Kolmannen päivän aamu vaikeni. Dickin ei tarvinnut kuluttaa aikaa
minkäänlaisiin lähtövalmistuksiin. Hän otti vain huopakäärönsä ja oli
valmis jatkamaan samaa hurjaa kyytiä kuin edellisenäkin päivänä. Tyttö
hoippui kymmenisen askelta hänen jälessään, mutta edemmäksi eivät hänen
voimansa riittäneet. Hän kaatui. Mies kääntyi hiukan epäröiden. Tyttö
ojensi kätensä. Hänen silmissään näki Dick jäähyväiset. Loppu oli
tullut.
Tuokion seisoi nuori mies liikkumattomana, kahden vaiheilla. Sitten
hän kyyristi hartioitaan, antoi katseensa lipua pitkin tietä, ja lähti
liikkeelle. Hänen rinnallaan hölkytti koira.
Latu näytti hänestä verekseltä. Hänestä tuntui kuin olisi jokainen
askel vienyt häntä lähemmäksi miestä, jota ajoi takaa. Oliko intiaani
pysähtynyt odottamaan vihollistaan? Dick tunsi itsensä yhtäkkiä kumman
varmaksi saaliistaan. Hänen katseensa kirkastui, sydän jyskytti,
koko hänen olemuksensa värisi innostuksesta. Pohjolan aavenäyt
häipyivät kuin usva. Maailma oli tasainen, valkea lakeus, josta
siellä täällä työntyi esiin käpertynyt, polvenkorkuinen näre, lumen
peittämä mäennyppylä tai vierinkivi. Kaukana häämöitti taivaanranta,
osittain kadoten lumiusvaan. Valeauringotkin lakkasivat pelottamasta.
Ne kuuluivat asiaan tällä leveysasteella. Dick havaitsi helposti
keksivänsä loogilliset selitykset asioille. Ajatus kulki helposti,
voimia tuntui riittävän, mieli oli toivehikas — nuorukaisen oli äkkiä
hyvä olla. Liekki välähti kirkkaana ennen sammumistaan.
Muutaman tuokion nautti hän hyvänolontunteesta. Sitten häiriintyi rauha
ja sopusointu jälleen. Aluksi tunsi hän vain jonkinlaista levottomuutta
ja epämääräistä ärrytystä. Mutta levottomuus kasvoi ja vihdoin ympäröi
hänet pauhulla ja kohinalla uhkausten muuri, jonka yläpuolella päivä
yhä paistoi. Pelko tarttui häntä kurkusta. Mitä tämä merkitsi? Oliko
hän kadottanut jotakin? Yhtäkkiä hänelle selvisi, että hän oli hukannut
jotakin, jota vailla hänen oli turha toivoa voittavansa, jotakin, jonka
puutteessa hän ei voinut saavuttaa päämääräänsä, jota ilman ei voinut
elää. Tuo jokin oli löydettävä. Hänen oli etsittävä, astuttava jälleen
haamujen ja harhanäkyjen maahan. Hänen jalkojensa alla heilahteli
pohja, avaruus muuttui kylmäksi, loistavaksi mereksi. Suuret eläimet
liikehtivät, alituisesti muotoa muuttaen, hänen ympärillään, ja
taivaalla tanssi hulluja aurinkoja.
Pari kertaa hän pysähtyi ja kuunteli. Levottomuuden, kaipuun syy
selvisi: hän ei kuullut mitään. Hän oli tottunut kuulemaan ääniä
ympärillään; Nyt ne olivat kaikki poissa. Täydellinen äänettömyys
tuntui tukahduttavalta. Äänet kuuluivat niin välittömästi ja
kiinteästi elämään, ettei hän ollut niihin aikaisemmin kiinnittänyt
mitään erityistä huomiota. Nyt ne johtuivat pakosta mieleen. Näin
pitkälle pääsi hän ajatuksissaan. Tuskaisena puristeli hän ohimoitaan.
Ruumiilliset kärsimykset eivät kuitenkaan olleet mitään sieluntuskien
rinnalla.
Jatkettuaan matkaansa kolmisen tuntia pysähtyi hän jälleen, kallistaen
päätään ikäänkuin kuunnellakseen. Ja siinä silmänräpäyksessä hän
ymmärsi. Kaikkien näiden kuukausien aikana oli hän tottunut kuulemaan
lumikenkien narskuvan äänen takanaan. Kaikki nämä kuukaudet olivat
merkinneet uhrauksia, palvontaa, vaikka hän ei ollut sitä ottanut
huomatakseen. Nyt ne olivat poissa. Hänen luja tahtonsa, joka oli
tehnyt kieltäymykset mahdollisiksi, joka oli auttanut häntä kestämään
vaivat ja nälät, murtui yksinäisyydessä. Elottoman maailman kolkot
tuulet olivat voimakkaammat kuin hän.
Pitkän tovin hän seisoi kuunnellen, järjettömässä toivossa, että
korviin lopultakin kantautuisi lumikenkien tuttu ääni, joka ilmaisisi
hänelle, että hän ei ollut yksin. Sitten hän, luomatta silmäystäkään
tiehen, jota oli seurannut näin pitkälle, pyörsi takaisin.