oli
mahdoton heruttaa enää ainoatakaan kyyneltä. Minua hiukan hävetti,
koska ajattelin velvollisuudekseni itkeä silloin kun joku oli kuollut;
enkä minä uskaltanut paljastaa kasvojani, peljäten sisar Marie-Aiméen
pitävän minua kovasydämisenä.
Nyt kuuntelin hänen itkuansa. Hänen pitkälliset voihkauksensa
muistuttivat talvisen tuulen kohinaa rautauunissa. Ne nousivat ja
laskivat ikäänkuin jonkinlaista laulua tapaillen; sitte soinnut
sekosivat, katkeilivat nikahduksiin ja päättyivät matalaan värisevään
hyrinään.
Vähän ennen päivällistuntia tuli Madeleine ruokasuojaan. Hän vei pois
sisar Marie-Aiméen, tukien häntä hellävaroen.
Iltasella hän kertoi meille, että hra pastori oli kuollut Roomassa, ja
että ruumis tuotaisiin tänne sukuholviin kätkettäväksi.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée ryhtyi seuraavana päivänä meidän kanssamme toimiin
tavallisuuden mukaan. Hän ei enää itkenyt, mutta ei kärsinyt kenenkään
puhuttelua, hän käveli katse maahan luotuna ja näytti ihan unohtaneen
minut.
Tällöin oli minulla enää yksi päivä oltavaa laitoksessa.
Luostarinjohtajattaren sanojen mukaan saapui lampuodin vaimo huomenna
minut noutamaan, sillä ylihuomenna oli Juhannuspäivä.
Illalla rukousten lopulla sisar Marie-Aimée, lausuttuansa sanat:
"Herra, armahda maanpakolaisia ja ole vangittujen turvana", lisäsi
korkealla äänellä:
"Nyt lausumme rukouksen erään toverinne edestä, joka astuu ulos
maailmaan."
Ymmärsin heti, että oli minusta kysymys, ja tunsin itseni yhtä
säälittäväksi kuin maanpakolaiset ja vangitutkin olivat.
Sinä iltana oli minun mahdoton nukkua. Tiesin huomenna joutuvani pois,
mutta en tiennyt, mikä se Sologne oikein olikaan. Kuvittelin hyvin
etäistä seutua, jonka tasangot loistelivat kukkaniittyinä. Näin itseni
kauniiden valkeain lammasten kaitsijattarena; minulla oli vierelläni
kaksi koiraa, jotka pelkästä viittauksesta ajoivat lauman koolle. Enhän
olisi uskaltanut sitä sisar Marie-Aiméelle sanoa, mutta sinä hetkenä
pidin mieluisempana ruveta paimentytöksi kuin myymäläneidiksi.
Ismérie, joka kuorsata jyristeli vieressäni, johti ajatukseni takaisin
tovereihini.
Yö oli niin kuulakka, että näin selvästi kaikki vuoteet. Katseeni
solui toisesta toiseen, hetkeksi pysähtyen niihin, joissa rakkaimmat
toverini lepäsivät. Melkein vastapäätä näin Sophien uhkean tukan; se
oli hajallaan päänalusella ja kirkasti vuoteen vielä valoisammaksi.
Hieman loitompana olivat Chemineau Ylpeän ja hänen kaksoissisarensa
Chemineau Tyhmän vuoteet. Chemineau Ylpeällä oli korkea, valkea ja
sileä otsa sekä isot lempeät silmät. Hän ei milloinkaan puolustautunut,
kun häntä syytettiin jostakin virheestä; hän kohautti vain olkapäitänsä
ja katseli halveksivasti ympärilleen.
Sisar Marie-Aimée sanoi, että hänen omatuntonsa oli yhtä valkea kuin
otsansakin.
Chemineau Tyhmä oli päätänsä pitempi kuin sisarensa; hänen karkeat
hiuksensa ulottuivat tuskin yli silmäkulmien; olkapäät olivat
kulmikkaat ja lanteet leveät. Me nimittelimme häntä sisarensa
vahtikoiraksi.
Ja ihan makuusuojan toisessa päässä, siellä oli Colette.
Hän yhä luuli, että minä menen neiti Maximiliennelle. Hän oli
vakuutettu siitä, että minä joutuisin hyvin nuorena naimisiin, ja minun
oli täytynyt luvata noutaa hänet heti naimisiin mentyäni kotiini.
Kauvan pysyi Colette ajatuksissani. Sitte katsahdin ikkunaan: lehmusten
varjot heittyivät minuun asti. Minä kuvittelin niiden tulevan
jäähyväisille, ja minä hymyilin niille.
Lehmusten tuolla puolen häämötti sairaalarakennus. Se näytti tahtovan
piilottautua, ja sen pienet ikkunat saivat minut ajattelemaan kipeitä
silmiä.
Siihenkin pysähtyi katseeni, sisar Agathen vuoksi. Hän oli niin iloinen
ja herttainen, että pikku tyttöset aina nauroivat, kun hän torui heitä.
Hän se siteli kääreet paikoilleen.
Kun tuli hänen apuansa pyytämään loukkautuneelle sormelle, otti hän
vastaan hupaisella rupattelulla. Ja sen mukaan oliko potilas herkkusuu
tai keikaileva lupasi hän kakunpalan tai nauhanpalasen, minkä hän antoi
tiedoksi epämääräisellä pään liikahduksella.
Sill'aikaa kun sairas etsi silmillään kakkua tai nauhaa, oli ajos jo
puhkaistu, pesty ja sidelty.
Mieleeni johtui paleltuma, joka oli märkinyt jalkani, ja joka ei
ottanut parantuakseen. Eräänä aamuna sanoi minulle sitte kerran sisar
Agathe totisena:
"Kuulepas nyt, minä sivelen siihen jumalallista ainetta, ja ellei
jalkasi ole kolmen päivän kuluttua terve, niin se täytyy sahata pois."
Ja kolmeen päivään minä en ollenkaan kävellyt, jott'ei jumalallinen
laastari olisi luiskahtanut pois. Ajattelin hänen käyttäneen palasta
Kristuksen ristinpuusta tai Pyhän Neitsyeen hunnun rihmaa.
Kolmantena päivänä oli jalkani ihan terve, ja ihmelääkkeen nimeä
kysyessäni vastasi sisar Agathe veitikkamaisesti nauraen:
"Sinä tyhmyri, se oli 'Arthur Hurskaan ihovoidetta'."
Vasta myöhään yöllä vaivuin uneen, ja aikaisesta aamusta asti odotin
lampuodin vaimoa. Toivoilin hänen tuloansa ja pelkäilin sitä kuitenkin.
Sisar Marie-Aimée kohautti äkisti päätänsä joka kerta kun ovi aukesi.
Olimme juuri päivällistämme lopettamassa, kun portinvartijatar tuli
kysymään, olinko valmis lähtöön.
Sisar Marie-Aimée toimitti hänet pois, sanoen minun olevan tuossa
tuokiossa valmis.
Hän nousi, viitaten minua seuraamaan. Hän auttoi minua pukeutuessani,
ojensi minulle mytyllisen liinavaatteita ja sanoi äkkiä:
"Huomenna tuodaan hänet tänne, etkä sinä silloin enää ole täällä."
Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi:
"Vanno minulle, että joka ilta lausut hänen edestään yhden kerran _De
Profundis_."
Minä vannoin.
Sitte hän kiihkeästi puristi minut rintaansa vasten ja pakeni
kamariinsa.
Siellä kuulin hänen vielä voihkaisevan:
"Oi, tämä on liikaa, -- Jumalani, tämä on liikaa!"
* * * * *
Minä kuljin pihan yli ihan yksinäni, ja lampuodin vaimo, joka minua
odotti, vei minut heti mukanaan.