Päivää paria myöhemmin joutui Dick peloittavan _mal de raquetten_
kynsiin, taudin, joka aikaansaa sietämättömiä tuskia polven alapuolella
olevissa säärilihaksissa, ja joka pani hänet kouristuneena kietoutumaan
huopiin. Tämä oli suoranainen seuraus hänen pitkäaikaisesta
toimettomuudestaan. Varovaisimmatkin liikkeet aiheuttivat kovia
kärsimyksiä, mutta kuitenkin pyrki hän, pohjolan ankaraa lakia
noudattaen, eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin kykeni. Pieninkin
polven taivutus aiheutti viiltävää kipua nivusissa, aivan kuin olisi
niitä raastettu veitsellä; nilkkaan jos nojasi, rääkkäsi tuska pohkeita
ja repi jänteitä, kunnes vihdoin jalka tuntui miltei irtaantuvan
ruumiista. Illalla oli mies kuolemanväsynyt ja vaipui pakostakin uneen,
mutta levottomana hän sitten tuntikausia vääntelehti tuskissaan,
valitti ja voihki, mutisten hourailevan käsittämättömiä sanoja.
Välistä riisui hän tulen ääressä jalkineensa, ja Sam sai silloin sitoa
halaistun lastan särkevien lihasten päälle. Tämä keino oli opittu
intiaaneilta ja se vähän auttoi. Mitä kouristuksiin tulee, saivat ne
vapaasti temmeltää miten halusivat. Matka oli jo ehtinyt lyhentyä
tuntuvasti, kun nuorukainen vihdoin alkoi osittain toipua, mutta
vaikka sitten pahin olikin ohi, palautuivat tuskat vielä monta kertaa,
varsinkin pitkien marssien jälkeen.
Lähipitäen kymmenen viikkoa taivalsi matkue Kabinikágamin seutuja.
Toisinaan suorittivat he pitkiä päivämatkoja; joskus tekivät leirin,
saadakseen metsästää jonkun päivän; välistä taas pohjan perien ankarat
myrskyt ajoivat heidät suojaan, ja hautasivat kaameasti ulvoen heidät
lumeen. Tuulikin teki heille vastarintaa. Ensin se ei suuresti
haitannut, mutta ajanmittaan se uuvutti heidät pahanpäiväisesti.
Lumirakeet pistelivät lakkaamatta heidän kasvojaan, märät silmäripset
kiusasivat heitä alituisesti, yötä päivää painoi vastarinta. Outojen
äänten humina soi keskeytymättä heidän korvissaan, hämmentäen heidän
aistinsa niin, että esim. välimatkan arvioiminen kävi kovin työlääksi.
Ja tuulen mukana tuli levottomuus, joka tarttui miehiin, koiriin ja
metsän eläimiinkin. Se raateli hermoja, uuvutti. Eikä se kuitenkaan
ollut suurimpia niistä lukemattomista vastuksista, joita Pohjola heidän
tielleen asetti.
Päivätkin alkoivat lyhetä. Aurinko sukelsi esiin näköpiiristä, jossakin
kaukana etelän suunnalla, solahtaakseen tuokion kuluttua takaisin,
ikäänkuin olisi joku tempaissut sitä näkymättömästä nyöristä. Vähän
aikaa se pilkisteli puitten lomitse, mutta suurta iloa ei siitä ollut,
lämpöä ei senkään vertaa. Aikaisin, ehtoopuolelle käännyttäessä, se
jo laski, heittäen hangille pitkiä, verenkarvaisia varjoja, jotka
vähitellen hyytyivät harmaiksi. Ja auringon tilalle kohosi taivaalle
kuu, etäisenä ja viluisena, kuolleena kuin valkoinen maailma, jota se
korkeudestaan katseli.
Ankarassa pakkasessa paukahtelivat puut lakkaamatta. Kylmyys oli jo
aikoja sitten avaruudesta puristanut viimeisetkin kosteuden pisarat.
Ilma oli kirkas, kova kuin jää, loistava kuin tähdet. Kuu, tähdet, maa
ja koko taivas kimmelsivät kuin kiilloitettu teräs. Lumi peitti tienoon
paksuna katteena. Idässä hulmusi huurre kuin savupilvi. Leirituli ei
jaksanut sulattaa nietoksia kauempaa kuin parin askeleen päästä.
Ja kuitenkin pelasti tuli yksin nämä ihmiset joutumasta vihollisen
uhreiksi. Jos Sam hetkeksi kumartui korjaamaan lumikenkänsä hihnaa,
tuntui pystyyn ojentuminen tukalalta — kylmyys oli jo ehtinyt kangistaa
jäseniä. Ellei Dick, riisuttuaan lapasensa saadakseen piippuunsa tulta,
onnistunut sytyttämään tupakkaa heti ensi yrityksellä, oli hänen heti
jälleen kiskottava kinnas kouraan ja hierottava sormiaan lujasti, ja
vasta senjälkeen yritettävä uudelleen; muuten paleltuivat hyppyset
auttamatta. Oli liikuttava, alituisesti liikuttava, jos mieli estää
verta jäätymästä suonissa näinä muutamina kylmimpinä päivinä, kunnes
jälleen voitiin pystyttää leiri ja rakentaa nuotio, joiden turvissa
saattoi taistella valkoista kuolemaa vastaan.
Tämä oli henkien maa. Lukuunottamatta muutamia hetkiä keskipäivän
aikaan, saivat matkamiehemme taivaltaa pimeän maailman synkeydessä,
varjojen valtakunnassa. Pitkää hämärää seurasi pitkä yö hohtavine
tähtineen, kuolleine kuineen, yliluonnollisine revontulineen
Askensataneessa lumessa näkyi eläinten jälkiä, mutta elävää olentoa
ei näkynyt missään. Vain riekon helmisilmä heitä tirkisteli, linnun
valkean höyhenpeitteen kadotessa ympäröivään lumeen. Vikkelästä
kärpästä ei voinut eroittaa muuta kuin mustan hännänhuipun.
Suuremmatkin eläimet, kuten karibu ja hirvi, olivat joko käyneet
likaisen harmaiksi tai aivan huurteen peittämiksi. Oli melkein
ällistyttävää havaita, että veri saattoi vuotaa punaisena näistä
aaveolennoista, että niiden liha oli kiinteätä, joustavaa. Tuikea
luoteinen oli silannut puunrunkojen toisen puolen lumella, jonka alta
tummat kaarnaläikät tuijottivat salaperäisinä ohikulkevia. Koko suuren,
valkoisen hiljaisuuden maassa oli kapea rekijono, joka hellittämättä
yhä samosi eteenpäin, ainoa kiinteä, eittämätön todellisuus.
Valkea autius, mitättömyyden ja kykenemättömyyden tunne, hämärä, pureva
kylmyys, loistava yö, epätodellisuus, kummat näyt, haamut samantapaiset
kuin ne, jotka ympäröivät Aineiaan, ja vihdoin raskas, ääretön
hiljaisuus — siinä kaikki ne matkavaikutelmat, jotka Pohjola tarjosi
erämiehelle marraskuun puolivälistä aina tammikuun loppupuolelle.
Tänä ajanjaksona ei matkaajalle suoda ainuttakaan viihtyisää
lepohetkeä. Päivän työtä seuraavat yön puistatukset. Uupumus tuo unen,
aamun kirvelevä kylmyys siitä herättää. Ainoana ravintona olivat
liha, tee ja säilykkeet. Päivän rasitusten ja yön vilun lisänä oli
ainainen huoli: ilmestyisikö riistaa vai eikö? Alakuloisuuden syitä oli
paljon. Välistä, juuri kun taivaltajat arvelivat saavansa suoritetuksi
oikein aimo päivämatkan, joutuivat he yhtäkkiä kiskomaan rekeä kaiken
maailman esteiden yli. Silloin tavallisesti myöskin Wolf pahantuulisena
teki tenän. Uusi vastus; jo pelkkä kulkeminen otti koville — nyt
piti riittää tarmoa vielä vaikeasti ohjattavan koiravaljakonkin
paimentamiseen. Ja milloin, kuten usein tapahtui, harmaa susilauma
sivuutti heidät niin läheltä, että koirat vainusivat sen, yltyi niiden
kiukku aivan hurjaksi. Tämän tästäkin piti Samin melkein väkisin
hillitä Dickiä, joka uhkasi iskeä ruoskanvarren poikki Wolfin päähän.
Päivät kuluivat ilman että he kertaakaan olisivat kohdanneet
ihmisolentoa matkansa varrella. Poiketen hieman suunnastaan tarkastivat
he kuin sivumennen kolme Kabinikágamin neljästä metsästyspiiristä.
Samin neuvon mukaan varoivat he näyttäytymästä metsästäjille. Hän
huomautti aivan oikein, ettei kukaan tervejärkinen mies antautunut
etsimään talviasemapaikkoja tähän aikaan vuodesta, ja muulla tavoin
he tuskin voisivat selittää syyn tänne tuloonsa, elleivät kerrassaan
tahtoneet ilmaista totuutta. Merkeistä oli perin helppo päätellä,
montako miestä kussakin piirissä oli, ja sitten oli yhtä helppo,
metsästäjien käydessä ansoillaan, jostakin väijymäpaikasta päästä
selville heidän henkilöllisyydestään. Parasta oli tällöin kiivetä
puuhun, jotta punanahkojen koirat eivät päässeet jälille. Tietenkin
saattoi joku riistanpyytäjä löytää jäljetkin, mutta nähdessään ne
otaksuisi hän melko varmasti joittenkin intiaanien olleen tästä
matkalla länteen. Dick teki siten monta retkeä, vaaniskellen milloin
mistäkin puusta ohikulkijoita. Sillävälin taas Sam ja tyttö saalistivat
jollakin toisella taholla muonavarastoa kartuttaakseen. Tällä tavoin
pyyhittiin näiden piirien asujamet vähitellen luettelosta. Jingoss ei
ollut heidän joukossaan. Jälellä oli enää yksi piiri, nim. pohjoisin.
Ellei miestä sieltä löytyisi, ei jäänyt muu neuvoksi, kuin palata
takaisin samaa vaivalloista tiet$, jota he olivat tänne tulleet,
Kabinikágamia ylös, ohi putouksen, missä Dick oli itsensä loukannut,
alas Mattawishguiaa ja poikki Missináibien, jonka varrelta he
olivat matkansa aloittaneet, kauas Nipissingin tienoille. Muutamana
lepohetkenä he keskustelivat tästä mahdollisuudesta. Dick sanoi:
— Meidän on palattava samaan suuntaan, jota olemme tulleet. Parasta
taitaisi olla lähteä Brunswick Houseen ja varustautua siellä uudelleen.
Sinne on vain viikon matka Missináibiesta. — Joku ajatusyhtymä pani
hänet jatkamaan: — Ihmettelenpä, onko cree-ystävillä ollut hauskaa.
Jokohan he ovat kopauttaneet ystäväämme Ah-tekia, chippewaa, päähän? Se
poika oli hiukan ikävä vieras.
— Sinun lykkysi, jos niin on käynyt, sanoi Sam. — Sinun vuoksesi hän
siihen vaaraan on antautunut.
Dick nosteli hartioitaan ja naurahti.
— Niinpä niin, arveli vanha metsästäjä, intiaani ei unohda koskaan,
ei myös koskaan jätä kostamatta. Luulet ehkä hänen unohtaneen, mutta
voit olla varma siitä, että hän vain odottaa hetkeään. — Kun he
olivat onnistuneet löytämään suojaisen levähdyspaikan erään töyrään
kupeella, ja kun keskipäivän aurinkokin sattui juuri paistamaan,
antautui Sam kertomaan jutun toisensa jälkeen, kuvaten intiaanin
hellittäniättömyyttä, milloin velan suoritus on kysymyksessä, olipa tuo
sitten kiitollisuudenvelka tai kosto jostakin kärsitystä vääryydestä. —
He matkustavat vaikka tuhannen penikulmaa päästäkseen kuitiksi, kehui
hän. — He päästävät käsistään vaikka kuinka kannattavan homman, jos
vain arvelevat saavansa tilaisuuden tappaa. Jonakin päivänä, poikaseni,
hyökkää tuo pukari sinun kimppuusi. Kuinkas silloin käy?
— Eipä hätää, jutteli Dick. — Kyllä minä hänet käsittelen. Ehkä
minä olen paremmin varustettu kuin hän, vaikka tavattaisiin jo ensi
tienmutkan takana.
— Mene tiedä, kuinka siinä kävisi, mutisi Sam, mutta olen minä
pahemmistakin tilanteista selviytynyt.
Hieman pilkallisen näköisenä irroitti Dick puukkonsa. Mutta Sam oli
äkkiä käynyt vakavaksi.
— Olen vähän taikauskoinen tuollaisissa asioissa, virkkoi hän
puolittain arasti. — Me ajamme takaa chippewa-intiaania; mies, josta
olemme puhuneet, on myöskin chippewa-intiaani. Se merkitsee jotakin.
— Enpä arvaa aivoituksiasi, sanoi Dick.
— Niin, en tiedä, lausui Sam, mutta minulla on pikkuinen aavistus,
ettei meidän sittenkään tarvitse lähteä Nipissingiin. — Hän tuijotti
etäisyyteen, silmiään siristäen mitään näkemättä.
— Toivokaamme, että aavistuksesi toteutuu, hymähti Dick. — No, us
matkaan!
He lähtivät liikkeelle, mutta kuljettuaan tuskin kymmentä askelta
pysähtyi Sam, joka asteli edellä, yhtäkkiä.
— Mitäs tuosta arvelet? kysyi hän.
Tien poikki lojui kaatunut puunrunko. Se oli kokonaan sileän, valkoisen
lumen peitossa; vain yhdessä kohdassa oli lumikatteessa vähäinen
syvennys.
— Niin, mitä tuosta arvelet? uteli Sam uudelleen.
— Mistä?
Sam osoitti syvennystä lumessa.