Kesä läheni loppuaan. Päivä oli ollut tavattoman kuuma, mutta sitä
seurasi ihana, vilpoinen yö. Niemen kupeella soljui kanootti kanavaan,
joka erotti saaren ja sillä olevan turkiskomppanian talon mantereesta.
Matka oli päättymässä.
Keulassa meloi Dick. Hänen joustavuutensa ja voimansa olivat palanneet;
vain entinen lapsellinen pyöreys oli kasvoista kadonnut. Vanha uhma ja
kerskailu pilkisti vieläkin eleistä, mutta hänen omituisissa, kapeissa
silmissään oli uusi, varma, tyyni katse, tuttu metsämiehen katse. Hänen
jaloissaan vetelehti koira, tarkaten verestävillä silmillään miestä,
jonka mukana oli kulkenut kauhujen maassa.
Keskituhdolla istui Jingoss, kädet sarvaannahkahihnoilla sidottuina
selän taakse, keskimittainen mies, leveänaamainen ja umpisokea. Hänestä
oli suoritettu korkea hinta: hänet oli ehdottomasti myös saatava
perille. Siksi pidettiin hänen kätensä sidottuina öin päivin. Yöksi
sidottiin hänen toinen nilkkansakin Samin nilkkaan. Mack oli täysin
selvillä tilanteesta ja vartioi häntä yhtä valppaasti kuin isännät.
Sam hoiteli perämelaa. Hänen ulkomuotonsa oli aivan entisellään. Hän
oli vanha ja paljon kokenut. Kokemus lisää ei enää pystynyt jättämään
häneen näkyvää jälkeä.
He kiersivät niemen, lipuivat rantaa pitkin ja laskivat maihin
komppanian valkoisten rakennusten alapuolella. Vanki sai lyhyen käskyn
ja tuokiota myöhemmin olivat he astuneet tutulle kamaralle. Rantaäyräs
noustiin muutamalla askeleella ja pian tallattiin jo pehmeätä
nurmikkoa. Koira seurasi kannoilla.
Kulunut vuosi, niin täynnä vastuksia, niin täynnä elämää, siirtyi pian
menneisyyteen, muistojen joukkoon. Samassa silmänräpäyksessä kuin
he nousivat penkereeltä aukiolle, päättyivät kärsimykset ja vaivat,
muuttuen kokemuksiksi, unohtumattomiksi elämyksiksi.
Kauppa-asema oli aivan samanlainen kuin tuona kesäiltana toista vuotta
sitten, jolloin he olivat lähteneet matkalleen Hiljaisille seuduille.
Tuo havainto lämmitti mieltä, se takasi heille heidän entiset paikkansa
vanhassa, elävien olentojen maailmassa. Pohjola oli järkyttänyt heitä
kerran toisensa jälkeen. Täällä oli kaikki tuttua, rauhallista,
ennallaan. Tahtomattaan hengähtivät he syvään helpotuksesta.
Edempänä, tykkien luona, häämöitti yhä tummenevassa hämärässä
tuttu matkamiesten ja postinkuljettajien rupatteleva, tupakoiva
ja laulunpätkiä hyräilevä joukko. Metsä näytti kapealta, tummalta
samettinauhalta taivasta vasten; hirsimajoista pilkottivat valot.
Varasto, paaluaita, kaupparakennus, pitkä lippusalko, joka kurotteli
tähtiin, tohina tykkien luona — kaikki tuo vahvisti miesten uskoa
ihmisen yliherruuteen, uskoa, joka Pitkällä taipaleella oli horjunut
useammin kuin kerran.
Varastorakennuksen kuistilla istui kymmenisen miestä. Sam Bolton etsi
katseellaan päällikköä, keksien hänet lopulta muiden joukosta. Galen
Albret istui tutunomaisessa asennossaan, etukumarassa, silmät hohtaen
valkeitten, töyhtömäisten kulmien alta. Eränkävijät nousivat kuistille.
Kukaan ei liikahtanut. Sanaakaan ei sanottu. Tupakoitsijat pitelivät
tarkkaavaisen näköisinä sikareitaan parin tuuman päässä kasvoistaan.
— Galen Albret, ilmoitti vanha erämies vihdoin, — tässä on Jingoss,
ojibwa.
Päällikkö liikahti hiukan, hänen valtava ruumiinsa ja jyrkkäpiirteiset
kasvonsa katosivat hämärään.
— Me-en-gen! kutsui hän terävästi.
Palvelijan kookas, suora vartalo ilmestyi näkyviin kuistin perältä.
— Huomenna, sanoi päällikkö, käyttäen ojibwain kieltä, tupakkatunnilla,
on tälle miehelle annettava raippoja. Julkisesti. Viisikymmentä tukevaa
sivallusta. Sitten on hänet sidottava paaluun, viikon ajaksi, ja
hänen päänsä yläpuolelle on ripustettava kirjoitus, jossa creen- ja
ojibwankielellä sanotaan, että Galen Albret tällä tavalla rankaisee
varkaita.
Sanaakaan puhumatta tarttui Me-en-gen kavaltajaa käsivarresta ja
talutti hänet pois.
Galen Albret vaipui mietteisiinsä, eikä kukaan uskaltanut häntä
häiritä. Epävarmoina siirtelivät Sam ja Dick jalkojaan.
Äkkiä katkaisi päällikkö hiljaisuuden:
— Miten löysitte hänet?
— Kuljimme Haukemahin seurassa aina Mattawishguialle asti. Siellä
jätimme creet, ja lähdimme jatkamaan matkaa jokea ylös. Dick taittoi
jalkansa ja joutui makuulle lähes kolmen kuukauden ajaksi. Tarkastin
kaikki ne piirikunnat, joissa Jingoss oli liikkunut. Talvella
matkasimme Kabinikágamin tienoille ja tarkastimme ne. Löysimme
Jingossin jäljet ylämaan lähistöllä, mutta hän sai meistä vihiä, ja
livisti, juuri kun olimme aivan hänen kintereillään. Seurasimme häntä.
Hän kääntyi suoraan pohjoiseen, yrittäen päästä erilleen meistä, mutta
me pysyimme kannoilla aina lakeuksille asti. Siellä olisimme hukanneet
hänen jälkensä lumituiskussa, ellei meillä olisi ollut tätä koiraa.
Se vainusi äskensataneesta lumesta huolimatta hänen jälkensä. Sitten
loppui meiltä ruoka, ja minun oli luovuttava matkan jatkamisesta. Dick
lähti yksin eteenpäin ja löysi intiaanin harhailemassa lumisokeana
aavalla. Samalla pääsi hän karibulauman jäljille ja sai ammutuksi
muutaman eläimen. Hän palasi, löysi minut: — minulla oli vähän
pemmikania ja mokkasineistakin sain aterian. Nyt oli meillä kylliksi
ruokaa, lepäsimme pari viikkoa ja vihdoin lähdimme paluumatkalle.
Siinä kaikki. Nämä miehet olivat suorittaneet urotyön, mutta näin
vaatimattomasti tekivät he siitä selkoa. Ja tämän vähäisenkin
sanottavansa sanoivat he pakosta. Heidän oli annettava raportti
päällikölleen.
Galen Albret tuumi tuokion.
— Olette suorittaneet tehtävänne hyvin, sanoi hän sitten. — En
luottanut teihin suotta. Palkkanne saatte, kuten sovittu on. Lisäksi
uskon Boltonin huostaan Kadonneen joen aseman, ja te, Herron,
komennatte tästälähtien Mattágami-prikaatia.
Miehet karahtivat punaisiksi tyytyväisyydestä. Heidät palkittiin
suurenmoisesti, mutta arvokkaampi kuin palkinto oli kuitenkin päällikön
antama tunnustus.
He kääntyivät poistuakseen. Samassa Virginia Albret ilmestyi
oviaukkoon, nähtävästikin sanoakseen jotakin isälleen. Hänen katseensa
osui kuitenkin heti erämiehiin ja hän pysähdytti heidät.
— Kas, Sam ja Dick, sanoi hän. — Hauska nähdä teidät taas. Milloin
olette palanneet?
— Juuri äsken, Virginia-neiti, vastasi Sam.
— Hyvä on. Toivoakseni matkanne onnistui.
— Kyllähän se, myönsi Sam. Hän liikehti hieman kömpelösti, tietämättä
oikein, poistuako, vai ei.
— Katsokaapa, Virginia-neiti, jutteli hän, jotakin sanoakseen, minulla
on antamanne kaulahuivi tallella.
— Minua ilahduttaa, että olette säilyttänyt sen, vastasi nuori tyttö.
Mitenkä on Dickin laita?
Siinä silmänräpäyksessä muistui Dickin mieleen muuan hetki tuolla
kaukana pohjoisessa. Hän näki jälleen silmiensä edessä lumenpeittämän
lakeuden, harhanäyt, taivaalla tanssivat hullut auringot, ja tuo muisto
poisti sinetin hänen huuliltaan.
— Peitin huivillani erään kuolleen tytön kasvot, virkkoi hän työläästi.
Eränkävijäin tarina oli ollut harmaa kuin tilastotaulukko — niin
ja niin monta piiriä tarkastettu, niin ja niin paljon aikaa
kulutettu. Sikaria polttelevat miehet olivat kuunnelleet selontekoa
välinpitämättöminä, loikoen pehmeissä tuoleissa kesäillan lämpimässä
hämärässä. Dickin sanat antoivat kertomukselle elämää. Heidän
mielikuvituksensa lähti liikkeelle. Sam Boltonin kuivat tiedot
muuttuivat penikulmapylväiksi, joiden välille mahtui paljon
salaperäistä, ihmeellistä, hämärää. Nuo kaksi eränkävijää kasvoivat
heidän silmissään, muuttuivat miehisen tarmon, uskalluksen ja
kestävyyden tunnuskuviksi.
Sam ja Dick hävisivät pimeyteen, ennenkuin kuistilla istuvat miehet
jälleen olivat saavuttaneet tasapainonsa. Tovin kuluttua kuului tykkien
ympärille ryhmittyneestä joukosta äänekkäitä huudahduksia. Tervehdyksiä
vaihdettiin. Kysymykset ja vastaukset satelivat. — »Poissa koko vuoden?
Missä? Kabinikágamissa. Ahaa, Brunswick-järven itäpuolella. Onnistuiko
matka? Hauska juttu. Hauska tavata.» Melu kiihtyi. Kuului innokkaita
pyyntöjä, ja kieltäviä vastauksia. Vuosi oli kulunut. Nuo kaksi miestä
olivat suorittaneet suurteon, mutta nyt he antoivat vain lyhyitä,
karttelevia vastauksia, kun heitä pyydettiin kertomaan kokemuksistaan.
No, kun ei, niin ei. Kerjättiin laulua. Ja silloin Dick, samalla
tavoin, kuin vuosi sitten, koroitti raikkaan, nuoren äänensä, laulaen
tutun laulunsa. Piiri hänen ympärillään sulkeutui.
»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned,
hän eli kauan sitte etelässä —»
Hiljaisuus laskeutui yli tienoon. Sudetkin vaikenivat, ja naiset
alhaalla intiaanileirissä keskeyttivät ainaisen torailunsa. Vain Dickin
ääni kuului. Kuistilla istuivat miehet tupruttelivat sikarejaan, joiden
päät hehkuivat kuin punaiset silmät pimeydessä. Galen Albret hautoi
julmana ja tutkimattomana omia ajatuksiaan. Perempänä viipyi Virginia,
nojaten päätään käsivarteensa, jota hän tuki ovenpieleen.
»Hän päätti pitkän päivätyön, ja sitten pääsi pois.
Nyt Ned on mullan alla lepäämässä.»
Laulu päättyi.
Virginia huokasi, ojentaen käsivartensa.
— Olen ylpeä kansastani, kuiskasi hän.