Mack, koira, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana, kuin
paikalleen jäätyneenä, nousi hitaasti ja tuijotti totisena pohjoista
kohti.
Dick luuli erottavansa liikkuvan olennon harmaata taustaa vasten. Hän
hieroi silmiään ja jännitti näköhermojaan äärimmilleen, odottaen, että
olento osoittautuisi näköhäiriöksi ja katoaisi, kuten niin monasti
aikaisemminkin. Niin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt; tumma pilkku
kuvastui taivasta ja lunta vasten yhä edelleen, katsoipa sitä kuinka
monta kertaa tahansa. Sen ääriviivoja ei voinut erottaa; etäisyyttäkään
ei saattanut määrätä, kulkusuunnan juuri ja juuri arvasi. Ehdottoman
varmaa ei ollut mikään muu kuin sen olemassaolo.
Dick arvaili sinne ja tänne. Ensin luuli hän sitä verrattain lähellä
puikkelehtivaksi näädäksi; sitten hän muutti mieltään: hyvin kaukana
kuljeksiva karibu. Hetken kuluttua se näytti ketulta. Vihdoin astui
tuo olento esiin kuin sumupilvestä, ja samassa Dick pääsi varmuuteen:
pohjoisesta oli tulossa mies.
Kulkija liikkui vaivalloisesti, siirtäen raskaasti jalkojaan,
kompastellen ja horjahtaen tämän tästä sivulle, aivan äärimmäisen
nääntyneenä. Kerran hän kaatui, mutta saavutti jälleen tasapainonsa
pitkien ponnistusten jälkeen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään
aseita. Hitaasti kompuroi hän yhä lähemmäksi.
Dick saattoi jo selvästi erottaa hänen kurjat, laihat piirteensä.
Poskiluitten yli oli nahka pingoittunut tiukkaan, iho oli tummunut ja
halkeillut pakkasessa. Huulet olivat puristuneet kiinteästi hampaitten
yli, ja inhoittava pääkallon irvistys näytti hyytyneen kasvoille.
Silmät olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja hengitys kulki korisevana
kuin kuolevalla, kuuluen pitkän matkan päähän. Oliko tuo raunio todella
elävä mies? Ilmeisestikin hänen voimansa olivat viimeisillään, mutta
epätoivoisesti hän yhä yritti eteenpäin. Hän liikkui vaivalloisesti,
mutta hän liikkui kuitenkin; hän hoippui, mutta nousi jälleen
jaloilleen; hän kaatui, mutta kompuroi pystyyn kaikkensa ponnistaen.
Dick Herron istui liikkumatta, kuollut tyttö sylissään, ja seurasi
hajamielisen uteliaana kulkijan ponnistuksia. Tuossa kompastelevassa
olennossa oli hän näkevinään itsensä sellaisena kuin hän oli ollut
aikaisemmin, sellaisena joksi hän ei enää koskaan saattanut muuttua.
Juuri noin oli hänkin taistellut, haaskaten turhan takia viimeiset
tarmon rippeensä, repien elinvoimansa irti juurineen, heittääkseen ne
tielle suruttomana ja ajattelemattomana, tyhjentäen itsensä, puristaen
itsensä kuiviin, pelkästään päästäkseen tien päätepisteeseen. Nyt
tuo kaikki oli ohi ja hän huokasi helpotuksesta. Hän oli vanha mies,
jonka elämä, valoineen, varjoineen, voittoineen ja tappioineen, oli
päättynyt, joka tilinsä tehneenä, rauhallisesta kolkastaan seurasi
nuorempien uurastusta, noiden poloisten, joilla vielä oli pitkät,
turhien taistelujen ja tuskien vuodet edessään. Kuin lumottuna istui
hän hievahtamatta paikallaan, odottaen mitä tuleman piti.
Mies horjui eteenpäin, kuin sallimuksen ohjaamana, suoraan kohti
ainoata elävää täplää tuossa valkoisessa äärettömyydessä. Hänen
päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän Dickistä, näki tämä hänen
silmänsä. Ne olivat ummessa. Äkkiä mies raotti niitä hieman, mutta
sulki ne jälleen nopeasti, aivan kuin olisi hehkuvaa rautaa heilautettu
niiden edessä. Dick ymmärsi. Mies oli lumisokea.
Ja yhtäkkiä selvisi Dick Herronille, kuka tuo kulkija oli ja miksi
hän palasi takaisin. Jingoss, ojibwaluopio, kavaltaja, peloittavan,
salaperäisen Tien synnyttäjä, ladun, joka oli kuljettanut hänet
näin syvälle kauhujen maahan, Jingoss oli sokea. Kuvitellessaan
taivaltavansa kohti pohjoista oli hän eksynyt kohtalonsa polulle,
erehtynyt palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.
Dick vartosi äänettömänä, jonkin salaperäisen voiman kahlehtimana,
pitäen silmällä toisen hyödyttömiä yrityksiä, aivan kuten Pohjola oli
pitänyt silmällä häntä itseään. Intiaani kompasteli itsepintaisesti yhä
lähemmäksi. Hän astui pikku leiriin. Dick kohotti rihlansa, tyrkkäsi
miestä sen piipulla, ja komensi käreällä äänellä:
— Seis!
Intiaanilta pääsi nyyhkytyksen tapainen ähkäisy ja hän lyyhistyi
sanaakaan sanomatta Dickin jalkoihin. Voitettuaan pelin viskasi Pohjola
välinpitämättömänä voittorahat hävinneelle vastustajalleen.
Ja tuokion kuluttua ilmestyi karibulauma näkyviin, kulkien kuin
aavearmeija valkoisen lakeuden poikki.