Seuraavana aamuna hän ei enää kyennyt nousemaan. Hänen viimeisetkin
voimansa olivat loppuneet. Tahdon ja ruumiin yhteys oli katkennut,
niin ettei edellinen enää pystynyt hallitsemaan jälkimäistä. Pian hän
kyllä käsitti, mitä tämä merkitsi, käsitti, että hänen oli kuoltava,
että hänen oli jäätävä tähän mahtavan vihollisensa murskaamana. Ja
hänen mieleensä juolahti, että suuri Pohjola oli kuullut hänen uhmaavat
sanansa edellisenä iltana. Nyt se rankaisisi häntä.
Vielä oli kuitenkin vanhalla eränkävijällä viimeiset keinonsa. Hänen
oli jäätävä tänne, niin kyllä, mutta olihan hänellä elävä aseensa,
mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jota hän oli opastanut ja
ohjannut. Hän oli uurastanut asetaakkoineen niin kauas kuin oli
jaksanut, nyt oli aika asetta käyttää. Hän kutsui nuorukaisen luokseen.
— En kykene jatkamaan, läähätti hän. — Jätä reki tänne. Ota koira,
äläkä jätä sitä. Kulje niin ripeästi kuin voit. Sinun on saatava hänet
kiinni huomeniltaan mennessä. Nuku hiukan ensi yönä. Pysy lujana.
Dick nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Helakanpunainen viha,
järkkymättömän päätöksen kiilto silmissään, puristi hän kätensä
nyrkkiin. Hänen ei kauemmin tarvinnut hillitä itseään.
Mukaansa otti hän vain yhden huovan ja koiranruuan jäännökset.
Pemmikanin rippeet — niitä oli vain muutama hyppysellinen — jätti hän
Samille. Koiraa talutti hän kytkyessä.
— Pysyn hengissä viitisen päivää, jatkoi Sam, korkeintaan kuusi.
Ainakin koetan. Jos sattuisit ehtimään takaisin ajoissa, — ja saisit
hankituksi lihaa — karibun — ymmärräthän... Hänen äänensä sammui,
ikäänkuin haluttomana jatkamaan noin typerää puhetta.
Dick nyökkäsi jälleen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Äänettömänä
puristi hän vanhan miehen kättä ja kääntyi pois.
Mack kohotti kuonoaan. He lähtivät.
Jäätyään yksin kaivautui Sam suurella vaivalla syvälle lumeen,
jonka piti varjella häntä yön kylmyydeltä. Näin aikoi hän maata,
liikkumattomana, kooten varastoon viimeisiä elinvoinkaan. Silloin
tällöin, pitkin väliajoin, hän maisteli säilykelihaa. Kuvaavaa on, että
hän ei vähimmässäkään määrässä surrut kovaa kohtaloaan, ei soimannut
sallimusta siitä, että hänet oli jätetty tänne menehtymään. Ainoa
seikka, jota hän pahoitteli, oli, etteivät hänen voimansa riittäneet
viimeiseen, epätoivoiseen ponnistukseen vihollisen nujertamiseksi.
Kun Dick lähti jatkamaan matkaa, seurasi May-may-gwán häntä. Vasta
melkoisen rupeaman kuluttua Dick suvaitsi kiinnittää häneen huomiota.
Hän kääntyi ja käski tytön lähteä takaisin. May-may-gwán ei totellut.
Dick uudisti tuokion kuluttua vaatimuksensa, tällä kertaa suuttuneena
ja käreällä äänellä. Tyttö ei näyttänyt kuulevankaan. Silloin kohotti
nuori mies nyrkkinsä ja iski häntä, iski lujasti monta kertaa, kunnes
lopulta osui kasvoihin. Ääntä päästämättä tyttö kaatui. Mutta kun Dick
hetken kuluttua katsoi taakseen, oli May-may-gwán taas jalkeilla,
hoippuen eteenpäin hänen jäljissään.
Nuorukainen teki epätoivoisen eleen. Sitten hän vimmaisena kyyristi
hartioitaan, ja lisäsi vauhtiaan.
Hän ei katsonut enää taakseen. Raivosta sihisten syöksyi hän eteenpäin.
Tähän asti oli hänen täytynyt käyttää voimiaan säästeliäästi, oli ollut
pakko tyytyä taivaltamaan niinkuin toinen tahtoi. Nyt oli hänellä
vapaat kädet. Koko päivän hän kiiti eteenpäin, niin että lumi ryöppysi
pilvenä hänen jäljissään. Huikaiseva, hangista heijastuva valo yritti
sokaista hänen näköelimensä, mutta hän oli varovainen, piti silmänsä
melkein ummessa ja antautui Mackin ohjattavaksi. Keskipäivän maissa
jakoi hän muonavaransa kahteen yhtä suureen osaan, joista toisen antoi
koiralle. Illalla oli paastottava. Yönsä viettivät mies ja koira kylki
kyljessä maaten, pysyen siten kutakuinkin lämpiminä. Vasta keskiyön
tienoissa horjui tyttö puoliksi nääntyneenä leiriin.
Seuraavana päivänä teki Dick suorastaan ihmeitä. Hän pyyhälsi eteenpäin
kuin myrskytuuli, lumen pöllytessä kannoilla. Näin oli, ajatteli hän,
taivalta tehtävä, jos mieli voittaa. Näin aikoi hän puskea eteenpäin
kunnes kaatuisi. Tämä oli miehen elämää: taistella niinkauan kuin
jaksoi kättä liikuttaa. Sitä seuraisi miehen kuolema. Surkean kaukana
jälessä, surkean kumaraisena ja uupuneena kamppaili tyttö turhaa
kamppailuaan, pysyen mielipuolen tavoin päähänpiintymässään, että
hänen oli seurattava Dickiä. Hän ei enää jaksanut pysyä pystyssäkään,
tuskinpa saattoi edes hengittää, mutta yhtäkaikki horjui hän eteenpäin
pitkin tuota toiveitten ja synkän epätoivon peloittavaa tietä. Dick
ei välittänyt hänestä vähääkään, tuskin muisti, että koko tyttöä oli
olemassa enempää kuin Sam Boltonia, puita, jokia, kesää ja lauhkeita
tuulia, tai paholaista ja Jumalaakaan.
Miehen silmissä alkoi maisema heilahdella kuin laiva laineilla;
auringot hyppivät hurjassa leikissä, maailma muuttui merkillisen
epätodelliseksi, tummat laikut, lumisokeuden enteet, uiskentelivat
hullunkurisesti sätkytellen avaruudessa. Eläviä olentoja liikkui joka
puolella. Hän ei ylimalkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota,
sillä hän tiesi, mitä ne olivat, mutta kerran hänen äärimmilleen
herkistyneet vaistonsa antoivat merkin: hän varjosti silmiään ja
katsoi tarkkaan — totisesti, kettu! Tapahtui toinen ihme: hän sai sen
ammutuksi. Ja taas jakoi hän koiran kanssa saaliinsa. Tyttö ei saanut
mitään.
Toisen päivän ilta oli käsissä, mutta vielä oli takaa-ajettava
näkymättömissä. Hänen jälkensä olivat kuitenkin jo paljon tuoreemmat.
Ketunliha oli lisännyt nuorukaisen voimia huomattavasti ja hänen
toivehikkuutensakin oli kasvanut. Kuten edellisenä yönä makasi hän
nytkin koiran vieressä. Ja jälleen laahautui tyttö myöhään yöllä heidän
läheisyyteensä.
Pohjatuuli viuhui heidän ylitseen ratki riemullisena. Vielä kerran oli
ihminen voitettu.