Uusi väki saapui seuraavana päivänä. Päivätyöläiset ja palvelijatar
olivat tulleet jo aamulla varhain, ja kun isäntäväki illalla tuli
taloon, tiesin jo, että heitä nimitettiin hra ja rouva Alphonseksi.
Hra Tirande jäi kahdeksi päiväksi Vanhaankaupunkiin ja huomautti
minulle lähtönsä edellä, että minä olin nyt yksinomaan hänen miniänsä
palveluksessa ja kokonaan vapaa maatilan töistä.
* * * * *
Heti ensimäisellä viikolla teki rouva Alphonse Eugènen kamarista
liinavaatehuoneen. Hän pani minut istumaan ison pöydän ääreen, jolle
hän asetti useita kappaleita kangasta; minun piti niistä valmistaa
kaikenlaatuisia liinavaatteita.
Hän tuli istumaan minun lähelleni ja alkoi kutoa pitsiä. Päiväkausia
istuskeli hän siten, puhumatta sanaakaan.
Toisinaan hän puheli äitinsä täysinäisistä liinavaatekaapeista.
Hänen äänensä oli soinnuton, ja hänen huulensa tuskin liikkuivatkaan
puhuessa.
Hra Tirande näytti tavattomasti pitävän miniästänsä. Aina hän
vieraisille tullessaan tiedusteli hänen toivomuksiansa.
Rouva Alphonse ei pitänyt muusta kuin liinavaatteista. Niinpä hra
Tirande lähtiessään aina lupasikin lisää palttinaa.
Hra Alphonsea tuskin muulloin näkikään kuin aterioilla. Minun olisi
ollut vaikea sanoa, millä hän aikansa kulutti.
Hänen kasvonsa muistuttivat luostarinjohtajatarta. Hänelläkin oli
kellertävä iho ja kiiluvat silmät: hänen sisällään tuntui hehkuvan
tuli, joka saattoi milloin tahansa kuluttaa hänet loppuun.
Hän oli hyvin hurskas, ja joka sunnuntai läksi hän puolisonsa kanssa
jumalanpalvelusta kuulemaan siihen kylään, jossa hra Tirande asui.
Alussa tahtoivat he ottaa minut mukanansa vaunuihin; mutta minä
kieltäysin, pitäen mieluisempana mennä Sainte-Montagneen, missä toivoin
joskus tapaavani Paulinen tai Eugènen.
Toisinaan lähti päiväläisistä joku mukaani, mutta useimmiten kuljin
yksinäni oikotietä, joka suuresti lyhensi taivalta.
Se oli jyrkkä ja kivinen polku, ja se johti kunnaalle tiheän
hiirenherneen halki.
Korkeimmalla kohdalla pysähdyin minä Punaisen Hannun majan luoksi.
Tämä talo oli leveä ja matala. Seinät olivat yhtä mustat kuin
katto-oljetkin, ja ympärillä kasvoi pensaikko niin korkeana, että talon
olisi voinut sivuuttaa sitä näkemättäkään.
Minä poikkesin aina sisälle sanomaan hyvää päivää Punaiselle Hannulle,
jonka tunsin siitä asti kuin olin Vanhaankaupunkiin tullut.
Hän oli aina tehnyt työtä isäntä Sylvainille, joka piti hänestä hyvin
paljon. Eugène sanoi, että hänet saattoi panna mihin toimeen tahansa ja
että kaikki mitä hän teki, oli hyvin tehtyä.
* * * * *
Mutta hra Alphonse ei tahtonut enää käyttää häntä töissään, puhelipa
ottaakseen häneltä pois kunnas-talonkin. Punainen Hannu oli tästä niin
hädissään, ett'ei enää muuta ajatellutkaan.
Heti messun jälkeen palasin samaa tietä. Hannun lapset keräysivät
ympärilleni vastaanottamaan siunattua leipää, jota minä niille toin.
Niitä oli kuusi, vanhin ei vielä kahtatoista täyttänyt. Siunattu
leipäni ei ollut paljoakaan suurempi suupalaa, jonka vuoksi minä
annoinkin sen Hannun vaimolle jaettavaksi yhtä suuriin osiin.
Sill'aikaa asetteli Punainen Hannu minua varten takkavalkean eteen
jakkaran, itse istahtaen ympyriäiselle pölkynpätkälle, jonka kieräytti
jalallaan tulisijan luo. Hänen vaimonsa kohensi kekäleitä raskailla
pihdeillä, ja kattilakoukussa riippui muuripata, jossa porisi isoja
keltaisia perunoita.
Heti ensimäisenä sunnuntaina oli Punainen Hannu sanonut minulle:
"Minäkin olen vanhemmistani lapsena jäänyt."
Ja vähitellen oli hän minulle kertonut, että hänet oli kuudentoista
vanhana sijotettu halonhakkaajan palvelukseen tähän samaiseen
kunnas-taloon. Aivan pian oli hän oppinut kiipeilemään puiden
latvoihin, sitoakseen sinne köyden, jolla piti taivuttaa puuta
alaspäin. Päivätyön päätyttyä hän sitte halkokantamus seljässään läksi
edellä, ehtiäkseen pikemmin taloon, missä halonhakkaajan pikku tyttö
oli valmistamassa illallista.
He olivat saman ikäisiä, ja heti oli heistä tullut hyvät ystävyksetkin.
Sitte tuli onnettomuus, joulu-yönä.
Vanha halonhakkaaja läksi keskiyön jumalanpalvelukseen, luullen lasten
sikeästi nukkuvan. Mutta hepä olivatkin nousseet jalkeille heti
hänen mentyänsä. He tahtoivat vanhukselle palaamaksi valmistaa pikku
jonlukemut ja iloitsivat jo ennakolta hänen hauskasta hämmästyksestänsä.
Tyttönen pani kastanjia paahtumaan sekä nosti pöydälle hunajaruukun
ja omenaviinihaarikan, ja Hannu sytytti isoista haloista kelpo
takkavalkean.
Aika kului; kastanjat olivat kypsiä, mutta halonhakkaaja yhä viipyi
poissa. Lapset istuivat lattialle tulen eteen lämmittelemään ja lopulta
nukahtivat siihen, toinen toiseensa nojaten.
Hannu heräsi pikku tytön kirkunaan. Ensimältä hän ei käsittänyt, miksi
se kohotti käsivartensa korkealle ilmaan pesän edessä.
Vasta kun tyttö ponnahti jaloilleen, lähteäkseen juoksemaan, näki
Hannu, että hän oli syttynyt palamaan.
Tyttö oli jo avannut puutarhan veräjän ja juoksi nyt puiden lomitse,
valaisten niitä liekeillään.
Silloin Hannu syöksi hänen jälkeensä, otti kiinni ja heitti hänet
lähteensilmään.
Tuli sammui heti, mutta yrittäessään sitte vetää häntä lähteestä maalle
huomasi Hannu hänet niin raskaaksi, että luuli hänen kuolleen. Hän ei
liikuttanut jäseniään, ja pojan kesti kauvan ponnistella, ennen kuin
sai hänet ylös. Sitte hän vei tytön takaisin taloon, laahaten häntä
perässään kuin halkosylystä.
Isot halot olivat jo silloin punaisena hiiloksena; yksi ainoa, kaikkein
isoin, joka oli muita kosteampi, oli jäänyt savuamaan ja hiipumaan.
Pikku tytön kasvot olivat pelkkänä mustansinervänä pöhöttymänä, ja
hänen puolialastomassa ruumiissaan näkyi isoja punaisia täpliä.
Hän sairasti kauvan, ja kun hänet vihdoin luultiin parantuneeksi,
huomattiinkin hänen menettäneen puhelahjansa.
Hän kuuli varsin hyvin, saattoipa nauraakin kuten muutkin; mutta hänen
oli mahdoton ääntää ainoatakaan sanaa.
Kun Punainen Hannu kertoi minulle noista tapahtumista, seurasi hänen
vaimonsa häntä katseillaan, kuin kirjaa lukien.
Hänen kasvoissaan oli syvien palohaavojen arpia, mutta siihen tottui
pian, ja silloin huomasi vain hänen sievän suunsa, valkeat hampaansa
ja hieman levottomat silmänsä. Hän kutsui lapsiaan pitkäveteisellä
äänellä, ja silloin pienokaiset juoksivat paikalle, ymmärtäen kaikki
hänen liikkeensä.
Minäkin olin suutuksissani siitä, että heidän piti muuttaa pois
kunnas-talosta.
He olivat viimeiset ystävät, mitä minulle oli jäänyt, ja minulle
juohtui ajatus kertoa heistä rouva Alphonselle siinä toivossa, että hän
suostuttelisi miehensä antamaan heidän pysyä paikassaan.
Tilaisuuden puhutteluun sain kerran, kun hra Tirande pistäytyi poikansa
kanssa liinavaatehuoneeseen, keskustellen kaikenlaisista maatilalla
tehtävistä muutoksista.
Hra Alphonse ei tahtonut pitää karjaa. Hän puhui maanviljelyskoneiden
ostamisesta, kuusien kaatamisesta ja kunnaan rakennuttamisesta.
Navettarakennuksista muodostettaisiin konevajat, kunnas-talosta tulisi
rehulato.
En tiedä, kuunteliko rouva Alphonse; hän häkilöitsi pitsiänsä hyvin
tarkkaavaisesti.
Niin pian kuin molemmat miehet olivat menneet, uskalsin ruveta puhumaan
Punaisesta Hannusta.
Minä selitin kuinka suurta hyötyä hän oli tuottanut isäntä Sylvainille,
puhuin siitä murheesta, joka hänessä oli herännyt ajatellessaan, että
hänen täytyisi poistua niin kauvan asumastansa kodista. Kun vihdoin
vaikenin, odottaen tuskallisesti vastausta, veti rouva Alphonse
virkkausneulansa takaisin pitsin silmästä ja pahotteli:
"Taisin erehtyä tuossa yhden silmän."
Hän laski yhdeksääntoista ja lisäsi:
"Sepä nyt meni -- minun täytyy purkaa kokonainen rivi."
Kun minä vein tämän vastauksen Punaiselle Hannulle, hän vimmastui ja
heristeli nyrkkiään Vanhaakaupunkia kohti. Mutta hänen vaimonsa laski
kätensä hänen olalleen, katsoen häntä silmiin. Paikalla tyyntyi Hannu.
Hän muutti pois kunnas-talosta tammikuun lopussa, ja minä tulin hyvin
surulliselle mielelle.
* * * * *
Nyt minulla ei enää ollut yhtään ystävää. Maatilaa oli vaikea
tunteakaan. Kaikki järjestivät asioita omaksi mukavuudeksensa, ja
minusta tuntui kuin minä yksin olisin ollut uusi tulokas. Palvelijatar
silmäili minua epäluuloisesti, ja päiväläiset karttelivat joutumasta
puheisiin minun kanssani.
Palvelijattaren nimi oli Adèle. Kaiken päivää kuuli hänen morisevan ja
loksuttavan puutöppösiänsä. Hän kolisteli aina, oljillakin kulkiessaan.
Pöydässä hän söi seisaallaan, ja hän vastaili isäntäväkensä
huomautuksiin töykeästi.
Hra Alphonse oli korjauttanut pois talon edustalta penkin ja
istuttanut sijalle pieniä viheriöitseviä pensaita, jotka ympäröittiin
ristikkosuojuksilla.
Vanha jalavakin, johon huuhkaja oli kesä-iltasin liihottanut
huhuilemaan, kaadettiin.
Vanha puu oli kaiketikin jo aikaa sitte herjennyt luomasta varjoa
talolle. Ainoastaan latvassa oli enää lehväviuhka: se oli ikäänkuin
pää, jota se taivutti kuuntelemaan mitä alhaalla sanottiin.
Puunhakkaajat arvelivat, ett'ei sen kaataminen olisi kovinkaan helppo
urakka. Se saattaisi suistuessaan ruhjoa talon katon.
Asiata pohdittiin puoleen ja toiseen, puun tyveä kierreltiin ja
kaarreltiin, kunnes viimein päätettiin köyttää se paksuilla köysillä,
joista sitte vedettäisiin, niin että se kaatuisi lantakasan päälle.
Kaksi miestä työskenteli kokonaisen päivän kaatopuuhassa, ja samassa
kun sen luultiin rauhallisesti kallistuvan kyljelleen, heltisi yksi
köysi, ja vanha jalava kimmahti pystyyn, kaatuen vastakkaiselle
suunnalle kumoon. Se viisti pitkin kattoa, pyyhkäisten mukanaan
savutorven ja ison kasan kattotiiliä, ja rouhittuansa vielä seinää se
mätkähti oven eteen poikittain. Yksikään sen oksista ei koskettanut
lantakasaan.
Hra Alphonse ei voinut pidättää vimmastunutta karjahdusta. Hän tempasi
puunhakkaajalta kirveen ja löi puuta sellaisella raivolla, että kappale
kaarnaa singahti liinavaatehuoneen ikkunaan ja puhkaisi ruudun.
Rouva Alphonse näki lasinsirpaleita putoavan minun päälleni. Hän
hypähti jaloilleen vilkkaammin kuin olisin osannut häneltä odottaa.
Vapisevin käsin ja huolestunein katsein tutki hän juurtajaksain
pöytäliinan, jota olin parhaillaan kirjailemassa.
Mutta hän ei nähnyt, että minä pyyhkielin nenäliinallani verta pikku
naarmusta, jonka lasinpalanen oli raapaissut poskeeni.
Hän oli niin arka liinavaatteistaan, jotka jo alkoivat pinoutua
vuoriksi, että vei minut seuraavana päivänä äitinsä luokse,
näyttääkseen minulle, millä tavoin vaatekaapit on järjesteltävä.
* * * * *
Rouva Alphonsen äiti oli nimeltään rouva Deslois; mutta päivätyöläiset
puhuivat aina "hovin rouvasta".
Hän oli vain yhden ainoan kerran käynyt Vanhassakaupungissa.
Hän oli minua silloin lähestynyt ja silmiään siristellen tähystellyt
minua hyvin likeltä. Hän oli kookas nainen, mutta käveli kumarassa,
niinkuin olisi etsinyt jotakin maasta. Hän asui isolla Gué Perdu'n
(Hävinneen Kaalamon) valtiotiluksella.
Rouva Alphonse valitsi tieksemme pikku joen vartta polveilevan polun.
Oli maaliskuun loppupuoli, ja niityt olivat täynnä kukkasia.
Rouva Alphonse asteli jäykkänä polkuansa, mutta minulle tuotti iloa
tepastella pehmeässä ruohikossa.
Pian saavutimme sen ison metsän, jonka reunassa susi oli siepannut
minulta karitsan.
Olin tuntenut salaperäistä kammoa tätä metsää kohtaan, ja minut valtasi
kerrassaan kauhu, kun poikkesimme polultamme metsän halki johtavalle
tielle.
Tie oli kuitenkin leveä; sitä näkyi rattaanjälkien syvyydestä päättäen
ajetun ahkerasti hevosillakin.
Päämme yllä havuneulaset rahisivat vastakkain. Niiden hieno ja kepeä
sipse oli kokonaan toisenlaista kuin se kuiva ja katkonainen ritinä,
jota oli metsästä kuulunut silloin kun se oli lumessa. Silti en voinut
pidättyä tuolloin tällöin katsahtamasta taakseni.
Kauvan emme metsässä kulkeneetkaan; tie kääntyi vasemmalle, ja tuossa
tuokiossa olimme Hävinneen Kaalamon kartanossa.
Täällä kierteli karjarakennusten taitse sama pikku joki kuin
Vanhassakaupungissakin. Mutta vainiot olivat ahdatut ihan likekkäin, ja
rakennukset näyttivät piiloutuvan kuusikkoon.
Asuinrakennus oli näöltään kokonaan toisenlainen kuin oli näillä
seuduin tavallista. Alikerran vanhat muurit olivat hyvin paksut, ja
näytti siltä kuin olisi yläkerta vain tilapäisesti nostettu sen päälle.
En voinut tuossa rakennuksessa havaita mitään hovimaista; pikemmin se
johti mieleeni kannon, josta hairahtunut vesa oli puhjennut.
Rouva Deslois ilmestyi kynnykselle meidän tulomme kuullessaan.
Ja taaskin tähysteli hän minua silmiänsä räpytellen. Samassa hän
äänekkäästi ilmotti hukanneensa olkien sekaan yhden soun-rahan,
ja ihmetteli, ett'ei sitä ollut kahdeksassa päivässä vielä kukaan
löytänyt. Puhuessaan hän jalallaan pöyhi oven eteen levitettyä ohutta
olkikerrosta.
Rouva Alphonse ei ottanut häntä kuunnellakseen. Hänen pullistuneet
silmänsä tuijottivat sisälle kamariin, ja hän oli melkein
innostuksissaan, selittäessään käyntimme tarkotusta.
Rouva Deslois suvaitsi itse saattaa minut liinavaatehuoneeseen; hän
laski avaimet kaappien päälle ja jätti minut yksikseni, kehotettuaan
minua olemaan hyvin tarkkaavainen ja varomaan panemasta mitään
epäjärjestykseen.
Muutamassa minuutissa olin avannut ja taas sulkenut isot kiiltävät
vaatekaapit.
Mieleni olisi tehnyt lähteä heti pois. Tämä iso kylmä vaatekamari
kammostutti minua kuin vankila; askeleeni kumahtelivat lattialaudoilla,
niinkuin niiden alla olisi ollut syviä luolia. Minusta alkoi yht'äkkiä
tuntua, kuin en enää pääsisikään koskaan ulos tästä varastokammiosta.
Minä heristelin korviani, enkö kuulisi karjapihalta jotain elämää,
mutta korviini kaikui vain rouva Desloisin ääni. Se oli kova ja järeä,
niin että se tunki läpi seinien kaikkialle.
Astuin ikkunan luo, jotta olisin tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi,
mutta samassa avautui äkkiä takanani ovi, jota en ollut huomannutkaan.
Käänsin päätäni ja näin sisään astuvan nuoren miehen, jolla oli pitkä
valkea pusero yllään ja harmaa lakki päässä.
Hän seisahtui, ikäänkuin kummastellen, että huone ei ollut tyhjillään,
ja minä yhäti katsoin häneen, kykenemättä siirtämään katsettani pois.
Hän astui lattian poikki, katseittemme hellittämättä toisistaan, ja
poistui, tölmäten mennessään ovenpieleen. Minuuttia myöhemmin hän meni
ikkunan ohi, ja silloin taaskin sattuivat katseemme vastakkain.
Minulla oli rauhaton olla, ja minä suljin häneltä auki jääneet ovet,
tietämättä miksi.
Vähän jälkeenpäin rouva Alphonse tuli minua noutamaan, ja me läksimme
takaisin Vanhaankaupunkiin.
Hra Alphonsen tultua Paulinen sijalle olin minä ottanut tavakseni
mennä istumaan jonkun matkan päähän maatalosta, rehevään pensaikkoon,
rautatammesta muodostetulle istuimelle.
Nyt kevään tullen pistäysin sinne tavallisesti silloin kun päiväläiset
polttelivat piippuaan tallin seinustalla.
Kauvan aikaa istuskelin siellä illan kohinaa kuunnellen, ja useinkin
syntyi minussa kiihkeä toivo olla puiden kaltainen.
Tänä iltana johduin minä ajattelemaan Hävinneen Kaalamon miestä. Mutta
joka kerta kun yritin päätellä hänen silmiensä väriä, tunkeutuivat ne
niin syvälle minun silmiini, että ne tuntuivat kokonaan valaisevan
sieluni.
* * * * *
Seuraava sunnuntai oli Pääsiäispäivä. Adèle oli hra Alphonsen vaunuissa
lähtenyt messuun. Minä jäin yksikseni yhden päiväläisen kanssa pitämään
talosta huolta. Aamiaisen jälkeen mies heittäysi pitkälleen olkiläjälle
oven eteen, ja minä kätkeysin pensaikkooni.
Koetin kuulla kellojen kumahtelua. Mutta maatila oli liiaksi kaukana
kylistä, eikä kellonääni miltään taholta kantanut minuun asti.
Ajatukseni liitelivät sisar Marie-Aiméehen. Muistelin myöskin
Sophieta, jolla oli tapana herättää minut joka vuosi kuuntelemaan
kaupungin kaikkia kelloja, silloin kun ne yht'aikaa kaijuttelivat
pääsiäis-soittoa.
Kerran sattui, ett'ei hän herättänytkään ajoissa, ja hän oli siitä niin
pahoillaan, että seuraavana vuonna pisti ison kivenmukulan suuhunsa,
valvoaksensa kerrassaan koko yön. Aina kun uni uhkasi hänet voittaa,
kalahtivat hampaat kiveen, ja hän valpastui heti.
Minä muistelin myöskin isoa messua, jossa Colette oli laulanut niin
voimakkaalla äänellä. Verestin muistissani huimat kisamme nurmikoilla
ja sisar Marie-Aiméen toimekkaat puuhat suurilla juhlapäivällisillä.
Mutta tänä iltana näenkin sisar Marie-Aiméen hienojen ja lempeiden
kasvojen sijasta rouva Alphonsen tylyn hahmon ja hänen miehensä
kiiluvat silmät, jotka minua kovin pelottivat. Ja ajatellessani, että
minun täytyisi vielä kauvan oleskella maatilalla, tuli mieleni hyvin
alakuloiseksi.
Kun vihdoin olin väsyksiini asti itkenyt, huomasin hämmästyksekseni,
että aurinko oli jo aivan alhaalla. Pensaikon oksien lomitse näin
poppelien pitkien varjoviirujen niityllä yhäti pitenevän. Ja lähempänä
itseäni huomasin niinikään suuren varjon, joka liikahteli. Se läheni,
pysähtyi, ja läheni taas.
Huomasin heti, että joku oli tulossa piilopaikkani ohitse, ja melkein
samassa tunkeusikin pensastoon se valkopuseroinen mies, kulkien
kumarassa oksia väistääkseen.
Kylmä väristys kävi läpi ruumiini.
Toinnuin sentään hyvin nopeasti, vaikka minua edelleen puistatti
hermostunut vavahtelu, jota en kyennyt salaamaan.
Hän jäi liikahtamatta seisomaan eteeni, eikä puhunut mitään.
Minä näin hänen silmissään kuvastuvan lempeyden, ja tunsin lämmön
palaavan ruumiiseeni.
Huomasin, että hänellä oli värillinen paita, kuten Eugènella, ja
kauluksen alle solmittu kaulahuivi. Ja kun hän puhui, tuntui minusta
ääni jo ammoin tutulta.
Hän nojasi isoon oksaan vastapäätä minua ja kysyi, eikö minulla enää
ollut vanhempia.
Minä vastasin kieltävästi.
Hän antoi nuorten silmujen verhoaman vesan luisua sormiensa lomitse ja
jatkoi minuun katsahtamatta:
"Olette siis yksinänne maailmassa?"
Minä vastasin vilkkaasti:
"Oi, en, minulla on sisar Marie-Aimée!"
Ja antamatta hänelle aikaa muuta kysellä, selitin, kuinka kiihkeästi
minä sisarta rakastin ja kuinka kärsimättömänä odottelin hetkeä,
jolloin saisin jälleen olla yhdessä hänen kanssaan.
Olin niin onnellinen saadessani puhua hänestä, ett'en ollenkaan
pysähtynyt.
Kerroin hänen kauneudestaan ja viisaudestaan, jotka minusta tuntuivat
olevan yläpuolella kaiken.
Mainitsin myöskin hänen murheestaan minun lähtöpäivänäni ja kuvailin
hänen ilahtumistansa silloin kun tulemme kohtaamaan toisemme.
Minun puhuessani hän ei siirtänyt silmiänsä kasvoistani, mutta hänen
katseensa näytti tähtäävän paljoa etäämmäksi.
Kotvan vaiti oltuani hän kysyi vielä:
"Ettekö sitte täällä ketään rakasta?"
"En", sanoin minä; "kaikki ne ovat poissa, joita rakastan."
Ja vähän katkerasti lisäsin:
"Yksin Punaisen Hannunkin ovat häätäneet pois!"
"Mutta eihän rouva Alphonse kuitenkaan liene häijy?" arveli hän.
Vastasin, ett'ei hän ollut häijy eikä hyvä, ja että voisin lähteä hänen
luotaan vähääkään surematta.
Samassa kuulin hra Alphonsen palaavien vaunujen ratinan ja nousin
lähteäkseni.
Hän väistyi hiukan syrjään, antaakseen minulle tilaa, ja jäi yksin
pensaikkoon.
Illalla minä käytin Adèlen satunnaista hyväntuulisuutta hyväkseni ja
tiedustelin häneltä, tunsiko hän Hävinneen Kaalamon päivätyöläisiä. Hän
sanoi niistä tuntevansa ainoastaan vanhimmat, sillä sen koommin kuin
rouva Deslois oli leskeksi jäänyt eivät uudet pysyneet pitkää aikaa
paikassaan.
Joku selittämätön arkuus esti minua mainitsemasta valkopuseroista
miestä; ja Adèle lisäsi leukojansa käännellen:
"Onneksi on hänen vanhempi poikansa palannut kaupungista: päivä
työläisten asema paranee."
Seuraavana päivänä, rouva Alphonsen häkilöidessä kapulapitsiä ja itse
ommellessani, ajattelin minä valkopuseroista työmiestä.
En voinut ajatuksissani erottaa häntä Eugènesta. Hän käytti
samanlaisia sanoja kuin Eugène, ja olin minä heissä huomaavinani
yhdennäköisyyttäkin.
Illemmalla luulin nähneeni hänen astelevan karjarakennusten ohi, ja
hetken kuluttua hän todellakin ilmestyi liinavaatehuoneen kynnykselle.
Hänen katseensa solui minusta pois, pysähtyäkseen rouva Alphonseen; hän
piti päätänsä pystyssä, ja vasen suupieli oli vähän kohollaan.
Rouva Alphonse virkahti hänet nähdessään veltosti:
"Ka, Henrikö siinä."
Hän antoi suudella itseään molemmille poskille ja osotti sitte
vieressään olevaa tuolia. Mutta puhuteltu siirsi palttinan syrjään ja
istuutui vinoon pöydänlaidalle.
Adèlen juuri kulkiessa ohi huomautti hänelle rouva Alphonse:
"Jos näette mieheni, niin sanokaa, että veljeni on täällä."
Olin hyvän aikaa ymmällä; sitten yht'äkkiä tulin selville, että hän oli
rouva Desloisin vanhempi poika.
Minulle ennen outo häpeäntunne sai minut rajusti punehtumaan, ja
sydämeni pohjasta pahottelin, että olin hänelle puhunut sisar
Marie-Aiméesta.
Minusta tuntui kuin olisin heittänyt kauneimman kalleuteni tuulen
vietäväksi, ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli minun mahdoton
pidättää muutamia karvaita kyyneliä, jotka heruivat suupieliini ja
siitä vasta tipahtelivat hienolle pellavakankaalle, jota pallistin.
Henri Deslois istui pöydän kulmalla kauvan aikaa.
Joka hetki tunsin hänen katseensa kasvoillani ikäänkuin raskaana
painona, joka esti minua kohottamasta otsaani.
Kaksi päivää jälkeenpäin tapasin hänet taaskin pensaikossa.
Nähdessäni hänet rautatammi-istuimella, tunsin jalkojeni herpaantuvan,
ja minä seisahduin.
Hän nousi oitis luovuttaakseen minulle paikkansa, mutta minä vain yhäti
tuijotin häneen.
Hänen silmissään oli sama leppeys kuin ensimäiselläkin kerralla, ja
ikäänkuin odottaen minulta jotakin uutta kertomusta kysyi hän:
"Eikö teillä tänä iltana ole mitään minulle sanottavaa?"
Kaikki mieleeni johtuvat puheenparret tuntuivat minusta turhilta;
pudistin vain päätäni. Hän jatkoi:
"Olinhan minä viime kerralla ystävänne."
Tuo muisto suurensi suruani, ja minä vastasin lyhyesti:
"Te olette rouva Alphonsen veli."
Poistuin hänen luotansa enkä enää sittemmin uskaltanut palata
pensastoon.
Hän palasi useasti Vanhaankaupunkiin.
Minä varoin häneen katsahtamastakaan, mutta hänen äänensä kuohutti aina
syvästi mieltäni.
* * * * *
Punaisen Hannun lähdettyä en tiennyt miten kuluttaa aikaani messun
jälkeen. Joka sunnuntai kävelin kunnas-talon ohi. Monasti pilkistelin
ikkunaluukkujen raoista sisälle, ja kun sattumoilta löin otsani
lautaan, narahti luukku niin oudosti, että kammostuneena hätkähdin
taaksepäin.
Eräänä sunnuntaina huomasin, ett'ei ovessa ollutkaan lukkoa. Painoin
sormellani säppiä, ja paikalla kimmahti ovi kumeasti auki.
En ollut odottanut sen avautuvan niin helposti, ja seisoskelin nyt
siinä, aikoen sulkea sen jälleen, jatkaakseni kävelyäni. Mutta kun
kolina oli tauonnut, ja aurinko paistoi huoneeseen häikäisevänä
valosuunnikkaana, päätin minäkin mennä sisälle, jättäen oven auki.
Isosta liedestä olivat poissa sekä kattilakoukku että korkeat
patajakkarat; koko huoneessa oli jäljellä vain paksut pölkynpäät,
joita Punaisen Hannun lapset olivat istuiminaan käyttäneet. Kaarna
oli hivuuntunut pois, yläpinnat paljosta käytännöstä kiillottuneet ja
ikäänkuin vahatut. Toinen kamari oli typö tyhjä; sen lattia ei ollut
kivilaatoilla laskettu, ja sängynjalat olivat kaivaneet kuoppia kovaksi
tallattuun multapermantoon.
Takaovi ei ollut lukossa sekään, ja pian olin minä puutarhassa.
Multapenkeissä oli vielä muutamia talvikasviksia, ja hedelmäpuut
hohtivat kukkasissansa.
Useimmat niistä olivat hyvin vanhoja, monet käyristyneitä, ja niiden
oksat riippuivat kuin tuntien kukatkin liian raskaiksi kantaa.
Puutarhan päässä kunnas laskeusi loivana rinteenä laajalle tasangolle,
jota käytettiin karjan-laitumena, ja taampana kohosi poppelirivi
erottajana tasangon ja taivaanrannan välille.
Vähitellen opin tuntemaan jokaisen kohdan maisemasta. Tuossa kunnaan
juurella kiertelee pikku joki. Vettä en näe, mutta pajupensaat
näyttävät taipuvan taaksepäin, päästääksensä sen ohitseen.
Se katoaa Vanhankaupungin rakennusten taakse, joiden katot ovat saman
väriset kuin kastanjapuutkin, ja tuolla se taas pistäikse esille. Se
kimaltelee paikotellen soleitten poppelien välissä ja häviää sitten
isoon kuusimetsään, joka näyttää ihan mustalta ja jossa Hävinnyt
Kaalamo piilee. Tuolla on tie, jota myöten kävelin rouva Alphonsen
kanssa hänen äitinsä luokse... Hänen veljensä oli tietysti tullut samaa
tietä silloin kun oli ilmestynyt eteeni rautatammipensaikossa.
Tänään ei tiellä liikkunut ketään. Kaikkialla loisti hieno vehreys, ja
niin kauvan kuin tähystelinkin puuryhmien lomiin, ei missään näkynyt
valkoista puseroa.
Pensaikkoakin haki minun katseeni, mutta maatalon rakennusten katot
kätkivät sen näkyvistä.
Henri Deslois oli Pääsiäissunnuntain jälkeen käynyt siellä jo monta
kertaa. En olisi osannut sanoa, mistä sen tiesin; mutta niinä päivinä
en voinut pidättyä kiertelemästä pensaikkoa.
Eilen oli Henri Deslois tullut liinavaatehuoneeseen minun ollessani
siellä yksin. Hän oli tehnyt sellaisen liikkeen, kuin aikoessaan
puhutella minua.
Silloin oli katseeni kiintynyt häneen niinkuin ensimäisellä kerralla,
ja hän oli poistunut sanaakaan puhumatta.
Ja nyt seisoessani tässä aitaamattomassa puutarhassa, kukkivien
värihernepensaikkojen ympäröimänä, minut valtasi kaipuu saada asua
täällä koko ikäni.
Iso omenapuu kumartui minun puoleeni ja kastoi oksiensa latvoja
lähteeseen.
Lähde kumpusi vanhan puunrungon ontelosta, liristen pikku purona
kukkalavojen lomitse.
Tämä kukkasista ja kirkkaasta vedestä rikas kasvimaa näytti minusta
maailman kauneimmalta yrttitarhalta, ja kääntäessäni pääni taloa kohti,
joka oli kokonaan avoinna auringolle, odotin aina yliluonnollisia
olentoja sieltä esille astuvaksi.
Tämä matala ja väritön talo oli minusta viehättävän salaperäinen.
Sieltä kuului äkillisiä ja säännöttömiä rasahduksia, ja samassapa
olin ihan kuulevinani samanlaisen kapsahduksen kuin silloin kun Henri
Deslois laski jalkansa Vanhankaupungin kartanon kynnykselle.
Minä kuuntelin ikäänkuin toivoen hänen lähestyvän. Mutta askeleitten
ääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua alkoi pensaista ja puista kuulua
salaperäistä sipinää.
Kuvittelin mielessäni, että olin hento puu, jota tuuli voi vapaasti
huojuttaa. Sama raikas tuulahtelu, joka taivutteli pensaita, puhalteli
päätäni ja sekotti hiuksiani; ja kuin omenapuuta jäljitelläkseni
kumarruin minä kastamaan sormeni lähteen kirkkaaseen veteen.
Uusi rasahdus käänsi katseeni taloa kohti, enkä vähääkään hämmästynyt,
nähdessäni ovella Henri Desloisin.
Hän seisoi avopäin, kädet riipuksissa.
Hän astahti pari askelta puutarhaan päin, ja hänen katseensa tähysteli
tasangon yli etäisyyteen.
Hiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja otsa kaareutui korkeana yli
ohimoiden.
Kauvan seisoi hän hievahtamattomana, mutta käännähti sitte suoraan
minua kohti.
Kaksi puuta vain oli välissämme. Hän astui taas askeleen eteenpäin,
tarttui sitte toisella kädellään puun vesaan, joka oli hänen edessään,
niin että kukkivat oksat muodostuivat vihoksi hänen päänsä yli. Oli
niin valoisaa, että minusta tuntui puiden kuori kimaltelevan ja
jokainen kukka sädehtivän. Henri Desloisin silmissä loisti niin syvä
leppeys, että vähääkään ujostelematta lähenin häntä.
Hän ei liikahtanutkaan; mutta pysähtyessäni hänen eteensä vaalenivat
hänen kasvonsa valkeiksi kuin pusero hänen yllään, ja hänen huulensa
värisivät.
Hän tarttui molempiin käsiini, painaen ne lujasti ohimoillensa, ja
sanoi hyvin hiljaisella äänellä:
"Minä olen kuin kadonneen lampaan löytänyt saituri."
Sillä hetkellä alkoivat Sainte-Montaignen kirkonkellot soida.
Kajahdukset kiitivät ylös kunnaan rinnettä ja häipyivät ylä-ilmoihin,
tuokion levähdettyänsä yläpuolellamme.
Hetket hupenivat päivän mukana. Laumat katosivat tasangolta yksitellen.
Valkeata huurua leijaili pikku joen yllä. Sitte painui aurinko
poppelisulun taakse, ja värihernepensaitten kukkaset alkoivat tummentua.
Henri Deslois saattoi minua kotimatkalla. Hän käveli kaitaa polkua
pitkin edelläni, ja kun hän jätti minut vähän matkan päässä
kastanjakujasta, tunsin häntä rakastavani enemmän kuin sisar
Marie-Aiméeta.
Kunnas-talosta tuli meidän talomme.
Joka sunnuntai tapasin siellä Henri Desloisin, ja kuten Punaisen
Hannunkin aikoina toin minä mukanani siunattua leipää, jonka nauraen
jaoimme keskenämme.
Meissä oli herännyt vapaudenhuumaus, jonka vaikutuksesta me
juoksentelimme ympäri puutarhaa, niin että kenkämme olivat lähteen
vedestä likomärät.
Henri Deslois sanoi:
"Sunnuntaisin olen minäkin seitsentoistavuotias!"
Toisinaan teimme pitkiä kävelyjä kunnaan ympäristöllä oleviin metsiin.
Henri Deslois ei väsynyt kuulemasta minun kertomuksiani sisar
Marie-Aiméen seurassa viettämistäni lapsuuden ajoista. Puhelimme
myöskin Eugènesta, jonka hän tunsi. Hän sanoi Eugènen olevan niitä,
joita mielellään pitää ystävinänsä.
Tunnustin hänelle niinikään, kuinka kehno olin lammaspaimeneksi. Ja
vaikka odotin hänen tekevän minusta pilaa, kerroin hänelle jutun
pöhöttyneestä lampaasta. Hän ei minulle nauranutkaan, pyyhkäisi vain
sormellaan otsaani, sanoen:
"Tarvitaan paljon rakkautta sen parantamiseksi!"
* * * * *
Eräänä päivänä me pysähdyimme lähelle suunnattoman laajaa
viljavainiota, jonka loppua ei näkynytkään. Tuhannet perhoset
liihottivat tähkien yllä. Henri Deslois oli ääneti, ja minä katselin
tähkäpäitä, jotka nuokkuivat ja kohoilivat kuin haluten lähteä lentoon.
Olisi voinut luulla, että perhoset tahtoivat auttaa niitä siivillänsä
lentämään; mutta niin kiihkeästi kuin tähkäpäät liikahtelivatkin,
maassa ne vain pysyivät.
Minä sanoin sen Henrille, joka tarkasteli laihoa pitkään. Sitte hän
puheli verkkaan ikäänkuin itsekseen:
"Samoin on ihmisten laita. Joku lempeä olento saattaa tulla hänen
tielleen, samanlainen kuin tasangon valkeat perhoset. Hän ei tiedä,
nouseeko se maasta vai laskeutuuko korkeudesta alas; hän vain
tuntee, että hän voisi sen olennon kanssa elää ohitse humisevasta
tuulenhengestä ja kukkien hunajasta. Mutta kuten olki on juurillaan
maahan sidottu, samoin kiinnittää hänet velvollisuutensa salaperäinen
side, joka on niin luja kuin maa."
Minusta vavahti hänen äänessään tuskainen tunto ja näytti siltä kuin
hänen suupielensä olisivat laskeutuneet vielä alemma. Mutta samassa
kääntyi hänen katseensa minuun, ja hän sanoi lujalla äänellä:
"Luottakaamme itseemme!"
* * * * *
Meni kesä, ja sitten syksykin; ja joulukuun pahoista säistä huolimatta
emme voineet päättää lähteä pois kunnas-talosta.
Henri Deslois toi mukanaan kirjoja, joita me lueskelimme, pyöreillä
pölkyillä istuen, puutarhan puoleisessa kamarissa. Pimeän tullen
palasin minä taloon, ja Adèle aina kummasteli minun surumielisyyttäni;
hän luuli, että minä kuljin kylän tansseissa.
Melkein joka päivä tuli Henri Deslois Vanhaankaupunkiin. Minä kuulin
hänen tulonsa jo etäältä; hän ratsasti ilman suitsia ja satulaa isolla
valkealla tammalla, joka raskaasti astuskeli peltojen ja niittyjen
pientareita pitkin. Se oli kärsivällinen ja säveä juhta. Se jäi
isännältään valtoimeksi kartanolle, kun hän tuli rouva Alphonsea
tervehtimään. Heti kun Alphonse kuuli hänen tulleen, saapui hän
liinavaatehuoneeseen.
He puhelivat maataloudellisista parannuksista tai tutuista henkilöistä;
mutta keskusteluun pujahti aina joku sana tai puheenparsi yksistään
minua varten, ja se tuntui minusta Henri Desloisin näkyväiseltä
ajatukselta.
Usein kohtasin minä hra Alphonsen katseen, enkä voinut silloin aina
olla punastumatta.
Eräänä ehtoopäivänä, kun Henri Deslois juuri oli hymyillen astunut
sisälle, huusi hänelle hra Alphonse:
"Tietäkääs, minä olen myynyt kunnas-talon."
Molemmat miehet silmäilivät toisiaan ja kävivät niin kalpeiksi
kumpainenkin, että pelkäsin heidän kuolevan siihen paikkaan. Sitte
nousi hra Alphonse tuoliltaan, nojautuakseen uunin kamanaan, Henri
Desloisin turhaan yrittäessä sulkea ovea.
Rouva Alphonse laski pitsinypläyksen helmaansa ja virkahti kuin läksyä
kerraten:
"Rakennuksestahan ei ollut mitään hyötyä, ja minua ilahuttaa, että se
on myyty."
Henri Deslois istuutui pöydän ääreen, niin lähelle minua, että melkein
kosketti minuun. Hän sanoi jotensakin rauhallisella äänellä:
"Minä olen pahoillani, että möitte sen, sanomatta ennakolta minulle,
sillä minulla oli aikomuksena ostaa se."
Hra Alphonse koukistausi kuin mato. Hän ponnistihe väkinäiseen nauruun
ja huusi naurun sekaan:
"Ostaa, ostaa! Mutta mitä te olisitte sillä tehnyt?"
Henri Deslois silitti tuolini selkänojaa ja vastasi:
"Olisin siellä asunut, niinkuin Punainen Hannu."
Hra Alphonse alkoi kävellä edes takaisin uunin edessä. Hänen kasvonsa
olivat keltamullan karvaiset; kädet olivat housuntaskuissa, ja jalat
nousivat niin vikkelästi maasta, kuin olisi hän nykinyt niitä nuorasta
molemmin käsin.
Sitte hän nojausi pöytään vastapäätä meitä, katseli meitä kumpaistakin
erikseen ja sanoi kiiluvin silmin, rajusti nytkäyttäen yläruumistansa
eteenpäin:
"No niin, myynyt minä sen olen, ja sillä hyvä!"
Tätä seuranneen hiljaisuuden kestäessä kuului huoneeseen, kuinka valkea
tamma kuopi kynnystä, ikäänkuin isäntäänsä kutsuen.
Henri Deslois kääntyi ovelle, mutta läheni sitte jälleen minua,
ottaakseen maasta ompelukseni, joka oli huomaamattani luisunut
käsistäni.
Hän suuteli sisartaan ja sanoi hyvästiksi, minuun katsoen:
"Huomiseen asti!"
* * * * *
Seuraavan päivän aamuna rouva Deslois saapui liinavaatehuoneeseen. Hän
kävi suoraa päätä ahdistamaan minua loukkaavin sanoin.
Mutta hra Alphonse sai hänet vaikenemaan rivakalla liikkeellä; sitte
hän minuun kääntyen sanoi hillityllä äänellä:
"Rouva Alphonse lähettää minut sanomaan teille, että hän kovin
mielellään pitää teidät luonansa. Hän haluaa vain, että vast'edes
tulette meidän kanssamme kirkkoon."
Hän yritti hymyillä lisätessään:
"Te saatte istua meidän vaunuissamme."
Ensi kertaa puhutteli hän minua suoraan. Hänen äänensä tuntui minusta
hiukan peitetyltä, niinkuin hän olisi ollut jonkun verran hämillään.
En tiedä miksi ajattelin, että rouva Alphonse ei ollut mitään
tuollaista sanonut ja että hänen miehensä valehteli. Lisäksi hän tällä
hetkellä niin suuresti muistutti luostarinjohtajatarta, ett'en voinut
olla häntä uhmailematta.
Vastasin ett'ei minua haluttanut kulkea vaunuissa ja että edelleenkin
kävisin Sainte-Montagnessa.
Hän nyrpisti alahuultansa alkaen sitä pureskella. Sitten lähestyi rouva
Deslois minua uhkaavan näköisenä ja huusi, että minä olin hävytön. Hän
hoki tätä sanaa ikäänkuin ei löytäisi mitään muuta.
Hän kirkui sitä yhä kovemmin ja kovemmin, ja joutui pian kerrassaan
suunniltaan. Silmänvalkuaiset punertuivat, ja hän kohotti kätensä
lyödäkseen minua.
Minä väistin nopeasti, peräytyen tuolini taakse.
Rouva Deslois kompastui tuoliin, joka keikahti kumoon, ja hänen täytyi
pidellä kiinni pöydän laidasta, jott'ei olisi kaatunut.
Hänen käheät huudahduksensa pelottivat minua.
Tahdoin poistua liinavaatehuoneesta; mutta hra Alphonse oli asettunut
oven eteen ikäänkuin vartioimaan, ja niin jäin minä seisomaan pöydän
taakse vastapäätä rouva Desloisia.
Hän puhui nyt tukahtuneella äänellä, soperrellen sanoja, joiden
sisältöä en tajunnut. Huomasin vain, että niissä oli jotakin raakaa.
Vihdoin hän taukosi, huudettuaan minkä jaksoi:
"Minä olen hänen äitinsä, kuuletteko?"
Hra Alphonse tuli taas minun luokseni ja sanoi, tarttuen käsivarteeni:
"Kuulkaahan nyt minua."
Minä irtauduin työntämällä hänet takaisin ja juoksin ulos.
Rouva Desloisin viimeiset sanat iskivät aivoihini kuin terävä vasara.:
-- Olen hänen äitinsä, kuuletteko?
Marie-Aimée, kallis äitiseni, oi, kuinka olitkaan kaunis tähän toiseen
äitiin verraten, ja kuinka rakastinkaan sinua tällä hetkellä! Silmäsi
säteilivät sateenkaaren värikimmellyksenä ja valaisivat koko mustan
vaatetukseni, ja kasvosi hohtivat puhtoisina valkeissa puitteissansa!
Niin selkeästi kuvastuit sinä silmissäni, kuin olisit todella seisonut
edessäni.
Olin niin ihmeissäni, kun huomasin seisovani kunnas-talon edustalla;
ja vasta nyt näin senkin, että pyry riehui ympärilläni. Astuin sisälle
suojaa saadakseni ja menin suoraa päätä puutarhan puoleiseen kamariin.
Koetin koota ajatuksiani, mutta ne hyörivät päässäni kuin
lumihiutaleet, jotka näyttivät yht'aikaa tupruavan maasta ja putoilevan
taivaasta. Aina kun yritin ajatella, tuli mieleeni vain palasia eräästä
laulusta, jota pikku tyttöset tavallisesti laulelivat karkeloissaan ja
jossa sanottiin:
Niin saatiin eukko tanssimaan,
hän että kuoli tanssissaan,
tirelii,
me tanssikaamme vaan!
Minun oli hyvä olla tässä hiljaisessa talossa.
Tuisku taukosi, ja puut näyttivät minusta yhtä kauniilta kuin sinä
päivänä, jona olin niitä täydessä kukoistuksessaan katsellut. Mutta
äkkiä palasi mieleeni kaikki se, mitä oli tapahtunut; näin sen
selkeästi edessäni. Näin rouva Desloisin kulmikkaat sormetkin; minua
värisytti: kuinka inhottava käsi, ja kuinka suuri hän olikaan!
Ja sitte hra Alphonsen kasvojen ilme, silloin kun hän tarttui
käsivarteeni. Nyt sitä ajatellessani muistin jo ennen nähneeni saman
katseen eräällä pikku tytöllä.
Minä olin kerran tahtonut varastaa puusta pudonneen hedelmän;
pienokainen oli syöksähtänyt esiin, sanoen:
"Anna minulle puolet, niin en sano kenellekään."
Minut oli vallannut syvä vastenmielisyys jakaa sitä hänen kanssaan,
ja minä olin vienyt hedelmän takaisin puun alle sillä uhallakin, että
sisar Marie-Aimée näkisi minut.
Ja tätä kaikkea ajatellessani minut valtasi kiihkeä halu nähdä sisar
Marie-Aiméeta. Olisin tahtonut lähteä heti paikalla. Mutta samassa
muistin Henri Desloisin eilistä hyvästiä: "Huomiseen asti."
Kenties oli hän jo maatilalla odottamassa minua ja huolissaan siitä,
mihin olin saattanut joutua.
Minä läksin talosta, ja aloin juosta Vanhaankaupunkiin päin.
Olin päässyt vasta muutamia askeleita, kun näin hänen tulevan tiellä.
Valkea tamma kapusi vaivalloisesti tuiskun tukkimaa polkua ylös.
Henri Deslois oli avopäin kuten ensi kerralla tänne tullessaan. Pusero
paisui tuulessa, ja hän piteli ratsunsa harjasta kiinni.
Tamma seisahtui eteeni.
Ratsastaja kumartui eteenpäin ja otti kiinni molemmista käsistäni,
jotka kohotin häntä kohti.
Hänen kasvoissaan oli jotakin kidutettua, mitä en ollut niissä
ennen koskaan havainnut. Huomasin myöskin, että hänen silmäkulmansa
olivat vetäytyneet kurttuun, kuten rouva Desloisin. Hän sanoi hiukan
hengästyneesti:
"Minä tiesin, että tapaan teidät täällä."
Hän avasi taaskin huulensa, ja minä olin heti varma siitä, että hänen
sanansa tuottaisivat minulle iloa.
Vielä lujemmin hän puristi käsiäni ja virkkoi samalla hengästyneellä
äänellä:
"Älkää olko vihoissanne minulle."
Hän käänsi katseensa toisaanne:
"En voi enää olla teidän ystävänne."
Minusta tuntui kuin olisin saanut iskun päähäni.
Korvissani surisi, ikäänkuin ison sahan äänellä. Minä näin, että Henri
Desloisia puistatti, ja kuulin hänen vielä sanovan:
"Voi, kuinka minun on vilu!"
Sitten en enää tuntenut hänen käsiensä lämpöä omissani; ja niin pian
kuin huomasin seisovani yksinäni tiellä, näin enää vain valkeanharmaan
möhkäleen, joka näytti äänettömästi luisuvan lumista polkua alas.
* * * * *
Hitaasti laskeusin minä alas kunnaan toista rinnettä.
Kauvan kävelin lumikinoksia, jotka narskuivat jalkaini alla.
Olin jo ehtinyt taipaleen puoliväliin, kun muuan talonpoika tarjosi
minulle sijan kärryissään. Hänkin oli kaupunkiin matkalla, ja pian olin
minä Orpokodin edustalla.
Soitin kelloa, ja oitis kurkisti portinvartijatar tähystysreijästä.
Minä tunsin hänet. Kaunosilmä se oli yhä edelleenkin.
Sen lisänimen olimme hänelle antaneet syystä että hänellä oli iso
valkea silmä. Hän avasi, sitte kun oli tuntenut minut hänkin. Hän pyysi
minua sisälle, mutta jo ennen kuin sai sulkeneeksi portin jälkeeni
sanoi hän:
"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."
Minä en vastannut; silloin hän toisti:
"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."
Kuulin sen kyllä, mutta en sitä sen enempää tarkannut. Kaikki oli kuin
unta, jossa tulee kokeneeksi mitä ihmeellisimpiä tapauksia, jotka sitte
eivät herätä vähintäkään kummastusta.
Katselin hänen valkeata silmäänsä ja sanoin yksinkertaisesti:
"Minä tulen tänne takaisin."
Hän salpasi portin ja jätti minut seisomaan katoksen alle, mennen itse
ilmottamaan johtajattarelle Hän palasi sanoen, että johtajatar tahtoi
puhutella sisar Désiréetä ennen kuin vastaanottaisi minut.
Kellon kilahtaessa Kaunosilmä sitte nousi, viitaten minua seuraamaan.
Taas oli alkanut sataa lunta.
Johtajattaren luona oli melkein pimeätä.
Ensi alussa en muuta nähnyt kuin pihisevän pystyvalkean loimun.
Johtajattaren ääni sai minut katsomaan likemmä. Hän sanoi:
"Olette siis tullut takaisin?"
Koetin koota ajatuksiani; en oikein tiennyt, olinko todella palannut.
Hän jatkoi:
"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."
Pidin sitä pahan uneni jatkona ja yskäisin herätäkseni; sitte
tuijottelin tuleen ja yritin pohtia, miksi se niin pihisi. Johtajatar
sanoi vielä:
"Oletteko sitten sairas?"
Minä vastasin:
"En."
Lämmin elvytti minua, ja tunsin voivani paremmin.
Käsitin lopullisesti, että olin tullut takaisin ja että olin
johtajattaren luona. Minä kohtasin hänen tiukan katseensa ja muistin
kaiken.
Pilkallisesti sanoi hän:
"Ettepä te ole paljoakaan muuttunut; kuinka vanha olettekaan?"
Vastasin olevani pian kahdeksantoista.
"Kas vain", arveli hän, "olonne maailmalla ei ole saanut teitä
paljoakaan kasvamaan."
Hän nojasi toisella kyynäspäällään pöytään ja kysyi, minkätähden olin
tullut takaisin.
Olin vastaamaisillani, että haluaisin tavata sisar Marie-Aiméeta; mutta
pelkäsin taaskin kuulevani, ett'ei sisar Marie-Aimée enää ollut täällä,
ja pysyin sen vuoksi ääneti.
Hän otti pöytälaatikosta kirjeen ja sanoi mitättömällä asialla häirityn
ihmisen vaivaantuneella sävyllä:
"Tästä kirjeestä olen jo saanut tietää, että teistä on tullut ylpeä ja
julkea tyttö."
Hän työnsi kirjeen väsyneellä liikkeellä luotansa, hengähti syvään, ja
jatkoi:
"Teidät viedään keittiöpuolelle, kunnes teille saadaan toinen paikka."
Pystyvalkea pihisi herkeämättä. Minä yhäti tuijottelin siihen,
kykenemättä saamaan selville, mikä se noista kolmesta halosta oli, joka
pihisi.
Johtajatar korotti yksitoikkoisen äänensä, herättääkseen
tarkkaavaisuuttani. Hän huomautti, että sisar Desirée tulee pitämään
minua ankarasti silmällä, ja että minun ei ole lupa puhella entisten
toverieni kanssa.
Näin hänen osottavan ovelle, ja minä läksin lumisateeseen.
Ihan alueen toisessa päässä, puistokujan takana, näin keittiöosaston.
Sisar Desirée seisoi pitkänä ja suorana ovella, minua odotellen. En
nähnyt hänestä muuta kuin valkean päähineen ja mustan puvun, ja minä
kuvittelin hänet vanhaksi ja kuihtuneeksi.
Mieleeni juolahti juosta tieheni; minun tarvitsi vain rientää ja sanoa
Kaunosilmälle, että käyntini oli tehty. Hän laskisi minut ulos, ja
siinä kaikki.
Mutta sen sijaan että olisin kiirehtinyt portille käännyinkin niitä
rakennuksia kohti, joissa olin viettänyt lapsuuteni.
En tiedä mikä minua sille taholle veti, mutta vastustaa en sitä voinut.
Samalla tunsin suurta väsymystä ja olisin mielelläni oikaissut itseni
pitkäksi aikaa nukkumaan.
Vanha penkki oli vieläkin paikoillaan. Pyyhkäisin kädelläni pois lumen
sen päältä ja istuuduin nojautuen lehmukseen, kuten aikoinaan hra
pastori oli tehnyt.
Odotin jotakin, enkä tiennyt mitä. Katselin sisar Marie-Aiméen kamarin
ikkunaa.
Siinä ei ollut entisiä kauniita, kirjailtuja musliini-uutimia, mutta
vaikka se nyt olikin muiden kaltainen, niin minusta se kuitenkin oli
aivan erilainen; ja jos paksut karttuuni-uutimet eivät muitakaan
ikkunoita rumentaneet, niin tämä ikkuna näytti niiden reunustamana
kuivilta kasvoilta.
Yö alkoi painua puistokujien verhoksi, ja valoja syttyi ikkunoihin.
Minä tahdoin nousta penkiltä, ajattelin:
"Kaunosilmä avaa minulle portin."
Mutta ruumiini oli kuin ruhjottu; minusta tuntui niinkuin olisivat isot
ja kovat kädet raskaasti laskeutuneet pääni päälle, ja aina palasivat
samat sanat, kuin olisin ne ääneeni lausunut: "Kaunosilmä avaa minulle
portin."
Mutta silloin kuulin vieressäni säälivän äänen sanovan:
"Minä pyydän teitä, Marie-Claire, älkäähän tuolla tavoin istuko
lumessa!"
Kohotin pääni: edessäni seisoi ihan nuori nunna, jolla oli niin kauniit
kasvot, ett'en muistanut niiden vertaista koskaan nähneeni.
Hän kumartui auttamaan minua jaloilleni, ja kun minun oli vaikea pysyä
seisaallani, veti hän käsivarteni kainaloonsa, sanoen:
"Nojatkaa minuun."
Näin hänen nyt taluttavan minua keittiörakennusta kohti, jonka iso
lasi-ovi oli kirkkaasti valaistu.
En enää ajatellut mitään. Hieno ja kova lumi pieksi terävästi kasvojani
ja silmäluomiani kirveli kipeästi. Keittiöön tullessani tunsin ne kaksi
nuorta tyttöä, jotka seisoivat ison nelikulmaisen lieden ääressä.
Ne olivat Véronique Viisastelija ja paksu Mélanie, ja ihan olin
kuulevinani sisar Marie-Aiméen äänen lausumassa heidän nimiänsä.
Ainoastaan paksu Mélanie teki minulle pikku merkin ohi mennessään, ja
minä astuin nuoren sisaren kanssa kamariin, jota yölamppu valaisi.
Kamarin jakoi iso valkea esirippu kahtia.
Nuori sisar käski minun istua tuolille, jonka hän nouti esiripun takaa,
ja poistui puhumatta mitään.
Pian saapuivat paksu Mélanie ja Véronique Viisastelija vaihtamaan
puhtaat makuuvaatteet pikku rautasänkyyn, jonka vieressä minä istuin.
Heidän lopetettuaan työnsä kääntyi minun puoleeni Véronique, joka oli
kartellut katsettani, ja sanoi, että eipä olisi kukaan osannut uskoa
minun tulevan takaisin. Hän huomautti sen niin halveksivasti, kuin
olisi nuhdellut minua jostakin häpeällisestä.
Paksu Mélanie liitti kätensä leuan alle yhteen. Hän piti yhäti päätänsä
kallellaan, kuten pikku tyttönäkin. Sydämellisesti hymyillen virkahti
hän minulle:
"Minä olen kovasti hyvilläni, että lähetettiin keittiöpuolelle."
Sitte hän kepeästi taputti makuusijaa:
"Sinä saat minun sijani; minä se tässä olen nukkunut."
Hän osotti sormellaan esirippua ja jatkoi äänensä alentaen:
"Sisar Désirée nukkuu tuolla."
Kun he olivat menneet ja sulkeneet oven perässään, lähestyin minä
vuodettani.
Iso valkea esirippu vaikutti mieleeni. Olin näkevinäni liikkuvia
varjoja poimuissa, joita yölamppu ei päässyt valaisemaan.
Ruokakellon ääni käänsi huomioni toisaanne. Minä tunsin sen soinnun, ja
tahtomattanikin luin lyönnit.
Sitte seurasi hiljaisuus, ja nuori sisar astui jälleen huoneeseen. Hän
toi minulle kulhollisen höyryävää lihalientä.
Hän työnsi esiripun syrjään ja teki melkein saman liikkeen kuin
Mélanie, sanoessaan:
"Tässä on teidän kamarinne, ja tuo on minun."
Tunsin heti huojennusta, nähdessäni hänen makuusijansa samanlaiseksi
kuin omanikin. Aloin ajatella jo että edessäni olikin sisar Désirée,
mutta vielä en sitä rohjennut uskoa, ja sen vuoksi kysyin häneltä.
Hän nyökkäsi, ja lykäten tuolinsa ihan viereeni sanoi hän, kasvot
valoon päin kumartuneina:
"Luulenpa melkein, että te ette enää tunne minua!"
Katselin häntä vastaamatta mitään.
Ei, minä en häntä tuntenut: olinpa varmakin siitä, ett'en ollut häntä
milloinkaan nähnyt, sillä minä en voinut kuvitellakaan, että tuollaisia
kasvonpiirteitä yhden ainoankin kerran nähtyään voisi unohtaa.
Hän liikautti suupieliänsä lystillisesti ja sanoi:
"Näenpä selvästi, että te ette enään muista Désirée Joly poloista."
Désirée Joly?... oi, enkö muka muistanut häntä! Hän oli silloin nuori
noviisi-kauttansa suorittava tyttö, jonka kasvot olivat ruusujakin
ruusuisemmat, jolla oli hieno vartalo ja joka oli hilpeä ja herttainen.
Piirileikeissämme karkeloidessaan hän hyppeli niin vallattomasti, että
sisar Marie-Aimée useinkin sanoi hänelle:
"Hei hei, neiti Joly, ei niin korkealle, polvenne näkyvät."
Ja katselinpa nyt sisar Désiréetä kuinkakin tarkoin, mahdoton oli minun
havaita hänessä mitään tuttua. Hän arveli:
"Niin, suuresti muuttaa meitä nunnan asu."
Hän työnsi nopealla liikkeellä hihansa ylemmä ja lisäsi samassa,
äskeisellä lystillisellä ilmeellä:
"Unohtakaa, että minä olen sisar Désirée, ja muistakaa, että Désirée
Joly aikoinaan piti teistä paljon."
Hän huomautti vielä vilkkaasti:
"Voi, minähän tunsin teidät oitis. Teillä on yhäti samat pikku tytön
kasvot."
Kun sanoin kuvitelleeni sisar Désiréetä hyvin vanhaksi ja häijyksi
vastasi hän:
"Erehtyneet olemme kumpikin. Teidät on minulle kuvailtu turhamaiseksi
pöyhkeilijäksi. Mutta nähdessäni teidän itkevän, lumisateessa,
ajattelin, että teillä oli ainakin murheita, ja niin tulin luoksenne."
Autettuaan minut makuulle jakoi hän vuoteen esiripulla, ja minä vaivuin
heti uneen.
Mutta minä näin pahoja unia. Heräilin tuon tuostakin; yhtämittaa painoi
raskas kivi rintaani, ja milloin minun onnistui vierittää se pois,
sirkoili se moniksi kappaleiksi, jotka putoilivat päälleni ja ruhjoivat
jäseniäni.
Sitte olin astelevinani terävillä kivillä siroteltua tietä. Eteneminen
oli suunnattoman työlästä; mutta molemmin puolin tietä oli vainioita,
niittyjä ja rakennuksia.
Talot olivat kaikki lumen kattamat, samalla kun kuitenkin hedelmissään
hohtelevia puita kirkasti kaunis aurinko.
Minä poikkesin tieltä kedolle ja pysähdyin jokaisen puun luokse
maistamaan niiden hedelmiä, mutta ne olivat kaikki karvaita, ja minä
viskasin ne inhoten pois.
Koetin mennä nyt lumen kattamiin taloihin, mutta ainoassakaan ei ollut
ovea. Palasin tielle, mutta kivetpä kasaantuivatkin niin, ett'en
enää päässyt etenemään. Silloin aloin huutaa apua; huusin voimieni
takaa, mutta kukaan ei minua kuullut. Ja tuntiessani hautautuvani tuon
suunnattoman röykkiön alle tein niin rajun ponnistuksen vapautuakseni,
että heräsin.
Hetkisen luulin vieläkin näkeväni unta. Kamari näytti minusta
luonnottoman korkealta. Esiripun tanko kiilteli paikotellen, ja seinään
kiinnitetty pyökkipuun-oksa venytti varjoansa Pyhään Neitsyeeseen asti,
joka ojensi käsivarsiansa nurkassa.
Sitte kiekui kukko. Se alotti moneen kertaan uudestaan ikäänkuin
tahtoen häivyttää ensimäisen kiekahduksensa, joka oli loppunut lyhyeen
kuin tuskan kirahdus.
Yölamppu alkoi hiutua. Se lekutti kauan ennenkuin sammui, ja kun kamari
pimeni, kuulin minä sisar Désiréen hiljaisen ja tasaisen hengityksen.
* * * * *
Kauvan ennen päivänkoittoa nousin alottamaan toimintaani
keittiöpalvelijattarena.
Mélanie näytti minulle, millä tavoin oli nostettava suunnattoman suuria
patoja.
Siihen tarvittiin sekä taitoa että voimaa. Minulta meni runsas viikko,
ennenkuin edes kykenin tuollaista paikoiltaankaan siirrähdyttämään.
Mélanie se niinikään opetti minut soittamaan raskasta aamukelloa,
osottaen miten oli pidettävä nuoria kolkkareen läppäämiseksi. Pian
opin kaiuttelemaan säännöllisen tahdikkaita heilahduksia, ja joka aamu
tuotti minulle aamukellon soitto suurta mielihyvää, olipa sää kylmä tai
sateinen.
Kellolla oli heleä sointu, jota tuuli lujensi tai heikensi, enkä minä
väsynyt sitä kuuntelemaan.
Toisina päivinä soitin niin pitkään, että sisar Désirée avasi ikkunan
ja pyytävästi myhäillen huusi:
"Riittää! Riittää!"
Siitä saakka kun keittiöpuolella jouduin yritteli Véronique
Viisastelija minua puhutellessaan olla minua näkemättäkään, ja jos
häneltä tiedustin jonkin esineen säilytyspaikkaa, niin hän osotti sen
minulle vain käden liikkeellä.
Sisar Désirée seurasi häntä silloin katseillaan ja hänen suupielensä
värähtelivät veitikkamaisesti.
Hänessä ei enään ollut nuoren noviisin huimapäisyyttä, mutta entisen
hilpeytensä ja leikkisyytensä hän oli säilyttänyt.
Joka ilta tapasimme toisemme kamarissamme. Aina hän nauratteli minua
joillakuilla leikkisillä huomautuksilla pikku päiväntapauksista.
Toisinaan sattui, että nauruni päättyi tuskallisiin nyyhkytyksiin.
Silloin hän liitti kätensä pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi katseensa
taivasta kohti nostaen:
"Oi, kuinka hartaasti soisin surunne häipyvän!"
Sitte hän polvistui rukoilemaan, ja useinkin minä vaivuin uneen jo
ennen kuin hän oli asennostaan noussut.
Keittiöaskareet olivat minulle kovin raskasta työtä. Minä auttelin
Mélanieta patojen puhdistamisessa ja lattiain pesemisessä.
Hän se isomman osan työtä suoritti; hän oli voimakas kuin mies ja aina
avulias. Oitis kun näki minun väsyvän, pakotti hän minut istumaan,
sanoen käskevästi hymyillen:
"Levähdäppäs nyt."
Heti ensimäisinä päivinä oli hän huomautellut minulle, kuinka vaikea
hänen oli ollut oppia katekismustansa. Hän ei ollut unohtanut,
että minä olin kokonaisen lukukauden ajan käyttänyt lomahetkeni
harjaannuttaakseni häntä ulkoluvussa. Ja nyt oli hänen ilonaan suoda
minulle hiukan helpotusta.
Véroniquen tehtäviin kuului kasviksien valmistaminen ja lihan
vastaanottaminen teurastusliikkeestä.
Jäykkänä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi hän vaa'an
vieressä, jolle teurastamon apulaiset latoivat tavaransa.
Usein hän kinasteli heidän kanssaan; aina oli hänen mielestään
lihankappaleet hakattu joko liian isoja tai liian pieniä.
Lopuksi tuojat alkoivat syytää hänelle pahoja sanoja, ja sisar Désirée
antoi minun toimekseni vastaanottaa heidät Véroniquen sijasta.
Hän saapui silti seuraavana päivänä vaa'alle, mutta minä seisoin
sen ääressä, ja sisar Désirée näytti minulle, miten punnitseminen
toimitettiin.
* * * * *
Eräänä aamuna toinen teurastajan-apulaisista huudahti ihmetyksestä,
kuullessaan minun nimeni. Sisar Désirée astui lähemmä, ja minä katselin
poikaa kummissani. Hän oli ensi kertaa asiallaan; mutta pian minä
tunsin hänet Punaisen Hannun vanhimmaksi pojaksi. Iloissaan astui hän
luokseni ja alkoi heti kertoa vanhemmistaan, jotka olivat viimein
saaneet, hyvän paikan Hävinneen Kaalamon tilalla. Hänellä itsellään
ei ollut minkäänlaista halua maantöihin, joten oli tullut kaupunkiin
teurastusliikkeen palvelukseen.
Yhteen menoon jatkoi hän, että Hävinnyt Kaalamo oli ihan lähellä
Vanhaakaupunkia, ja kysyi, tunsinko minä sen; minä nyökkäsin
vastaukseksi.
Hän jatkoi ja sanoi vanhempiensa olleen siellä jo useita kuukausia, ja
että edellisellä viikolla oli ollut isot juhlat hra Henri Desloisin
häiksi.
Kuulin vielä joitakuita sanoja, joita en oikein käsittänyt.
Sitte vaihtui keittiön kirkas aamuvalo mustaksi yöksi; tunsin
lattialaakojen vajoavan aitani ja upottavan minut pohjattomaan kuiluun.
Tajusin vielä, että sisar Désirée riensi avukseni, mutta jo oli
raateleva peto iskeytynyt rintaani. Se päästeli ääniä, joita minun
oli kamala kuulla; ne olivat kuin hirvittävää nyyhkinää, joka aina
katkesi samaan kohtaan. Sitte palasi valo, ja minä näin sisar Désiréen
ja Mélanien kasvot ylitseni kumartuneina. Molemmat hymyilivät
huolestuneesti ja Mélanien leveät kasvot muistuttivat suuresti sisar
Désiréen hienoja valjuja kasvoja.
Kohosin istualleni vuoteellani, kovin kummastellen, että olin makuulla
keskipäivällä; mutta minä en noussut jalkeilleni. Pikku Punaisen Hannun
muisto palasi mieleeni, ja tuntikausia koetin minä tukahduttaa tuskaani.
Levolle menon aikana, tullessaan huoneeseen, istuutui sisar Désirée
vuoteeni jalkopäähän. Hän liitti kätensä jälleenkin pyhimyksen lailla
yhteen ja sanoi minulle:
"Kertokaa minulle surustanne."
Minä kerroin, ja oli kuin olisi jokainen lausumani sana osaltaan
huojentanut tuskaani. Kun olin kaikki sanonut, sisar Désirée nouti
kirjan _Kristuksen seuraamisesta_ ja alkoi ääneensä lukea minulle.
Hän luki hiljaisella ja alistuvalla äänenpainolla, lausuen joitakuita
sanoja verkalleen, ikäänkuin loppuunsa sointuvina valituksina.
Lähipäivinä tapailin minä Punaisen Hannun poikaa jälleen. Hän kertoili
lisää Hävinneestä Kaalamosta, ja hänen kuvaillessaan vanhempiensa
tyytyväisyyttä ja isännän hyväntahtoisuutta heitä kohtaan, kuvastui
minun eteeni taaskin kunnas-talo kukoistavine puutarhoinensa ja
kirkkaine lähteinensä, jonka puroset värihernepensaitten kätkössä
laskeusivat pikku jokeen.
Usein puhelin siitä sisar Désiréelle, joka kuunteli minua halukkaasti.
Hän tunsi sen kaikki sopet ja loukot, ja kun hän eräänä iltana istui
haaveksien, ja minä kysyin syytä, vastasi hän, katse etäisyyteen
tähdättynä:
"Kohta on kesä mennyt, ja minä ajattelen, että puutarhan puut ovat
hedelmiä täynnä!"
* * * * *
Syyskuulla tuli paljon nunnia johtajatarta tervehtimään.
Kaunosilmä ilmotti heidän tulonsa kellonlyönnillä. Jokaisella lyönnillä
pujahti Véronique ulos katsomaan, kuka tulija oli, ja hänellä oli joku
epämieluisa sana jokaisesta nunnasta, jonka hän tunsi.
Kerran iltapuolella kajahti taaskin kello; Véronique huudahti ovella:
"Onpa siinäkin muuan, jota ei olisi kukaan odottanut."
Ja kääntäen päänsä sisälle selitti hän meille:
"Se on sisar Marie-Aimée."
Iso liemikauha luiskahti kädestäni ja putosi kattilan pohjaan asti.
Minä ryntäsin ovelle ja olin juosta kumoon Vèroniquen, joka ei tahtonut
päästää minua ohitseen.
Mélanie juoksi perässäni, pidättääkseen minut:
"Elä mene", hätäili hän, "johtajatar näkee."
Mutta minä olin jo sisar Marie-Aiméen luona. Olin heittäytynyt häntä
vastaan niin rajusti, että olimme olleet kaatua yhdessä.
Hän sulki minut kiihkeästi syliinsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja
hän oli ihan hurmaannuksissaan.
Hän otti pääni käsiensä väliin ja suuteli moneen kertaan kasvojani,
kuin olisin ollut pikku sylilapsi.
Hänen nunnahilkkansa kahisi kuin röyhytelty paperi, ja väljät hihat
solahtivat kyynärpäihin.
Mélanie oli oikeassa: johtajatar näki minut. Hän astui ulos kappelista
ja läheni meitä puistokujaa pitkin.
Sisar Marie-Aimée näki hänet; hän herkesi minua suutelemasta ja laski
kätensä olalleni; minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäisilleen,
estääkseni johtajatarta erottamasta minua ystävättärestäni.
Molemmat katselimme nyt hänen tuloansa. Hän sivuutti meidät katsettansa
kohottamatta, eikä näyttänyt huomaavan sisar Marie-Aiméen vakavaa
tervehdystä.
Heti hänen mentyänsä vedin sisar Marie-Aiméen meidän vanhalle
penkillemme. Hän epäröitsi vähän ja sanoi:
"On kuin kaikki odottaisi meitä valmiina."
Hän istuutui lehmukseen nojautumatta, ja minä polvistuin ruohikolle
hänen jalkoihinsa.
Hänen silmistään oli säteily poissa; tuntui siltä, kuin olisivat niiden
värit häipyneet, ja hänen kasvonsa, nuo hienot kasvot, olivat ikäänkuin
pienentyneet ja vetäytyneet hilkan syvyyteen. Valkea etumus ei enään
kaareutunut rinnan yli kuten ennen, ja käsissä näkyi sinisiä suonia.
Hänen katseensa kiintyi hetkeksi tutun kamarin ikkunaan, siirtyi sitten
lehmuskujia pitkin, kiersi avaran nelikulmaisen pihan, ja kun se
pysähtyi johtajattaren asuintaloon, pääsi hänen huuliltansa hiljainen
soperrus:
"Meidän tulee antaa muille anteeksi, jos tahdomme itsellemmekin
annettavan."
Hänen katseensa palasi minuun ja hän huokasi:
"Silmäsi ovat suruiset."
Hän hiveli kämmenillään silmiäni kuin tahtoen pyyhkäistä jotakin, mikä
ei häntä miellyttänyt: ja pitäen niitä ummessa sopersi hän taaskin:
"Monet kärsimykset meitä kohtaavat!" Hän veti kätensä pois, laskeakseen
ne minun käsiini, ja herkeämättä minua katsellen puheli hän
rukoilevasti:
"Rakas tyttöseni, kuule minua: älä milloinkaan rupea nunna-poloiseksi!"
Hän huokasi syvään kuin mennyttä kaihoten ja jatkoi:
"Meidän mustanvalkea vaatetuksemme julistaa meille, että me olemme
voimallisia ja valoisia olentoja, ja kaikki kyyneleet vuotavat
edestämme, kaikki kärsimykset etsivät meiltä lohdutusta. Mutta meistä
ja meidän kärsimyksistämme ei kukaan välitä; on kuin ei meillä olisi
kasvoja." Sitte hän puhui tulevaisuudesta ja sanoi:
"Minä olen nyt lähdössä sinne johon lähetyssaarnaajat menevät. Siellä
asun rakennuksessa, joka on kauhua täynnä; alituiseen on minulla siellä
silmieni edessä kaikki mahdollinen rumuus ja rujous!"
Kuuntelin hänen äänensä syvää sointua. Siinä uhkui intoa, kuin olisi
hän itsensä kyllin voimakkaaksi ottamaan kaikki mailman kärsimykset
kantaaksensa.
Hänen sormensa irtausivat minun sormieni lomasta. Hän silitti niillä
poskiani, ja hänen äänensä kävi hyvin helläksi, kun hän sanoi:
"Kasvojesi puhtaita piirteitä en ikänäni unohda."
Ja kohottaen katseensa ylitseni lisäsi hän:
"Jumala on meille antanut muistin, eikä kenenkään vallassa ole ottaa
sitä pois meiltä."
Hän nousi penkiltä; minä saatoin häntä ulos käytävälle asti, ja kun
Kaunosilmä oli sulkenut raskaan portin hänen perässänsä, kuuntelin minä
sen kumeaa kaikua vielä kauvan.
Sinä iltana sisar Désirée tuli kamariimme tavallista myöhemmin. Hän oli
ottanut osaa erityisiin esirukouksiin sisar Marie-Aiméen edestä, joka
oli lähtemässä pitaalitautisten siirtolaan.
* * * * *
Talvi palasi vielä kerran.
Sisar Désirée oli heti huomannut minun lukuhaluni; hän toi minulle
vähin erin sisarten koko kirjaston.
Ne olivat enimmäkseen lapsekkaita kirjoja, joita lueskellessani
kääntelin useampia sivuja kerrallaan. Matkakertomukset olivat
mielilukemistani, ja niitä ahmin yölampun hämyssä yökaudet.
Sisar Désirée torui minua heräillessään, mutta niin pian kun hän oli
jälleen nukahtanut, otin taas kirjani esille.
Vähitellen oli sydämellinen ystävyys liittänyt meidät toisiimme.
Valkeata esirippua ei enään öisin ollut erottamassa vuoteitamme;
keskinäinen ujostelumme oli mennyt menojaan, ja kaikki ajatuksemme
olivat yhteisiä.
Häntä elähytti ainiaan häiriintymätön hyväntuulisuus.
Yksi ainoa kiusa tuntui hänellä olevan elämässään: nunnanpuku. Hän piti
sitä raskaana ja epämukavana; usein hän virkkoi väsyneesti:
"Pukeutuessani tuntuu minusta siltä, kuin joutuisin huoneeseen, joka on
aina pimeä."
Iltasin hän riisui hyvin joutuin ja oli kerrassaan onnellinen
päästessään yöpuvussa sipsuttelemaan lattialla.
Hän sanoi hieman nyreissään:
"Alanhan minä tulla toimeen, mutta ensi aikoina raappi hilkka poskiani
ja puku painoi olkapääni kumaraan."
Keväällä hän alkoi yskiä.
Se oli hiljaista, kuivaa yskää, joka kuului vain tuolloin tällöin.
Hänen pitkä ja solakka ruumiinsa näytti vielä hennommalta. Kaiken
hyväntuulisuutensa hän edelleenkin säilytti; hän valitti vain, että
puku kävi yhä painavammaksi.
Eräänä toukokuun yönä hän nukkui rauhattomasti ja uneksi ääneensä.
Olin lukenut kaiken yötä ja huomasin vasta yht'äkkiä, että aamu
hämärsi. Sammutin yölampun ja yritin vielä vähän nukahtaakin.
Ollessani juuri uneen vaipumaisillani alkoi sisar Désirée puhella:
"Avatkaa ikkuna, tänään hän tulee!"
Luulin hänen taaskin puhuvan unissaan, mutta hän toisti selkeällä
äänellä:
"Avatkaa ikkuna, hänen astuaksensa sisälle!"
Minä nousin ylös varmistuakseni siitä, että hän nukkui. Mutta minä
näin hänen istuvan vuoteellaan. Hän oli heittänyt syrjään peitteensä
ja avasi yömyssynsä nauhoja. Hän otti myssyn päästänsä ja viskasi sen
vuoteensa jalkopäähän; sitte hän pudisti päätänsä, niin että lyhyet
kiharat valahtivat otsalle, ja silloin tunsin Désirée Jolyn.
Hiukan peljästyneenä nousin ylös; hän kertasi:
"Avatkaa ikkuna, hänen astuakseen sisälle!"
Minä avasin ikkunan selki seljälleen, ja kääntyessäni takaisin kohotti
sisar Désirée yhteen liitetyt kätensä nousevaa aurinkoa kohti ja sanoi
äkkiä heikentyneellä äänellä:
"Olen pannut pukuni pois, en jaksanut enää."
Hän oikaisihe levollisesti, eikä hänen kasvoillaan enään ollut liikettä.
Pidättelin hengitystäni kauvan, kuullakseni hänen hengittävän; sitte
hengähdin pitkään kuin olisi puhallukseni pitänyt hänenkin rinnassaan
elvyttää eloa.
Mutta lähempää tarkastaessani näin minä, että hän oli jo huokaissut
viimeisen hengähdyksensä. Hänen suuret avoimet silmänsä näyttivät
katselevan auringon sädettä, joka kiiti pitkänä nuolena häntä kohti.
Pääskyset pujahtelivat edestakaisin ikkunan editse huudahdellen
iloisesti kuin tyttölapset, ja korvissani humisi ääniä joita en ollut
ennen kuullut.
Kohotin pääni makuusuojan ikkunoita kohti siinä toivossa, että kenties
joku saisi kuulluksi, mitä minulla oli sanottavaa.
Mutta katseeni kohtasi ainoastaan korkean tornikellon taulun, joka
tuntui katselevan kamariin lehmuksien ylitse; sen osottaja näytti
viittä. Silloin vedin peitteet sisar Désiréen ylle ja läksin soittamaan
aamukelloa.
Minä läppäyttelin pitkään; kajahdukset värjyivät kauvas, kauvas! Ne
kiersivät sinne, minne sisar Désirée oli mennyt.
Soittelin kauvan, sillä minusta tuntui kuin julistaisi kello mailmalle,
että sisar Désirée oli kuollut.
Soittelin siitäkin syystä, että toivoin hänen vielä kerran kumartavan
kauniit kasvonsa ikkunaan, huutaakseen minulle:
-- Riittää! riittää!
Mélanie tempasi yht'äkkiä nuoran kädestäni. Kieli heilahti harhaan ja
kello särähti valittaen.
Mélanie sanoi minulle:
"Oletko järjiltäsi! Runsaan neljännestunnin olet soittanut."
Minä vastasin:
"Sisar Désirée on kuollut."
Véronique tuli meidän kanssamme huoneeseen. Hän huomasi, että valkea
esirippu ei enään erottanut vuoteitamme, ja huomautti halveksivasti,
kohottaen olkapäitään, että oli häpeällistä nunnan antaa nähdä
hiuksensa.
Mélanie pyyhkieli sormellaan pois jokaisen poskille herahtelevan
kyyneleen. Hänen päänsä kallistui sivulle vielä enemmän, ja hiljaisesti
sanoi hän minulle:
"Hän on vielä sievempi kuin ennen."
Aurinko valaisi nyt koko vuoteen kirkkaasti ja peitti kuolleen
syleilyynsä.
Koko päivän vietin hänen luonaan.
Muutamia nunnia kävi kuollutta katsomassa. Eräs heistä peitti kasvot
valkealla liinalla, mutta minä siirsin sen pois heti kun hän oli
lähtenyt.
Mélanie tuli valvomaan yön kanssani. Suljettuaan ikkunan sytytti hän
ison lampun, jotta sisar Désiréen ei tarvitsisi taas katsella pimeään,
sanoi hän.
* * * * *
Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Kaunosilmä keittiöön. Hän tuli
ilmottamaan minulle, että minun piti valmistautua lähtemään vielä
samana päivänä. Hänellä oli kourassaan kaksi kultarahaa, jotka hän
laski lieden kulmalle vierekkäin; sormenpäällään niitä koskettaen sanoi
hän:
"Johtajatar-äitimme antaa teille neljäkymmentä frangia."
En tahtonut poistua hyvästelemättä Colettea ja Ismérietä, jotka olin
usein nähnyt nurmikon toisella puolella.
Mutta Mélanie vakuutti minulle, ett'eivät he tunteneet minua kohtaan
muuta kuin halveksumista.
Colette ei käsittänyt miten minä en vielä ollut naimisissa, ja Ismérie
ei voinut antaa minulle anteeksi, että rakastin sisar Marie-Aiméeta.
Mélanie saattoi minua portille asti.
Kulkiessani vanhan penkin ohi huomasin sen toisen jalan murtuneen, ja
penkin toisesta päästään vaipuneen ruohikkoon.
Portilla kohtasin ankara-katseisen naisen. Mahtipontisesi sanoi hän
minulle:
"Minä olen sisaresi."
En enään tuntenut häntä.
Kaksitoista vuotta oli kulunut eroamisestamme.
Tuskin olimme kadulle päässeet, kun hän pysähdytti minut käsivarteeni
tarttuen ja kysyi äänellä, joka oli yhtä kova kuin hänen silmänsäkin,
paljonko minulla oli rahaa.
Näytin hänelle vasta saamani kaksi kultarahaa.
"Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "sinun on parempi jäädä kaupunkiin,
missä helpommin saat itsellesi paikan."
Kävellessämme edelleen ilmotti hän olevansa naimisissa erään lähiseudun
maanviljelijän kanssa, huomauttaen ett'ei hän tahtonut toimittaa
itselleen mitään kiusaa minun takiani.
Olimme saapuneet rautatieaseman edustalle.
Hän veti minut mukanaan asemasillalle auttaakseen häntä muutamien
myttyjen kantamisessa; hän sanoi minulle hyvästi, juna lähti
liikkeelle, ja minä jäin seisomaan ja katselemaan sen loittonemista.
Melkein samalla hetkellä seisahtui toinen juna kohdalleni. Virkailijat
juoksentelivat asemasillalla huutaen:
"Parisiin matkustavaiset, toiselle raiteelle!"
Samalla hetkellä näin minä edessäni Parisin korkeine rakennuksinensa,
jotka olivat kaikki niinkuin palatseja ja joiden katot olivat niin
korkealla, että ne koskettivat pilviä.
Muuan nuori virkamies tölmäsi minuun ohi mennessään; hän seisahtui
eteeni kysyen:
"Parisiinko matkustatte, neiti?"
Tuskin epäröitsinkään, ennenkuin vastasin:
"Niin, mutta minulla ei ole lippua."
Hän ojensi kätensä.
"Antakaahan tänne", kehotti hän, "minä käyn ostamassa."
Luovutin hänelle toisen kolikkoni, ja hän lähti juoksemalla.
Minä pistin hänen tuomansa matkalipun ja muutamat pikku rahat sekaisin
taskuuni, astuin raiteen yli hänen opastuksellaan ja nousin kiireesti
junaan.
Nuori virkailija jäi hetkiseksi seisomaan vaununosaston oven eteen;
sitte hän poistui, kääntyen vielä kerran katsomaan. Hänellä oli, kuten
Henri Desloisilla, lempeät silmät ja vakavat kasvot.
Veturi vihelsi ensimäisen kerran. Se tuntui minusta ikäänkuin
varotukselta. Ja kun juna lähti minua viemään pois, kuului toinen
vihellys, ja se oli niinkuin pitkä, kirkas huuto.