kruununvouti. Hän on oikea räkninkimies, oikein kruunun puolesta. Hän
tahtoo kuulustella taitoasi ja jos osaat suorittaa tehtäväsi, niin
penniä tulet perimään."
Tämä puhe oli Hannua varsin mieleen.
"Minä tahdon" alotti kruununvouti "laskea samat luvut paperille, jottas
varmaan voin tietoasi arvostella."
Talon herra asetti paperia ja kynän kruununvoudin eteen. Tämä puhui
nyt näin: "Oulusta Kempeleesen, H:n taloon, on 13 virstaa. Montako
ohranjyvää voidaan pitkinpuolten asettaa tälle pituudelle, jos joka
jyvä on 1/3 tekotuumaa pitkä?"
Hannu rykäsi (eli ähkyi), laski kirveensä ja lakkinsa lattialle, rupesi
supisemaan ja pani kämmeniensä syrjillä merkit sormiin, ranteisin,
kyynäspään kohdalle, käsivarsiin, vyötärystään, pohkioihin, polviin
j.n.e. Nämä merkit olivat kymmenlukujen, satojen, tuhansien j.n.e
muistoonpanoja. Sitten kun kaikki viivat olivat vedetyt hän kysyi:
"onko herra jo laskenut?"
"Aikoja sitten" kruununvouti vastasi. "Mitä olet saanut, Hannu?"
"Miljoona kuusisataa kahdeksankymmentäneljätuhatta kahdeksan sataa
jyvää" Hannu vastasi vakavasti ja oikasi ruumistaan.
"Katso peijakasta", kruununvouti mörähti. "Sinä lasket kuin hevonen!
Totta maar! Mutta nyt pannaan pahempaa eteen. Minä olen 50 vuoden
vanha. Montako sekuntia olen elänyt?"
"Minä vuonna olette syntyneet? 1814, 1815 tai 1816? Nyt kirjoitetaan
1865 ja 50 vuotias voi olla syntynyt jonaki noista kolmesta vuodesta."
"Minä tarkoitan", sanoi kruununvouti ettäs lasket montako sekuntia on
50 vuodessa. Minä täytin 2 päivää sitten 50 vuotta.
Hannu ähkyi ja impesi taas mutisemaan ja merkkejään tekemään. Aikaa
kului ja kruununvouti vihdoin laski pännän pöydälle ja sytytti uuden
sikaarin, katsellen odottavaisesti Hannuun. Tämä vaan teki merkkejään,
supisi eikä katsonut herroihin. Vihdoin hän sanoi: "nyt on lasku
valmis." Hannu lausui nyt hyvin pitkän luvun.
Vouti silmäili paperiaan, hymähti ja sanoi: "Minä arvasin sen! Olet
väärin laskenut."
Hannu säpsähti. Vouti nyt lisäsi: "Ei ole kummakaan. Lasku on pitkä
kuin nälkä-vuosi eikä sitä voi päässään suorittaa kukaan kuolevainen,
sen voin sinulle vakuuttaa."
"Tuliko herralle kuinka paljoa vähempi?" Hannu kysäsi nolosti.
Kruununvouti lausui paperista laskunsa, lisäten: "tämä on oikein
laskettu, sen tiedän, koska itse olen sen laskenut."
"Antakaapa vähän vielä koetan", Hannu virkkoi.
"Hyvin mielelläni sen suon", virkkoi kruununvouti.
"Kirjoittakaa ensi saantini paperille" pyysi Hannu.
Vouti kirjoitti sen ja Hannu taas alkoi laskea. Hetkiä kului. Vihdoin
Hannu sanoi: "En saa sitä sen paremmaksi."
Kohta lisäsi Hannu: "ottihan herra karkausvuodetki lukuun? Ne ovat
hiukan pitempiä tunneissaki ja viidessä kymmenessä vuodessa." --
"Karkausvuodet!" kruununvouti soperteli punastuen. -- "Hm! Minä tahdon
katsoa!"
Nyt oli kruununvoudin vuoro ruveta laskemaan. Numeroita tipahteli
tipotihjään paperille. Vielä pari minuutia. Lasku oli valmis!
Kruununvouti hyökäsi tuolilta, astui Hannun eteen ja huusi: "oletko
sinä ihmine?"
Tähän vaatimattomaan kysymykseen ei Hannu arvannut aluksi mitään
vastata. Hänen hämmästyksensä muuttui kuitenkin suurimmaksi, kun vouti
avasi toista korttelia pitkän, viheriän silkkipörssinsä ja laski
kiiltävän markan rahan Hannun kouraan.
Talon herra astui myös toiseen huoneesen ja toi sieltä juomalasilla
väkevää, jonka Hannu pitemmittä mutkitta kaasi kuivaan kurkkuunsa.
Vieläpä antoi herra Hannulle sikaarinpäitä poskeen pantaviksi.
H. otti kirveensä ja lakkinsa lattialta, kumarsi herroille ja meni
varsin tyytyväisenä tästäki paikasta, jättäen jälkeensä ihmettelyn
erinomaisesta laskupäästään.
"Totta maar!" kruununvouti ihmetteli, Hannun ulos mentyä, pannessaan
sokuria kuuman veden sekaan, jota juuri oli sisään tuotu. "Semmoista
päätä en ole koskaan tavannut. Tiesi mikä mies hänestä olisi tullut,
jos hän olisi saanut koulua käydä!"
Mutta Hannu astuskeli kevein askelin pienoiseen taloon Kajaanin
tullissa, jossa hän sai yösijan. Vielä maatessaan hän otti tuon uuden
hopeamarkan esille, käänteli ja katseli sitä. Oli juuri silloin (1865)
uusi rahakanta saatu maahamme.
Tämän tapauksen jälkeen kadotamme nyt Hannun näköpiiristämme. Hän eleli
edelleen halon hakkuulla y.m. kirvestyöllä. Kirves oli hänen milt'ei
alinomainen seurakumppaninsa.
Olipa muuan synkkä syyspäivä, kun Hannu saapui Ouluun työansiota
hakemaan. N.k. salmessa hän sai jotakin tehtävää tervahovin
läheisyydessä. Oli sateinen syysilta ja vaikka paikoittain löytyi
hiukan valoa salmen rannoilla, oli kuitenki kulku liukasta möljää
pitkin varsin vaarallinen, erittäinki jos oli menijällä mitään "ohran
jyvää" silmässä. Josko tosiaan Hannun laita oli näin, siitä ei ole
selkoa; pääasia on että hän astuskeli ijankaikkisuuden kupeella sinä
iltana ja -- luiskahti Vellamon uhriksi. Häntä kaivattiin seuraavana
päivänä ja luultiin ensin kaupunkiin menneeksi, vaan kun ei häntä
alkanut näkyä ei kuulua työssä, niin arveltiin, vihdoin hänen surman
suuhun suistuneen. Kun hän löydettiin, oli hänellä kirves uskollisesti
litistetty vasemman käden kyynäspään kohdalta koukistuneen käsivarren
sujumassa.
Kerrotaan hänellä säilyssä löydetyn melkoinen summa rahaa. Moni
ei isosti perustanut hänen kuolemastaan, vaan meille se tuntuu
surulliselta samoinkuin koko hänen elämänsä juoksu. Nerollaan hän
niitti ylönkatsetta ja olkoonpa niin, että syy oliki hänen oma, niin
hän kuitenki toteutti tuon tunnetun lauseen: "jumalat, jo lausuit
vanhat, katehet on lahjoistaan."
Lieneekö Hannulla ollut vaimoa tai lapsia, jotka olisivat häntä ehkä
surreet, siitä ei näiden rivien piirtäjällä ole varmaa tietoa. Jos
jonkulaisen johtopäätöksen voisi tehdä jostaki himmeästä muistosta,
että hän olisi ollut naimaton, ei siis moni lie hänen pois menoaan
mieleensä pannut muuta kuin hetkeksi. Naimattomuus muutoinki sopisi
miehen luonteesen.