Annan morseamekseen saanut. Hän oli solakka neito säihkyvillä silmillä
ja hänen pitkät mustat hiuksensa olivat kahdella palmikolla, jotka
ulottuivat vyötäryksiin. Sitä paitsi hän oli hyväjärkinen ja sävyisä.
Annan äiti avasi hiljaa oven ja tuli sisään. Anna kääntyi säpsähtäen
oveen päin.
"Tyttäreni", äiti sanoi: "minä olen tänä iltana selvästi nähnyt sen,
minkä jo ennen olen aavistanut. Kapteenia rakastat, vaan poista se
rakkaus sydämmestäsi, muutoin tulet onnettomaksi."
Anna pyyhkäsi hiukset silmiltään ja katsoi hajamielisesti äitiinsä.
"Niin, niin!" Anna sopersi. "Ei hän minusta huoli!"
"Hän ei ole sinulle sallittu", äiti virkkoi. "Olisi kauheata yhtyä
semmoisen kanssa, joka ei rakastaisi ja rakastaisi kaikesta sielustaan,
sillä avioliitossa pitää rakkautta alussa löytymän (sekä kunnioitusta)
niin paljon, ett'ei se ennen aikojaan sammu. Olen nähnyt semmoisia
pariskuntia, jotka 8 tai 10 vuotta ovat eläneet onnellisesti, vaan
silloin -- kun heidän rakkautensa hehku jo on heikonnut, ei se ole
kestänyt semmoisiakaan koetuksia, joita se ennen kesti, saatikka niitä
uusia, joita asianhaarat aina eteen tuovat kulleki. Älä siis toivo,
että semmoinen liitto, jossa vaan toinen puoli rakastaa, rakastipa hän
sitten kuinka kuumasti tahansa, voisi olla onnellinen enemmän aikaa
kuin kuherruskuukaudet."
Anna ei vastannut, tirkisteli vaan eteensä.
"Jätä siis, Annaseni, tuo haaveksiminen sikseen", äiti puhui ja suuteli
tytärtään otsalle. "Kyllähän tunnet, milloin se oikea ilmestyy."
Näin sanoen äiti meni.
"_Se oikea!_ Miks'ei _hän_ saanut olla se oikea!"
Näin sanoen hän painoi muotonsa polsteria kohden ja nukkui vihdoin
levottomuudestaan.
Tästä lähtien Anna koetti tukehuttaa lempensä, mutta niinkauan kuin
kapteeni maissa oli, ei se onnistunut kuin osaksi. Vihdoin Aukusti
läksi matkalle Länsi-Intiaan, jossa hän viipyi yli vuoden, käyden sen
jälkeen myös Itä-Intiassa. -- Aina hän vuosien kuluessa pysyi samana
siistinä ja pulskana herrana. Neljä vuotta sen jälkeen kun yllämainittu
tapahtui, eräs kaupungin herroista vietti häitään -- Annan kanssa
ja Aukusti, joka juuri sattui kerkeämään häiden ajaksi kotia, oli
marsalkkina ja Hanna W. hänen vieressään morsiuspiikana. Aukustin ja
Hannan väli ei tullut sen lämpimämmäksi kuin ennenkään. Kumpii pysyivät
kaiken ikänsä naimattomina.
* * * * *
Kirjailiain runollisella etuoikeudella ajan suhteen johdamme nyt lukian
samoille näytelmäpaikoille, joista vasta mainittu on, _neljäkymmentä
vuotta myöhemmin_.
Vanhanpuoleisessa rakennuksessa makasi kello 9 talviaamuna vanhus
pienoisessa kamarissa, jossa oli yksi akkuna. Se ei ollut vettä nähnyt
muuta kuin ulkopuolelta luonnon voimasta ja oli niin likainen ja
paikattu, ett'ei moni olisi tyytynyt sitä semmoisena näkemään. Puoleksi
ulosjuotu olutpullo oli pöydällä ja likainen juomalasi sen vieressä.
Lattialla pöydän alla oli tyhjä viinapullo. Sänkyvaatteet olivat
likaiset ja luteita näkyi siellä täällä sängyn saumoissa ja peitolla.
Ilma huoneessa oli katkera ja huono.
Katselkaamme tarkoin tuota muotoa, joka lepää vuoteella. Vaalakan
harmaja parta sitä ympäröi ja valkea tukka peittää vanhuksen pään.
Ryppyjä on muodossa runsaasti, silmien hehku on kuumeentapainen,
vaan ikäänkuin kohta loppuun palanut. Selvästi suonet kohoavat
tummansinisinä laihoista käsistä. Suu on hampaaton ja alaleuka ulkoneva
niinkuin tavallisesti vanhoilla. Neljä vuosikymmentä oli iskenyt
armottomat merkkinsä tähänki ihmiseen. Hän läheni 70:tä ja harva, joka
ei neljäänkymmeneen vuoteen olisi häntä nähnyt, harva, jos kukaan,
olisi hänessä tuntenut -- pulskan kapteenin. Tätä nimitystä ihmiset,
harvoilla poikkeuksilla, hänestä vieläki käyttivät, vaikka se nimi nyt
oli paremmin ivanimen kuin kunnianimen tapainen. Miten hän tällä lailla
oli vajonnut kurjuuteen, siitä eivät hänen aikalaisensa tietäneet
kertoa. Vastasipa muuan näiden rivien piirtäjälle: Aleksandriassa hän
alkoi elää huonosti ja siitä asti on sitä kestänyt. Kysymykseeni,
löytyikö tuohon muutokseen tunnettua syytä, ei siitä tietty selkoa
antaa. Pääasia oli kertojan mielestä, että asian laita oli niin, ja
minä sain itse muodostaa kaikenlaisia arveluita syistä, sillä ett'ei
kukaan syyttä semmoista keikausta tee, sen ymmärtää kukin, joka
uskoo siveellisten lakien löytyvän maailmassa. Arvatenki alinomainen
myötäkäyminen ja siitä syntyvä ylpeys tässäki, niinkuin niin monasti,
oli lankeemuksen matkaansaanut.
Aukusti niinkuin useimmat muut ei kuitenkaan ottanut alistuakseen
tuon ankaran kohtalonsa edessä, vaan asettui kapinoimaan ajatuksilla,
sanoilla ja töillä. Siinä taistelussa hän tietysti vaan vahingoitti
itseään ja paatui yhä enemmän.
Niinkuin jo mainittiin, kapteeni lepäsi vuoteellaan muutamana
talvisaamuna. Ovi avattiin salista ja hänen passaajansa -- merimiehen
leski -- tuli sisään.
"Haluaako kapteeni jotaki?"
"Enkös ole sanonut, ett'et saa tulla sisälle ennen kello 10?"
"Kyllä kaiketi, herra kapteeni, vaan kun kuljin tästä sivu" --
"Vai niin. Minua siis noin sivumennen vaan passataan! P--leen tollo!
Eikö sinulla ole täysi maksu siitä, ettäs minua palvelet?"
"Se on totta" -- palvelia jupisi -- ajatellen itsekseen: "se maksu ei
tule kapteenin taskusta."
"No, siis marsi tiehesi äläkä tänä päivänä päätäsi täällä näyttele!"
Palvelia meni, mutisten: "hiiskö tuota viihtii passata sen kovemmin."
Kapteeni istui sängyn laidalle, sytytti piippunsa, veteli moniaita
savuja ja asetti piipun pöydälle.
"Ei lempo vieköön tupakkakaan enään maistu niinkuin ennen! Paha henki
kun tuo vanhuus tekee 'skrovin' mitättömäksi!"
Nyt hän puki yllensä kuluneet vaatteensa, jotka eivät olleet eheätkään,
vaikka jokseenki puhtaat. Vanha, kulunut kello, jossa musta, likainen
nauhanpää oli perien asemesta, joutui kapteenin liivin taskuun. Ennen
oli hänellä ollut kultakello, jonka hän oli vaihtanut ja päälliset
olivat menneet vahvistaviin troppeihin, viinaan ja olueesen.
Kaksi tehtaan tyttöä tuli sisään kapteenin juuri astuessa kamaristaan
saliin.
Ku moron kapteeni! he huusivat. Toinen heittäysi selkäkenoon sohvaan,
toinen pistäysi kamariinsa.
"_How is the weather_?" kapteeni kysyi. Hän oli opettanut tytöille
engliskaa kotitarpeeksi.
"_I think we shall have snow_", tyttö vastasi nauraen. Toinen tytär oli
pistänyt kahvipannun tulelle ja käski toisen salista syömään sill'aikaa
kuin kahvi joutuisi.
"_If a body kiss a body, need a body cry_?" deklamoitsi kapteeni ja
suuteli sohvalta nousijaa, kun samassa ovi aukeni ja kaksi naista tuli
sisään.
"Me tulemme tänne", vanhempi vastatulleista alotti puheensa, "sanomaan,
että tämmöinen elämä on kaupungissa herättänyt yleistä paheksumista
ja että kapteenin täytyy muuttaa tästä paikasta. Täällä läheisyydessä
rouva H:n luona on siisti kamari, jonne kapteeni kyllä mahtuu."
"Kiitoksia hyvästä tahdostanne" kapteeni vastasi.
"Kuusikymmentäkahdeksan vuotta olen pysynyt vapaana akkavallasta ja
toivon loppuikänikin pysyvän. Sitä pait haluaisin nähdä valtakirjanne,
jonka nojalla täällä käskette."
"Me olemme sanoneet asiamme ja menemme nyt. Valtakirjaa ei teidän
suhteen tarvita."
Naiset menivät jupisten hävyttömästä kapteenista ja tämä samoin
sadatteli heitä.
Kun hän tunnin ajan oli istuskellut "pulmustensa" kanssa, nämä taas
lähtivät työhön. Sitä ennen kapteenin käskystä siivosivat kapteenin
kamarin, jopa akkunanki pesivät. "Kohta tulee tänne joku herra, sillä
nuo naiset paapattavat surkeudestani", hän sanoi, "kunnes saavat jonku
kaupungin arvoisista virkamiehistä liikkeelle."
Parin tunnin kuluttua tuli rahatoimikamarin puheenjohtaja. Kapteeni oli
siistinnyt itsensä, niin ettei hän ainakaan pariin kuukauteen ollut
niin hieno ja puhdas ollut.
"No miten kapteeni jaksaa?" vastatullut kysyi silmäillen huonetta.
"Olen kuullut täällä asuvan väkeä jotka ehkä häiritsevät kapteenia."
"He ovat tosin alhaisempaa säätyluokkaa, vaan enhän minä enään sovi
ylhäisten seuraan niinkuin ennen. He minua vieläki kunnioittavat ja se
tekee sydämelleni niin hyvää."
"Eihän tämä kamari ole niin siivoton kuin kerrotaan", vieras puhui
puol'ääneen, silmäillen ovelta kapteenin kamaria.
"Mitäs ei maailmalla puhuta" kapteeni sanoi. "Minuaki kadehditaan."
"Te ette siis tahtoisi tästä muuttaa? Vai kuinka?"
"Tämä on syntymätaloni. Onnellisimmat muistoni asuvat tässä. Teillä ei
ole niin puute onnellisista muistoista kuin minulla ja te ette ehkä
aavista, kuinka ihminen tarvitsee hiukankaan onnellisuutta."
"Minä käsitän tunteenne", sanoi vieras jättäen hyvästin, "ja selitän
kyllä asianomaisille, että teidän on sopivin asua tässä. Jääkää
hyvästi."
"Nyt on _siitä_ narrista päästy" mutisi kapteeni sulkien oven.
Iltapäivällä pulmuset tulivat kotia tehtaasta.
"_All right_!" kapteeni huudahti hymysuin. "Nouda Aina pari pulloa
Karlsson'ilta. Meillä on syy iloita. Minua ei koko maistraati saa
liikkeelle tästä talosta."
Naiset taputtivat yhteen käsiään ja hyppelivät ilosta.
"No kuinkas kävi?" rahatoimikamarin puheenjohtajan rouva, entinen
konsulin Anna, kysyi mieheltään.
"Kapteeni parka! Hän ei raahi erota syntymätalostaan. Hän sanoi
onnellisimmat muistonsa olevan siinä", mies vastasi.
"Aukusti rukka! Tuommoinen sinun elämäsi ilta oli oleva!" rouva huokasi
ja niin huo'annee lukiaki.
Jenny.
Kulkiessamme maaseudulla ja silmäillessämme asuntoja syntyy meissä,
varsinki jos joku omituisempi semmoinen ilmaantuu eteemme, ajatus:
mitähän väkeä tuossa asuu ja siinä samassa myös toinen ajatus:
majailleeko onni, tuo ihmisten hartaasti halajama vieras, noiden
seinien sisällä? Kuinka usein moni, joka kadehtii muhkeiden asuntojen
asukkaita, uskoen tuon ulkonaisen loiston todistavan myös sisällistä
tyytymystä, kummastuisi, jos hän voisi tirkistellä noiden onnellisiksi
luultujen olentojen sydämmiin!
Nämät ajatukset mielessäni matkustin kerran P:n pitäjässä Pohjanmaalla
muutaman siistinnäköisen, punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen
talon ohitse, joka, koivujen ympäröimänä, sijaitsi pienoisen joen
varrella. Laskeva aurinko kultaili rakennuksen länttä kohden antavia
akkunoita. Runollisuuden etuoikeuksella astumme näkymättöminä sisään
tarkastelemaan niiden ihmisten oloja, jotka tässä asuvat.
Porstuaan tultuamme, on edessämme sali, oikealla ja vasemmalla kamarit,
edellinen rouvan, jälkimäinen herran, joka on nimismies. Nimismies,
noin 55 vuoden vanha, pienoinen laiha ja kalpea mies, istuu pöytänsä
ääressä ja kirjoittaa. Muuan talonpoika istuu odottaen tuota paperia.
Nimismiehen rouva, Jenny, on 45 vuoden ijässä. Hän lepää sängyssä ja
tuolilla hänen vieressään on useita pienempiä ja isompia rohtopulloja.
Hieno puna on kohonnut hänen kalpeille kasvoillensa -- ikäänkuin heikko
heijastus nuoruuden kukoistuksesta. Sängyssä, peiton päällä, makaa
kirja, jonka hän ottaa käteensä ja alkaa, sitä hetken selailtuaan,
lukea. "Sydämen tykytys ja rinnan ahdistus, umpinainen vatsa,
päänkolotus" -- Ah! Ei tämä sitä ole (avaa toisen kohdan kirjassa).
"Huulet, nenä, korvat, kädet ja jalat melkein aina kylmät, korvain
suhiseminen, heikko näkö." -- Ei tämäkään sovi, (lukee eri paikasta):
"sydämen tykytys, hengensalpaus, selkäkolotus, kylmä hikoileminen."
-- Se sopii! -- "Valerianatroppeja, Hofman'ia ja opiumia 20 nolppua.
Jalkahaudetta sinapin kanssa."
Nimismies oli juuri lopettanut kirjoituksensa ja antanut sen
talonpojalle joka, sen maksettuaan, oli mennyt. Nimismies tuli nyt
rouvan kamarin ovelle, kysyen: "oletko kipeä?"
"Vielähän kysyt! Etkö näe tuskan punaa poskillani?" rouva vastasi
hiukan kärsimättömästi.
"Uskon että nuo monenlaiset tropit --" alotti mies.
"Suonet edes rohtojakaan, kun et lääkäriä raahi hankkia", rouva
huudahti, purskahtaen itkuun.
"Sama nuotti kuin ennenki", nimismies jupisi itsekseen katkerasti ja
läksi pois ovelta. Hän oli menossa kävelemään ja oli sivumennen aikonut
sanoa ystävällisen sanan vaimolleen.
"Hän ei ymmärrä minua" rouva virkkoi, laskien kätensä sydäntä kohden.
"Ennen hän aina kysyi vähimmästäki syystä: oletko oikein terve ja jos
en ollut, hän minua lohdutteli, mutta nyt hän on minuun kyllästynyt!"
Nyyhkien hän haperoi päänalasinta käsillään. Mies taas käveli ulkona,
aikoi mennä jonku luo, vaan ei kuitenkaan mennyt, vaan hiipi kotiinsa
illalla, söi iltasen ja meni levolle.
"Tämä voi vielä mennä mukiin jonkun ajan, vaan jos ei joku muutos
tapahdu, en tiedä miten loppuu", jupisi nimismies. Hän makasi sitte
vielä kauan herällä, kunnes vihdoin nukkui.
Rouvan veli oli apteekari K:n pitäjässä. Seuraavana päivänä hän saapui
nimismiehen taloon matkallaan lähimpään kaupunkiin.
Iltapäivällä istuttiin kolmikannassa teetä juomassa porstuan kuistilla.
Tulipa puheiksi Jennyn terveys ja nimismies tuli maininneeksi noiden
monien rohtojen olevan vahingoksi, Apteekari oli samaa mieltä.
"Ja kuitenki sinä ihmisille syötät rohtoja!" Jenny puhui närkästyen
veljelleen.
"Hm", apteekari naurahti, "tohtori niitä syöttää ja hänen käskystä sekä
ihmisten tahdosta niitä annan."
"No, miten ihmisten terveys ilman lääkkeittä voitaisiin säilyttää?"
Jenny kysyi.
"Toisinlaisilla elintavoilla kuin nykyiset ovat" apteekari sanoi.
"Syökööt nykyajan ihmiset vähemmin jos vähemmin liikkuvat ja varsinki
juokoot vähemmin väkeviä ynnä kahvia ja teetä, valvokoot vähemmin,
hankkikoot huoneisinki raikasta ilmaa, niin saavat nähdä kuinka
terveyski paranee."
"Mutta eikö mieliala vaikuta terveyteen?" Jenny kysäsi salaa vilkaisten
mieheensä.
"Tietysti" apteekari vastasi, "vaan kun terveys, nimittäin
ruumiillinen, paranee, niin mielialaki paranee. Totta kyllä vaatii
joskus liikkua muualleki näkemään uusia näkyaloja ja ihmisiä. Se
virvoittaa myös suuressa määrin."
"Olenhan joskus sitä sanonut Alfreedille, vaan hän ei ota sitä
korviinsakaan. Oi kun pääsisin kylpylaitokseen!"
"Minusta se on turhaa ja maksaa", nimismies mutisi.
Naapurin herra tuli nyt vieraiksi ja keskeytti juuri sopivalla ajalla
tämän kanssapuheen.
Seuraavana päivänä apteekari matkusti eteenpäin ja elämä nimismiehen
talossa jatkui samaan suuntaan kuin oli alkanut, Aviollinen sopu joutui
yhä tiheämmin koetteen alaiseksi ja se heikkoni heikkonemistaan. --
Ja nyt kun ei nimismies tiennyt mihin turvata surullisen mielialansa
lieventämiseksi, hän yhä useammin alkoi liikkua "virkamatkoillaan"
niinkuin hän selitti.
Puolitoista peninkulmaa nimismiehen talosta asui muuan leski, jonka
vanhin tytär on naimisissa, vaan nuorempi oli kotosalla ja naimaton.
Tähän taloon nimismiehen usein johtivat hänen "virkatoimensa." Leski
oli jo neljänkymmenen ijässä, vaan kaunis ulkonäöltään. Hän osasi
oikein kelpo lailla kietoa nimismiehen pauloihinsa, kertoen kuinka
hänen (lesken) avioliittonsa oli ollut onneton ja kun nyt nimismiehenki
avioliitto oli onneton, niin tuo yhteinen onnettomuus herätti heissä
suurta myötätuntoisuutta toisiaan kohtaan.
Aluksi ei Jenny aavistanut mitään noiden miehensä yhä tiheämpäin
virkamatkojen suhteen. Hän näki niiden virkistävän miehensä
mielialaa ja oli siis varsin tyytyväinen. Toista vuotta Jenny eli
tietämättömyydessään, kunnes vihdoin huhu miehensä "virkamatkoista"
saapui hänen kuultaviin.
Kun siis nimismies taas kerran läksi matkalle muutamana aamuna,
valjastutti rouvaki hevosen puolisten seudussa ja ajoi seuraavaan
kestikievariin, joka oli lähellä sitä taloa, jossa leski asui.
Oli kova tuisku ettei voinut eroittaa kuin pari syltää eteensä.
-- Kestikievarissa rouva viivähti tunnin verran ja läksi sitten
jalkapatikassa löytöretkelleen.
Tultuaan lesken taloon, hän tirkisteli ikkunasta sisään, jossa jo
valkea oli viritetty lamppuun. Hän näki miehensä istuvan nojaustuolissa
ja lesken istuvan sohvassa, ompelutyö sylissä. He puhelivat; vaan
puhetta ei tietysti voinut kuulla ulos.
Jenny mietti hetkisen, menisikö hän sisään, vaan katsoi viisaimmaksi
vielä vartoa, nähdäkseen jotaki todistusta epäluuloonsa, jonka hän
kyllä piti täysin perustettuna. Olishan varminta, jos aivan veres
tapaus olisi todistuksena.
Jenny tarkisteli siitä kapeasta ra'osta, jonka rullakartiini ja
akkunanpieli muodostivat. Vihdoin hän näki lesken nousevan --
lähestyvän nimismiestä ja kietovan oikean kätensä hänen kaulansa
ympäri. Jenny hyökkäsi portaita ylös, ryntäsi ovelle; avain oli poissa!
Hän olisi mielellään ollut hiljaa ja vieläki palannut akkunan luo,
vaan hän ei voinut. Veri kohosi hänellä aivoihin ja hän rupesi
jyskyttelemään ovea kummallaki nyrkillänsä.
"Kuka siellä on?" kuului lesken ääni sisältä.
Jenny koetti puhua, vanan kurkkunsa kuristui ja vasta hetken päästä
pääsi kamala, melkein tukehtunut huuto hänen huuliltaan.
Leski avasi oven ja koettaen näyttää niin viattomalta kuin mahdollista
hän huudahti: "Oo! Nimismiehen rouva! Tässä pyryilmassa. Aivan olette
lumettuneet, Suokaa mun pyyhkiä lumi kappanne kaulustasta!"
Hän koetti täten voittaa aikaa, jotta nimismies voisi piiloutua. Vaan
tämä ei aluksi voinut paikalta, liikkua: vasta hetken kuluttua hän
luiskahti läheiseen kamariin ja siellä muutaman varjostimen taa.
Kun Jenny astui sisään ja näki miehensä kadonneen, kääntyi hän leskeen,
loi häneen terävän katseen ja kysyi: "voisitteko aavistaa missä mieheni
on?"
"En tosiaankaan" leski virkkoi "olen hänen kyllä nähnyt tänään, vaan
missä hän nyt on, sitä en tiedä."
"Minulla olisi halu löytää hänet", Jenny jatkoi. "Suosiollisella
suostumuksellanne rupean häntä hakemaan."
"Minua ei miellytä moinen poliisitoimitus" leski vastasi. "Hävetkää
vähän kantaa tuommoista epäluuloa."
"Oi te viattomuuden enkeli!" Jenny puhkesi puhumaan. "Epäluuloa!
Ikääskuin ei koko mailma kantaisi epäluuloa teitä kohtaan! Te rikotte
sekä siveellistä että mailmallista lakia."
"Jos aikomuksenne on minua häväistä, niin tuossa on ovi" leski virkkoi,
koettaen hillitä vihaansa.
"Minä menen", Jenny sanoi: "mutta ennen sitä kehoitan miestäni, jos
hänellä on rahtuakaan ihmisarvoa, astumaan esiin kätköstään."
Samassa nimismies ilmestyi kamarista ja seisoi keskellä salin lattiaa.
"Minä en ole pelvosta kätkeynyt" hän puhui "vaan säästääkseni teitä,
naisia, häpeästä. Jos sinä ja mailma minua haukkuvat siitä, että käyn
tämän jalon naisen luona, niin en siitä huoli. Minä en ole mikään
avioliiton rikkoja. Ja nyt: saat mennä. Minä kyllä tulen perästä."
"Tule jos tahdot" Jenny virkkoi purskahtaen itkuun. "Minä olen jo
kyllin kuullut ja nähnyt."
Onneton vaimo läksi murretulla sydämmellä kestikievariin ja sieltä
kohta kotia. Hänen kolme lastansa tulivat juosten häntä vastaan
ottamaan, vaan hän sysäsi ne luotaan. Vihdoin hän kuumeentapaisesti
suuteli heitä ja rupesi itkemään.
Tästä hetkestä alkain oli onni paennut Jennyn läheisyydestä. Yöt päivät
epäluulo, tuo armoton kiusaaja, kalvoi hänen sydänjuuriaan. Hän olisi
varmaan lopettanut elämänsä päivät väkivaltaisesti, ell'ei pitäjän
kirkkoherra olisi neuvonut häntä etsimään lohdutusta Jumalan sanasta.
Nimismiehen käynnit lesken luona vähenivät nyt; sillä mailma ja hänen
omatuntonsa alkoivat häntä liian kovin siitä nuhdella. Mutta tuo
murtunut väli puolisoiden kesken ei ottanut parantuakseen. Hiipivä
rintatauti rupesi toimittamaan salaista tuhotyötään Jenny'ssä. Hän
väsyi vähimmistäki ponnistuksista ja jonkun ajan kuluttua hän ei enään
jaksanut pystyssä olla kuin moniaita hetkiä päivässä. Synkkä suru
kuvautui nimismiehen kasvoissa, kun hän istui vaimonsa vuoteen ääressä
ja kerran hän pyysi vaimoltaan anteeksi, minkä hän oli hänen mieltään
pahoittanut. Heikosti hymyillen Jenny virkkoi: "olen jo aikoja sitten
sen sinulle anteeksi antanut!"
Oli synkkä Lokakuun aamu, kun Jenny tunsi kovat tuskat rinnassaan. Mies
ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen. Pappi noudettiin ja kun hän
oli työnsä toimittanut, sairaan muodon yli leveni taivaallinen lepo.
Mutta vielä oli taudin viime ja kovin puuska kärsittävä, kunnes vihdoin
ruumiilliset siteet höltyivät ja sielu pääsi kohoamaan murheiden
laaksosta sinne, jossa ei ole itkua eikä valitusta niillä, jotka
Herrassa nukkuvat.
Hautajaisissa oli nimismiehen suru suuri ja niiden jälkeen ei hän
liikkunut missään moneen viikkoon. Kun toista vuotta oli kulunut Jennyn
kuolemasta, alettiin jo ennustaa häitä nimismiehen talossa eikä kauaa
kulunut ennenkuin leski joutui orpojen emintimäksi. Ja tähän, ei aivan
tavattomaan, tapaukseen tahdomme lopettaa kertomuksemme.
"Äyri-Hannu."
Että nerot eivät synny ainoastaan mahtavien mukavissa majoissa, vaan
ehkä yhtä usein talonpoikien ja työmiesten alhaisissa asunnoissa, on
tosiasia jota ei kukaan ajattelevainen kiellä. Ja kuitenkin kului
kuusi vuosikymmentä tällä vuosisadalla, ennenkuin johtavien mieliala
maassamme mukaantui siihen ettäs rahvaalleki tarjottiin opetusta sen
omalla kielellä. Sitä ennen moni hyvinki etevillä luonnonlahjoilla
varustettu rahvaan lapsi eli aikansa maaseutujen hengellisessä
puolihämärässä, useinki joutuen, sielunlahjojen kehkeytymiseen kun ei
ollut tilaisuutta, harhateille ja haaksirikkoon.
Näiden opin puutteessa kuihtuneiden nerojen joukkoon on luettava myös
hän, jonka, nimi on kertomuksemme otsakirjoituksena. Erinomaisilla
luonnonlahjoilla Varustettu, hän ei kuitenkaan joutunut mihinkään
sanottavaan haaksirikkoon; elelihän ikänsä jotenki ylönkatsoen itseään
-- niinkuin usein on saiturien laita.
Äyri-Hannulla (mikä hänen oikea sukunimensä oli lienevät harvat hänen
aikalaisistaan tienneet) oli nimittäin sammumaton raha-ansion himo
("_auri sacra fames_"). Tämä himo oli hänelle hankkinut nimenki, sillä
äyriä eli pennejä hän koetti kokoilla kaikin tavoin, joskus tavalla,
jota ei miehuulliseksi voi sanoa, niinkuin kohta tulemme näkemään.
Hannulla oli erinomainen taipumus matematiikaan. Päälaskussa hän oli
semmoinen päälle-päsmäri että hän aivan pani hämilleen lukeneetki
miehet, jotka pännä kädessä laskivat samaa lukua, kuin hän laski päässä.
Hannu oli kotosin Muhoksen pitäjästä kaakkoispuolella Oulua.
Aika tavasta hän kävi Oulussa, jossa hän sai rahaa, tupakkaa ja
väkeviä, sillä hän ei ollut mikään poikkeus tuosta usein lausutusta
sananparresta "kaikki nerot ryyppäävät."
Muutamana kesäpäivänä Hannu astuskeli Oulun katuloita kirkon seudussa.
Niinkuin tavallisesti oli hänellä kirves vasemmalla käsivarrella, jota
hän piti koukussa. Poikanulikoita hyppeli hänen ympärillään, ilvehtien
ja huutaen: Juostaanko kilpaa. Saat 10 penniä, jos otat minun kiinni.
Aj, aj, Hannu äijää! "Syöpikö pässi pähkinöitä?" huusi muuan ja
kökötti pienen kiven Hannulle. -- Tämä alkoi suuttua ja parvi pölähti
syrjemmäksi. -- Nyt muuan poika sanoi Hannulle: "saat 10 penniä jos
juokset kahden nurkan välin edestakaisin 3 minuutissa." -- Hannu lähti
heti juoksemaan, pojat hurraamaan ja läähöttäen hän palasi perimään
palkkansa. Vaan nyt syntyi intos. "Sinä et juossut kolmessa minuutissa"
väitti hän joka oli luvannut. "Häpeä!" huusi muuan roikale, "anna heti
Hannulle 10 penniä." Pojan täytyi myöntyä ja Hannu läksi, saatuaan
rahan, mutisten astumaan eteenpäin. Pojat erkanivat nyt hänestä ja
jäivät katsomaan kun kaksi koiraa tappeli.
Muutamassa talossa akkuna oli auki. Puhetta kuului sisältä ja
tupakansavun haju haiskahti niin makealle Hannun sieramiin. Oikein
sikaarin haju! Hannu rykäsi eli oikeammin ähkyi. Tämä ääni oli hyvin
tunnettu kaikille, jotka vähänkään olivat olleet tekemisissä hänen
kanssaan.
Kohta ilmausi pää akkunaan,
"Kas, Hannupa siellä astuu! No, tuleppa sisälle. Täällä on herroja,
jotka räknäyttävät sinua."
Hannu kuuli mielellään sillä korvalla, astui portista sisään ja seisoi
kohta isohkossa kamarissa, jossa kolme herraa istui pöydän ääressä.