He painuivat levollisesti matkaan, ikäänkuin kiirettä ei olisi
luotukaan. Tavalliseen aikaan illalla he leiriytyivät. Dick oli tosin
tunnin ylimääräisen marssin kannalla, vakuuttaen, ettei ainakaan hän
tuntenut mitään väsymystä ja että koiratkin olivat hyvissä voimissa,
mutta Sam ei kuunnellutkaan sillä korvalla.
— Tästä muodostuu vielä pitkä ja kova leikki, sanoi hän. — Meidän ei
ole pakko saada miestämme kiinni tänään enempää kuin huomenna tai
ylihuomennakaan. Ei ole kysymys siitä, oletko sinä väsynyt vai et, tai
ovatko koirat voimissaan tänä iltana; kysymys on: missä kunnossa olet
kuukauden päästä?
— Me emme pystyisi ajamaan häntä takaa niin kauan, huomautti Dick.
— Miksi emme?
— Sataa lunta, ja hukkaamme ladun. Lumituisku ei enää voi olla kaukana.
Ja se peittää tien jalan paksuisen katteen alle.
— Saattaapa niin käydä, myönsi Sam.
— Sitäpaitsi, murisi Dick, on hän kuukauden kuluttua jo oman heimonsa
keskuudessa, ja sittenpä ei ole enää mitään jälkiä seurattavina.
Tämä pani Samin hiukan miettimään, sillä juuri tällainen mahdollisuus
saattoi tehdä kaikki aikomukset tyhjiksi. Jos Jingoss pääsisi
livahtamaan Yläjärven tienoille, voisi hän hyvinkin piilottautua
ojibwain keskuuteen; ja jos punanahat sitten asettuisivat häntä
suojaamaan, ei valkoisten miesten tarvinnut luullakaan enää pääsevänsä
hänen jäljilleen. Niin, _jos kaikki pitäisivät Jingossin puolta_; —
siitäpä olikin kysymys. Hudson’s Bay-komppania oli perustettu monia
vuosia sitten; se oli aina kohdellut intiaaneja kunnollisesti; se
nautti ääretöntä kunnioitusta; se oli erehtymätön. Veriheimolaisuuden
siteet ovat lujat, mutta oli myöskin sangen todennäköistä, että niissä
perhekunnissa, joiden luona Jingossin ehkä oli pakko etsiä suojaa,
olisi jäseniä, joiden uskollisuus Komppaniaa kohtaan oli yhtä suuri
kuin velvollisuudentunne uppo-outoa heimoveljeä kohtaan. Joku ehkä
kavaltaisi Jingossin. Se ei ollut niinkään mahdotonta. Sam Bolton
käsitti myös, että intiaanin täytyi olla siitä täysin tietoinen,
minkä vuoksi hän ei ollut oikein taipuvainen uskomaan, että Jingoss
antautuisi vaaraan. Yksinäisen miehen, jolla on käytettävänään
kolme koiraa, pitäisi muuten helpostikin päästä pakoon kolmelta
takaa-ajajalta, joilla on vain neljä koiraa. Olipa miten tahansa,
lopulta Sam kuitenkin arveli, että kova takaa-ajo oli ainoa mahdollinen
kortti, jonka varaan enää sopi heittäytyä.
Hän ei tietenkään voinut aavistaa, mihin maan kolkkaan intiaani
hänet johdattaisi. Erämaan pelipöytä oli lavea. Hän oli aivan oikein
arvannut, ettei Jingossille tuottaisi mitään erikoista vaikeutta pitää
vastapelaajia tarpeellisen välimatkan päässä. Koillisseutu on avara
alue, tasangot laajat, Kalliovuoret korkeat ja täynnänsä piilopaikkoja
— todennäköisesti suuntaisikin Jingoss kulkunsa kohti länttä. Mutta
lukuisia salasokkeloita tarjosivat myös rannikon korpimetsät —
yhtä hyvin voisi hän valita idänkin. Itse asiassa ei suunta suuria
merkinnyt. Olipa se mikä tahansa, oli seuraaminen juuri yhtä helppoa
tai vaikeata; ja joka tapauksessa oli Samille yhtä tärkeätä saada
riista näkyviinsä ennen lumen sulamista.
Tapansa mukaan intiaani ensin epäröi aikansa ja poikkesi sinne ja
tänne, mutta lopulta suuntasi hän matkansa suoraan pohjoiseen. Viikon
päivät oli Sam siinä uskossa, että tämä oli kepponen, mahdollisesti
yritys päästä jollekin sellaiselle reitille, jonka vain punanahka
tunsi. Mutta sitten alkoi metsä kutistua, aavikot avartua. Heidän
taakseen jäivät kangasseudutkin, ja Pienen Viidakon maa läheni. Vanha
erämies tiesi, että kavaltaja-Jingoss oli päättäväinen ja häikäilemätön
mies. Vähitellen alkoi hän uskoa, että tämän vastapelaajan kanssa
ei ollut leikkimistä. Intiaani oli lyönyt pöytään korkean panoksen:
elämä tai kuolema. Hän oli lisäksi käsittänyt, että tulos riippui
kestävyydestä, ja halveksien puolinaisuuksia oli hän heti julistanut:
yksi kierros ratkaisee! Edellä kulkien suuntasi hän nyt matkan suoraan
talven autiuteen, missä ei ollut muuta riistaa kuin yksi ainoa suuri
karibulauma, jonka laidunmaat olivat niin laajat, että sen tapaaminen
oli suunnilleen yhtä helppoa kuin jonkun määrätyn delfiiniparven
löytäminen seitsemästä merestä.
Niin pian kuin Sam oli päässyt tästä kaikesta selville, kiinnitti hän
Dickin huomion asiaintilaan.
— Olemme kiikissä, sanoi hän. — Mies kuljettaa meidät kangasmaille ja
katoaa.
— Jos voi, täydensi Dick.
— Niin, jos voi, myönsi Sam. Ja hetken kuluttua jatkoi hän, tapansa
mukaan kehitellen ääneen ajatuksiaan:
— Hän luulee, että hänellä on enemmän ruokavaroja kuin meillä. Hän
luulee voivansa uuvuttaa meidät. Mahdollistahan on, ettemme keksi
mitään riistaa. Meidän on pakko tulla toimeen sillä, mitä meillä on.
Hän on luultavasti varustanut itselleen reellisen — kuten mekin — mutta
hänellä on vain yksi suu ruokittavana ja kolme koiraa, kun taas meidän
on muonitettava kolme ihmistä ja neljä nälkäistä hurttaa lisäksi.
— Niin oikein; ja hän on intiaani, vastasi Dick tietoisena rotunsa
ylemmyydestä; tietoisuus, joka usein jo yksinään riittää saamaan
ihmeitä aikaan. — On kerrassaan ikävä juttu, että tyttö on matkassamme,
lisäsi hän tovin kuluttua.
— Niin on, myönsi Sam. Huomattava on, ettei nyt juolahtanut kummankaan
mieleen ehdottaa tytön käännyttämistä takaisin.
Päivittäinen ruoka-annos oli jo rajoitettu mahdollisimman pieneksi,
ja vaikutukset alkoivat tuntua. Pohjolassa vaaditaan kovaa työtä,
runsaasti voimia ja vastustuskykyä, elinvoima tarvitsee ruumista
polttoaineeksi, ja ruumis vuorostaan vaatii ravintoa. On suorastaan
hämmästyttävää nähdä, miten paljon ravintoaineita ruumis voi imeä
itseensä ilman, että ne aikaansaisivat mitään näkyvää vaikutusta.
Ja kun ravinto kielletään, mutta elinvoimaa silti tarvitaan, on
yhtä hämmästyttävää nähdä, miten nopeasti se on imetty tyhjiin.
Matkamiehemme laihtuivat kahdessa päivässä, viikon kuluttua heitä
huimasi, ja vihdoin he olivat aivan upiuupuneita, ja saattoivat sortua
millä hetkellä hyvänsä. Mutta he koettivat huolellisesti lykätä tätä
hetkeä.
Sen tajusi Sam Bolton. Hän ei ainoastaan tehnyt ruumiillista työtä,
hän kärsi vielä sieluntuskat lisäksi. Hänellä oli samanlainen asema
ja vastuu kuin perämiehellä ankarassa tuulessa; pieninkin merkki
oli otettava huomioon, ja luonnonvoimia oli hyväksi käytettävä niin
taiten, että onnettomuudet välttyivät. Vain tasaisen luonteensa avulla
selviytyi hän niistä huolista, joita äkkinäiset vauhdin kiihdyttämiset
ja toiselta puolen loputtomat toimettomuuden tunnit tuottivat. Lisäksi
piti hillitä Dickiä. Mutta toisaalta piti hän tarkkaa huolta siitä,
ettei turhanpäiten hukattu ainoatakaan sekuntia. Käyttäen hyväkseen
kaikkia keinoja, joita pitkäaikainen erämiehen kokemus tai luontainen
äly toi mieleen, pyrki hän parhaan taitonsa mukaan ratkaisemaan
vaikeata kysymystä: miten saavutettaisiin äärimmäisen suuri nopeus
mahdollisimman pienellä voimankulutuksella.
Tavallinen päivämatka oli kaksi- tai kolmekymmentä penikulmaa. Sam
lisäsi siihen vielä viisi, ehkä kymmenen ylimääräistä. Hän repi ne
irti väkisin. Hänen luja tahtonsa loi tarvittavat voimat tyhjästä.
Hermojännitys laihdutti hänet, ja uupumus kurtisti hänen kasvonsa,
mutta hän ei hellittänyt hetkeksikään.
Aluksi näyttivät kaikki edut olevan intiaanin puolella. Hänellä oli
suhteellisesti enemmän muonavaroja ja keveämpi kuormitus, ja jos
yhteentörmäys sattuisi, oli hänen asemansakin edullisempi. Mitä
vastustajiin tulee, oli heidän ainoa mainittava etunsa itsepintainen
anglosaksilainen sisu.
Mikään suoranainen taistelu ei punanahan puolelta voinut tulla
kysymykseenkään. Hänellä oli vain jotakuinkin tehoton, yksipiippuinen,
suustaladattava kivääri. Väijyksiin asettumalla voisi hän mahdollisesti
tappaa toisen takaa-ajajistaan, mutta senjälkeen hän ehdottomasti
joutuisi toisen vangiksi. Yöllä hän ei voisi heitä lähestyä koirien
vuoksi. Hänen valjakkonsa oli voimakkaampi, mutta on huomattava,
että hänen oli pakko avata tietä, kun taas jälestätulijat saivat
käyttää valmista latua hyväkseen. Ja vielä: jos hän tapaisikin riistaa
matkallaan, niin oli aivan sattuman varassa, pääsisikö hän siihen
käsiksi vai eikö, sillä hän oli yksin, eikä niinollen voinut jättää
valjakkoa pitkäksi aikaa, Lopuksi muodostuisi hänen nopea vauhtinsakin
hänelle kohtalokkaaksi, sillä kiire houkutteli joka päivä ylittämään
voimia.
Ensi hädässä valkoiset miehet eivät tulleet ajatelleeksi kaikkea tätä,
mutta kun tilanne heille lopulta täysin selvisi, saivat he lisää
rohkeutta. Innostus häipyi kuitenkin taas pian lakeuden loputtomassa
yksitoikkoisuudessa. He kulkivat raskain askelin eteenpäin,
ajattelematta muuta kuin päivän taipaleen pituutta. He uurastivat
uupuneina, katse luotuna latuun, jota seurasivat ja joka tuntui
johtavan ylös Pohjantähteen. He kiitivät eteenpäin kuin susia pakenevat
hirvet, suoraan, hellittämättä.
Tiheää metsäkasvullisuutta seurasivat aikanaan matalat kuusikot ja
poppeliviidat; nämä taas muuttuivat puistonkaltaisiksi mäntymäiksi. Ja
sitten saavuttiin Pienen Viidakon maahan, kunnes lopulta päädyttiin
varsinaisen Pohjolan valkeaan autiuteen, missä puut ovat kääpiömäisiä
ja etäisyydet suunnattomia; missä elävät olennot kutistuvat
pieniksi, tummiksi pisteiksi äärettömällä valkoisella lakeudella,
missä revontulet räiskyvät ja paukkuvat ja uhkaavat kuin mahtavat
vihamieliset henget.
Kuljettiin kohti yksinkertaistumista ja yhtenäistymistä.
Monivivahteinen kesä vaihtui vaatimattomaksi syksyksi, syksy talveksi;
pian hukkasi talvi viimeisetkin eroavaisuudet; pensaat, puut, mäet,
laaksot, virrat ja elävät olennot. Kaikki katosi; kukkulat alenivat
Pohjolan aukeiksi lakeuksiksi, harvalukuiset eläimet lainasivat värinsä
ympäristöltään. Riekko muuttui lumen väriseksi — samoin kettu, kärppä.
Ne liikkuivat joko näkymättöminä tai aaveitten kaltaisina.
Vähitellen tuollainen kutistuminen yhdessä liikarasituksen ja nälän
kanssa pani matkamiesten ajatukset kiertämään samaa rataa. Sisäinen
maailma tuntui olevan saman yksinkertaistumisen lain alainen kuin
ulkomaailma. Eroavaisuudet katosivat. Olemassa oli vain valkoinen
äärettömyys, tie, he itse. Vain he keskenään saattoivat vaikuttaa
toisiinsa. Heidän ulkopuolellaan ei reaktiota ollut.
Valkeassa autiudessa ei ollut ravintoa löydettävissä; heidän
ravintonsa oli kutistunut mitättömiin; tie vei heidät lakeuksille,
mistä ei ravintoa saanut. Tämä oli se rata, jota heidän ajatuksensa
itsepintaisesti kiersivät, päivästä päivään.
Yön saapuessa kaatoi väsymys heidät hangelle, mutta piittaamatta
hituistakaan matkamiesten uupumuksesta jatkoi Tie matkaansa, soluen
eteenpäin, yhä vain eteenpäin kohti tuntematonta päämääräänsä
pohjoisessa. Vihdoin muuttui heidän oma päämaalinsa utuiseksi,
unentapaiseksi — pääasiaksi jäi tien seuraaminen. He unohtivat,
että mies oli tien avannut, ja jos heidän mieliinsä hetkeksi
juolahti, ettei latu itsestään synny, kangasti sen synnyttäjä heidän
mielikuvituksessaan salaperäisenä, yli-inhimillisenä voimana, tuulen
tai pakkasen tai äärettömän erämaan kaltaisena. Tuskinpa he enää
pystyivät tuntemaan nälkääkään tai väsymystä. Pohjoisessa odotti heitä
nääntyminen, nääntyminen, jota he päivä päivältä lähestyivät. Heihin
oli pinttynyt luja usko, ettei edelläkävijä, Tie, kajoaisi mihinkään
aineelliseen, että se etsi ravintonsa ympäristöstään, jollakin
salaperäisellä, käsittämättömällä tavalla. Tie oli vain ennalta
määrätty johdattamaan heitä eteenpäin, yhä kauemma, siksi kunnes he
kuolisivat, ja vasta heidän menehdyttyään olisi tien synnyttäjän
tehtävä suoritettu, tien synnyttäjän, joka ei ollut Jingoss, Kärppä,
kavaltaja, mies, jolla oli ruumis ja järki, vaan revontulten kaltainen
olento, näiden kauhistavien seutujen ruumiillistuma, Pohjolan vihainen
renki.
Täällä asui hiljaisuus. Meri laulaa hiljaisimpinakin öinä, metsässäkin
soivat sadat äänet sen vaietessa, mutta täällä vallitsi täydellinen,
peloittava, tukahduttava äänettömyys. Teki mieli huutaa, huutaa kurkun
täydeltä, jotta ei kadottaisi järkeään tuossa tyhjyydessä, ja kuitenkin
— jo kuiskaus tuntui pyhyydenloukkaukselta, josta saattoi seurata
ankara rangaistus..
Ensin tuntui maailma muuttuvan mittasuhteiltaan aina suuremmaksi ja
suuremmaksi, kunnes se äkkiä jälleen kutistui tavalliseen kokoonsa,
matkamiesten käydessä mitättömän pieniksi. Heistä tuntui kuin olisivat
he muuttuneet pieniksi mustiksi hyönteisiksi, jotka vaivalloisesti
ryömivät eteenpäin pitkin tietä, joka tällaisille taivaltajille oli
suhteettoman pitkä.
He söivät yksinomaan säilykelihaa. Sitä oli vielä jälellä sievoinen
määrä, mutta koirien ruokavarat olivat jo supistuneet kovin
vähiin. Ja kuitenkin oli tärkeätä, että juuri koiravaljakko sai
tarpeeksi syötävää. Monasti poikkesivat Sam ja Dick päivän kuluessa
neljännespenikulman verran tiestä sivuun, toivoen yllättävänsä jonkun
ruuaksi kelpaavan eläimen, mutta useimmiten huonolla onnella. Joskus
saivat he ketun, toisinaan portimon, siinä kaikki. Nämä säästettiin
visusti koirille. Kolmasti päivässä keittivät he teetä, syöden samalla
pienen lihakimpaleen kukin. Tämä ravinto ei suinkaan vastannut sitä
määrää, jota heidän ruumiinsa vaativat, ja toisinaan tuntui se
kuvottavan vastenmieliseltä, mutta kuitenkin kaikitenkin piti se heidät
hengissä. Ja lopultakin tämä oli pääasia. Ruuanpuute näivetti heidät
ajanmittaan surkean laihoiksi ja voimattomiksi, mutta henki oli lujassa.
He tekivät parhaansa, mutta siitä huolimatta eläinten muona väheni
vähenemistään. Oli vain yksi keino jälellä. Reki oli jo käynyt niin
paljon kevyemmäksi, että kolme koiraa hyvinkin riitti sen vetämiseen.
He tappoivat Wolfin, äreän ja typerän susikoiran, pannen tallelle
jokaikisen murun, vieläpä sisälmyksetkin, jotka pakkasessa heti
kohmettuivat kovaksi möhkäleeksi. Muiden koirien annos supistettiin
puoleen, mikä nipin napin riitti pitämään ne hengissä ja jalkeilla.
Nälkä teki ne haluttomiksi ja masentuneiksi. Varsinkin Claire, nuori
rekikoira, ahmatti, joka vielä oli kasvuiässä, löntysti eteenpäin kovin
surkeana haikeasti vikisten ja lunta nuuhkien.