Tämä tapahtui neljännen päivän sarastaessa. Dick istui tuntikausia
liikkumattomana, pidellen kuollutta tyttöä sylissään. Mack, koira
makasi kärsivällisenä hänen jaloissaan. Tytön viimeisen henkäyksen
mukana kuoli tuulikin, ja suuri hiljaisuus levitti siipensä maan yli.
Nuori mies oli unohtanut miksi hän tässä viipyi, hän oli unohtanut
pakkasen ja ravinnon puutteen, vieläpä kuolemankin, jonka saalista
hän vielä puristi rintaansa vasten. Kaikki hänen ajatuksensa olivat
kohdistuneet niihin muutoksiin, joita hänessä itsessään oli tapahtunut.
Miehuuden maailma oli auennut hänelle; hän ei ollut enää poikanen.
Useimmat kulkevat verkkaisesti kokemusten ja kärsimysten tietä kohti
miehuutta: hänelle se tuli ilmestyksenä, joka järkytti hänen sisintään.
Hänestä tuntui kuin voisi hän istua tässä ikuisesti, aivan kuin
mietiskelevä Buddha, katsellen maailmaa uudesta näkökulmasta.
Hän havaitsi, ettei enää koskaan voisi matkata Hiljaisia seutuja kuten
tähän asti, tylsänä, sokeana, jääräpäisenä, ajattelemattomana ja
välinpitämättömänä. Hän oli nähnyt erämaan kasvot. Ei kuuna päivänä
palautuisi enää entinen itsekkyys ja julmuus. Tähän saakka oli hän
vaeltanut tietään typerän itsetietoisena, ikäänkuin olisi hän koko
järjestelmän keskipiste, ikäänkuin ei olisi olemassa mitään muuta
tärkeätä ja huomioonotettavaa. Nyt oli hän saapunut tienviitalle,
joka osoitti hänelle uuden suunnan. Tämänjälkeen hän ei enää voisi
tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen kuin hiljan tyttöpoloista
kohtaan. Hänen silmänsä olivat avautuneet. Hän oppi tuntemaan säälin,
rakkauden lähimmäiseen. Ihmisyys annettiin hänelle lahjana kuoleman
porteilla.
Korkeammat voimat olivat tehneet tehtävänsä. Yksinäinen, uupunut
miesparka jäi Pohjolan kauhujen pariin. Ne peloittivat häntä, ne
tavoittivat häntä julmilla sormillaan, kiduttaen hänen ruumistaan
tuhansilla tuskilla. Ne toivat rivoja näkyjä hänen silmiensä eteen,
ne täyttivät hänen korvansa äänillä. Hän tunsi olevansa avuton,
hän pelkäsi. Hän kumartui ja kätki kasvonsa, hän peitti käsillään
silmänsä, nyyhkytti, äännellen surkeasti. Hän oli ypöyksin maailmassa,
vihollisten vallassa, paholaisten, jotka tahtoivat tuhota hänet. Hän
ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hänen rohkeutensa oli tipotiessään.
Kaikki peikot, jotka hän tarmokkaasti oli torjunut kuukausia kestäneen
taistelunsa aikana, hyökkäsivät hänen kimppuunsa nyt, kun hän ei enää
voinut puolustautua. Ne mellastivat mielin määrin hänen sielunsa
tyhjissä kammioissa.
— Oletko lannistettu? riemuitsivat ne. — Onko selvä? Oletko vihdoinkin
nujerrettu? -Kuka voitti?
Dick hätkähti ja kyyristyi kuin iskun saaneena.
— Joko olet lyöty? tivasivat äänet. Onko selvä! Oletko nujerrettu?
Mies huusi kuolemantuskissa:
— Jumalani! Olen, olen, olen! Olen murskattu, voitettu. En kestä
enempää. Tappakaa minut. Kaikki on loppu!