Oli päästy maaliskuun alkupäiviin. Sää kävi siedettävämmäksi.
Talvikuukausina oli satanut kovin vähän lunta, sillä kosteus oli
melkein tyyten kadonnut ilmasta, joka tuntui loistavan hauraana ja
läpikuultavana. Päivän kehrä, joka kauan oli piileskellyt muilla
mailla, nousi jälleen taivaalle. Kaukana etelässä kevään lämpimämmät
tuulet jo hyväilivät Kansasin kenttiä. Täällä, kangasmailla,
suli teräspilvi usvaksi, ja lumikin pehmeni auringonpaisteessa.
Matkamiehemme saattoivat jo vaaratta pistää päänsä esiin parkasta,
lämpimistä hengähdyksistä nauttiakseen.
Miehet eivät voineet olla muutosta huomaamatta, ja he tiesivät,
että kevättalven lumisade nyt oli tulossa. Dick oli käynyt melkein
epätoivoisen levottomaksi, hän puski eteenpäin kuin vimmoissaan, tahtoi
välttämättä saavuttaa maalin ennen ladun häviämistä, sillä hän pelkäsi
muuten hukkaavansa voimansa niin tarkkaan, ettei saisikaan tehtäväänsä
suoritetuksi. Hän käsitti erinomaisen hyvin, että intiaani odotti
juuri jotakin sentapaista, hän ymmärsi nyt, miksi tuo kavaltaja oli
uskaltautunut aavikoille. Sam ei lausunut aivoituksiaan julki.
Myöhään muutamana iltana puhkesi odotettu tuisku.
Päivän kuluessa oli usva tihennyt tihenemistään, kunnes vihdoin
äkkiä paksu pilvi laskeutui heidän ylleen. Ja sitten alkoi lumi
tupruta. Suuret, pehmeät hiutaleet leijailivat maata kohden, ensin
harvakseen, sitten sakeammin, peittäen hiljaa laajan lakeuden.
Varovasti ne laskeutuivat alas, kuin irralliset untuvat, pitäen
kristallikäsivarsillaan toisiaan loitolla. Tunnissa sai aavikko kolmen
tuuman paksuisen lumi vaipan. Kuopat ja kolot täyttyivät ja katosivat,
polku kävi epäselväksi.
Dick tunsi, seuratessaan suojakatoksesta käsin lumihiutaleitten
leikkiä, levottomuutensa yhä lisääntyvän. Tuskin koskaan oli hänen
avuttomuutensa tuntunut niin täydelliseltä. Tuo lumisade oli niin
yksinkertainen juttu, mutta miten tehokas — hän ei voinut millään
keinolla estää sitä tekemästä heidän aikomuksiaan tyhjiksi. Sitten
kiintyi koko hänen huomionsa muutamaan lumikengän painalmukseen eräällä
lumen peittämällä vierinkivelä. Hellittämättä tuijotti hän siihen,
seuraten siten lumipyryn edistymistä. Kun hänen mielikuvituksensakaan
ei lopulta kyennyt erottamaan jälkeä ympäristöstä, kohotti hän
katseensa. Koko näkyvissä oleva maailma oli niin valkoinen ja tasainen
ja siloinen. Polusta ei ollut pienintäkään merkkiä jälellä. Katsoipa
sitten itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään, kaikkialla oli yhtä
lakeata, yksitoikkoista. Intiaani oli lopullisestikin kadonnut.
Tuisku taukosi ja pilvien välistä pilkahti valo.
— Lähdetäänpäs liikkeelle, sanoi Sam.
— Liikkeelle, minne? jupisi Dick katkerasti.
Mutta vanhempi mies talutti tyynesti koiraa eteenpäin.
— Muistelehan järveä, jonka rannalla kadotimme Ah-tekin jäljet.
Jalanvahvuinen, kevyt lumipeite ei haittaa mitään. Hei, Mack!
Koira nuuhki hartaasti, upottaen kuononsa untuvaiseen lumeen ja
päristellen sieraimiaan. Sitten se lähti hölkyttämään, kevyesti,
vaivattomasti, seuraten herkän vainunsa avulla punanahan kulkemaa
tietä, osuen oikeaan yhtä suurella helppoudella kuin ajatustenlukija
löytää piilotetun neulan.
Jingoss oli kiihkeänä odottanut lumen tuloa, ja kun hänen toiveensa
täyttyi, pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Hän oli nyt varma siitä,
etteivät takaa-ajajat pystyisi häntä seuraamaan. Tämän vuoksi oli hän
viekoitellut heidät syvemmälle ja syvemmälle erämaahan, odottaen, että
heidän yhteinen vihollisensa peittäisi hänen jälkensä ja viskaisi
etsijäin tielle kieltonsa: tähän asti, mutta ei edemmäksi. Vakuutettuna
siitä, että nyt oli takaa-ajajistaan päässyt, rohkeni hän muuttaa
suuntansa, kääntyen ensin länteen ja sitten lounaiseen.
Oli mahdotonta sanoa, millä hetkellä hänelle selvisi, että häntä
sittenkin seurattiin. Verrattain pian voitiin kuitenkin todeta, että
hän oli käynyt epäröiväksi. Tie mutkitteli oikullisesti kääntyi
tuokioksi etelään, ja teki taas uuden silmukan kuin kaniinin polku.
Lopulta näytti hän tehneen päätöksensä, sillä latu ojentautui jälleen
suoraan pohjolan lohduttomille aavoille.
Hetkellinen masennus häipyi, kun koira näytti selviytyvän tehtävästään,
mutta palasi pian entistä synkempänä, kun sitten havaittiin, että
matkaa nääntymyksen maahan edelleenkin oli jatkettava. Tuokioksi
olivat he antautuneet kuvittelemaan, että intiaani oli saavuttanut
tarkoituksensa, ja että hän kääntyisi takaisin, yrittääkseen pelastaa
henkensä. Mutta nyt näytti siltä, kuin hän ei olisikaan muuttanut
mieltään tai luopunut itsepintaisuudestaan tahi mielettömyydestään.
Hänen viimeinen tekonsa todisti päättäväisyyttä, jota kuolemanpelkokaan
ei voinut järkyttää. Mikäpä tässä auttoi muu, kuin mukautuminen. Heidän
oli vain vahvistettava uskoaan, että jossakin edempänä onnistuttaisiin
pääsemään karibulauman kimppuun. Ja niin he jokaiselta pikku töyräältä
tarkastivat näköalaa, pysyen lapsellisessa kuvittelussaan, että näillä
main oli riistaa.
Lumisateita sattui tämän jälkeen usein. Heidän itsepäistä etenemistään
ne eivät voineet ehkäistä, mutta lumikengät kyllä ränsistyivät, ja
alkoivat painaa entistä enemmän jaloissa. Joku kompastui oksaan ja
kaatui, ja tarvittiin kaikkien kolmen voimat, ennenkuin tuo poloinen
jälleen saatiin jalkeille. Parikymmentä askelta he enää jaksoivat
kulkea lepäämättä; parikymmentä lyhyttä, horjuvaa askelta, jotka
yhtäkaikki olivat yhtä monta penikulmapylvästä heidän taipaleellaan
lopullista uupumista kohti. Jos joku heistä kaatui, makasi hän maassa
kuin riepu, kykenemättä omin avuin kompuroimaan jaloilleen. Päivämatka
oli kutistunut surkean lyhyeksi, surkean vähäpätöiseksi, ja kuitenkin
vähensi tuo mitätön taival päivä päivältä pelottavasti heidän niukkaa
mahdollisuuttaan päästä palaamaan riistamaille. Siitä huolimatta ei
heidän mieliinsä enää juolahtanutkaan jättää takaa-ajoa silleen.
He ehken saattaisivat kuolla, mutta se tapahtuisi tiellä, ja vielä
kuolemassakin ojentuisivat heidän kätensä kohti Pohjolan, vihollisen,
asuinsijaa.
Sitämukaa kuin Dick Herronin voimat vähenivät, kiihtyi hänen
takaa-ajoraivonsa. Hänen solakka vartalonsa oli muuttunut laihaksi
ja kulmikkaaksi, ihon raikas rusotus oli kadonnut, poskista oli
liha hävinnyt jäljettömiin, ja hampaat työntyivät näkyviin, jos hän
hiukankin kiristi huuliaan. Kaikki nämä seikat osoittivat, että hän
oli aivan menehtymisen rajamailla. Mutta milloin asiat vaativat tarmon
ponnistamista äärimmilleen, pystyi hän vieläkin hämmästyttäviin
sisunnäytteisiin. Hän uupui voimattomuudesta, luonnollisesti, mutta
silmänräpäyksessä saattoi hän rautaisen tahtonsa ja tarmonsa avulla
jälleen päästä pystyyn, jatkamaan kaameata takaa-ajoa. Hän auttoi
muita. Hän usutti koiraa parantamaan vauhtia. Mutta tuo tekemällä tehty
joustavuuskin alkoi vähetä, hitaasti, varmasti. Punainen, raju loiste
sammui hänen silmistään; ne muuttivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi;
hartiat retkahtivat kumaraan ja pää nyykähti rinnalle.
Talvi oli mennyt, ja talven pimeys. Kevät lähestyi. Valo, kylmä ja
loistava, tulvahti maailmaan, heijastuen sietämättömän kirkkaana ja
sokaisevana lumesta. Se oli raaka, tuore, suunnaton, eriskummallinen
alkuvalo, täynnä tanssivia peikkoja, liian voimakas pienille,
herkkätuntoisille, aroille ihmisolennoille. Täytyi olla jonkinlainen
Kalihan, voidakseen kestää tuollaista valon suunnatonta paljoutta.
Kaikki näytti siinä laajentuvan pelottavan suureksi. Näköpiiri
siirtyi loputtoman kauas, kadoten lumiusvaan; kangastukset ja oudot
näyt uhkasivat joka puolelta, käyden yhä kammottavammiksi, kunnes ne
äkkiä taas katosivat salaperäisellä tavalla, ja jälelle jäi vain joku
surkastunut pensas, kallionnyppylä tai pilvenvarjo. Taivaalla tanssi
toisinaan kahdeksankin aurinkoa, jotka julkeilla, punaisilla silmillään
tuijottivat näkyjen maassa harhailevia mitättömiä matkamiehiä.
Summaton valo ei kuitenkaan antanut lämpöä. Yhä viipyi ilmassa
pohjolan talven kylmyys. Mutta Pitkän taipaleen tarpojat olivat niin
täydellisesti Pohjolan lumoissa, että tuskat, vaivat, vilu ja nälkä
eivät enää merkinneet mitään. Askel elämästä kuolemaan näytti niin
lyhyeltä ja helpolta.
Heidän ruumiinsa kapinoivat, mutta heidän mieliinsä ei kapinanhenki
päässyt tunkeutumaan. Samalla tavoin kuin he olivat taistelleet
nälkää ja vilua vastaan, taistelivat he nyt harhanäkyjä vastaan, ja
voittivat. Sam veisti puusta kömpelöt »silmälasit», joihin hän viilsi
kapeat rakoset. Tällaisten alkeellisten kojeitten avulla välttyivät
he tulemasta lumisokeiksi. Paleltumisen vaarakin oli suuri ja siksi
he myös ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin pelastuakseen
siitä. Tosin oli pakkanen jo tummentanut ja korventanut heidän
kasvonsa, ja heidän ihonsa oli pahasti halkeillut kylmän kourissa,
mutta he koettivat pelastaa ainakin, mitä pelastettavissa oli. Sam
oli palelluttanut isonvarpaansa, ja välttyäkseen kylmänvihoilta oli
hän viiltänyt siihen aina luuhun asti ulottuvan haavan. Keventääkseen
taakkaansa ja rohkaistakseen mieltään yrittivät he saada jonkinlaista
keskusteluakin käyntiin.
He eivät enää kyenneet syömään pemmikania [pemmikani (engl. pemmican)
= kuivatusta lihasta valmistettu säilyke. — Suom.] sellaisenaan.
He keittivät sen, sekoittivat siihen valjaista leikkaamiaan
nahansuikaleita, ja joivat liemen. Se ei lähimainkaan tyydyttänyt
heidän nälkäänsä, vielä vähemmän se heitä ravitsi, mutta hengissä
he pysyivät, ja se oli pääasia. Tällainen ruoka aikaansai mitä
hirveimpiä kouristuksia vatsassa, mutta mikäpä tuossa auttoi...
Heidän aistinsa olivat jo niin turtuneet, että he vain äärimmäisellä
tahdonponnistuksella saattoivat erottaa jonkun esineen ympäristöstä.
Heillä oli nyt kaksi ajatusta: oli seurattava tietä ja saatava
karibulauma näkyviin. Ajanmittaan heille kuitenkin alkoi selvitä,
että riistaa oli melkein turha toivoa. He olivat kuvitelleet
mahdottomuuksia, mutta kuitenkin tunsivat he pettymystä, kun päivät
kuluivat, eikä ainuttakaan eläintä näkynyt. He noituivat huonoa
onneaan, ja napisivat, kun eivät päässeet käsiksi eläimiin, jotka tällä
hetkellä olivat ehkä kahdentuhannen penikulman päässä heistä. Pohjola
oli kohtuuton piiloittaessaan heiltä riistan. Se ei ollut rehellistä
peliä.
Ja tie! Eivät pystyneet pakkaset enempää kuin nälkä tai harhanäytkään
masentamaan heitä niinkuin se. Alituisesti solui se eteenpäin,
väsymättä, lepäämättä. He näkivät sen ja he näkivät sen suunnan;
siinä kaikki. Lakkaamatta lipui se eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin.
Ja intiaani, joka oli tottunut erämaahan ja tiesi sen tavat, saattoi
väijyskellä heitä heidän tietämättään, hän saattoi jonkun töyrään takaa
nauraa noille muutamille työläille askelille, joista he maksoivat
niin korkean hinnan, hän saattoi ehkä tunnissa helposti kulkea saman
matkan, johon heiltä kului kokonainen päivä. Tuo mahdollisuus muuttui
vähitellen todellisuudeksi heidän mielikuvituksessaan.
Samin liikkeet olivat käyneet haparoiviksi; Dick ei enää ollut täysin
järjissään. Tyttö pysytteli heidän kannoillaan; siinä kaikki, mitä
saattoi huomata, sillä kärsipä hän mitä tuskia hyvänsä, piiloitti hän
ne visusti toisten silmiltä.
Myöhään eräänä iltana keksivät he veriläikän lumessa. Tässä oli Jingoss
siis ollut surmantöissä. Hänelle oli suotu, mitä heiltä oli evätty,
mitä he niin surkeasti tarvitsivat. Pohjola piti Jingossin puolta.
Nyt hänellä oli ruokaa riittämiin, ja ruoka merkitsi voimia, voimat
taas joustavuutta ja nopeutta. Intiaani oli pelastanut henkensä, mutta
riistänyt heiltä viimeisetkin mahdollisuudet. Heidän sitkeä uskonsa,
joka oli auttanut heitä läpäisemään kaikki pohjan perien heidän
tielleen asettamat esteet, perustui yksinomaan epätietoisuuteen. He
eivät olleet tienneet, minkälaisissa oloissa Jingoss taivalta teki.
Nyt häipyivät kaikki heidän toiveensa, yhdellä iskulla. He tiesivät.
Oli päivänselvää, että vihollisella oli nyt monia etuja, joita heiltä
puuttui. Siksi valtasi synkkä masennus heidän mielensä.
He eivät kuitenkaan taipuneet vieläkään. Ravinto heiltä puuttui,
mutta vielä oli tarmon rippeitä jälellä. Nopealla syöksyllä he ehkä
saattaisivat tavoittaa intiaanin. He tajusivat hämärästi, että
voimavarasto ei vielä ollut täysin tyhjä.
Tähdet kimmelsivät kuin kipinät kiilloitetulla teräksellä. Luoteesta
puhalteli Pohjolan talvi viimeisiä hyytäviä hengähdyksiään. Sam Bolton,
jonka harteilla uupumuksen taakka lepäsi raskaana, tunsi uhkauksen,
mutta hän nosti päänsä tuijottaen lasittunein silmin Hiljaisten
seutujen autiuteen.
— Ei vielä! sanoi hän ääneen.