Eräänä päivänä kävi meillä paljon ihmisiä. Miehet astuivat sisälle kuin
kirkkoon, ja vaimoväki teki poistuessaan ristinmerkin.
Minä hiivin vanhempieni huoneeseen, ja kovin kummastutti minua nähdä
äidilläni iso vahakynttilä vuoteensa vieressä palamassa. Isä kumartui
vuoteen jalkopään yli katsomaan äitiä, joka nukkui kädet rinnalla
ristissä.
Naapurimme, muori Colas, piti meitä koko päivän luonansa. Kaikille
meiltä tuleville naisille hän hoki:
"Aatelkaas, hän ei tahtonut syleillä lapsukaisiansa."
Naiset niistivät nenäänsä, katsoen meihin, ja muori Colas lisäsi:
"Tuollaiset taudit tekevät ärtyiseksi."
Seuraavina päivinä oli meillä isoruutuiset valkean ja mustan kirjavat
puvut yllämme.
Muori Colas antoi meille ruokaa ja lähetti meidät kedolle leikkimään.
Sisareni, joka oli jo iso, murtautui pensas-aitojen läpi, kiipeili
puihin ja tepasteli vesilätäköissä, palaten illalla taskut täynnä
kaikenlaisia pikku elukoita, jotka saivat minut pelosta huutamaan ja
muori Colasin vimmastumaan.
Erittäinkin kammosin minä kastematoja. Tuo punertava ja venyvä olento
täytti minut sanomattomalla kauhulla, ja jos huomaamattani polkaisin
sellaista luikertajaa, niin minua puistatti ja ellotti vielä kauvan
jälkeenpäin. Niinä päivinä, jolloin minulla tuntui pistoksia kyljessä,
kielsi muori Colas sisartani lähtemästä minnekään. Mutta sisarelle tuli
ikävä ja hän tahtoi kaikin mokomin saada minut matkaansa. Hän keräsi
kastematoja ja suljutteli niitä sormiensa välissä, kohottaen kätensä
lähelle kasvojani. Paikalla vakuutin minä, etten ollut enää kipeä, ja
annoin hänen laahata itseni kedolle.
Kerran hän viskasi hameelleni koko kimpullisen matoja. Minä kavahdin
niin äkkiä taaksepäin, että kaaduin kuumaan vesikattilaan. Muori
Colas voivotteli minua riisuessaan. Minulle ei tullut suurtakaan
vauriota; muori lupasi sisarelleni kelpo löylytyksen, ja kun nuohoojia
parhaillaan kulki ohitse, huusi hän heitä viemään sisareni mukanaan.
Kaikki kolme tulivat sisälle säkkeineen ja köysineen: sisarelta pääsi
huuto ja hän pyysi anteeksi, ja minua kovin hävetti, kun olin aivan
alasti.
* * * * *
Isäni otti meidät usein mukaansa erääseen paikkaan, missä miehet
joivat viiniä. Hän nosti minut pöydälle lasien väliin, jotta laulaisin
"Brabantin Genovevan valitusta". Miehet nauroivat, syleilivät minua ja
koettivat saada minut juomaan viiniä.
Kun me palasimme kotiin, oli aina yö. Isä astui pitkään ja horjui; hän
oli monasti kaatua; toisinaan hän rupesi ääneensä itkemään, väittäen
että hänen talonsa oli muutettu toisaanne. Silloin alkoi sisareni
huutaa, ja vaikka oli pimeä, niin hän se kuitenkin aina lopulta kotimme
löysi.
Eräänä aamuna sydäntyi muori Colas torumaan meitä kovasti, sanoen
meitä kovan onnen lapsiksi, joita hän ei enää ruokkimaan rupeaisi.
Me saisimme vain laputtaa hakemaan isäämme, joka oli ties minne
hävinnyt. Kiukkunsa purettuansa hän antoi meille ruokaa niinkuin
ennenkin; mutta jonkun aikaa sen jälkeen hän käski meidän nousta ukko
Chiconin vankkureihin. Vankkureissa oli täysi kuorma olkilyhteitä ja
jyväsäkkejä. Minut sijotettiin takapäähän jonkinlaiseen syvennykseen
säkkien rakoon; kärryt keikkuivat takapäin, ja jokainen nytkähdys
solautti minut oljille.
Koko taipaleen pelkäsin minä kamalasti; luisuessani luulin aina
putoavani tielle tai pelkäsin säkkien vyöryvän päälleni.
Pysähdyttiin majatalon edustalle. Joku vaimo auttoi meidät alas,
pudisteli pehkut vaatteistamme ja antoi meille maitoa juodaksemme.
Meitä hyväillessään hän virkkoi ukko Chiconille:
"Arvelette siis, että isänsä ottaa heidät hoteisiinsa?"
Ukko Chicon puisti päätään, kopistellen piippuansa pöydän laitaan; hän
veti isot huulensa kieroon ja vastasi:
"Hän on kukaties mennyt vielä etemmäs. Girardin poika sanoi minulle
kohdanneensa hänet Parisin tiellä."
Vanhus vei meidät sitten erääseen kauniiseen rakennukseen, jonka
portaissa oli paljon pykäliä.
Hän puheli pitkään erään herran kanssa, joka viittilöi vilkkaasti ja
mainitsi jotakin kiertelemisestä ympäri Ranskaa. Tämä herra laski
kätensä pääni päälle ja toisti moneen kertaan:
"Hän ei sanonut minulle, että hänellä on lapsia."
Minä käsitin hänen puhuvan isästäni ja pyysin saada nähdä häntä. Herra
katseli minua mitään vastaamatta, kysyen sitten ukko Chiconilta:
"Minkä ikäinen tämä on?"
"Siinä viiden vuoden vaiheilla", vastasi vanhus.
Sill'aikaa sisareni leikki portailla pienen kissan kanssa.
Meidät kyydittiin vankkureissa takaisin muori Colasin luokse, joka
vastaanotti meidät toraten ja töykkien. Joitakuita päiviä myöhemmin
hän toimitti meidät junaan ja saman päivän iltana me olimme isossa
rakennuksessa, jossa oli paljon pieniä tyttöjä.
Sisar Gabrielle erotti meidät oitis. Hän sanoi, että sisareni on kyllin
iso menemään keskiluokkaan, ja että minä jäisin pienokaisten joukkoon.
Sisar Gabrielle oli hyvin pieni, vanha, laiha ja köyryinen; hänellä
oli hoidossaan makuu- ja ruokasuojat. Makuusuojassa hän työnsi kuivan
ja kovan käsivartensa paitamme ja lakanan väliin, päästäkseen selville
siisteydestämme, ja määrähetkellä hän suomi kaikkia niitä vitsoilla,
joiden hurstit olivat olleet kosteita.
Ruokasuojassa hän valmisti salaatin jättiläismäisessä keltaisessa
kulhossa.
Hihat olkapäihin asti kierrettyinä hän yhä uudestaan upotti mustat ja
kyhmyiset käsivartensa kasviksiin, joiden seoksesta hän nosti ne taas
kiiltävinä ja tiukkuvina. Ne muistuttivat minusta kuivia puunoksia
sateisina päivinä.
Minä sain heti ystävättären.
Näin hänen tulla vaappuvan minua kohti, julkean näköisenä.
Hän oli tuskin korkeampi kuin lavitsa, jolla minä istuin. Siekailematta
nojasi hän kyynäspäänsä minuun ja sanoi:
"Miks'et sinä leiki?"
Vastasin, että kylkeeni pistää.
"Niin oikein", arveli hän; "äitisi oli rintatautinen, ja sisar
Gabrielle on sanonut, että sinä kuolet ennen pitkää."
Hän kapusi lavitsalle ja istuutui taivuttaen pienet säärensä alleen.
Sitte hän kysyi nimeäni ja ikääni, kertoi nimensä olevan Ismérie,
olevansa minua vanhempi ja lääkärin sanoneen, ettei hän enää
milloinkaan kasvaisi. Lisäksi ilmotti hän, että meidän luokkamme
opettajatar oli nimeltään sisar Marie-Aimée, että hän oli hyvin häijy
ja rankaisi lörpöttelijöitä ankarasti.
Äkkiä hän ponnahti jaloilleen ja huusi:
"Augustine!"
Hänen äänensä oli kuin puolikasvuisen pojan, ja sääret olivat hiukan
koukistuneet.
Leikkiloman lopulla huomasin hänet Augustinen seljässä. Tämä kiikutteli
häntä olalta toiselle ikäänkuin uhkaillen heittää hänet maahan. Minut
sivuuttaessaan hän huusi minulle käreällä äänellään:
"Kannathan sinäkin minua, niinhän?"
Pian tutustuin sitte Augustineenkin.
* * * * *
Silmätauti, joka minua vaivasi, paheni. Öisin takertuivat silmäluomeni
niin lujasti kiinni, että olin ihan sokea, kunnes niitä oli haudeltu.
Augustine sai toimekseen viedä minut sairaalaosastoon. Joka aamu
tuli hän noutamaan minua pikku makuusuojasta. Ovelta asti jo kuulin
hänen askeleensa. Hän ei suotta siekaillut: hän otti minua kädestä
ja riepotti minut samalla vauhdilla mukanaan, välittämättä siitä,
kolahtelinko minä vuodepatsaisiin.
Me kiidimme kuin tuuli käytäväin läpi ja syöksyimme kuin lumivyöry
kaksi kerrosta alaspäin; joskus koskettivat jalkani jotakuta porrasta,
muulloin tuntui minusta kuin olisin ollut putoamassa tyhjyyteen.
Augustinella oli tukeva käsi, ja se piteli minua lujasti.
Sairaalaosastoon päästäksemme täytyi meidän kiertää kappeli ja sitten
eräs aivan valkoinen pikku rakennus; sen kohdalla hän lisäsi vauhtinsa
kaksinkertaiseksi.
Eräänä päivänä, kun minä en enää jaksanut pysyä mukana, vaan lankesin
polvilleni, hän nosti minut jaloilleni, samalla kopauttaen minua
päähän, ja sanoi:
"Jouduhan toki! Olemme ruumishuoneen edessä."
Siitä asti hän joka päivä, jott'en vain olisi kaatunut, julisti
minulle, milloin olimme ruumishuoneen kohdalla.
Minä pelkäsin etenkin Augustinen pelkoa. Koska hän noin nopeasti
juoksi, niin totta oli vaara tarjona. Saavuin sairaalaosastoon
hiestyneenä ja hengästyneenä; joku nakkasi minut pienelle tuolille,
ja kylkeäni oli jo aikaa herjennyt pistämästä, kun tultiin silmiäni
hautomaan.
Augustine se minut myöskin vei sisar Marie-Aiméen luokkaan. Hän muutti
äänensä arkailevaksi ja sanoi:
"Sisar, tässä on se uusi tulokas."
Minä odotin jotakin tylyä huomautusta, mutta sisar Marie-Aimée hymyili
minulle, suuteli minua monta kertaa ja sanoi:
"Liian olet sinä pieni penkillä istujaksi. Minä asetan sinut tänne."
Ja hän sijotti minut jakkaralle pulpettinsa syvennykseen.
Siinä pulpettikomerossa oli niin hyvä olla! Ja niin suloisesti hyväili
lämmin villamekko ruumistani, jonka puiset ja kiviset portaat olivat
kolhineet!
Useasti asettui kaksi jalkaa pikku jakkarani molemmin puolin, ja
minä jouduin puserrukseen kahden suonikkaan, lämpimän säären väliin.
Hapuileva käsi painoi pääni villamekkoa vasten polvien lomaan, ja
siihen minä nukuin pehmeän käden suojaamana lämpimälle päänaluselle.
Herätessäni muuttui päänalus pöydäksi. Sama käsi asetteli siihen
leivoksenjäännöksiä, pikku sokeripaloja ja namusia.
Ympärilläni kuulin muun maailman hälinän.
Joku ääni itki:
"Ei, Sisar, en se minä ollut."
Toisia, kirkuvia ääniä kuului vastaukseksi:
"Olipahan, Sisar, hän se oli!"
Pääni yläpuolelta käski täyteläinen, lämmin ääni kaikkien olla hiljaa,
säestäen käskyänsä viivottimen lyönneillä pulpettiin; ne kaikuivat
minun komerossani tavattomalla kolinalla.
Toisinaan tapahtui suuri mullistus. Jalat soluivat alas pikku
jakkaraltani, polvet lähenivät toisiansa, tuoli huojui, ja minä näin
valkean nunnahilkan kumartuvan pesääni päin, sitte hienon leuan, kapeat
ja terävät hampaat ja lopuksi parin lempeitä silmiä, jotka herättivät
minussa luottamusta.
Heti kun silmätautini parani, tuli namusien lisäksi aapinen. Se oli
pieni kirja, jossa sanain rinnalla oli kuvia. Minä usein tarkastelin
isoa mansikkaa, jota kuvittelin vähintään sämpylän kokoiseksi.
Sitte kun luokkahuoneessa ei enää ollut kylmä, asetti sisar Marie-Aimée
minut eräälle penkille Ismérien ja Marie Renaudin väliin, jotka olivat
vuodenaapureitani. Tuon tuostakin antoi hän minun kuitenkin palata
rakkaaseen komerooni, missä tapasin satukirjoja, jotka saivat minut
unohtamaan ympäristöni.
Eräänä aamuna veti Ismérie minut hyvin salaperäisenä syrjään
ilmottaakseen, että sisar Marie-Aimée luopuu luokan opettajattaren
toimesta ja tulee sisar Gabriellen sijalle makuu- ja ruokasuojain
puolelle. Hän ei minulle sanonut, mistä oli saanut tämän tietoonsa,
mutta kovin suruissaan hän siitä oli.
Hän piti paljon sisar Gabriellesta, joka aina kohteli häntä kuin
pikku lasta; mutta hän ei rakastanut "tätä sisar Aiméeta", kuten hän
halveksivin ilmein nimitti opettajatartansa milloin tiesi ainoastaan
meidän olevan kuulemassa.
Hän arveli myös, ett'ei sisar Marie-Aimée sallisi hänen kiivetä
meidän selkäämme, ja ett'ei hänestä voisi tehdä pilaa kuten sisar
Gabriellesta, joka niin hullunkurisesti nousi portaita ylös.
Iltarukousten jälkeen ilmotti meille sisar Gabrielle lähtevänsä pois.
Hän syleili meitä kaikkia, pienimmistä alottaen. Suuressa sekamelskassa
nousimme makuusuojaan: isommat supattivat ja jo ennakolta napisivat
"tätä sisar Aiméeta" vastaan, pienokaiset itkeä pillittivät kuin vaaran
lähetessä.
Ismérie, jota minä kannoin seljässäni, itki suurella äänellä; hänen
pienet sormensa kiristivät vähän kurkkuani ja kyyneleet tippuivat
kaulalleni.
Kenenkään mieleen ei juolahtanut nauraa sisar Gabriellea, joka
vaivaloisesti kiivetessään portaita lakkaamatta kielteli: "tst! tst!"
melun silti heikkenemättä. Pienen makuusuojan hoitajatar itki myöskin;
hän ravisti minua hiukkasen, riisuessaan vaatteitani, ja sanoi:
"Olenpa varma, että sinä kyllä olet tyytyväinen, kun saat sisar
Marie-Aiméesi tänne."
Me nimitimme häntä hoitajatar Estheriksi.
Kolmesta hoitajattarestamme oli hän minulle mieluisin. Hän oli kyllä
vähän ärtyinen, mutta piti meistä paljon.
Öisin hän herätti ne lapset, joilla oli pahoja tapoja, säästääkseen
heitä seuraavan aamun piiskoilta. Silloin kun minua yskitti hän nousi
makuultaan ja kopeloiden pisti suuhuni kostutetun sokeripalan. Monet
kerrat hän myöskin oli kantanut minut vuoteeltani, jossa makasin
jähmettyneenä, ja ottanut viereensä lämpenemään.
* * * * *
Seuraavana aamuna astuimme aivan hiljaa ruokasuojaan. Hoitajattaret
käskivät meidän jäädä seisomaan. Jotkut isommat pitivät ryhtinsä hyvin
suorana ja olivat ylpeän näköisiä. Hoitajatar Justine seisoi nöyränä
ja surumielisenä pöydän alapäässä, mutta hoitajatar Néron, joka oli
näköjään kuin santarmi, asteli edes takaisin pitkin permantoa.
Hän vilkaisi useasti seinäkelloon, kohautellen pilkallisesti
hartioitansa.
Sisar Marie-Aimée astui sisälle, jättäen oven auki taaksensa; hän
näytti minusta valkeine esiliinoinensa ja valkeine hihoinensa
kookkaammalta. Hän käveli verkalleen, tähystellen jokaista; sivulla
riippuva rukousnauha kalisi hiukan, ja mekon lieve heilahteli keveästi.
Hän nousi lavansa kolme astuinta ylös ja kätensä liikkeellä käski
meidät istumaan.
Ehtoopäivällä hän vei meidät ulos kedolle.
Oli hyvin kuuma. Minä istuuduin eräälle kummulle hänen lähelleen;
hän lueskeli kirjaa, luoden kaitsevia silmäyksiä pikku tyttöihin,
jotka kisailivat niityllä alapuolellamme. Kauvan katseli hän laskevaa
aurinkoa ja huudahteli:
"Kuinka kaunista! kuinka kaunista!..."
Samana iltana katosivat vitsat pikku makuusuojasta, ja ruokasuojassa
hämmennettiin salaati pitkillä kauhoilla. Muita muutoksia ei tehty.
Kello yhdeksästä kahteentoista asti istuimme me luokkahuoneessa, ja
ehtoopäivällä kuorimme pähkinöitä jollekulle öljykauppiaalle.
Isommat tytöt särkivät niitä vasaralla ja pienemmät irrottelivat
sydämiä. Oli ankarasti kielletty syömästä niitä, eikä se todella
helppoa ollutkaan; aina oli joku antamassa ilmi, herkuttelun
herättämästä kateudesta.
Hoitajatar Esther tarkasteli meidän suitamme. Toisinaan hän otti jonkun
parantumattoman ahmatin kiinni. Silloin hän levitti silmänsä suuriksi,
lyödä läpsäytti syyllistä ja sanoi:
"Minä pidän sinua kyllä silmällä."
Muutamiin meistä hän suuresti luotti. Hän kiepautti meitä pari kertaa
ympäri, ollen meitä tarkastavinansa, ja sanoi sitte nauraen:
"Suus kiinni!"
Minun teki usein mieleni maistella, mutta minä muistin silloin aina
hoitajatar Estherin hyvät silmät ja minä punastuin ajatellessani
pettäväni hänen luottamuksensa.
Mutta ajan mittaan yltyi haluni niin voimakkaaksi, etten enää mitään
muuta ajatellut. Päivät pitkät etsiskelin tilaisuutta maistaa
pähkinöitä joutumatta kiinni. Yritin pistää muutamia hihoihinikin,
mutta olin niin kömpelö, että heti pudotin ne. Ja sitten taas halusin
syödä niitä paljon, paljon. Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä
kokonaisen säkillisen.
Vihdoinkin tuli eräänä päivänä suotuisa hetki. Meitä makuusuojaan
viedessään luiskahti hoitajatar pähkinään ja pudotti lyhtynsä; se
sammui. Minä kun juuri olin ison, kuorituilla pähkinöillä täytetyn
kattilan vieressä, sieppasin runsaan kourallisen ja pistin taskuuni.
Heti kun kaikki olivat makuulla minä hain pähkinät hameeni taskusta
ja panin niitä suuni täyteen, pitäen päätäni hupussa peitteen alla.
Mutta samassa tuntui minusta kuin kuulisi koko makuusuoja leukojeni
rouskeen. Niin hiljaa ja hitaasti kuin pureskelinkin, kuulosti se minun
korvissani niinkuin olisi vasaralla hakattu. Hoitajatar Esther nousi
vuoteeltaan: hän sytytti lampun ja lyyhistyi kurkistelemaan vuoteiden
alle.
Kauhuissani katselin häntä, kun hän tuli minun lähelleni. Hyvin hiljaa
sanoi hän:
"Etkö sinä nukukaan?"
Sitte hän pitkitti etsiskelyänsä. Hän meni makuusuojan päähän asti,
avasi ja sulki oven. Mutta tuskin oli hän jälleen käynyt levolle ja
sammuttanut lampun, kun säppi loksahti kuin olisi ovea avattu.
Hoitajatar Esther sytytti uudestaan lampun ja sanoi:
"Tämäpä vasta kovin merkillistä on. Eihän toki kissa yksinänsä ovea
avanne."
Minusta hän näytti olevan peloissaan: kuulin hänen kääntelehtivän
vuoteellaan, ja yht'äkkiä hän alkoi huudahdella:
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"
Ismérie kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi, että joku käsi
oli avannut kissalle oven, ja että hän oli juuri tuntenut voimakkaan
hengähdyksen kasvoillansa.
Hämyssä näkyi ovi puoleksi avoinna. Minä olin hirveästi säikähtynyt.
Luulin pahanhengen tulleen minua hakemaan. Pitkään aikaan emme kuulleet
enää mitään. Hoitajatar Esther kysyi, eikö joku meistä tahtoisi nousta
sammuttamaan lamppua, vaikk'ei se ollut kovinkaan kaukana hänen
vuoteestaan. Kukaan ei vastannut. Silloin hän huusi minua. Minä nousin,
ja hän sanoi:
"Sinulle kelpo tytölle eivät kummitukset mitään voi."
Hän vaikeni heti kun minä puhalsin lampun sammuksiin. Mutta minä näin
tuhansia hehkuvia pisteitä ja tunsin jäätävän kylmyyden poskillani.
Vuoteiden alta väijyivät minua, siltä minusta tuntui, tulikitaiset
vihreät lohikäärmeet. Niiden kynnet nipistelivät jalkojani, ja
tulisia kieluja hyppi joka puolella pääni ympärillä. Olin lyyhistyä
siihen paikkaan, ja vuoteelleni saapuessani uskoin lujasti, että olin
menettänyt molemmat jalkani. Vihdoinkin uskaltaessani tarkemmin tutkia
asiaa huomasin, että ne kyllä olivat jokseenkin kylmät, ja lopulta
vaivuin uneen, pidellen niitä käsieni välissä.
Aamulla hoitajatar Esther tapasi kissan eräältä vuoteelta oven läheltä.
Se oli yön aikaan saanut pienokaisia.
Juttu kerrottiin sisar Marie-Aiméelle. Hän arveli, että kissa se
varmasti oli säppiä vääntänyt ja avannut oven. Mutta asia ei koskaan
oikein selvinnyt, ja pienokaiset supisivat siitä vielä kauvan.
* * * * *
Seuraavalla viikolla kaikki kahdeksan vuotta täyttäneet siirtyivät alas
isoon makuusuojaan.
Minä sain vuoteeni ikkunan ääreen, ihan lähelle sisar Marie-Aiméen
kamaria.
Marie Renaud ja Ismérie pysyivät naapureinani. Meidän maatessamme
sisar Marie-Aimée usein tuli ikkunani ääreen istumaan. Hän otti minua
kädestä, silitteli sitä, kaiken aikaa tähystellen ulos. Eräänä yönä oli
naapuristossa iso tulipalo. Se valaisi kirkkaasti koko makuusuojan.
Sisar Marie-Aimée avasi ikkunan selko seljälleen, ravisteli sitte minua
ja sanoi:
"Nouse, tule katsomaan tulipaloa!"
Hän otti minut käsivarrelleen. Hän hiveli kädellään kasvojani,
saadakseen minut valveutumaan, ja kertasi yhä:
"Tule tulipaloa katsomaan. Katsohan, kuinka se on kaunis!"
Mutta minä olin niin uninen, että pääni yhä retkahti hänen olalleen.
Silloin hän antoi minulle hyvän korvapuustin, sanoen minua pieneksi
elukaksi. Tällä kertaa valpastuin toden teolla ja pillahdin itkuun. Hän
otti minut taas syliinsä, istuutui ja tuuditteli minua, puristaen minut
lujasti rintaansa vasten.
Hän käänsi päänsä ikkunaa kohden. Kasvonsa olivat kuin läpikuultavat,
ja silmät hohtivat.
Ismérie olisi mielellään suonut, ett'ei sisar Marie-Aimée olisi koskaan
tullut ikkunaimme luo. Se esti häntä loruilemasta, ja hänellähän aina
oli jotakin sanottavaa. Hänen äänensä oli niin kova, että kuului
makuusuojan toiseen päähän. Sisar Marie-Aimée tapasi sanoa:
"Kas vaan, sisar Marie-Aimée taas morajaa."
Moinen röyhkeys hävetti minua. Olin vakuutettu siitä, että sisar
Marie-Aimée vain tekeytyi kuulemattomaksi.
Mutta eräänä päivänä hän sanoi Ismérielle:
"Minä kiellän sinua vastaamasta, senkin kääpiö."
Ismérie huudahti:
"Nokka nokka!"
Sellaista sanaa me keskenämme käytimme merkitsemässä: "Katso nenästäni,
kuuntelenko sinua", s.o. mitäpä minä mokoman puheista.
Sisar Marie-Aimée tapaili vitsaa. Minä vapisin Ismérien pikku ruumiin
puolesta, mutta hän heittäysi vatsalleen, sätki ja rimpuili hurjasti
parkuen. Inhoten työnsi sisar Marie-Aimée hänet jalallaan luotansa ja
huudahti heittäen loitolle vitsan:
"Sitä kauheaa pikku elukkaa!"
Siitä asti hän ei ollut huomaavinaankaan Ismérietä eikä ottanut tämän
hävyttömyyksiä kuuleviin korviinsa. Joka tapauksessa hän ankarasti
kielsi meitä kanniskelemasta häntä seljässämme. Se ei kuitenkaan
estänyt Ismérietâ kiipeämästä minun kimppuuni kuin apina. Minä en
rohjennut irrottaa häntä, ja hiukan köyristyen annoin hänen asettua
hartioilleni.
Niin kävi etenkin makuusuojaan noustessamme. Hänelle oli kovin vaikeata
nousta ylös portaita; hän nauroi sitä itse, ja sanoi kiipeävänsä
niinkuin kana.
Kun sisar Marie-Aimée aina kulki edellä, koetin minä pysytellä
viimeisten joukossa. Joskus sattui hän äkkiä kääntymään, katsoakseen
taakseen; silloin Ismérie ihmeteltävän nopeasti ja näppärästi solahti
selkääni pitkin alas.
Sisar Marie-Aiméen katse aina hämmennytti minua hieman, eikä Ismérie
kertaakaan ollut pitittelemättä:
"Näetkös, mikä pässinpää olet: taaskin olet joutunut kiinni."
Hänen ei ollut milloinkaan onnistunut kavuta Marie Renaudin selkään.
Tämä torjui hänet aina luotansa, sanoen Ismérien kuluttavan ja tahrivan
toiselta vaatteet.
* * * * *
Jos Ismérie oli suulas, niin eipä Marie Renaud puhunut nimeksikään.
Joka aamu hän auttoi minua vuoteeni tekemisessä; huolellisesti
silitteli hän hursteja, tasottaakseen kaikki poimut. Hän epäsi
itsepintaisesti minun apuni oman vuoteensa laittamisessa sillä
verukkeella, että minä vain läjäisin hurstit ties miten. Minua aina
hämmästytti nähdä, että hänen vuoteessansa ei aamuisin ylös noustaessa
ollut pienintäkään epäjärjestystä.
Lopulta hän ilmaisi minulle kiinnittävänsä lakanat ja peitteet
nuppineuloilla patjaan. Hänellä oli kaikenlaisia pikku kätköjä,
joihin hän keräili jos jonkinlaisia kapineita. Aterialla hän aina
söi pikku palan edellisenpäiväistä jälkiruokaa, korjaten taskuunsa
tämänpäiväisen. Sitä hän sitte myötäänsä hypisteli ja nakerteli palan
kerrallaan. Usein yllätin hänet jossakin loukossa nuppineulalla
nopostelemassa pitsiä.
Hänen suurin ilonsa oli harjata, laskostaa ja siistitä; hänenpä
ansiostaan olivatkin kenkäni aina moitteettomasti kiillotetut ja
pyhävaatteeni huolellisesti poimutetut laskoksille.
Tätä kesti aina siihen asti kunnes meille tuli uusi hoitajatar nimeltä
Madeleine. Hän huomasi piankin, ettei minulla ollut mitään osuutta
asuni hyvään kuntoon, ja nosti siitä aika toran, nimitellen minua
korunukeksi ja veltoksi laiskuriksi, joka palvelutin itseäni kuin
mitäkin neitiä, ja häpeällisesti panin puolestani työtä tekemään tämän
Marie Renaud paran, jossa tuskin oli henkeä kahden pennin edestä.
Hoitajatar Néron lyöttäysi häntä säestämään, sanoen minua pöyhkyriksi,
joka luulottelin olevani kaikkien muiden yläpuolella ja tahdoin aina
olla toisin kuin muut; hoitajattareni eivät muka ikinä olleet nähneet
minunlaistani tyttöä, ja selvästi oli minulla päässä vikaa.
He huusivat molemmat yht'aikaa, kumartuen minun ylitseni.
En voinut olla ajattelematta kahta kiukkuista haltijatarta, mustaa
ja valkeaa: pitkää ja mustaa hoitajatar Néronia ja vaaleanverevää,
kukoistavaa Madeleinea, jolla oli paksut, avoimet huulet, leveärakoiset
hampaat ja leveä, paksu kieli, joka oli aina liikkeessä ja kokosi
sylkeä suupieleen.
Hoitajatar Néron kohotti kätensä minua kohti ja sanoi:
"Luotko siitä silmäsi alas!"
Poistuessaan hän lisäsi:
"Ihan se hävettää, kun se tuolla tavoin tuijottelee."
Jo kauvan olin tiennyt, että hoitajatar Néron muistutti härkää,
mutta mahdoton oli minun keksiä elukkaa, johon Madeleinea verrata.
Päiväkausia pohdin tätä pulmaa, johtaen muistiini kaikkien
luontokappaleiden nimet mitä tunsin, ja lopultakin täytyi minun luopua
yrityksestä.
Hän oli pyylevä ja käveli lonkkiansa heilutellen; ääni oli vihlova ja
kuului kaiken muun ylitse.
Hän pyysi saada laulaa kappelissa, mutta kun hän ei tuntenut
hengellisiä lauluja, niin sisar Marie-Aimée antoi minun toimekseni
ohjata häntä niissä. Niinpä pääsi Marie Renaud taas harjailemaan
ja laskostamaan vaatteitani kenenkään sitä näköjään huomaamatta.
Hän oli siitä niin mielissään, että lahjotti minulle varmuusneulan,
kiinnittääkseen sillä nenäliinani, jonka yhtämittaa hukkasin. Kaksi
päivää sen jälkeen olin hukannut sekä nenäliinan että neulan.
Voi sitä nenäliinaa, millainen pelottava painajainen se minulle
olikaan! Vielä nytkin sitä ajatellessani ahdistaa mieltäni. Vuodet
läpeensä minä säännöllisesti hukkasin nenäliinan joka viikko.
Sisar Marie-Aiméella oli tapana antaa meille puhdas nenäliina likaisen
sijalle, jonka me heitimme hänen eteensä maahan. Aina täytyi minun
ajatella yksinomaan tätä hetkeä; silloin käänsin kaikki taskuni nurin,
juoksin kuin hullu pitkin makuusuojia ja käytäviä alikertaa myöten,
etsiskelin kaikkialta. Hyvä Jumala, jospa vain löytäisin nenäliinani!
Pyhän Neitsyeen kuvan sivuuttaessani minä liitin käteni hartaasti
ristiin: "Ihmeitätekevä Äiti, suo minun löytää nenäliinani!"
Mutta minä en löytänyt. Punehtuneena, hengästyksissäni, hätääntyneenä
palasin alakertaan, uskaltamatta ottaa sitä puhdastakaan nenäliinaa,
jota minulle sisar Marie-Aimée ojensi.
Ansaitut nuhteet kaikuivat korvissani jo ennakolta. Milloin ei
soimauksia kuulunut, silloin näin rypistyneen otsan ja suuttuneet
silmät, jotka herkeämättä seurasivat minua kauvan aikaa jälkeenpäin.
Olin niin häpeän musertama, että tuskin kykenin jalkojani nostamaan.
Kävelin kuin puukuva, ruumistani liikuttamatta; ja kaikesta huolimatta
hukkasin nenäliinani yhä uudestaan.
Madeleine silmäili minua teeskennellyllä säälillä eikä voinut olla
sanomatta minulle joka kerta, että minun sietäisi saada kelpo kuritus.
Hän näytti olevan hyvin kiintynyt sisar Marie-Aiméehen, palveli häntä
huomaavaisesti ja puhkesi pienimmästäkin moitteesta kyyneliin.
Hänellä oli oikeita itkunpurkauksia, joita sisar Marie-Aimée
tyynnytteli taputtelemalla häntä poskelle. Silloin hän yhtähaavaa
nauroi ja itki. Omituinen hartiain liike paljasti silloin hänen valkean
kaulansa, ja siitä johtui hoitajatar Néron huomauttamaan, että hän
muistutti kissaa.
* * * * *
Eräänä päivänä aamiaispöydässä sattuneen kiivaan kohtauksen jälkeen
hoitajatar Néron meni matkoihinsa, syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän
huudahti yht'äkkiä:
"Kyllä, voin minä mennäkin, ja menen minä!"
Kun sisar Marie-Aimée tuijotti häneen hämmästyneenä, kääntyi hän päin,
kumarassa, puistaen päätään ja pukaten sitä edellään, ja kirkui vielä
kovemmin, ettei hän voinut enää kauvemmin sietää minkään väkänokan,
niin juuri, väkänokan, itseänsä komentelevan.
Hän oli selkä edellä lähentynyt ovea; hän avasi sen, pudisti
raivokkaasti päätänsä ja kadotessaan heristi pitkää käsivarttaan sisar
Marie-Aiméelle, sanoen syvästi halveksivalla äänellä:
"Ei ole vielä viidenkolmattakaan vanha, mokomakin!"
Muutamat pikku tytöt värisivät kauhusta; toiset purskahtivat
nauramaan. Madeleine sai täydellisen hermopuuskan: hän heittäysi
sisar Marie-Aiméen jalkoihin, syleili hänen polviansa, suuteli
hänen lievettänsä ja sieppasi hänen kätensä paksuille ja kosteille
huulilleen, kaiken aikaa hurjasti kirahdellen, kuin olisi hirvittävä
onnettomuus tapahtunut.
Sisar Marie-Aimée ei mitenkään päässyt irtautumaan; lopulta hän
suuttui. Silloin Madeleine taintui ja kaatui seljälleen.
Avatessaan hänen vaatteitaan sisar Marie-Aimée teki minuun päin merkin.
Luulin hänen tarvitsevan minun apuani ja juoksin hänen luokseen. Mutta
hän lähetti minut pois:
"Ei, ei sinua, -- Marie Renaudia."
Hän ojensi tälle avainkimppunsa, ja vaikk'ei Marie Renaud ollut
milloinkaan käynyt sisar Marie-Aiméen kamarissa, löysi hän tarvittavan
pullon kuitenkin heti.
* * * * *
Madeleine toipui nopeasti, ja ottaessaan hoitajatar Néronin sijan hän
otti ylivallan käsiinsä. Sisar Marie-Aiméen edessä hän pysyi arkana
ja nöyränä, mutta piti sen sijaan sitä lujemmalla meitä, yhtämittaa
toraten, että hänet oli pantu meitä paimentamaan eikä palvelemaan.
Sinä päivänä, jona hän oli pyörtynyt, olin nähnyt hänen povensa, ja se
oli minusta näyttänyt niin kauniilta, ett'en olisi osannut kuvitella
mitään sen vertaista.
Mutta minä havaitsin hänet tyhmäksi enkä ollut millänikään hänen
kehotuksistansa. Tämä kiukutti häntä; hän syyti minulle karkeita
sanoja, ja lopuksi aina päätyi kohtelemaan minua jonkunlaisena
prinsessana.
Hän ei voinut sietää sisar Marie-Aiméen mieltymystä minuun, ja
nähdessään tämän syleilevän minua punastui hän kiukusta.
Minä aloin varttua ja olin nyt jokseenkin hyvissä voimissa. Sisar
Marie-Aimée sanoi olevansa ylpeä minusta. Syleillessään hän puristi
minua niin lujasti, että minulle teki kipeätä. Sitte sanoi hän, laskien
hellästi sormensa otsalleni:
"Pikku tyttöni! Pieni lapsoseni!"
Leikkilomien ajaksi minä usein jäin hänen luokseen. Minä kuuntelin, kun
hän luki ääneensä. Hän luki soinnukkaasti ja terävästi korostaen, mutta
kun henkilöt olivat hänelle aivan liiaksi vastenmielisiä, silloin hän
kiivaasti paiskasi kirjan kiinni ja yhtyi kanssamme leikkimään.
Hän ei olisi suonut minulla olevan mitään vikoja. Usein toisti hän:
"Minä tahdon saada sinusta täydellisen, kuuletko, täydellisen."
Eräänä päivänä hän luuli minun valehdelleen.
Meillä oli kolme lehmää. Monasti ne saivat laitumekseen erään niityn,
jonka keskessä kasvoi jättiläismäinen kastanjapuu. Valkea lehmä oli
vihainen, ja me pelkäsimme sitä, se kun jo oli ruhjonut erään pikku
tytön.
Mainittuna päivänä näin molemmat punikit, ja ihan kastanjapuun alla
kauniin mustan lehmän. Minä sanoin Ismérielle:
"Kas, valkea lehmä onkin vaihdettu pois, varmaankin siksi että se oli
vihainen."
Ismérie oli huonolla tuulella ja alkoi torata, että minä aina tein
pilaa muista, koettaen heille uskotella kaikenlaista hölynpölyä.
Minä osotin hänelle lehmää; hän intti sitä valkeaksi lehmäksemme, minä
taasen väitin kiven kovaan, että lehmä oli musta.
Sisar Marie-Aimée sattui kuulemaan. Hän näytti kovin kiusautuneelta,
sanoessaan:
"Kuinka voitkaan väittää, että tuo lehmä on musta?"
Samassa lehmä hiukan siirrähti. Nyt se näytti mustan ja valkean
kirjavalta, ja minä käsitin, että kastanjapuun varjo oli vienyt minut
harhaan. Tyhmistyin niin kerrassaan, ett'en tiennyt mitä vastata,
miten selittää erehdykseni. Sisar Marie-Aimée ravisti minua rajusti.
"Minkätähden valehtelit? No, vastaa -- minkätähden valehtelit?"
Minä sopersin, ett'en tiennyt.
Rangaistukseksi lähetti hän minut vajaan, vakuuttaen, ett'en saisi
mitään muuta ravintoa kuin leipää ja vettä.
Koska en ollut valehdellut, oli rangaistus minusta aivan yhdentekevä.
Vajassa ei ollut muuta kuin vanhoja kaappeja ja puutarhakapineita. Minä
kiipeilin ympäri vajaa ja pian olin kaikkein korkeimman kaapin päällä
istumassa.
Olin kymmenen vuoden vanha ja ensi kertaa aivan yksinäni. Minä tunsin
siitä jonkunlaista tyytyväisyyttä. Siinä jalkojani huojutellessani
loihdin eteeni uuden, näkymättömän maailman. Eräästä vanhasta kaapista,
jonka helat olivat ruosteessa, sukeusi upean linnan portti. Minä olin
vuorelle hyljätty pieni tyttönen; muuan haltijattaren tavoin puettu
kaunis nainen oli havainnut minut ja tuli minua noutamaan. Ihmeellisiä
koiria hyppelehti hänen edellään. Ne olivat jo melkein jaloissani, kun
huomasin rautahelaisen kaapin edessä sisar Marie-Aiméen tähyilemässä
joka suunnalle.
Minä en muistanut, että istuin kaapin päällä; luulin yhä olevani
vuorenhuipulla ja olin vain nyreissäni siitä, että sisar Marie-Aiméen
tulo oli häivyttänyt linnan ja sen kaikki asukkaat.
Säärieni heiluminen saattoi minut ilmi, ja samassa kuin Marie-Aimée
älysin minäkin olevani kaapin päällä.
Hän jäi tuokioksi seisomaan katse minuun kohotettuna; sitte hän otti
esiliinansa taskusta leipäpalan, makkaranpätkän ja pikku pullollisen
viiniä, näytti minulle kutakin erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä:
"Tämä kaikki oli sinulle; mutta saitkos vainkaan!"
Hän pisti kaikki tavarat taskuunsa ja läksi.
Vähän myöhemmin toi minulle Madeleine leipää ja vettä, ja minä sain
iltaan asti jäädä vajaan.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée oli jonkin aikaa ollut surumielinen. Hän ei enää
leikkinyt meidän kanssamme, unohtipa usein päivällistuntimmekin.
Madeleine silloin lähetti minut hakemaan häntä kappelista, missä
tapasin hänet polvillaan, kasvot käsiin kätkettyinä.
Minun täytyi nykiä häntä hameesta, saadakseni hänet kuulemaan. Monasti
näytti hän minusta itkeneeltäkin; mutta minä en rohjennut katsella
häntä, peljäten vihoittavani häntä. Hän tuntui olevan aivan muissa
ajatuksissaan, ja puhuteltaessa hän kuivakiskoisesti joko myönsi tahi
kielsi yhdellä sanalla.
Kuitenkin otti hän innokkaasti osaa jokavuotisen pikku pääsiäisjuhlamme
valmisteluihin. Hän kannatti esille kakut, jotka järjestettiin pöydälle
ja verhottiin valkealla pöytäliinalla, jott'eivät herkkusuut olisi
joutuneet liian kovaan kiusaukseen.
Päivällisen aikana oli ollut suunnaton hälinä, sillä meillä oli
juhlapäivinä lupa jutella pöydässä. Sisar Marie-Aimée oli asettanut
eteemme ruuat, ja omistanut itsekullekin herttaisen hymyilyn ja
ystävällisen sanan. Hän valmistautui juuri leivoksia jakamaan, käyttäen
Madeleinea apunansa nostaessaan pois liinan, joka oli niiden peitteenä.
Silloin hyppäsi liinan alta lattialle kissa, ja livisti pakoon.
Sisar Marie-Aimée ja Madeleine kiljaisivat yht'aikaa, ja sitte huusi
Madeleine:
"Se ilkeä röykäle on haukkonut kaikkia kakkuja!"
Sisar Marie-Aimée ei pitänyt kissasta. Hän seisoi hetkisen
liikahtamatta, sitte juoksi hän noutamaan kepin ja hyökkäsi ajamaan
elukkaa takaa.
Siitä tuli hirveä hämminki: hätäytynyt kissa hyppi joka taholle,
väistellen keppiä, joka sattui vain penkkeihin ja seiniin. Kaikki pikku
tytöt pyrähtivät peljästyneinä ovelle. Sisar Marie-Aimée pysähdytti
heidät jyrkästi:
"Ei yksikään ulos!"
En ollut enää tunteakaan hänen kasvojaan: yhteen puristetut huulet,
posket yhtä valkeat kuin hänen nunnahilkkansa ja salamoivat silmät
tuntuivat minusta niin pelottavilta, että peitin kasvoni käsivarrellani.
Mutta väkisinkin täytyi minun katsella uudestaan. Takaa-ajo jatkui:
sisar Marie-Aimée juoksenteli äänettömänä, keppi koholla; hänen
huulensa olivat auki ja pienet terävät hampaat välähtelivät. Hän
juoksenteli ristiin ja rastiin, hyppeli penkeille, kiipesi pöydille,
nopeasti kietaisten liepeensä kokoon. Juuri kun hän oli saamaisillaan
kissan kiinni, ponnahti se huimalla loikkauksella ikkunaverhoihin ja
kapusi niitä myöten ikkunan yläpieleen asti.
Madeleine oli seurannut sisar Marie-Aiméen kaikkia liikkeitä
kömpelönlaisen koiranpenikan tavoin ja aikoi nyt lähteä hakemaan
pitempää keppiä, mutta sisar Marie-Aimée pysähdytti hänet kätensä
liikkeellä, sanoen:
"Hyvä että piti puolensa!"