KERTOMUKSIA
Kirj.
J. A. Bergman
Oulussa,
K. F. Kivekäs, kustantaja,
1889.
SISÄLTÖ:
Esipuhe.
Kesämuistelmia.
Sormisuukkoset.
Petollinen turva.
Matkamuistelma.
Hörrilän Junnun ensi lukukausi.
Pappilassa.
"Pulska kapteeni."
Jenny.
"Äyri-Hannu."
Esipuhe.
Se rautatierakennusten aikakausi, joka tämän vuosikymmenen alusta
on koittanut Suomessa, on johtanut ajatuksiini nimen tälle viholle,
nimen, jonka siis luulisi olevan "ajanmukaisen." Näitä kertomuksia
voi tietysti merelläki lukea. Olinpa vähän aatellut nimittää tätä
pientä kokoelmaa "höyryssä", vaan peljäten, että tuo sana voitaisiin
asettaa jonkinmoiseen suhteesen joko tekiään, niitä kirjoittaessa, tai
lukiaan, niitä lukiessa, katsoin "selvimmäksi" luopua tuosta, myöskin
ajanmukaisesta, nimityksestä.
Olen junassa kulkiessani nähnyt monen pitelevän kirjaa kädessä, lukevan
sitä, haukottelevan ja vihdoin torkkuvan, joka tyynnyttävä näkyala on
pannut minunki haukottelemaan. Tämä huomio ei kuitenkaan ole voinut
masentaa päätöstäni laskea nämä rivit ulos mailmalle. Jos ne sattuvat
olemaan nukuttavata laatua, niin katson ne kuitenki terveellisemmiksi
yleisölle kuin Moraali, morfiini y.m.m. huumaavat aineet.
_Auctor_.
Kesämuistelmia.
Niistä monista seuduista maassamme, joita matkustajan, joka nupinsa
vuoksi matkustaa, ennen useita muita on katseleminen, on mainittava
venhematka Oulujärveltä Ouluun. K. A. Castrén on tästä matkasta
julkaissut pienen kirjoituksen ja on pari muutaki kirjoitusta löytynyt
painettuna samasta aineesta. Kuitenki tahdon tässä lyhykäisesti
ilmaista moniaita tietoja, jotka myös jossaki määrin perehdyttänevät
matkustajaa tähän hupaiseen ja luonnonihanaan matkaan.
Oulujoki muodostaa Oulujärvestä mereen kuusi koskea, joista kolme
isompaa ja kolme pienempää. Edelliset ovat: Niskakoski, Pyhäkoski,
Merikoski, jälkimäiset: Ahmakoski, Utakoski, Madekoski. Ensimainittu
näistä on penikulman pituinen, toinen puolentoista tai, kun Sotkajärvi
ja suvannot luetaan, noin 2 penikulmaa. Muut ovat vaan 1/4 penink. ja
sen alle. Ahmakoski alkaa noin peninkulman Niskakosken alapuolella
ja Utakoski (pienin kaikista, väkevän virran tapainen) peninkulman
Ahmaskosken alapuolella.
Niskakoski alkaa aivan lähellä Oulujärveä. Vaalasta otetaan
laskumiehet. Asettukaamme nyt terva- tai lauta- (eli "lankku-")
venheesen, joista jälkimäinen on puhtaampi ja turvallisempi, jos
vaara uhkaa. Me alamme lipua kosken ensimmäistä korvaa kohden. Nämä
korvat ovat sitä kummallista laatua, että pitävät kovaa melua eivätkä
kuule, vaikkapa heille huutaisi kuinka paljon tahansa. Kauto-korvan
kulettuamme tulemme Kolehmaisen lampeen, jonka jälestä seuraavat
Pokkisen ja Peltoniemen korvat. Nyt tulemme Siitariin, joka ainakin on
ollut, lieneekö enään, Niskakosken vaarallisin kuljettava. "Palinuurus"
kohoaa seisoalleen, kavuten kummallai jalallaan venheenlaitoja ylös. --
Tämän jälestä tulee Oterman korva ja järvi, josta on kaunis näkyala, ja
Pyterän, Koveran sekä Nuojuan korvat ja vihdoin Kurenkosken vähäinen
korva. Jo Nuojuan alla nousee laskumies maihin.
Ihana on iltapäivä. Rasvatyvennä loistaa Oulujoen pinta, kuvastellen
lähellä olevia metsiä ja santaäyräitä. Läheisistä suitsuista tunkee
silloin tällöin suitsusavun löyhäys joelle. Väliaikainen paimentorven
ääni ja hankavitsojen yksitoikkoinen vikinä häiritsevät vaan
hiljaisuutta.
Ei ole Ahmakoskikaan aivan mietoa laatua viisine korvineen, kun sitä
vastoin Utakoski, niinkuin jo on mainittu, on vaan väkevän virran
tapainen.
Yöksi asetumme Merilään ja "aamulla varhain kun aurinko nousee"
lähdemme Pyhälle. Aluksi tullaan Sotkakoskeen ja sen alapuolella on
Sotkajärvi; kumpiki noin neljänneksen pituiset. Nyt seuraavat äkeät
Paskon korvat ("räämösilmäiset"), sitten Vilpuksen suvanto ja sen
alapäässä Pälli, kun ensin Lousterinkorva on kuljettu. Pällin muinainen
mahtavuus on paljoa masentunut perkkaamisen kautta, mutta vuosisatamme
toisen puoliskon alkupuolella oli se tosin peljättävä. Pällin
alapuolella laskee Pyhään Oisavan oja. Alempana alkaa, Hyvölän talosta,
kosken kalteus tulla isommaksi. Ompa niinkuin mäenlaskua vedellä. --
Tuolla alhaalla edessäsi kiemuroi koski kuin hopeanauha viheriöiden
metsien välissä. Oikea ranta jyrkkenee ensin ja vihdoin myös vasen.
Metsän läpi kuultaa ja paikottain selvästi näkyy ruskeata kalliota
ensin oikealla sitten myös vasemmalla rannalla.
Nämä seudut varmaanki vertoja vetävät tavallaan kauniimmille
maassamme. Kosken mutkat ja nopeanlainen kulku muuttavat alinomaa
näkyaloja edessämme. -- Oikealla rannalla, tuolla ylhäällä, 16 syltää
koskenpinnasta, näkyy Leppiniemi, jonne Muhoslaiset joka kesä vaeltavat
huvikseen Halolan ja Mäkelän kautta. Siellä he tavallisesti saavat niin
tuoretta kalaa kuin saada voi s.o. koskesta vasta ylösvedettyä, jota
tilanomistaja, hra Barkman erään apulaisen kanssa pyytää verkolla,
joka lapetaan ulos venheestä, kun tämä puolikaareen soudetaan ulos
koskeen. Kun noin 1/2 virstaa eli vähän enemmän Leppiniemestä ylöspäin
katselet koskea ylöspäin niin on se näkyala erittäin kaunis ja
itse Leppiniemen kohdallaki on näkyala varsin viehättävä eli ehkä
oikeammin: suurenmoinen. Vastapäätä Leppinientä on kosken eteläranta
kallioksi muodostunut (Rakan kallio). Vähän ylipuolella Leppinientä
on luola, johon meneminen jyrkkää törmää alas on varsin vaivaloinen
ja vaarallinenki. Pyhäkosken alapäässä on Montanlampi ja nyt tullaan
kohta tyvenempään veteen -- leveänlaiseen Oulujokeen, -- johon Muhoksen
kirkon kohdalla laskee Muhosjoki. Kirkonkylä on tunnettu kauneudestaan
ja Korilan sekä Tikkalan mäeltä on sen yli kaunis näkyala. Onpa sitä
kutsuttu pieneksi Schveitz'iksi. Höyryvenhe Laine kulkee joka päivä
kirkonkylästä Ouluun ja päin vastoin, lähtien aamulla Muhokselta ja kl.
3 j.pp. Oulusta (Kurkelan rannasta). Tätä väliä, joka siis ei ole niin
alkuperäinen kuin äskenmainittu, en tahdo tässä kuvailla. Madekoskessa,
penikulman ylöspäin Oulusta, on hupainen kulkea alas höyryvenheellä.
Merikoski vihdoin, jossa lasketaan kahden muhkean sillan alati, vie
Oulujoen vedet suoraan Pohjanlahden laveille selille.
* * * * *
Kun vastamainituita meren selkiä kuljemme lähes 16 peninkulmaa etelää
kohden, Suomen puoleista rantaa tietysti, tulemme vähäiseen saaristoon,
jossa olen viettänyt toista kuukautta kesäsydännä. Muistelmani näiden
seutujen luonteesta ja merkillisyyksistä olen säilyttänyt runomuodossa
ja rohkenen nyt asettaa ne arvoisan lukian luettaviksi.
Runotar! Nyt avukseni riennä, sanat sovita,
Jotka kieleltäni valuu, ett'ois niissä sointua.
Olet monta oivallista laulajaa sa auttanut,
Auta keskinkertaistaki, jok' on lauluun juljennut.
Hanki mulle värit luonnon runsahasta aitasta,
Joilla voisin kesäisiä muistelmia kuvata,
Ett'ei niiden tuore tuoksu tykkänähän haihtuisi,
Ennenkuin ne paperille muuttaa saisin sanoiksi.
Kalajoen kauppalasta etelään kun vaeltaa
Virstaa yhdeksän, niin muuan syrjätie eroaa
Oikealle. Tien haarass' osoittaapi viisari:
"Mansikkaan" ja sinne kääntykööt nyt minun kärryni.
Neljänneksen hietikkoa hevoseni kahlata
Sai nyt, ennenkuin taas kuului rattahien ratina.
Eteheni ilmestyi nyt talo, jolle nimeksi
Joensuu on pantu tästä -- alkakoon mun lauluni.
Riippakoivut, koristavat ympäristön lähimmän,
Etempänä havumetsän näet aina vehreän.
Vähän matkan päässä tästä Vääräjoki lirisee,
Hiljaksellen meren kohtuun vesiänsä työntelee.
Likasorkat tanhualla likenevät taloa
Navettahan pii'an sormiin suorittamaan veroa,
Lammasparvi pakeneepi paitaressu-urosta,
Vaan jos joku lammas kääntyy, alkaa uros paeta!
Pohjan satakieli -- laulurastas -- sitten säveltää
Illan suussa surujansa -- käki joskus äännähtää.
Silloin tällöin huuhkan parku kajahtaapi korvesta,
Muutoin kaikki ympäristöss' ompi aivan hiljaista.
Pirttihin jos astut, siellä näet askareissansa
Talon väen -- mikä kutoo verkkoa, mi kangasta.
Haravahan hampahia liittää talon isäntä,
Nurkass' akka-räätäli taas leikkaa väljät västinsä.
Kamarissa seinällä näet onnentoivotuksia
M:lle ja A:lle, ja ne ompi tehnyt markasta
Kappaleen yks' runollinen luonto; Lohtajallako
Taikka Himangoll' -- en muista -- on sen miehen asunto.
Maalausta on hän myöski taitanut ja laidoissa
Pulloposki enkeleitä näet ja kukkaruukkuja.
Näiden väliin piirretty on koko sivu tekstiä
Tärkeästä askeleesta, joka alkaa vihillä.
Viirihin nyt vilkaistuaan lausuu verkon kutoja:
"Tuuli ompi lounahassa, aik' on käydä Kallassa."
Sanottu. Kaks' miestä sekä vaimonpuoli lähtevät
Rantahan ja kalavenheen vesille nyt työntävät.
Kolme neljännestä sitte meren selkää kyntävät,
Kallankariin saapuvat ja verkot veteen heittävät.
Sinne jäävät viikommaksi, kunnes kalalastineen
Pohjoistuulen kanssa palaavat taas kotopaikoilleen.
* * *
Kun lähes virstan Joensuusta
Oot vaeltanut, viileä
Tuulahdus tuntuu, jok'ei muusta
Voi syntyä kun merestä,
Jonk' aava henki heitteleepi
Kuohunsa vasten Mansikkaa
Ja kulkiata uhkaileepi
Aalloillaan usein upottaa.
Jo näkyy "varvi", josta pursi,
Viistoista vuotta taaksepäin,
Itselleen tien mereen mursi;
Ei tullut kohta tännepäin.
Se oli tuo tuttu laiva,
Jonk' oli nimi "Kalaja"
Ja monet markat maksaa saivat
Ne, joille oil se omana.
Tuoss' ompi "pasahuone", jossa
Puut laivan notkistettiin ja
Tuoll' ompi "petu" lastukossa.
Joiss' ennen makas Kalaja.
Myös paja sekä sysihuone
Ja tupa ynnä muutaki.
Jos taivahalle silmät luomme,
Puun päässä tervatynnyri.
On maassa'i kaksi -- Lähtehiksi
Ne kelpasivat aikoinaan,
Vaan kävit nyt mahdottomiksi
Eik' anna vettä olleskaan.
Käärmeit' on myöski näillä mailla,
Vaan niit' en peljät' arvannut,
Kosk' oli seikka sillä lailla,
Etten ma niitä huomannut.
* * *
Kiven heitto Mansikasta
Yli veden kuljetaan,
Silloin tullaan aallokasta
Pöllän saareen mukavaan.
Saari ei oo aivan suuri
Eikä aivan pienikään,
Siellä liikkua voi juuri,
Olematta hiessään.
Kasvaa orjantappuroita,
Tyrnipuuta myöskin,
Päälle päätteeks' mansikoita,
Viinamia vieläkin,
Päiväkaudet hyrskyileepi
Aallot kivirannoilla,
Korvissasi kohiseepi
Suuren meren suhina.
Vaan kun päivä kallistaapi
Päänsä "Mustan" niemen taa,
Purppurallaan kaunistaapi
Vastapäätä "Mansikkaa."
Joskus myrsky vaikeneepi,
Rasvatyven lahti on,
Kalastaja lauleleepi
Ruuhessansa huoleton.
Niinkuin kivet putoilevat
Kalalokit vetehen,
Saaliistansa tappelevat
Kiivaasti ja kirkuen.
Kalamajan ympärillä
Leijailevat toisinaan,
Kun on miehet pyydyksillä,
Venyttävät verkkojaan.
Päivän terä uppoaapi
Vähitellen laineisin,
Rusko siitä valahtaapi
Vielä puiden latvoihin.
Maat ja meret vihdin peittää
Kesän puolihämärä,
Kunnes uusi päivä heittää
Mihin ruusuvalonsa.
* * *
Pöllästä kun kuljet purnella
Runsaan kiven heiton koillista
Kohden, tulet Kainun saarehen,
Jossa näet pienen ihmehen.
Kallio sun etees levenee,
Mereen päin se hiukan kaltenee;
Pituudelta sata askelta,
Leveys on puoli pituutta.
Täällä öisin piiat Vellamon
Tanssivat kai valoss' kuutamon.
Ruohoparta Ahti kauniisti
Paaen palleassa nukkuvi.
Vieressänsä venyy Vellamo,
Hapsiansa harjaa. Kuutamo
Heijastaapi hopeesu'asta,
Välkkyileepi aaltoin harjalta.
Vaan kun koillisessa sarastaapi
Päivä, kaunis näky katoaapi,
Näky, jota esi-isämme,
Onnelliset, nähdä sait -- ei me!
Matkustajat nimens' kallioon
Jätit, jälkimailman muistohon,
Muutoin säilyneet ois mainehelta,
Astuttuaan elon tanterelta.
Kymmenkunta syltää syrjässä
Täst' on kallio -- myös lähellä --
Puolet ko'oltansa, kun sen vertaa
Siihen, jost' en puhu toista kertaa.
* * *
Mielessäni miettehet kun joskus syntyy synkeät, Johdan ajatuksiini nää
kesän muistot heleät Oulujoen rantamailta sekä Rahjan kylästä, Jossa
asuin saaressa ma -- mannermaata lähellä.
Ehkä muitaki ne muistit voisi hetkeks' miellyttää Ajatellut olen --
niitä varsinki, jotk' ennestään Ovat näillä mailla olleet taikka sinne
muuttavat, Siitä syystä kirjoittanut olen nämä muistelmat.
Sormisuukkoset.
Nelikertaisen rakennuksen toisessa kerrassa, Aleksanterin kadun
varrella, muhkeassa pääkaupungissamme istui muutamana päivänä
Heinäkuussa 1885 eräs noin 40 vuotias "poikamies" keinutuolissaan,
lukien päivän lehtiä. Hän oli lyhytläntä, kaljupää, isoilla,
sinisillä, hiukan vetisillä silmillä, arvoltaan muuan noista
monista protokollasihteereistä. Edeltäpuolisen hän oli hikoillut
virkahuoneessaan, sitten syönyt puolisen hotellissa (hän, ollen
"poika mies", viihtyi mielellään seurassa, vaikk'eivät kaikki "poika
miehetkään" viihdy seuroissa).
Vastapäätä sitä rakennusta, jossa sihteerimme asui, oli
kaksikerroksinen rakennus ja sen rakennuksen toisessa kerrassa, juuri
sihteeriämme vastapäätä olevassa akkunassa ilmestyi nyt nuori ja kaunis
neito. Niinkuin kaikki vanhat junkkarit sihteerimme kyllä oivalsi
toisenki sukupuolen löytyvän mailmassa ja tuota suopeaa naista, joka
Kesäkuun alusta äitinsä kera oli muuttanut nykyiseen asuinpaikkaansa,
oli sihteerimme jo monasti katsellut omituisilla tunteilla. Olipa hän
jo alkanut ikävöidä neitosta, jos tämä e.m. puolen päivää oli ollut
näkymätönnä. Tuo vekkuli Amor oli siis rakentamaisillaan ruusutarhan
sihteerimme numeroiden ja pykälien täyttämään sydämeen.
Sihteerimme loi kainosti silmänsä ikkunaan vastapäätä, näkee siinä
neidon, katsoo -- katsoo, ja -- mirabile dictu (saakeli soikoon)
-- neiti laskee oikean nuolusormensa suutansa kohden ja panee
heittomuiskun lentämään kadun yli. Sihteeri horjui -- vaan tointui
kohta, pisti nuolusormensa suuhun, purasi sitä erehdyksessä, parkasi
hiljaa (joka muodostui hänen naamassaan viisi sekuntia kestäväksi
irvistykseksi) ja viskasi sen (nimittäin muiskun) "kaikesta sielustaan
ja kaikesta mielestään" neitosta kohden, joka myöski horjahti tässä
lempisodassa ja äkkiä vetäysi syrjään.
Schiller sanoo elämän kadottaneen arvonsa Kustaa Aadolfin sotureissa,
kun sankari oli kaatunut. Sihteeristämme, joka ei ollut kaatunut,
vaikkakin hän oli horjunut, tuntui elämä niin ylön hupaiselta, että
hän ensin mietti hypätä ulos ikkunasta. Vihdoin hän tointui siksi
ettäs huomasi tien oven kautta mukavammaksi ja lähti ulos tunteitansa
viillyttämään.
Hän vaelsi ensin Runebergin esplanaadiin, jossa hän, kioskissa,
nautitsi hiilihappoista vettä nesteen kanssa, kulki sitten eteläsataman
rannalle, tuulluttamaan itseään, kääntyi pohjois Esplanaadinkadulle
(josko tuo kaunotar liikkuisi tällä kulkuväylällä). Hän olisi sulkenut
joka toisen ihmisen syliinsä, niin hän oli hyvillään (ja jos hän olisi
ollut 20 vuotta nuorempi, olisi hän sulkenut joka ihmisen rintaansa
kohden). Hän olisi mielellään kulkenut kattojen harjoja, jos olisi
voinut, niin hän oli hyvillään! Nyt hän meni esplanaadiin Henrikin
katujen välissä, istui sohvaan, hieroi käsiään, hymyili, katseli
taivaalle ja rupesi viheltämään. -- Nautittuaan hetken tätä viatonta
iloa, hän nousi, kääntyi Aleksanterin kadulle ja oli kotona.
Sinä iltana ei hän enään saanut nähdä lemmittyänsä. Kun seuraava
aamu koitti, oli sihteeri jo hereillä, vaan nukahti uudelleen nähden
ruusunkarvaisia unia. Kl. 8 oli hän jo puettu, istui taas ikkunaan
lukemaan kirjaa ja kun kello juuri löi 9, niin näkee taas neitosen
lähettävän suukkosen sormellaan häntä kohtaan. Heti hän vastaa tähän
kohteliaisuuteen ja olis mielellään seurannut suukkosta yli kadun
jos olisi voinut. -- Syötyään eineen, hän taas meni virkahuoneesen,
meni sieltä puolisaterialle ja tuli kotiansa kl. 4. Hän oli päättänyt
jotenki päästä neidon puheille ja selvin keino oli mennä neidon luo
eli oikeastaan odottaa portissa, kunnes neiti tulisi ulos. Sihteerimme
pani tulipunaisen "rosetin" leukansa alapuolelle, otti keltaisenruskeat
hansikkaat käteensä, piristeli heliotroopi-hajuvettä rinnoilleen
ja viiksilleen, heitti tarkastavan silmäyksen peiliin ja läksi
ratkaisevalle retkelle. Tultuaan yli kadun, hän asettui porttiin, vaan
päätti kohta mennä vähän peremmäksi. Keveät askeleet kuuluivat nyt
lähestyvän ja neitonen tuli alas ylemmästä kerrasta; vaan tämä ei ollut
sihteerin etsitty. Hän vartoo, vartoo -- ja nyt hän näkee tuon suloisen
muodon omistajan keveillä askeleilla lähestyvän itseään. Päivä oli
lämmin ja mielenliikutus lisäsi sihteerin lämpömäärää.
"Hanna, älä minua jätä", huusi jälkimäinen neito edellä menevälle.
Se, jota huudettiin, pysähtyi odottamaan. "Ehkä saan minä seurata
neitosia", virkkoi sihteeri, ko'oten kaiken päättäväisyytensä.
"Miks'ei", sanoivat tytöt nauraen hiukan. Tämä nauru ei oikein
huvittanut sihteeriä, vaan hän oli päättänyt kärsiä kaikki. Nyt
lähdettiin astumaan senaatintorille päin, sieltä Unionin katua Saksan
kirkkoon asti, sieltä laskeutiin rannemmaksi ja mentiin Kaivopuistoon,
josta kuului musiikia. Täällä muuan ylioppilas ilmestyi heidän
seuraansa, hän näytti olevan melkein tuttu neitosten kanssa. Sihteeri
mietti juuri mitä hän tilaisi, vaan ylioppilas oli jo joutunut
etukynteen siinä suhteessa. Kun viiniä lemonaadin kanssa oli juotu ja
teetä sen päälle, lähdettiin paluumatkalle ja sihteeristä koko tämä
reissu tuntui jotenki epäonnistuneelta.
Kun sihteeri oli eronnut naisista, hän meni kotiansa ja pani heti
maata. Miks'ei hänen lemmittynsä sen enempää huomiota häneen luonut
muiden seurassa? Tämä ajatus vaivasi sihteeriä, vaan hän ajatteli
vihdoin: moniaat, varsinki tuossa ijässä, ovat niin ujoja. -- Mutta
saadaan nyt huomenna nähdä!
Aamulla kun sihteeri istui akkunassaan kl. 9, näki hän neidon akkunassa
päätään nyykäyttävän hänelle ja heittävän suurimmalla kauneuden
aistilla kolme (sanoo 3) sormisuukkosta häntä kohden. Hän olisi heti
lähtenyt yli kadun, vaan koska hänen virkatuntinsa oli lähenemässä,
niin hän säästi käynnin kello 5:een j.p.p. Sanottuun aikaan hän siis
astui lemmittynsä puheille. Neidon äiti, sihteerin ikuinen, pulska
ihminen, avasi oven sihteerille. Tämä istui nojatuoliin ja puheli
hajamielisenä yhtä ja toista, vilhuen silloin tällöin oveihin, eivätkö
nämä aukeneisi ja eikö nuori sulotar niistä astuisi sisään. Mutta
turhaan. Vihdoin hän kysyi eikö rouvan tytär ollut kotosalla, johon
rouva K. vastasi kieltävästi. Kun hetken oli puhuttu, sihteeri otti
hattunsa ja jätti hyvästin. Rouva K. käski hänen seuraavana päivänä
puolisille luokseen. Sihteeri tietysti kiitti ja lupasi tulla.
Suoritettuaan virkatoimensa sihteeri nyt meni puolisille kl 4. Täällä
ei ollut muita vieraita kuin tuo ennen mainittu ylioppilas. Kun
ruokapöydästä oli noustu, vetäysivät nuoret saliin, jossa neito säesti
ja ylioppilas harjoitteli muutamaa kappaletta. Ylipäätään sihteeri ei
mieltynyt tähän käyntiinsä ja meni kl 10 kotiaan sillä päätöksellä
että vaatii selvitystä tuolta kavalalta neidolta hänen kummalliseen
käytökseensä.
Hän siis seuraavana päivänä kirjoitti ruusunkarvaiselle paperille:
Arvoisa neiti!
Teidän käytöksenne akkunassa (sormisuukkoset) ja muualla minua
vastaan on niin kaksinkertainen että se vaatii selitystä. Vastatkaa
nyt suoraan: rakastatteko minua? Jos niin on, niin minä olen se
mies, joka kykenen kuukauden kuluttua viettämään häitä. Suurimmalla
kunnioituksella j.n.e. Tämän kirjeen hän lähetti pienellä pojalla, joka
hetken kuluttua toi kellertävälle paperille piirretyn kirjoituksen
vastaukseksi. Se kuului näin:
Arvoisa herra N!
Minä olen varsin pahoillani, että olette erehtyneet minun suhteeni.
Muuan ylioppilas, jonka seurassa olitte Kaivopuistossa, kulkee silloin
tällöin akkunoittenne alatse ja hänelle nuo sormisuukkoset ovat
ai'otut. Suurimmalla kunnioituksella: Emelie K.
Tämän jälkeen ei neito sen kovemmin heittänyt sormisuukkosia akkunasta
eikä häntä akkunassa näkynytkään. Mutta sen sijaan alkoi akkunassa
ilmestyä toinen olento -- Emelien äiti -- joka usein katseli yli kadun.
Kohta oivalsi sihteeri -- sillä noin vastapäätä asuessa oivalletaan
yhtä ja toista -- että rouva K. oli hänelle paljoa sopivampi kuin nuori
tytär. Jonku ajan kuluttua alkoi sormisuukkosia lentää poikki kadun
rouva K:n ja sihteerin kesken. Nyt asioiden juoksu meni eri vauhtia
kuin äsken. Kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran; puolenkolmatta
viikkoa siitä olivat häät. Vasta kolme vuotta tämän jälkeen vietti
ylioppilas häitänsä neiti K:n kanssa ja protokollasihteeri -- nyt
onnellinen isä kahdelle lapselle -- tanssi häissä, varsinki myöhemmin
illalla rinkitanssia, niin että takin liepeet olivat vaakasuorassa.
Petollinen turva.
Muutamana kevätiltana tuli luokseni tuttavani, Kaarlo S., 25 vuotias
nuorimies, elävä luonteeltaan ja liikkeiltään sekä hyvänsuopa kaikkia
kohtaan. Hänellä oli käytännöllisellä uralla pienoinen toimi, jonka
hänen sanottiin hyvästi hoitavan. Lukumieheksi hänen jo koulussa ensi
vuonna oli huomattu ei kelpaavan, jonka vuoksi hän töin tuskin jaksoi
läpi kolmen luokan; ja sitten hän sanoi jäähyvästit kirjoille, pistäen
ne läpi puukolla sieltä täältä. Tämä Indianein tapainen hyvästijättö
oli koululaisissa ainaki siihen aikaan jotenki tavallinen temppu.
Kaarlon silmät loistivat tyytyväisyydestä ja pitkittä mutkitta hän
uskoi minulle sydämmensä salaisuuden: hän oli joutunut Amorin valtaan.
Sofia oli niin vaatimaton, niin kaunis, niin yleväluontoinen y.m. kuin
vastakihlattu tavallisesti aina on. Sormus oli Kaarlolla sormessa ja
se kiilsi niinkuin uusi sormus ja erittäinki kihlasormus tavallisesti
kiiltää.
Mun tietoni mukaan tuo kauppa oli melkoisen äkkiä tehty ja, katsoen
Kaarlon elävään luontoon, en ollut täysin vakuutettu, oliko hän,
tätä tärkeätä askelta astuessaan, tarkastellut niitä ominaisuuksia
lemmikissään jotka kestävät enempää kuin ensi hyökyaaltoja avioliiton
salakarisella merellä. Kaarlo arvasi nämät ajatukseni ja sanoi: "ole
huoleti! Kyllä tyttöni kanssa täytyy toimeen tulla ja lienenkö minäkään
aivan paha. -- Minä nyt onnittelin häntä ja hän lisäsi äskelliseen:
minä olen saanut uuden viran; tulen kirjuriksi N:n konttooriin.
Palkka 1,500 Smk. Eiköhän sillä aluksi tule toimeen? Uskon myös
saavani asiamiehen toimen muutamassa vakuutusyhtiössä, All right! Oi
veikkoseni!" Kaarlo lisäsi "ennen en ole huomannut maailman olevan niin
avonaisen!"
Tätä arvostelua minä tosin tähtitieteelliseltä kannalta oivalsin,
vaan kansantaloudelliselta hiukan epäilin, nyt kun tungos joka uralla
alkaa tuntua. "Onnea sinulle, joka sekaan mahdut vielä", minä sanoin
Kaarlolle. "Aika on tuleva, jolloin moni saa odottaa virkaa" ("moni
taitavampiki kuin sinä", ajattelin itsekseni).
Kolmen kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran Kaarlo S. ja Sofia
N. Tuorstaina kolmannella viikolla jälkeen kuulutusten vietettiin häät.
Morsian oli siro ja sievä ja ylkä iloinen ja klo neljään asti aamulla
tanssittiin.
Kaksi kuukautta häiden jälkeen kävin muutamana iltana vaimoni kanssa
nuorta pariskuntaa tervehtimässä. Nuoren rouvan muoto heijasti
autuaallisia tunteita ja Kaarlo oli hupaisin isäntä, minkä toivoa voi.
Aina aikatavasta hänen silmänsä kääntyivät Sofiaan päin. Sanomattaki
voi ymmärtää että onnellisuus _nyt_ majaili tässä perheessä, --
"Paljo puhutaan tässä mailmassa murheista", Kaarlo virkki vähän
ylönmielisesti, "vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."
"Älä Kaarloni puhu noin", Sofia sanoi levottomasti, "voihan niitä vielä
meilleki tulla."
"Pyttis!" naurahti Kaarlo. "Ihmiset luovat itsilleen murheita. Kun
älyäisivät paremmin, niin olisivat niistä melkein vapaat."
"Älä usko niin", minä tuohon vastasin. "Tunnetko yhtään semmoista, joka
murheetta olisi päässyt ikänsä?"
"No, ei aivan murheitta. Kuolo eroittaa meidät rakkahistamme, taudit
voivat myös katkeroittaa elämämme. Mutta että riitainen elämä, kateus,
viha ja köyhyys tekevät ihmiset onnettomiksi, se on ihmisten oma syy",
Kaarlo väitteli.
"Olkoonpa niin! Mutta miksi kuitenki niin moni perin järkevä joutuu
noihin onnettomuuksiin?"
"Siihen minä en rupea vastausta miettimään", naurahti Kaarlo, kaataen
konjakkia lasiinsa. "Eläkööt ihmiset miten kukin tahtoo. Mutta minä
tahdon elää iloisesti nyt ja aina. Amen!" --
Nyt puhe suunnattiin toiselle tolalle ja kun oli hupainen ilta
vietetty, lähdimme pois.
Joku aika tämän jälkeen tapasin Kaarlon kadulla. Hän oli erittäin
hyvällä tuulella ja pyysi minua tulemaan läheiseen ravintolaan. Minä
seurasin, nähtyäni, että kieltäminen häntä pahoitti. Hän oli jo
rohkaissut mielensä eeltäpäin pistäydessään veli H:n luona, joka aina
tarjosi "troppeja" aamusilla. Istuttuamme lasien ääreen hän sanoi
olevansa iloisen siitä, että hänkin oli "lisäävä ihmiskuntaa." Siis
piti nyt juhlistaa mieltään. Me kilistimme lasia jonkun ajan.
"Nyt minun täytyy lähteä", minä sanoin. "Eikö sinuaki tarvita
konttoorissa?"
"Minä liikun milloin tahdon. Olenhan sitä pait nytkin asioilla." Kaarlo
virkkoi päättävästi.
Hän täytti lasit. Minä tyhjensin lasini vähän vastahakoisesti. Minä
lupasin seurata Kaarloa kotiinsa ja siten saatiin nämä kemut päättymään.
Sofia oli meitä portailla vastaan ottamassa. Kaarlo häntä syleili mun
nähden ja sanoi: "sun kunniaksesi olemme maljan tyhjentäneet. Älä
pelkää!" Sofia hiukan punastui. Minä yritin lähtemään, vaan Kaarlo
sanoi: "et vielä saa mennä. Sofia! Tuo vähän seltterivettä tänne
portaille."
Sofia juoksi sisälle ja toi mitä oli tilattu. "Ja sitä toista", iski
Kaarlo silmää.
"Ei ensinkään", minä sanoin. "Minä lähden heti paikalla pois, enkä juo
enään muuta kuin vettä."
"No, juo sinä vettä!" hän sanoi vähän kärsimättömästi -- "mutta minä en
juo paljasta vettä. No, Sofia, tuo vaan! Kyllä vieraski juo, jos oisi."
"Kaarlo", minä sanoin ja viha mieli minun valloittamaan, "minä jo olen
siinä ijässä, että ymmärrän, mitä tahdon ja mitä en tahdo. Jää hyvästi!"
Nyt Kaarlon parempi luonto pääsi voitolle. Kun Sofia toi
sekaanpantavaa, virkkoi hän: "vie se pois, lienee parasta juoda vettä
vaan; se virkistää", hän lisäsi puolittain ivallisesti.
"Usko pois, että niin on", minä sanoin. "Ja usko, että tuo väkevä on
petollisin ystäväsi eli turvasi, jos siihen rupeat paljon luottamaan."
Kaarlo näytti hetkeksi panevan mieleensä sanani, ja me erosimme hyvässä
sovussa, minä hyvilläni siitä että olin antanut hyvän neuvon niin
tärkeässä asiassa. Olinpa melkein mielissäni että Kaarlo oli ollut
juomaretkellä, ettäs voin hänelle puhua asiasta.
Oli kulunut vähän yli puoli vuotta häistä kun Kaarlo muutamana päivänä
tuli luokseni pistäymään vaan. Hän näytti hiukan levottomalta ja koska
hän oli hyvin suoraluontoinen, niin hän kohta rupesi puhumaan, että
konsuli ei kohdellut häntä niinkuin ihmistä, vaatii mahdottomia, oli
pedantillinen y.m. Tuota ma olin jonkun aikaa odottanut. Minä kehoitin
Kaarloa olemaan hiukan kärsiväisen tässä suhteessa, sanoen kullaki
elämän uralla olevan hankaluutensa. -- "Niin, niin", Kaarlo virkkoi;
"tietysti minä pysyn paikoillani, vaan mielinpä kuitenki hiljaisuudessa
tiedustelemaan paikkaa muualta."
"Sitä en minä vielä tekisi." sanoin ma, "vaan oma on valtasi." -- Nyt
pakistiin yhtä ja toista kunnes Kaarlo läksi kotiaan.
Kun vihdoin Kaarlo sai kyynelsilmin suudella ensimäistä lastaan, joka
oli poika, seurasi jonkulainen valoisempi aikakausi hänen elämässään.
Pienokaista hän katseli, nosteli ja suuteli; sillä hän oli lapsirakas.
* * * * *
Kolme kuukautta ristiäisten jälkeen istui muutamana kevät-talvi-iltana
nuori äiti -- Sofia -- kätkyen ääressä. Ulkona oli pyryilma.
Nuoren äidin kasvot olivat milt'ei verevämmät ja suloisemmat kuin
häiden aikana, varsinki silloin kun hän loi silmänsä kätkyeesen.
Vaan kun hän nosti silmänsä ja katseli muualle, ilmestyi muodossa
tuskallinen vivahdus.
Ovi avattiin ja Kaarlo astui äkkiä sisälle. Hän heitti lakkinsa
pöydälle ja itsensä tuolille, otti taskustaan papyrossikotelon, avasi
sen, otti sieltä poltettavaa ja tupruili moniaita savuja. Sitten hän
otti taskustaan veitsen, jossa löytyi korkinnostin, avasi olutpullon
(joita löytyi useoita pöydän alla) ja joi kaksi lasia jäletysten. Tämän
tehtyään hän otti lakkinsa ja meni ulos.
Sofia huokasi katsellen hänen jälkeensä, "Kaarlo parka", hän supisi
itsekseen, "pahalla tuulella hän oli; lienee konsuli taas ollut äreä."
Lapsi heräsi itkien. Sofia otti lapsen kätkyestä syliinsä, Kun
pienokainen oli tointunut, Sofia laski sen jälleen kehtoon, pani
kätensä ristiin oikean polvensa editse ja rupesi tirkistelemään
seinään. -- Pari tuntia oli kulunut, kun Kaarlo taaski tuli sisään. Hän
oli nähtävästi nauttinut muutaki kuin olutta vaan kotonaan.
"Meillä tulee kohta muutto eteen", hän sanoi käheällä äänellä. "Minua
kohdellaan kuin koiraa enkä ole koiraksi luotu."
"Mutta Kaarloni", Sofia puhui, "koeta nyt sentään kärsiä." --
"Koeta sinä!" Kaarlo tiuskasi. "Mutta tottahan on: sinä et tarvitse
kärsiä mitä minä kärsin etkä siis sitä oivalla. Sinä elät vaan ja
nautit elämän suloutta, sen katkerimmat puolet säilytetään vaan
minulle."
"Oi Kaarlo! Etkös usko munki kärsivän kun sinä kärsit?"
"No niin. Pitääkö meidän kahden kärsiä tuon ylpeän konsulin tähden.
Eipä kaiketi. Jo huomenna minä sanon hänelle." --
"Malta mielesi, Kaarlo, äläkä tee äkkiä päätöstä."
"Vai niin! Sinä siis kuitenki katsot minun sopivan juhdaksi herra
konsulille. Mutta tämä poika sanoo: 'stopp o belägg'."
"Kuule, Kaarlo. Ethän mene enään ulos tän'iltana. Täällä on niin kaamea
olla yksin."
"Minä lupasin pistäydä klubissa. Vaan en viivy kauan."
Kaarlo meni. Sofia sai viettää iltansa levottomuudessa ja kyynelissä.
Puoliyön seuduissa Kaarlo tuli kotiinsa. "Hiidessäkö tulitikut ovat?"
Hän tiuskasi ja haki hoiperrellen niitä pöydältä ja tuoleilta.
Sofia heräsi ja viritti tulta. Kun Kaarlo oli vielä, moniaan
kerran tiuskannut vaimolleen, pani hän levolle ja kuorsasi kohta,
mutta kääntyi levottomasti edes takaisin. Vasta aamupuoleen hänen
levottomuutensa alkoi vähetä. Aamulla hänellä kolotti päätä. Hän koetti
sitä parantaa, se'oittaen konjakkia kahviin. Ja sitten hän taas läksi
virkatoimiinsa.
Siellä hän ei viipynytkään kauan. Vihan vimmassa hän tuli kotiaan ja
kun Sofia kysyi syytä tähän, hän sanoi: "sinun neuvoasi ei pitäisi mun
koskaan noudattaa. Nyt on konsuli eroittanut mun palveluksestaan. Se
minua harmittaa, etten minä kerennyt ennen pyytää eroa."
Sofia purskahti itkuun. "Itke nyt, vaan ei itku auta", Kaarlo sanoi,
avasi olutpullon ja tyhjensi suuhunsa sen sisällön.
"Nyt tämä mies lähtee kuulustamaan uutta virkaa itselleen", Kaarlo
virkkoi ja meni ulos. Hän suuntasi askeleensa kapakkaan, jossa kaksi
ystävää sattui istumaan.
"No terve, Kaarlo poika, kerranpa sinäki tulet oikealla ajalla", toinen
huusi: "Miltäs tuntuu nyt mailma?"
"Huonolta", Kaarlo virkkoi. "Mutta kuulkaat, veikot. Ei kaiketi
Suomessakaan tarvitse orjana olla, kun ei Amerikassakaan enään löydy
orjia."
"Eipä tietenkään", lausui vaalakkatukkainen Kaapro.
"Sinä puhut kuin valtiopäivämies. Pois orjuus. Akkasi siis" --
"Akkani ei ole kysymyksessä, vaan konsuli, jonka osapalveluksesta nyt
olen kuitti."
"Kas niin. Kippis sitten", Kaapro tokasi. Kaapro oli nuori mies, joka
oli jättänyt omaisuutensa kiljuvien karhujen kitaan prosentin mukaan
jaettavaksi.
"Ja nyt minä olen valmis astumaan uuteen palvelukseen" --
"Jonka kyllä saat", Pekka virkkoi. Pekka oli keuhkotautinen, joka oli
kuullut, että keuhkotautia parannetaan paljolla punssinjuomisella. "Jos
ei muuta, niin lähdemme kaikki Amerikaan. Siellä kyllä tämmöisiä poikia
tarvitaan."
Lasia kilistettiin tämän oivan ilmoituksen johdosta.
Kun Kaarlo oli täydessä "laahingissa", hän läksi kotiin astuskelemaan
jupisten: mikä olisi tämä mailma, jos ei löytyisi veikkoja, joiden
kanssa saa tuumailla lasien ääressä.
Kotiaan tullessaan Kaarlo herätti Sofian, joka ei muutenkaan sikiästi
nukkunut, kun oli niin levoton. Kaarlon hoiperrellessa tooleja kohden,
Sofia varoitti hänen olemaan hiljaa.
"Älä minua opeta", Kaarlo sanoi synkästi.
"Eipä liene liikaa jos sinua vähän opettaisiki eikä lie kumma, jos
vähän väsyisiki nähdä sun joka yönä tulevan kotiasi tuossa tilassa."
Ensi kerran Sofia uskalsi näin puhua Kaarlolle.
"Mitä sanot!" Kaarlo huudahti. "Mitäs sanot, jos lähden enkä enään
palaa."
"Minä sanon, ett'ei elämäni voi sen surkeammaksi tulla, jos menetki."
Kummallisesti ei Kaarlo tuosta niin kovasti suuttunut kuin luultava
oli. Panihan vaan jupisten maata.
Seuraavana päivänä hän oli siivompi kuin moneen viikkoon sitä ennen,
pyysi anteeksi ajattelemattomuutensa ja lupasi parantaa tapansa. Ja
nyt seurasi moniaita päiviä, joina hän oli kuin kelpo mies. Hän lupasi
jättää pois juomisen.
Aika kului edelleen, vaan uutta paikkaa ei niin helposti ollutkaan
saatavissa kuin Kaarlo oli uskonut. Hän toimitti pieniä toimituksia
silloin tällöin, vaan eiväthän ne juuri leiville lyöneet. Sofia
muisteli katkeralla mielellä entistä onneaan ja joskus hänen tunteensa
puhkesivat sanoihinki. Kerran syttyi täten eripuraisuuden liekki
perhe-elämässä ja Kaarlo meni vihoissaan kapakkaan, tietysti lohdutusta
etsimään.
Ja nyt taas alkoi onneton aika. Sofia, joka oli pikaluontoinen, nuhteli
miestään ja tämä aina silloin meni kapakkaan lohdutusta etsimään. Hän
etsi muka seuraa, vaan oikeastaan hän etsi juotavaa, joka hetkeksi
huumasi hänet ja uskotteli häntä onnelliseksi niin kauan kuin höyryä
oli päässä.
Sofia tuli enemmän ja enemmän välinpitämättömäksi ja nuhteli lapsiaan
(niitä oli 2) vähimmistäki syistä. Kivulloisuus häntä sitä paitsi
ahdisti ja teki hänet myös kärtyiseksi.
Kerran pappi tuli, Sofian kehoituksesta, Kaarloa puhuttelemaan. Kaarlo
syytti Sofiaa suureksi syyksi hänen onnettomuuteensa. Sofia tuli sisään
ja sanoi papille: "meissä on vika kummassaki, vaan viinassa on päävika."
"Niin minäki uskon", pappi sanoi ja manattuaan heidät sopuun hän läksi
pois.
Näin kului kaksi vuotta. Se lohdutus, joka tämmöisissä tiloissa
löydetään Jumalan sanasta, ei ollut näille tarjona. Heitä ei oltu
kumpaakaan totutettu heidän kodeissaan Jumalalta apua rukoilemaan
eivätkä heidän luonteensakaan olleet heitä siihen neuvoneet. Sofia
tosin alussa oli tuota koettanut, vaan kun luuli, ettei siitä olisi
apua, hän jätti rukoukset sikseen.
Tähän aikaan kävin kerran heidän luonaan. Useimmat merkit heidän
entiseltä hyvästitoimeentulon ajalta olivat vielä tallella, huonekalut,
seinäkello, tauluja j.n.e, mutta ihmiset siinä taloudessa olivat
suuresti muuttuneet. Sääli valtasi sydämmeni, kun muistelin Kaarlon
sanat: "paljo puhutaan tässä mailmassa murheista, vaan eipä niitä
kaikille näy riittävän."
Joululahjaksi lähetti muuan "tuntematon" heille kirjan "avioliitosta."
Sitä Sofia lueskeli, vaan Kaarlo ei siitä piitannut, sanoen: "nyt on
myöhäistä; lukekoot ne jotka aikovat naida."
Uuden vuoden jälkeen Kaarlo sairastui keuhkokuumeesen. Viikon ajat
kovat tuskat kärsittyään hän kuoli. Tyytyväisenä hän erosi elämästä,
jota hän oli niin väärin käsittänyt.
Sofia eli hänen jälkeensä vielä kuusi vuotta vaivaloisesti ansaiten
ylläpidon itselleen ja lapsilleen. Joskus hän tunsi omantunnon vaivoja
vainajan suhteen, vaan vähitellen neki haihtuivat, Kuolinvuoteellaan
Sofia virkkoi: "naimisiini asti olin onnellinen eikä minut mieheni
onnettomaksi tehnyt, vaan viina."
Tässä voidaan kysyä: olisko varmaa, että heidän elämänsä viinatta
olisi ollut onnellinen? Onko viina ihmisonnen ainoa vihollinen? --
Ei suinkaan. Vaan hyväki viinan kautta huononee ja huono huononee
vielä enemmän. Ani harvoin kuullaan viinaan menevän olevan siivon
perheelleen; vaan joku semmoinenki löytyy. Vaan hänki hävittää
terveytensä ja ehkäpä myös arvonsa ja varansa. Mutta kaikkein useimpain
mielen muuttaa viina kärtyiseksi. Viina tulee nytki, niinkuin tähän
asti, olemaan avioliiton vaarallisin salakari ja kaikellaisen häviön,
jopa rikostenki tavallisin perustus. Juoppouden suurin vaara on siinä,
että se luulottelee uhriansa paremmaksi kuin hän on. Se on siis
_petollinen turva_. Juoppoki voi selvillään ollen huomata juoppouden
inhoittavaisuuden toisessa, mutta itsessään hän _ei_ sitä huomaa.
Matkamuistelma.
Ne tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin
jälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki
Apollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä
ovat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle,
tuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme
Helsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen
n.k. "vertebral fraktoreissa" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja
munaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä
selkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään "höyryssä" (sat
sapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja
henkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja
katoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten
kanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta,
ajopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin
siitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö
viimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka
siitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui.
Etelä Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana
kestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin
sillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania.
Vierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä
olin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos
kartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan
hevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna.
"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?"
"Mistä matkustavainen on?"
"Pohjoisesta päin", ma vastasin.
"Kuka te olette?" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan
liikutettu.
"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas."
"On kaiketi teillä joku nimi?"
"Tietysti, ja sen näette päiväkirjasta. Vaan pankaa nyt hevonen
aisoihin."
"Hevosen pitää saada syödä. Se palasi äsken matkalta."
"No pankaa sitten toinen eteen. Näkyyhän päiväkirjasta, että niitä
löytyy: 2 reservihevosta, 3 kyytihevosta ja yksi kestikievarin oma."
"Ne ovat laitumella", isäntä virkkoi ivallisesti.
"Tässä kestikievarissa ei ole järjestystä, kun ei isäntä itse jaksa
hallita itseään. Olettehan päissänne. Minä lähden kirjoittamaan
päiväkirjaan."
Isäntä hyppäsi mun edelle, sieppasi avaimen vierashuoneen ovelta ja
sanoi: "meidän päiväkirjaamme ei saa vuohensorkkia piirtää."
Mitäs tehdä! Minä en ollut oikein perehtynyt lakitieteesen enkä
tahtonut viivyttää matkaani. Kysyin siis entiseltä kyytimieheltä eikö
hän lähtisi vielä taipaleen kyytiin.
"Ei hevoseni enään jaksa toista taivalta", hän sanoi. Minä pyysin häntä
lähtemään edes siksi, kunnes jostaki talosta saataisiin toinen hevonen.
"No niin. Kallilan Heikalla on kaksi hevosta ja häneltä toinen
joutanee", kyytimies virkkoi.
Lähdettiin ajamaan. Tultiin kohta Heikan luo, joka suostui lähtemään,
tietysti vähän runsaampaa maksua vastaan. Minä kysyin häneltä asuiko
pitäjän nimismies lähellä valtatietä, johon hän vastasi kieltäväisesti.
Nyt ajettiin eteenpäin. Kaikki luonnon ihanuus, jota tavallisesti
kyllin ihmettelin, ei nyt ottanut vaikuttaakseen minuun. Minä istua
jörötin ajopelissä, joka tuntui olevan edelliseltä vuosisadalta.
"Ah", minä ajattelin, "jos 'mamma' tietäisi, kuinka poikansa kärsii,
niin kyllä hän päätään kallisteleisi! Mutta -- mutta kyllä, minä,
kahvikupin ääressä hänelle maalaan kärsimykseni niin, että hänen
silmänsä vieläkin isonevat entisestään. Ja langolleni K:joella minä
myös kerron tämän traagillisen tapauksen."
Kun toiseen kestikievariin tultiin ja olin maksanut kyytimiehelleni,
menin vierashuoneisen ja odottelin hevosta valjaisin pantavaksi.
Odotettuani hyvän aikaa, menin pihalle, vaan siellä en tavannut elävätä
sielua. Pirttiin mentyäni, kysyin, eikö hevosta panna jo valjaisin.
"Onko sitä sitte tilattu", muuan kysäsi. -- "Pitäishän arvata kun
matkustavainen tulee kestikievariin, niin hän aikoo matkustaa
eteenpäin", virkoin hiukan malttamattomasta.
"Tietysti, jos hän kestikievarin kyytillä kulkee", lisäsi nyt muuan.
"Saanko kysyä kuka herra on ja mihin meno on."
"Sen minä kirjoitan kirjaan, vaan ei ole pakko sitä suusanallisesti
kertoa. Pankaa vaan heti hevonen eteen!" --
Hämäläiset mutisivat keskenään ja muuan sanoi puol'ääneen: "kuka sen
tietää, onko tuo kisälli, vaan." Mulla ei ollut ylioppilaslakkia, vaan
olkihattu päässä.
Muuan vaimonpuoli tuli nyt kyytillä ajaen lapsensa kanssa. Hän pistäysi
vierashuoneessa, kirjoitti nimensä päiväkirjaan ja meni ulos.
Hevonen ajettiin portaiden eteen. Vaimonpuoli mieli menemään siihen
ajopeliin, vaan minä hyökkäsin portaille. Pohjolaisvereni alkoi kuohua
vihasta ja häpeästä.
"Tuo hevonen on minulle tuleva!" minä karjasin.
"Tämä vaimonpuoli on serkkuni", kyytimies vastasi, "ja minä tahdon
kyytitä häntä."
"No, eikö minua ai'ota viedä tästä kestikievarista eteenpäin?" minä
kiljasin.
"Se on kestikievarin asia", kyytimies vastasi kopeasti. "Vaimonpuoli
kiipesi lapsineen kärryihin, kyytimies käski hevosta menemään -- ja se
meni."
Minä siunasin sekä meneväiset että koko kestikievarin ja vieläpä Hämeen
maanki. Sitten astuin taas pirtin ovelle ja sanoin äänellä, jonka olisi
pitänyt kuulua kuin haudasta (mun tarkoitukseni mukaan): "minä tahdon
puhutella isäntää."
"Hän tulee heti, pistäysi vaan naapurissa", sanoi muuan, katsoen minuun
vähän sääliväisesti.
"Minulla ei ole muuta keinoa kuin haastaa hänet käräjiin", minä sanoin
ja astuin majesteetillisesti yli pihan vierasten puolelle.
Nyt kuului jymy maantieltä. Pölypilvi alkoi näkyä ja vaunut alkoivat
lähetä kestikievaria. Minä päätin ilmoittaa herralle vaunuissa siitä
hävyttömästä kohtelusta, jota olin kärsinyt.
Vaunuista hyppäsi alas herrasmies, jonka kohta tunsin muutamaksi
hovioikeudessa palvelevaksi virkamieheksi.
"Mihinkä matka?" kysyi entinen tuttavani.
"Pohjoiseen olisi matka, vaan nuo saivartajat eivät pane konia aisojen
väliin."
Minä kerroin tuttavalleni koko jutun. Hän käski heti tuoda hevosen
minulle. Kymmenen minuutin kuluttua se oli valjaissa.
"Kyytimiehet menevät tuohon kärryyn!" hän sanoi, "ja tämä herra tulee
vaunuihin."
Sanottu ja tehty. "Nyt eivät kaiketi minua kisälliksi luule!" minä
mutisin. Minä mietin nyt, mikä vaikutus arvolla ja rahalla on
mailmassa. -- Samassa kuitenki myönsin, että osittain minussaki oli
ollut vikaa tässä rettelössä. -- Ystävällisen tuttavani seurassa
haihtui kohta kiukkuni. Huutijärvellä erosivat tiemme; hän meni
Tampereelle, minä Oriveden kautta pohjoiseen.
Hörrilän Junnun ensi lukukausi.
Tämän kertomuksen päähenkilö on yhdentoista-vuotias, 6 korttelia
korkea, pulloposkinen, punatukkainen ja kesakoilla (etenkin nenän
seuduissa) varustettu. Hengenlahjat keskinkertaiset: uimisessa,
kalastamisessa, pallinlyönnissä, tappelemisessa ja laulamisessa varsin
tyydyttävällä taidolla varustettu. -- Vanhemmaksi tultuaan hän on
laulanut lapsuutensa ajasta muun muussa näin:
Syksyn kylmät jäiset sillat
Jokehen kun synnytit,
Luistimeni aamut illat
Kirjat niihin piirtelit.
Aaltoellen jäinen vaippa
Alla jalan ratisi,
Usein pitkä vuotaraippa
Laski pojan pitkäksi.
Talven tullen enimmästi
Matkojani mittelin
Suksilla ja taitavasti
Isot mäet samosin.
Silloin näki tähtitaivas
Kumman nä'ön törmässä:
Lumipallo tietä raivas,
Henki asui sisässä.
Kuurassa mull' oli tukka
Iljangolla vaattehet,
Tuskin kuivin poikarukka,
Mäkeen pyrki aattehet.
Vaan kinokset kun sulit veeksi
Ja maa sen imi poveensa,
Kun tuiskut muuttui sateheksi
Ja päivä jatkoi paisteensa:
Lysti mäen rintehessä
Oli kilpaa leppiä,
Uimisaikaa o'ottaessa,
Rapakoissa räiskyä.
Ja kesän tullen vetten rannat
Päiväkaudet asuilin,
Askeleet kuin meren sannat
Jälkeheni jättelin.
Kun vavan laskin olaltani
Ja loihdin ongen syljellä,
Niin useampi kala pani
Sen kohta leukapieleensä.
Näihin ajanviettoihin kuului muitakin e. m. soittaa tervatynnyriä tai
pölkkyä solassa tai kahden männyn eli kuusen välissä, olla "tikalla",
"kirpalla", riippua jaloistaan tikapuissa (jolloin sai nähdä kauheita
unia), seisoa päällään, painia, kiikkua, olla pallilla eli pallisilla
j.n.e. Linnun pesien hakuun ei ollut Junnulla halua. Pyhäpäivinä
taas oli hupaista käydä kirkossa ja kuulla pastorin saarnaavan
molli-askelossa ja messuavan duuri-askelossa sekä lukkarin täyttä
kurkkua ja punottavalla muodolla sekä pullistuneilla otsasuonilla
veisaavan: koko maailma iloit' mahtaa. Ja ehtoopäivällä saatiin mennä
padolle ihmettelemään lohien paljoutta.
Näin kului aika, kunnes Junnulle tuli aika pyrkiä kouluun. Hän oli jo
pappilan maisterin edessä lukenut yhtä ja toista ja muutamana elokuun
aamuna sanoi pappa Junnulle: nyt lähdetään kaupunkiin sinä pääset
kouluun. Kyynelsilmin Junnun äiti kuuli tämän sanoman; Junnu taas oli
koko mies mielestänsä.
Nyt Junnun äiti ilmoitti talon tarpeet Junnun isälle tähän laatuun; 1
naula kahvia, 1 toppi sokeria, 1 naula thetä, 5 luotia kaneelia, 5
naulaa ohran suurimia, 1 tanko lakkaa, samoin lakritsaa j.n.e.
Lähdön hetki oli käsissä. Hevonen oli valjastettu. Kolme Junnun toveria
seisoi pihalla öllistellen hänen lähtöään. Kuistilla ilmausi kaksi
piikaa, sitten Junnun äiti, sitten Junnu punottavilla poskilla ja
vihdoin Junnun isä, piippu toisessa kädessä, ruoska toisessa.
Junnu kuunteli kylmäkiskoisesti äitinsä hyviä neuvoja ja kiipesi isänsä
viereen kieseihin. Sieltä hän hymyili tovereilleen.
Matka kului kyllin hupaisesta ja vihdoin kaupungin torni alkoi
näkyä. Kohta oltiin tullin sisäpuolella ja rattaat alkoivat kolista
kivitetyillä kaduilla. Ajettiin Lamposen luo korttieriin.
Illalla istui Junnu Lamposen kahden nuorimman tyttären kanssa (niitä
oli 7) pelaten "myllymattia" ja muita viattomia pelejä ("pitkää
durak'ia", "mustaa Pelleä" ja "viittä korttia").
Hienotapaiset kaupungin neidot vetivät suunsa nauruun aika tavasta,
nähden ja kuullen luonnon lapsen höyläämättömiä liikkeitä ja puheita.
Junnu syytti Mallaa väärinteosta mustassa Pellessä.
"Älä usko, kultaseni!" nauroi sinisilmäinen Malla.
"Minä en ole enkä tahdo olla kultasesi", mörähti Junnu.
Tyttäret purskahtivat nauruun ja Junnu punastui vihasta.
"Lyödäänpä viittä korttia", Junnu äkkiä sanoi, "siinä ei voida
vääryyttä tehdä."
Kortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän löi kortit pöytään, otti
muidenki kortit ja löi neki pöytään, otti kortit pöydältä ja löi ne
lattiaan. Nyt purskahtivat tytöt nauramaan ja Junnu itkemään, otti
lakkinsa ja hyökkäsi ulos.