Matkaa kesti yli kuukauden. Ensimäinen viikko meni jotenkuten, mutta
seuraavien kolmen viikon aikana he oppivat tuntemaan sekä nälän että
väsymyksen. Kärsimykset tulivat, ja heidän miehuutensa, uljuutensa
pantiin lopulta kovalle koetukselle.
Nyt oli heidän pakko osoittaa, mitä he olivat miehiään. Oli
luovuttava monesta halusta ja tottumuksesta aivan samoin kuin kuormaa
kevennettäessä oli täytynyt viskata monta tarpeellista esinettä tielle.
Kaikki romu oli hyljätty jo aikoja sitten. Vain tärkein oli jälellä.
Intiaani oli saatava siepatuksi. Siitä ei päässyt mihinkään. Sekä
Samille että Dickille oli henki rakas, ja heitä elähdytti toivo päästä
vielä takaisin ihmisten ilmoille. Senvuoksi he eivät lakanneetkaan
uskomasta, että mahdoton kävisi mahdolliseksi, että neula ilmestyisi
heinäsuovasta, että karibu astuisi näkyviin valkeasta tyhjyydestä.
Heidän asemansa kävi kuitenkin yhä kireämmäksi, ja lopulta oli vaikea
valinta edessä.
— Dick, sanoi Bolton vakavana, meillä on perin vähän kuivattua lihaa
jälellä, jos me nyt käännymme takaisin, selviydymme juuri ja juuri
metsäseuduille. Jos taas jatkamme eteenpäin, on meidän saatava
hankituksi enemmän ruokaa, muuten käy hullusti.
— Tiedän, vastasi Dick.
— No?
Dick tuijotti häntä kummastuneena. — No, mitä? kysyi hän.
— Luovummeko yrityksestä?
— Ettäkö _luopuisimme_? huudahti nuorukainen. Emme tietystikään; mitä
sinä oikein ajattelet?
— Me voisimme ehkä keksiä karibun, tuumi Sam hieman epäröiden; tai ehkä
on Jingossilla enemmän ruokatarpeita kuin hän välttämättä tarvitsee.
Mutta kovin ovat mahdollisuudet huonot.
He pienensivät edelleenkin liha-annoksia. Huikea nälkä teki heille
kaiken maailman tepposet. Se kohisi aivoissa ja lennätti avaruuteen
pieniä, mustia läikkiä, jotka hyppelehtivät raisuina ylös alas.
Aamuisin olivat heidän jäsenensä kauttaaltaan kangistuneet ja lihasten
verryttely merkitsi suorastaan kuolemantuskia. Heillä ei ollut enää
muuta tahtoa kuin päästä eteenpäin, mutta tahtomattaan he näkivät
outoja näkyjä, olentoja lumessa, liikkuvia olentoja, jotka katosivat,
jos hiukan terästi katsettaan.
He alkoivat kompastua olemattomiin esteisiin, toisinaan jopa
kaatuilivatkin. Kaatuminen merkitsi lisäponnistuksia ja ennenkaikkea
ajanhukkaa. Täytyi kohdistaa tarmonsa jalkojen nostelemiseen. Astuminen
ei enää ollut koneellista, jokaista jalan siirtoon tarvittavaa
liikettä oli harkittava. Siinä aihe vielä suurempaan varovaisuuteen ja
keskittymiseen. Dickin jalka turposi jälleen, vielä pelottavammin kuin
kesällä. Hän puski eteenpäin aivan turtana, välittämättä mistään. Hän
käveli, siinä koko hänen olemassaolonsa tarkoitus.
Kun hän joskus myöhemmin palautti mieleensä nämä hetket, muisti hän
tytön kerran lyhyesti sanoneen, että heidän kaikkien oli pian kuoltava,
ja että hänen, May-may-gwánin, olisi ollut parasta kuolla ensinnä.
Ehkä saattaisi hänen liha-annoksensa auttaa miehiä eteenpäin ainakin
jonkin aikaa. Paluuajatuksen — josta ei hellitetty, mutta jota ei
lausuttu julki — syrjäytti hetkeksi toinen, masentavampi kuvitelma: he
pääsivät käsiksi mieheen, jota ajoivat takaa ja kuolisivat toisiinsa
takertuneina, vetäen mukanaan intiaanin vainajien tanhuville. Sam
hylkäsi tuon ajatuksen heti, pian pääsi nuorukainenkin siitä irti,
ja surkea takaa-ajo jatkui jälleen tylsänä tarpomisena eteenpäin,
eteenpäin...
Dick oli toivonut saavansa punanahan pehmitettäväkseen, mutta sekin
toivo alkoi häilyä. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta tuota miestä
kohtaan. Oli ehken tullut arvioitua liian vähäpätöiseksi tämä
Jingoss. Dick ei takaa-ajon alkamisesta lähtien ollut hänestä nähnyt
vilahdustakaan. Oman uupumuksensa nuori mies täysin tunsi ja käsitti,
mutta kukapa intiaanin tiesi? Nuorukaisen itseluottamus väheni
hiukan, mutta päätöksessään hän lujasti pysyi. Takaa-ajoraivo astui
itseluottamuksen tilalle.
Vähäistä myöhemmin oli toinen koira tapettava. Dick havahtui hetkeksi,
muisti Billyn, lemmikkinsä, ja yritti puhua sen puolesta. Sam ei
tahtonut kuulla vihjaustakaan Mackin lopettamisesta. Jälellä oli
vain Claire, rekikoira, tunteellisina ruskeine silmineen ja lempeine
käytöksineen. Mutta kun he sitten aikoivat käydä siihen käsiksi,
tapasivat he sen suojelemassa äskensyntyneitä pentujaan Mackilta
ja Billyltä, jotka silmät verestävinä ja kielet kuolaisista suista
roikkuen vaanivat tilaisuutta hyökätäkseen pentujen kimppuun. Ja tuossa
hirveässä näyssä näki Sam Bolton ensimäisen vilahduksen peloittavan
vihollisensa kasvoista.
Hän ajoi koirat syrjään, tarttui äkkiä pentuihin ja surmasi ne. Näin
pelastettiin Clairen elämä uhraamalla jälkeläiset.
Ei auttanut heitä paljon tämäkään teko. Pian tuli Clairen vuoro
kuitenkin. Sekin ammuttiin ja ahmittiin melkein nahkaa myöten.
Jälleen asettui Dick suojaamaan Billyä, mutta menestyksettä. Sam
antoi määräyksensä sitäkin järkähtämättömämmin, kun hän nyt tunsi
voimiensa vähenevän, ja teroitti lisäksi, että ruuan suhteen oli mitä
suurin säästäväisyys tarpeen. Dick taipui kuten aina ennenkin, heikon
vastarinnan jälkeen. Yhtä asiaa lukuunottamatta oli kaikki hänestä
yhdentekevää. Vähitellen olivat hänen kaikki ajatuksensa ja halunsa
keskittyneet vain yhteen pyrkimykseen. Hän oli muuttunut vihaiseksi
koneeksi. Vanha mies oli kauan kantanut hänen taakkaansa hartioillaan.
Nyt, voimiensa vähetessä, aikoi Sam panna koneensa käyntiin.
Lopulta oli jälellä vain yksi koira, Mack, ryppykuono, lerppakorva.
Se osoittautui vallan suurenmoisen kestäväksi ja kunnolliseksi
vetokoiraksi. Reen se mainiosti jaksoi kiskoa perässään pitkänkin
taipaleen, ja kun aterian aika lähestyi, odotti se kärsivällisenä
niukkaa annostaan, tarkaten myötätuntoisena viisailla ruskeilla
silmillään isäntiensä huolestuneita kasvoja.
Miehet valjastivat itsensäkin reen eteen, Mackia auttaakseen. Tyttö
kulki jäljessä, huolehtien ohjauksesta.
May-may-gwán pysyi ihailtavan uljaana. Hänen kestävyytensä oli aivan
ihmeellinen. Ei valitustakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivalsi
eteenpäin reippaana ja valppaana. Ja kun Dick jääräpäisenä keskitti
kaikki kykynsä yksinomaan matkan tekoon, pyrki tyttö kuten Samkin,
samalla myös keksimään keinoja vaikeuksien helpottamiseksi.
Lopullisen nääntymisen hetki ei kuitenkaan enää voinut olla kaukana.
Heidän voimansa olivat jatkuvasti huvenneet. Dick ehdotti viimeisenkin
koiran tappamista. Ehdotus oli hyvin ymmärrettävissä, sillä reki oli
nyt perin kevyt. Miehet saattoivat kuljettaa sitä yksinkin. Ja jäisipä
sitten koiran ruoka heidän käytettäväkseen.
Sam pudisti päätään, Dick pysyi vaatimuksessaan, vieväpä uhkasikin,
mutta silloin nousi vanhan metsämiehen kiukku kerrankin pinnalle, ja
raivoissaan hän melkein murskasi nuorukaisen, jonka lopultakin oli
alistuttava. Suuttumuksen purkaus uuvutti jo entuudestaan puoliksi
nääntyneen Samin pahanpäiväisesti, ja pian vaipui hän taas tylsään
horteeseen, jaksamatta edes selittää syytä ylitsevuotavaan kiukkuunsa.