Kauan he saivat häntä kursailla ennenkuin hän suostui rupeamaan
"polttosille". Täten kului ensi ilta kaupungissa. Seuraavana päivänä
Junnu vietiin tutkintoon, jossa hän onnistui jokseenki hyvästi. Illalla
isänsä saatti häntä hänen tulevaan kortteliinsa. -- Kun vieläki
vuorokausi oli kulunut, läksi Junnun isä savakolla kotiansa, ja Junnu
oli jätetty "kylmään mailmaan", sillä retukirjoista, joita Junnu
jo oli ahminut useoita, sai hän kyllästyneen käsityksen mailmasta,
jossa ihmiset olivat erilaisia kuin kirjoissa. Illalla Junnu kiipesi
majatalonsa katolle ja katseli kotiansa kohden niinkuin muinoin Odyssey
Kalypson luona -- ja itki.
Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin
Junnu, ei mikään kyynelvieru.
Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni.
"Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy."
Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän
puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti.
Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli
kaksi vuotta koulua käynyt.
Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä
potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle
kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka
teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan
kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan
pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.
"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on;
mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa
sinäkään."
Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä
kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut.
Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan."
Kun oli koulusta tultu ja puolinen syöty, pani Kustu kruutia
paperikääryyn ja kun piika toi kahvia, sytytti hän paperikääryn. Pamaus
kuului ja piialta kaatuivat kupit tarjottimelle, vaan eivät toki
särkyneet. Hetken kuluttua emäntä tuli sisään ja piti Kustulle koko
emäsaarnan. Kustu kuunteli tuota jokseenki kylmäkiskoisesti ja kun
emäntä oli sulkenut oven, hän sanoi: "torumalla ei tästä pojasta saada
ihmistä."
Iltapäivällä, kun nämä toverit menivät ulos, otti Kustu emännän kissan
ja paiskasi sen kivijalkaan. Kissa kiljasi ja samassa pojat pujahtivat
ulos kadulle ja ensi porttiin. Tästä ei kuitenkaan kuulunut sen enempää
jälestäpäin.
Niinkuin emäntä ennusti, ei kumpikaan pojista saanut asua
kevätlukukautta hänen luonaan. Tietysti heki valittivat yhtä ja toista
e.m. ruoan huonoutta j.n.e.
Kun vihdoin syyslukukausi päättyi ja Juusolan mummu kojunpohjalla
ja savakolla tuli Junnua noutamaan, hän mielellään käänsi selkänsä
kaupungille. Jo puolen virstan päässä kodistaan hän hyppäsi reestä
juoksemaan, otti lakin päästänsä ja tuli siis avopäin ja palavoiden
täyttä laukkaa kotiaan, jossa mamma makeisilla ja kahvilla odotti
kaivattua poikaansa.
Pappilassa.
N:n pitäjän pappila siaitsee kauniilla paikalla, koivuja kasvavalla
niemellä, järven rannalla. Rakennus on puusta, korkeanlainen, vaikka
yksinkertainen, kaksi-ikkunaiset vinttikamarit kummassaki päässä.
Maan puolella on kaksi kukkulaa, joista näkyala yli järven on kaunis.
Toisella puolen järveä, pappilaa vastapäätä, on kirkko kuusimetsikössä.
Rovasti on 68 vuotias vankka harmaapää, jonka terveys vasta vuosi
taappäin alkoi vähän heikota. Siitä syystä hän oli ottanut apulaisen
-- 26 vuotiaan Jooseppi Harjala'n, joka juuri oli lopettanut lukunsa
Helsingissä ja tultuaan papiksi vihityksi, oli saapunut pappilaan
samana päivänä, josta kertomuksemme alkaa. "Jooseppi -- maisteri" --
oli vaaleaverinen, heikkorintainen, hoikka ja pitkä nuori mies, jonka
siniset silmät katselivat niin laupiaasti kultasankaisten silmälasien
takaa. -- Muista henkilöistä pappilassa oli rovastin rouva 60 vuotias,
laihanlainen, mustaverinen, suopeannäköinen ja -luontoinen. -- Kaksi
pappilan pojista olivat poissa kotoaan ja tytär Maria -- 22 vuotias --
oli vanhempiensa koti-ilo, ruskeatukkainen, sinisilmäinen kaunotar.
"Käy käskemässä maisteri teetä juomaan" rovastin rouva sanoi pii'alle,
joka hetimiten kiiruhti yli pihan "pienelle puolelle", jossa
maisterilla oli sali tyhjä huonekaluista ja sen takana kamari, jossa
hän asui.
Maisteri suki tukkansa ja vaatteensa ja oli hetken kuluttua rovastin
kamarissa.
"Et panne pahaksi, että sinuttelen heti" virkkoi rovasti; "kutsu minua
sedäksi. -- Paneppa nyt Jooseppi tupakkaa!"
Rovasti istui keinotuolissaan, imien merenvahapiippuaan. Jooseppi otti
papyrossin ja istui pieneen sohvaan, puhallellen savuja.
"Sinulle tulee täysi työ", rovasti puheli. "Sen vuoksi, ettei
terveytesi ja kärsivällisyytesi tulisi liian ahdistetuiksi, niin
neuvon sinua kääntymään minulta neuvoa kysymään. Kaikki ovat uteliaat
koettamaan uutta pappia ja vaivaavat häntä turhanpäiväisesti."
"Pidetäänkö täällä seuroja?" Jooseppi kysyi hetken äänettömyyden
jälkeen.
"Onhan niitä pidetty. Viimme vuosina en ole jaksanut niitä pitää, vaan
pastori on sen siaan siinä toimessa ollut. Hm! -- Nuo seurat ovat tuota
uudemman ajan hommaa. Lutherus katsoo autuuden asian olevan kunki
yksityisen toimena. Suoraan sanoen en minä oikein pidä tuosta joukossa
puuhaamisesta. Siitä syntyy paljon tekopyhyyttä."
"Voipi niinkin olla", Jooseppi virkkoi; "olen niin vähän kokenut sillä
alalla. Vaan luulisin kuitenki seurojen paljon hyvää matkaansaavan."
"Ja pahaa myös", rovasti lisäsi. "Mitäs uskot e.m. hihhuliseurain
meistä papeista pitävän ja julistavan? Joo, että me olemme helvetin
ovenvartioita."
"Mutta minä tarkoitan niitä seuroja, joissa vihitty pappi puhetta
johtaa" vastasi Jooseppi.
"Sen kyllä ymmärsin, vaan tahdoin nyt mainita jotaki seuraa. Eivätköhän
pappien johtamat seurat taas muita seuroja tuomitse useinki ankarammin,
kuin kristillinen rakkaus myöntää? Yksityinen ei ajatuksissaan niin voi
riistää kunniaa lähimmäiseltään, kuin seura, jossa ajatukset sanoihin
puhkeavat."
"Setä on varmaankin kuullut ja nähnyt huononlaista seuraa koska hän
tuommoiseen päätökseen on tullut. Provessori X. puollustaa myös
seurojen pitämistä!"
"Miks'ei. Itse hän tietysti niitä ei pidä", virkkoi rovasti hiukan
maltittomasti. "Niin niin. Paljon puhutaan tässä mailmassa, paljon
kehoitetaan ihmisiä elämään niin ja niin, vaan minä olen aina pitänyt
sen viisaimpana ei vaatia muilta enempää kuin itseltäänkään." Rovastin
rouva tuli nyt sisälle ja kyseli yhtä ja toista Joosepilta. Sitten
lähettiin aterialle ja ensi päivä uudessa paikassa päättyi vihdoin
Joosepille siten, että hän varsin sekavilla tunteilla pani levolle,
rukoillen Jumalalta valistusta, halua ja kärsimystä painavaan toimeensa.
Seuraavana päivänä Jooseppi nousi varhain ylös, avasi akkunan ja
imi keuhkoihinsa virvoittavaa kesäilmaa. Linnut lauloivat kauniisti
koivuissa ja ehdottomasti Jooseppi laski kätensä ristiin, tuntien
sydämessään sivuvirtauksen siitä suuresta sointuisuudesta, joka täyttää
mailman.
Provasti makasi sill'aikaa, lukien sanomalehtiä, kunnes piika pisti
päänsä oven raosta sisään ja kysäsi, ottaako rovasti jo vastaan?
"Menkööt apulaisen luo", rovasti virkkoi.
Piika ilmoitti tämän uutisen asianomaisille, joka sanoi tahtovansa
puhutella "itse rovastia."
"Kuka hän on?"
"Kaaperi Tolonen."
"Käske hänen odottaa", rovasti sanoi piialle, "kunnes puen vaatteet
ylleni."
Hetken kuluttua Tolonen astui sisään. "Minä tulen antamaan vastausta
rovastin ehdoitukseen kantaa pitäjältä saatavanne."
"No, mitäs Tolonen on päättänyt?" rovasti kysäsi, katsoen Tolosta.
"Voinhan tuohon suostua, jos hinnasta sovitaan."
"Mitäs Tolonen maksaa?"
"Neljätuhatta." Tolonen vastasi. "Ja silloin ei ole rovastilla mitään
vastusta."
"Neljätuhatta!" rovasti huudahti. "Kantolista nousee lähes
viidentuhannen paikoille."
"Miks'ei, kun joka penni kiskotaan", virkkoi Tolonen.
"Kyllä kait se lain avulla saadaan", rovasti puheli.
"Pitäjäläiset ovat uhanneet kostaa sille, joka ottaa kantaakseen
saatavat. Ei ole se toimitus hupainen."
"Neljätuhatta viisisataa kun saan, niin menköön", rovasti sanoi.
"Neljätuhatta kolmesataa minä tarjoon", Tolonen vastasi.
Sovittiin vihdoin riita kahtia panemalla, siis neljätuhatta neljäsataa.
Rovasti käski Tolosen sunnuntaina puolisille pappilaan. Ja sitten
erottiin kumpiki tyytyväisinä.
Rovasti pani piippuun, istui keinutuoliin ja mietti näin: "Joka
kolmekymmentä vuotta on saanut kokea tämän mailman sovinnollisuutta ja
rakkautta, hän tarvitsee levähtää. Eivätpä erityiset huolet minua paina
nyt vanhuuteni päivillä. Tosiaanki alan uskoa, että onnellisuus vihdoin
minunki osakseni tulee."
Seuraavana päivänä oli pyhä. Väkeä kulki kirkolle sekä maitse että
järveä. Apulainen oli saarnaava ensi kerran, ja uutta pappia kuullaan
aina mielellään. Rovasti kuunteli avonaisen sakariston oven kautta
saarnaa ja meni heti sen loputtua ulos kirkkomäelle, jossa odotti
pappilalaisia. Hänen muotonsa osoitti tyytymättömyyttä ja hän kertoi
itsekseen: "leipäpappi, leipäpappi!"
Apulainen oli saarnansa lopussa puhunut papeista ja jakanut ne kahteen
osaan: leipäpappeihin ja oikeoihin pappeihin. Näiden välillä hän oli
selittänyt olevan semmoisen suhteen, että oikea pappi usein voi muuttua
leipäpapiksi (vuosien kuluessa ja varojen karttuessa), vaan ei juuri
päin vastoin. Rahvaan aisti, hän sanoi, kyllä eroittaa toisen toisesta
ja antaa kummalleki arvonsa. Lopuksi hän rukoili että Herra soisi hänen
vielä vanhoillaki päivillään pysyä oikeana pappina.
Apulainen ei ollut tottunut punnitsemaan lausutun sanan eri vaikutusta
eri kuulioihin. Hän ei tuolla saarnallaan ollut tarkoittanut ketään
erityistä. Hänen olisi pitänyt aavistaa yhden löytyvän, johon
tämä pappien jako voisi koskea. Tämän pappien ja'on hän ei ollut
kirjoittanutkaan saarnaansa, olihan, kun saarna liian varhain tuntui
loppuvan, turvannut siihen niinkuin pelastuskeinoon sattumalta vaan.
Rovasti ei maininnut sanaakaan saarnasta, eikä Jooseppikaan juljennut
häneltä kysyä, mitä hän siitä piti.
Viikkoja kului. Pitäjäläiset mieltyivät mieltymistään tuohon siivoon,
ihmisrakkaasen apulaiseen. Rovastin arvo samassa määrässä aleni,
ensinki, koska tuo saatavien kannon uskominen toiselle, joka ei
armahtanut, ärsytti useoita ja toiseksi koska apulainen tosiaanki
saarnallaan oli rovastia tietämättään vahingoittanut. Kansa kutsui nyt
häntä leipäpapiksi ja apulaista oikeaksi papiksi.
Rovastin tottunut silmä luki tuomionsa ihmisten katsannosta ja
käytöksestä, armottomin kuvastin, koska se on niin monisärmäinen ja
vaihteleva. Hän oli usein ollut kävelyretkillä, apulainen seurassaan,
vaan kun hän oli kuullut noita liikanimiä takanaan, niin liikkui hän
vähemmän ja yksinään. Silloin ei ainakaan Jooseppi saisi kuulla mitä
sanottiin ja nähdä rovastin harmia, -- -- -- Täten kului lähes vuosi.
Rovastin raskas mieliala veti kohta huomion puoleensa, vaan syytä
siihen ei hän olisi ilmoittanut vaikkapa mikä tahansa häntä olisi
uhannut. Hänen vaimonsa kysymykset siitä asiasta hän aina katkaisi
jotenki tylysti.
Moni lukia ehkä arvelee: mitä hänen tarvitsi tuosta huolia, oli hän
yhtä hyvä kuin moni muu j.n.e. Vaan semmoinen arvostelia ei tunne
ihmisluontoa tarkemmin. -- Usein luemme sanomalehdissä jostaki
henkilöstä moitetta, vaikkapa hiukan vaan. Tuhansien mielestä
sen vertainen moite ei paljon merkitse, vaan siihen _yhteen,
asianomaiseen_, isku tuntuu paljoa kipeämmin kuin monikaan voi aavistaa.
"Tämäkö on palkkioni siitä, että olen Jumalan sanan julistajana
koettanut palvella tätä seurakuntaa" rovasti ajatteli kun hän istui
kalpeana keinutuolissaan ja silmäili laskevata aurinkoa. Hän nousi ylös
ja astuskeli levottomin askelin edestakaisin lattialla.
Sill'aikaa Jooseppi istui yrttitarhassa neiti Marian vieressä.
Autuaallinen tunne heijasti hänen muodostaan. Hän oli juuri saanut,
myöntävän vastauksen kysymykseensä, tahtoisiko Maria jakaa hänen
kanssaan elämän surut ja huolet.
"Minun on täytynyt puhua sulle tästä asiasta", Jooseppi virkkoi,
"vaikkaki liittomme ainaki pitkän aikaa voi tulla estetyksi. Isäsi ei
minua suopein silmin katsele. En tiedä, miten hänen mielensä olen
katkeroittanut, vaan aavistan, että ensi saarnani hänet, vasten
tahtoani, loukkasi."
"Hän ei raahi onneani häiritä", Maria sanoi, luoden hellän silmäyksen
Jooseppiin. "Parasta on koettaa saada välimme selväksi. Koeta sinä
aluksi; jos et sinä onnistu, niin minä toivon minulle paremmin käyvän."
Päivä kului onnellisissa toiveissa. Ensimäisen rakkauden sanomattomat
tunteet täyttivät nuorten mielet. Uudistuneessa, puhtaammassa valossa
esiintyi maailma heidän silmäinsä edessä.
Seuraavana aamuna Jooseppi meni rovastin puheille.
"Minä tulen puheillenne, saadakseni mielenne lepytetyksi, jonka
selvästi olen huomannut loukanneeni."
"Jättäkäämme se asia sikseen", rovasti lausui kolkosti.
"Ei ensinkään. Minä en voi nähdä setää tuommoisena ja jos ei välimme
selvene, niin täytyy mun kaiketi erota palveluksestanne."
"Se lienee joka tapauksessa parasta", rovasti sanoi.
"Veljeni poika on juuri päässyt Helsingistä ja vihitään papiksi tässä
kuussa. Hän on varsin halukas tulemaan luokseni, jopa pyysiki sitä
vuosi taappäin täällä käydessään."
Usein sattuu, että jonku intohimon kiihoittamina tulemme lausuneeksi
enemmän tai muuta kuin olemme aikoneet. Varsinki eläväluontoiset
ihmiset saavat usein katua tämmöistä. -- Niinpä oli nyt myös Joosepin
laita. Hän ei suinkaan halunnut erota tästä paikasta, joka hänelle oli
niin rakkaaksi käynyt ja nyt hän kuitenki oli itse erosta puhunut.
Hän olisi heti mielinyt peruuttaa tuon puheensa, vaan ylpeys eli
jonkimoinen häpy häntä nyt estivät siitä.
Jooseppi ei voinut muuta tehdä kun äänetönnä kumartaa ja mennä ulos.
Tultuaan kamariinsa, hän heittäysi sängylle ja kyyneleet vuosivat hänen
silmistään.
Illempana Jooseppi astui rovastin kamariin.
"Minä en suinkaan tahdo pois palveluksestanne", hän virkkoi "ja jään
mielelläni paikoilleni, jos haluatte minut pitää."
"Parasta on että eroamme", rovasti sanoi synkästi tuijottaen eteensä.
"Olkoompa niin", Jooseppi sanoi. "Jumala näkee ja kuulee toimemme. Onko
käytöksenne Jumalan tahdon mukaan, sen on omatuntonne teille vielä
kerran kertova."
Hän astui kalpeana ulos rovastin kamarista. Portailla hän kohtasi
Marian, joka heti arvasi, miten asia oli käynyt. Maria riensi isänsä
kamariin ja rukoili häntä peruuttamaan kovat sanansa Joosepille. Vaan
rovasti tähän tiuskasi: "mitä sinulla on tekemistä tämän asian kanssa?"
Silloin Maria tunnusti rakastavansa Jooseppia ja sanoi onnensa ja
tulevaisuutensa riippuvan siitä, saisiko hän yhtyä Joosepin kanssa.
"Erilaisen vävyn minä tahdon", rovasti sanoi. "Jätä nuo houreet
sikseen; tuohon liittoon en minä suostumustani anna."
Maria näki, ettei hän voinut isäänsä saada taipumaan ainakaan tällä
erää. Nyyhkien hän poistui rovastin kamarista ja meni yrttitarhaan,
jossa hän itki katkerasti lyhyttä onnensa unelmaa.
Kohta Jooseppi saapui yrttitarhaan.
"Minä en voi sinutta elää", Maria kuiskasi luoden kyyneleiset silmät
Jooseppiin.
"Jumala tahtoo meitä koettaa", tämä vastasi. "Älkäämme napisko,
vaikkaki sydän tuskittelee. Ei ole kaikki toivo hukassa. Kunhan isäsi
kuolee, niin ainaki saanemme yhtyä."
Toivo, joka on nuorten paras ystävä ja turva, elähytti heitä ja uusi
rohkeus asui heidän rinnoissaan, kun he poistuivat yrttitarhasta.
Moniaita viikkoja kului ja eron hetki tuli Joosepille. Raskaalta tuntui
lähtö. Hän oli vielä viimme päivänä pappilassa ollessaan toivonut
rovastin katuvan ja peruuttavan tuomionsa; vaan niin ei tapahtunut.
Jooseppi muutti 20 penikulmaa entisestä olopaikastaan. Marialle
hän kirjoitti tavan takaa, valitti ikävän häntä vaivaavan, ja
muutamassa kirjeessä hän ilmoitti tohtorin hänelle määränneen lähteä
Görbersdorf'iin Saksanmaalla, heikkorintaisten eli oikeastaan
rintatautisten parannuspaikkaan. Sieltä palattuaan hän tulisi N:n
pitäjän kautta lemmittyänsä tapaamaan.
Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Jooseppi lähti ulkomaille.
Moneen viikkoon ei Marialla ollut ollut kirjettä Joosepilta. Muutamana
päivänä hän istui yrttitarhassa, siinä juuri, jossa viimme kerran oli
istunut Joosepin kanssa, Eriskummallinen levottomuus rasitti häntä.
Hänen äitinsä tuli nyt hänen luokseen ja, kohta huomaten tyttärensä
levottomuuden, hän sanoi.
"Älä nyt sure Jooseppia. Hyvä on, jos hän paranee ja hyvä on jos Herra
hänet korjaa rauhan majoihinsa."
Maria purskahti itkuun. "Kuinka noin raahitte puhua! Totta Jooseppi
paranee. Niin hän viimme kirjeessänsä toivoi."
"Se on Herran hallussa", äiti sanoi tyttärelleen. "Täytyy olla valmis
tottumaan siihenki, että hän meiltä viedään. Rakas tyttäreni! Älä nyt
sure noin. Ota tyytyväisenä vastaan se minkä Jumala sallii."
"Oi Jooseppini!" Maria puheli puolittain itsekseen. "Miks'et lähetä
kirjettä, joka minua lohduttaisi. Yöt, päivät olen kirjettä sinulta
ikävöinyt."
"Tyttäreni", äiti sanoi, "mun täytyy sinulle ilmoittaa, että Jooseppi
on onnellinen. Hän on päässyt tuskistaan rauhaan."
Huudahtaen Maria solui alas penkiltä maahan ja pyörtyi, Hänen äitinsä
juoksi vettä noutamaan ja valeli sillä tyttärensä päätä. Vihdoin Maria
virkosi.
"Pois, pois tästä paikasta" hän puhui heikolla äänellä,
Äiti talutti tyttärensä sisälle.
Rovasti oli nähnyt ja kuullut osittain, mitä oli tapahtunut. Hän
otti hatun ja kepin ja ohjasi askeleensa; kirkkomaalle. Täällä hän
istui muutamalle hautakivelle, ikääskuin tunnotonna hän tuijotti
taivaanrantaa kohden. Sitten hänen silmänsä kääntyivät maahan, rististä
ristiin. Hän ajatteli näin:
"Siveellinen mailman järjestys on muuttumaton. -- Joka ei mukaannu sen
vaatimuksiin, se tulee ruhjotuksi sen rautaisten rattaiden alla. --
Moni täällä turpasten peitossa lepäävä on vastenmielisesti sujuttanut
niskansa sen ankaran lain alle. -- -- Minä tunnen ansainneeni tämän
vitsauksen."
Hän katseli ympärilleen. "Minä ajattelin nyt katkerasti, sillä minulta
puuttuu tällä hetkellä kristillinen henki."
"Mitä olisi tämä ijankaikkisuuden kylvö ympärilläni", hän jatkoi "ellei
sitä valaisisi rakkauden aurinko! Kylmää, kolkkoa olisi se ja niin
olisi koko elämämme. Ei! Minä neuvon muille autuuden tien, eikö pidä
mun siis itse sitä vaeltaa? Mutkistukaa, te jäykät polvet, ja kallistu,
vanha pääni, tässä kuolon tantereella, jossa kaikki ylpeys lannistuu!"
Hän polvistui hautakiven viereen, pani kätensä ristiin ja rukoili.
Laskeva aurinko valaisi hänen kasvonsa. Ne kirkastuivat kirkastumistaan.
Hetken päästä nousi.
"Minä olen virvoitettu", hän puheli "ja nyt minä jaksan virvoittaa
omaisianiki, joiden suruun olen syypää. Oi sinä kummallinen elämän
lähde, joka ihmishengen noin voit virkistää."
Keveämmillä askeleilla, kuin hän oli tullut, astui hän, nyt kotia.
Vaimonsa, huomasi jonkulaisen muutoksen hänen muodossaan ja
käytöksessään. Rovasti kutsutti Marian luokseen ja kun tämä tuli, sanoi
hän:
"Sydämmesi on surusta raskas ja minä olen suruusi pääsyy. Sitä en olisi
äsken vielä voinut myöntää, mutta nyt olen saanut sen voiman ylhäältä.
Minä olen ollut loukattu sisimpään sydämmeeni ja hän, joka minut
loukkasi, ei sitä tarkoituksella tehnyt. Siis ei mun olisi pitänyt
häntä vihata. Vaan luonnollinen ihminen on vihan lapsi. Tehty on tehty.
Voitko sen vanhalle isällesi anteeksi antaa?"
Hetken seisoi Maria epäillen, vaan seuraavassa tuokiossa hän lepäsi
isänsä rintaa vasten.
Sovinto oli tehty.
Tästälähtien rovasti taas alkoi tointua alakuloisuudestaan. Kaksi
vuotta hän vielä eli ja kun hän kuoli, seurakuntalaiset vilpittömästi
surivat häntä. Viisi ajast'aikaa hänen vaimonsa eli miehensä kuoleman
jälkeen. -- Maria pysyi ikänsä naimatonna, pyhitti elämänsä Herralle ja
odotti kaipuulla sitä aikaa, jolloin hänki mailman koettelemisista oli
pääsevä rauhan majoihin.
"Pulska kapteeni."
Muutamassa maamme pienemmässä kaupungissa oli v. 1848 Marraskuun alulla
ei aivan pienoinen seura kokoontunut konsuli N:n luo viettämään hänen
syntymäpäiviään. Vanhat herrasmiehet istuivat eri huoneessa ja pari
nuorempaa ei uskaltanut saliin, jossa naiset istuivat. Herrat puhuivat
keskenään Kalifornian kulta-aarteista, jotka juuri sinä vuonna olivat
ihmisten tietoon tulleet, ja se elävä mielikuvituksen leikki, joka
muutamilla merelläkulkioilla on perustettujen ja perustusta vailla
olevien asioiden välillä ja liittää ne yhteen sointuisuuden vuoksi, oli
tässäki pienessä seurassa päässyt valloilleen, sittenkun kippari V. oli
antanut kuvauksen oloista "_in the far West_." Nimipäivän kunniaksi
paloi isohkossa maljassa sinertävä liekki ja siinä valmistettiin
isännän ilmoituksen mukaan "rusinasoppaa." Sakea savupilvi sikaareista
ja piipuista teki ilmakerroksen huoneessa yhtä sekavaksi kuin
läsnäolevien käsityksen Kalifornian äärettömistä aarteista.
Ovi aukeni ja uusi vieras ilmestyi. Hän oli ikänsä kukoistuksessa,
28 vuotias. Kaunis, ruskea tukka ympäröi hänen miehuullisen kaunista
muotoansa, jonka elävät, ruskeat silmät ja pienet viikset tekivät
oikein naisten kiusaksi. Hänen pukunsa oli erittäin huolellinen ja hän
heilutteli keppiä kalliista ulkomaan puulajista oikeassa kädessään,
astuessaan sisään.
Tämän näköinen oli kapteeni Aukusti M., yleisesti tunnettu nimellä
"pulska kapteeni."
Hänen ilmestymisensä silminnähtävästi elähytti koko seuraa. Vanhat
herrat hymyilivät häntä vastaan, nuoremmat vastaanottivat häntä
kaikenlaisilla mieltymyksen osoituksilla, kukin eri luonteensa mukaan.
Vielä suuremmassa määrässä naisten huomio oli häneen kääntynyt ja tant
Mari käski hänen kertoa siitä merkillisestä merimatkasta Marseillestä
Kalkuttaan, josta hän jo kolmasti ennen oli tantille kertonut.
"Johan kapteeni on siitä kertonut ennen", uskalsi neiti Sohvi sanoa.
"Eikö Mari muista." --
"Sen minä muistan yhtä hyvin kuin sinä, vaan hän kertoo sen niinkuin
kirjasta lukisi."
Herrat nauroivat partaansa, kuullen tämän väittelyn.
Tietysti naiset "sihtailivat" tämmöistä Adonis'ta, mutta hän oli "kova
kuin timantti" siinä suhteessa, yhdellä poikkeuksella. 19 vuotias neiti
Hanna Y. oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin kukaan muu koti-
ja ulkomailla. Tämän neidon kauneus olikin yli tavallisen mitan, jonka
hän kyllä tiesi. Hän oli Aukustia, kaupungin ensimmäistä teikaria,
kylmäkiskoisesti kohdellut ja Aukusti oli myös, huomattuaan Hannan
kylmäkiskoisuuden, osoittanut samanlaista kohtelua häntä vastaan.
Kaupungin muut neidot olivat Hannalle sekä kateelliset että kiitolliset
luonnollisista syistä.
Illan kuluessa herrojen ohimot alkoivat rusinasopan johdosta
tykyttää vilkkaammin. Aukusti, päästäkseen alinomaisesta lasien
kilistelemisestä, asettui naisten seuraan ja kertoi siellä
havainnoltaan Kalkutasta, jotka suuresti kummastuttivat ja miellyttivät
kuulioita. Erittäinki konsulin vanhin tytär -- 20 vuotias Anna --
suurimmalla mieltymyksellä kuunteli kertomusta. Hänen kauniit silmänsä
hehkuivat levottomasta tulesta, kun hän katseli Aukustia ja vähänkään
tottunut havaintojen tekiä huomasi kohta neidon olevan "yli korvien ja
silmien" rakastuneen kertojaan.
Ilta kului kuin siivillä sekä herrojen että naisten mielestä. Kun
vieraat olivat menneet, Anna meni kamariinsa, jossa hän yksin levähti.
Puettuna hän heittäysi vuoteelle ja kyyneltulva kasteli hänen poskensa.
"Miks'ei hän minusta pidä?" Anna huokaili. "Olen kaiketi liian
vähäpätöinen. Ei minulla liene sitä käytöksen hienoutta ja ulkomuodon
viehätystä, jota hän ulkomailla on tottunut näkemään. Mutta onkos
Hannalla niitä etuja suuremmassa määrässä? Haa. Tahtoisin olla Hannana
saadakseni häntä oikein kiusata! Kiusatako! Ah! Mitenkä voisin häntä
kiusata?" Hän puristi päänalasinta kummallaki kädellänsä ja pureskeli
nyyhkien sen laitaa.