Dickin lähtiessä matkaa jatkamaan oli tyttö jäänyt pitkälleen hankeen.
Lumi laski pian valkoisen vaippansa hänen ylleen. Hän oli nuoren miehen
palatessa yhä samassa asennossa. Hiljaa kumartui Dick hänen puoleensa,
kohotti häntä hiukan ja kietoi sitten lämpimän turkisreunusteisen
huovan sekä tytön että itsensä ympärille. Ja sillä hetkellä hänestä
tuntui kuin olisi hän aina ollut tässä, selkä erämaan vihaisia
tuulia vasten. Pitkän, pitkän matkan vaivat häipyivät verkkaisesti
menneisyyteen — lakkasivat olemasta. Kuin salamana välähti miehen
mielessä: tuota matkaa en koskaan kykene tekemään. Hänen kuumeinen
toimintahalunsa ja tarmonsa kuoli pois.
Heidän jaloissaan makasi kunnon Mack. Sekin kärsi, mutta se ei
ymmärtänyt. Eipä väliäkään; sen uskollisuudesta ei voinut olla
epäilystä. Tuokion verran ajatteli mies, että koira olisi tapettava,
se riittäisi karkoittamaan nälän joksikin aikaa, mutta sitten havaitsi
hän, että tilanne tuskin silti paranisi, minkävuoksi hän taas karkoitti
ajatuksen mielestään. Ei maksanut vaivaa. Hän ei pystyisi kuitenkaan
enää jatkamaan matkaa. Viisi päivää enemmän tai vähemmän —
Tyttö huokasi ja raotti silmiään. Hämmästyneenä tuijotti hän miestä.
Sitten kuiskasi hän heikosti:
— Jibiwanisi!
Hänen katseensa viipyi kysyvänä nuorukaisen kasvoilla. Tuokion kuluttua
ummistuivat hänen silmänsä jälleen ja hän jatkoi:
— Sinä palasit.
Dick ei vastannut. Hän puristi tytön tiukemmin syliinsä.
Pitkään aikaan he eivät puhuneet. Vihdoin sanoi tyttö:
— Aika on tullut, Jibiwanisi, ja meidän on kuoltava.
Ja taas, hetken kuluttua:
— Sinä palasit takaisin.
Onnellisena sulki hän silmänsä.
— Miksi palasit? kysyi hän sitten.
— En tiedä, vastasi Dick.
Lumi tuprusi ilmassa kuin hieno rantahiekka. Koira pudisteli kiivaasti
turkkiaan, mutta nuo kaksi ihmisolentoa peittyivät vähitellen pehmeän,
valkoisen, lämpimän vaipan alle. He sulautuivat ympäristöön, muuttuivat
samanikäisiksi ylänköjen ja vuorten kanssa, vaistojen ja intohimojen
symbooliksi, vaistojen ja intohimojen, jotka ovat yhtä vanhat kuin
ihmiskunta.
Äkkiä puhkesi Dick puhumaan. Hänen äänensä oli karhea.
— Me kuolemme tänne, Pikku sisko. En sure sitä. Olen tehnyt parhaani.
Kuolen tyytyväisenä. Mutta sinun aikasi ei olisi ollut vielä. Ellet
olisi meitä seurannut, istuisit tällä hetkellä lämpimässä wigwamissa
kansasi keskuudessa. Tämä tietoisuus painaa raskaana mieltäni.
— Senkö vuoksi palasit takaisin? kysyi tyttö.
Dick mietti hiukan, mutta vastasi sitten:
— Ei, sen vuoksi en palannut.
— Tunnen etelän lämpimien tuulten puhaltavan, kuiskasi tyttö vähän
myöhemmin.
Nuorukainen luuli hänen sanojaan nääntyneen houreiksi, mutta hän
erehtyi. Tyttö käytti oman kansansa kuvarikasta puhetapaa.
— Jibiwanisi, jatkoi tyttö, minusta on tämä nyt maa, jossa puut
viheriöivät, virrat kohisevat, päivä paistaa ja hirvet käyvät
laitumella pehmeillä nurmikoilla. Sydämessäni soi lintujen laulu. Miksi
surisin kuolemaa? Onnellisena on hyvä kuolla.
— Oletko onnellinen, May-may-gwán? kysyi Dick.
Vastauksen asemesta kohotti tyttö katseensa. Dick ymmärsi.
— May-may-gwán, sanoi hän, — minä en tiennyt.
Hän tarkoitti, ettei hän aikaisemmin tiennyt, että tyttö häntä rakasti,
mutta tyttö käsitti hänet väärin.
— Niin, niin, kiirehti hän siksi auttamaan. — Tiedän. Mutta sinä
palasit takaisin.
Jälleen sulki hän silmänsä ja näytti vaipuvan suloisiin unelmiin.
Ja heidän ylitseen suhahti pohjoistuuli, kuin ahne, saalistaan
tavoitteleva lintu.
Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa selveni Dickille moni asia. Kuoleman
kasvojen edessä kehittyi hän mieheksi muutamassa tunnissa. Missä hän
aikaisemmin oli nähnyt vain alastomat, kouraantuntuvat tosiasiat, siinä
aavisti hän nyt hengenkin läsnäolon. Hänen silmänsä avattiin, niinkuin
muinoin profeettain. Kuvitelmien ja todellisuuden oudossa rajamaassa,
jossa hän nyt asusti yhdessä nääntymyksen kanssa, luuli hän silloin
tällöin kuulevansa äänen, vihollisen riemuitsevan äänen.
— Onko selvä? tiukkasi se. — Onko selvä? Oletkos nyt murskattu? Onko
uppiniskaisuutesi masennettu lopultakin, oletko nöyryytetty? Oletko
luopunut palkinnosta — ja taistelusta? Joko on selvä?
Tyttö liikahti hiukan hänen sylissään. Dick kohotti katseensa. Päivä
oli jo päättymässä ja revontulet alkoivat räiskyä taivaalla.
Mack, koira, makasi liikkumattomana, kuono etukäpälien väliin
työnnettynä. Näin se oli maannut koko päivän ja illan. Tuntui siltä,
kuin olisi sen maattava tällä tavoin siihen asti, kunnes kuolema
korjaisi.
Tyttö raotti silmiään.
— Jibiwanisi, sanoi hän raukeasti, loppu on lähellä.
Työläästi palasi Dick todellisuuteen. Jälleen näki hän ympärillään
liikkuvia olentoja. Hän tuijotti niitä, kunnes ne hajosivat ilmaan
toinen toisensa jälkeen. Jospa vain karibulaumat —
Hän kumartui ja kohtasi tytön katseen.
— Älä sure, Jibiwanisi, minä olen onnellinen, kuiskasi May-may-gwán.
Tovin kuluttua hän jatkoi:.
— Minä tahdon kuolla ensin.
Ja sitten:
— Tämä maa — ja tuo toinen — rajan täytyy olla jossakin. Odotan siellä.
Odotan lakkaamatta. En tahdo mennä yksin tuohon toiseen maahan. Tahdon
nähdä sen yhdessä sinun kanssasi. Oh, Jibiwanisi, olen sinun, sinun,
sinun! Ja sinä olet minun.
Hän kohottaiksen puolittain istualleen, ojentaen käsivartensa, etsien
hätäisenä nuorukaisen silmiä, pyrkien varmuuteen, yrittäen vapautua
epäilyistä, jotka ahdistivat.
— Sano, pyysi hän, pudistaen Dickin käsivartta.
— Olen sinun, sanoi Dick vakavana; sydämeni on sinun, rakastan sinua.
Hän kumartui ja suuteli tyttöä huulille. Väristen ja huoaten syvään,
ummisti May-may-gwán silmänsä.
Hetkistä myöhemmin oli hän nukahtanut ikuiseen uneen.