Pohjolan hyytävän kylmän, tähtikirkkaan aamun autiudessa kuormasivat
kolme eränkävijäämme rekensä ja valjastivat koiransa. Nahka oli
pakkasessa kohmettunut jäykäksi ja koirat näyttivät levottomilta.
Solmun sitominen tuntui melkein mahdottomalta. Pistävä kipu kihelmöi
sormissa, kipu, joka syöpyi yhä syvemmälle, kunnes se kosketti
paljaita, ärtyneitä hermoja. Jokainen jäykkä, kömpelö liike merkitsi
uutta tuskaa. Aika ajoin piti paukutella käsiä yhteen, etteivät ne
paleltuisi. Mutta hetkistä myöhemmin pakotti jo uusi punainen kidutus
sormenpäitä. He häärivät äänettöminä, nuo kolme, liikkuen nopeasti,
tietoisina siitä, että tämä kärsimysten hetki toistuisi joka ainut
aamu koko pitkän talvimatkan ajan. Tällä tavoin tervehtisi Pohjola
heitä joka päivä, kättä lyödessään julmasti puristaen heidän sormiaan
ikäänkuin niiden voimia koetellakseen.
Varusteitten ja huopakääröjen yli vedettiin nahkapeite, joka
pauloitettiin reen syrjiin. Viimeiset vastahakoiset solmut solmittiin.
Billy vilkaisi isäntiinsä, ja käsittäessään, että kaikki oli kunnossa,
nousi se jaloilleen. Dick sovitti taitavasti jalkansa lumikenkiin ja
Sam, joka jo odotti lähtövalmiina, viuhautti lujaa ruoskaansa. Tyttö
tarttui tanakasti reen ohjaustankoon.
— Us, us matkaan! usutti Sam.
Koirat painautuivat eteenpäin hihnoja vasten, reki irtaantui ja lähti
liikkeelle.
Ensin oli kummulta päästävä alas jokiäyräälle. Dick ja May-may-gwán
tarrautuivat lujasti reen laitoihin, Samin taitavasti ja ketterästi
ohjatessa koirajonoa. Reki heilahti hiukan penkereen syrjällä ja
suhahti sitten alas rannalle. Miehet riippuivat perässä, koirien
syöksyessä päistikkaa eteenpäin. Sakea lumipilvi pöllähti ilmoille ja
joen tasaiselle, valkealle jääpeitteelle ilmestyi kahdeksan tummaa
täplää: Pitkän taipaleen tarpojat olivat aloittaneet matkansa.
Dick ravisteli itseään ja kahlasi koirien luo.
— Us! Us! kiihdytti Sam menoa.
Dick polskutti tasaisesti eteenpäin pehmeässä lumessa, laskien
koko ruumiinsa painon vuoroin kummallekin jalalle. Hän liikutteli
lumikenkiään osaavasti ja eteni hyvää kyytiä huolimatta siitä, että
joka askeleella upposi syvälle untuvanpehmeisiin nietoksiin. Tällä
tavoin aukaisi ja tasoitti hän tien koirille, jotka hölkyttivät
jälestä, kuonot alhaalla ja leuat lerpallaan. Sam ylläpiti vauhtia
ja järjestystä koirajonossa kahdella pitkäsiimaisella piiskalla, ja
May-may-gwán ohjasi rekeä.
Talvisen aamun kuolleessa hiljaisuudessa liikkui pieni matkue kuin
kumma haamujono. Outo, himmeä loiste, joka tällä hetkellä näytti
heijastuvan lumesta, riitti vain heikosti valaisemaan valkean aavan
poikki pyrkiviä matkamiehiä. Tietä aukova mies, joka kumarassa
ponnisteli eteenpäin, ruumiin heilahtaessa säännöllisesti kuin kellon
heiluri; susien näköiset koirat, jotka vaivattomasti lönkyttivät
perässä, niiden ammottavat kidat ja lunta viistävät, roikkuvat kielet;
vieressä tarpova mies, reen matala, musta muoto, ja sen jälessä
taivaltava olento kuvastuivat kaikki epämääräisinä, tummina varjoina
vaaleampaa taustaa vasten.
Oudoilta tuntuivat heikot äänetkin. Lumikenkien unelias _trunts,
runts, runts_, elävien olentojen hengitys, ja reen jalasten kitinä
kantautuivat korviin utuisina ja sekavina. Miten kummasti ne
erosivatkaan talviaamun äänettömyydestä...
Dickistä alkoi tuntua lämpimältä, kun hän kymmenisen minuuttia oli
kiivaasti puskenut tietä toisille. Sormet lakkasivat kapinoimasta.
Jokainen hengähdys hulmahti höyrynä ilmaan, ja muuttui heti huurteeksi.
Hän vapautti päänsä huppukauluksesta käsittäessään, että höyryävä
hengitys piankin jäädyttäisi nahan, joka sitten paleltaisi kasvoja.
Liikkuessaan kiivaasti ei hän tuntenut mitään kylmyyttä. Tuokion
kuluttua olivat hänen kulmakarvansa ja silmäripsensä jo aivan
huurteessa ja vähitellen tunkeutui hiki läpi puvun, joka kangistui ja
kävi valkoiseksi, niin että hän aamun kääntyessä päiväksi yhä enemmän
alkoi muistuttaa suurta, valkoturkkista eläintä.
Aukealla joella oli kulku verrattain helppoa. Ohjaushihnaa tuskin
tarvittiinkaan, ei ainakaan usein. Kun piti väistää jotakin railoa tai
kuoppaa, luikkasi Sam varoituksen Billylle, johtajakoiralle:
— Hooi, Billy!
Ja siinä silmänräpäyksessä kääntyi Billy oikealle. Tai:
— _Chac_, Billy!
Ja Billy törmäsi vasemmalle, välttääkseen viuhuvaa ruoskaa, joka muuten
olisi muistuttanut siitä, että isäntää oli toteltava.
Kun Billy kääntyi, kääntyivät muutkin koirat. Claire, joka oli kestävä
ja älykäs, palveli varsinaisena vetokoirana. Milloin kääntyminen ei
ottanut oikein onnistuakseen, tempaisi Claire kiukkuisesti reen nokkaa
sivuun. Myöhemmin, kun päästäisiin metsiin, missä kulku oli paljon
vaikeampaa, joutuisi koirien älykin kovemmalle koetukselle.
Jo koitti päivä. Harmaa maailma kirkastui äkkiä. Ohut pakkasusma,
joka tähän asti oli ollut näkymättömissä, loihti näinä muutamina
valoisina hetkinä esiin kummia harhanäkyjä. Miljoonat jääprismat
syttyivät palamaan, säteiden niihin taittuessa. Joka suunnalla huikaisi
silmiä lukemattomien jalokivien säihky. Ja avaruudessa läikähteli
hienolta, hataralta harsolta näyttävä, rusottava, savunkarvainen,
sahraminkeltainen auer.
Matkamiesten mieliala kohosi auringon kera, kuten Pitkällä taipaleella
aina. Dick pidensi askeleitaan, koirat painuivat hihnoja vasten, Sam
suoristi hartioitaan, tyttö heilautti kahta reippaammin ohjaushihnaa.
Nyt oli kaikki lämmintä, valoisaa ja kaunista. Tähän aikaan päivästä ei
vielä väsyttänyt, ja ensi harmeistahan oli jo päästy.
Mutta vähäistä myöhemmin Dick sai tarpeekseen. Koiratkin pysähtyivät.
Oli lepohetken aika.
Kymmenisen minuuttia siinä puhallettiin ja sitten Sam kävi matkueen
etunenään, Dickin ottaessa ruoskan hoitoonsa. Nuorukaisen lihakset,
jotka sairauden aikana olivat päässeet veltostumaan, särkivät julmasti.
Varsinkin nivuset ja säärilihakset tuntuivat nopeasti rasittuvan.
Dick oli oikein iloinen saadessaan taas astella valmiiksi tallattua
tietä.
Aurinko kellotteli yhä taivaanrannalla, mutta kylmyyttä se ei pystynyt
karkoittamaan. Niinkauan kuin matkaajamme olivat kiivaassa liikkeessä,
pysyivät he miten kuten lämpiminä, mutta heti kun pysähdyttiin,
vaikka vain tuokioksikin, värisytti heitä vihainen vilu. Ja upottavat
nietokset vaikeuttivat nekin kulkua — aluksi vähän, mutta lopulta yhä
enemmän ja enemmän. Askeleet alkoivat tuntua raskailta. Eränkävijäin
polkumylly oli muuttanut vain näköään, itsepintainen kärsivällisyys oli
jälleen tarpeen.
Puolipäivän maissa he pysähtyivät suojaisessa metsässä. Koirat
ankkuroitiin perin yksinkertaisella tempulla: reki vain väännettiin
kyljelleen. Kuivista kuusen ja männyn oksista rakennettiin vähäinen
nuotio, sulatettiin ykskaks lunta kattilassa ja käden käänteessä
saatiin teevesi kiehumaan. Syötiin liekeissä käristettyä karibunpaistia
ja juotiin palan paineeksi höyryävää teetä. Ja seuraavassa hetkessä
oltiin jälleen matkaa jatkamassa.
Ystäviemme Innostus ja touhukkuus oli jo tipotiessään. Aurinkokin
painui aina alemmaksi.
Kaikki tuntui väsyvän, uupuvan. Miehet ja tyttö jatkoivat matkaansa
kuin horroksissa. Päivänvaloa riitti vain kolme tuntia, mutta
raskaalta tuntui jo pelkkä ajatuskin, että tuo aika oli vietettävä
polkumyllyssä; vielä raskaammilta tuntuivat noina tunteina askeleet,
ja melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia vaati vaellus loputtomassa
ehtoopimeydessä. Kääntyi siinä mieli apeaksi. Pohjola tiukensi
otettaan, ja pieninkin lisäpuristus tuntui luihin ja ytimiin;
kirvelipä kipeästi aivan joutavanpäiväinen pakkasen kiristyminen,
tuskalliselta tuntui jo muutaman lumihiutaleenkin paino. Heidän
silmäinsä eteen nousi näkyjä vielä synkemmästä, harmaammasta
masennuksesta; yksinäisyydentunne kasvoi kasvamistaan; aavikon tuulet
alkoivat soida. Suuri vihollinen tiesi, ettei tämä kaikki vielä miehiä
pystyisi pysähdyttämään, mutta tällä tavoin se, vähän kerrallaan, heitä
heikonsi, jäyti heidän voimiaan, pakoitti heidät raatamaan, voidakseen
vihdoin, kun hetki oli käsissä, heidät, heiveröt, musertaa. He pitivät
tunteensa salassa, ja puskivat entistä lujemmin niitä lukemattomia
pikku sormia vastaan, jotka yrittivät heitä tyrkkiä takaisin.
Jo kierähti päivän kehrä taivaanrannan taa, jättäen vain kapean
hämyvyön jälkeensä.
— _Chac_, Billy! varoitti Sam, joka jälleen heilutti ruoskaa.
Tylsänä, uupuneena kääntyi pikku matkue vasemmalle. Kuusimetsikössä
riippui lumi paksuna, raskaana puitten oksilla. He kääriytyivät kylmään
pimeyteen kuin kosteaan huopaan. Tuuli, joka katosi päivän mukana,
pudisti mennessään lumisia puita ja ulvoi valittaen niiden latvoissa.
Tienoo kääriytyi tiheään, tukahuttavaan harmauteen. Tämä oli päivän
toinen peloittava hetki, hetki, jolloin väsyneen, masentuneen,
kohmettuneen matkamiehen oli ryhdyttävä majaa rakentamaan korpeen.
Reki käännettiin jälleen kyljelleen. Dick ja May-may-gwán riisuivat
lumikenkänsä ja rupesivat, käyttäen niitä lapioina, luomaan lunta
syrjään. Sam etsi käsiinsä kirveen ja lähti polttopuita kokoamaan. Hän
pienensi palikoita varovilla iskuilla, sillä ankarassa pakkasessa oli
teräs käynyt hauraaksi kuin lasi.
Pian saatiinkin syntymään korkeitten lumivallien suojaama vähäinen
aukeama, ja nuoret kiiruhtivat nyt riipimään palsamikuusen oksia,
peittääkseen sitten kylmän maapohjan havumatolla. He riisuivat koirat
valjaista ja hilasivat reen erääseen aukeaman soppeen, kasaten oksia
päälle, jotteivät eläimet päässeet peurannahkapeitettä jyrsimään.
Samassa sakeni jo hämärä pimeydeksi.
Mutta jopa palasi Samkin puukantamuksineen, ja hetkistä myöhemmin
istuivat kaikki kolme nuotion ääressä. Ensimäinen kirkas liekki
leimahti ilmoille, ja varjot alkoivat kisailla hankiseinissä. Hiljaa
kaikkosivat vihaiset henget, joiden kanssa oli oteltu pitkän päivän
loputtomina hetkinä.
Leiri saatiin pystyyn muutamassa siunaamassa; Roihussa lämmitettiin
jokunen oksan nenään pistetty jäätynyt kala. Ne jaettiin sitten
koirille niin, että kukin näistä sai pari kalanvonkaletta
pureksittavakseen. Vesi kiehui kattilassa. Liha pihisi hiilillä.
Suipoksi vuollusta jääpuikosta tippui juomavettä kuin hanasta.
Lumivallit näyttivät rusottavan loimussa. Ne heijastivat lämpöä vallan
mainiosti, vaikka eivät itse lämmenneet. Hauska pihinä ja sihinä,
porina ja räiskinä täytti tuon korven ympäröimän, valaistun pikku
sopen. Matkamiehet lepuuttivat lopen uupuneina särkeviä jäseniään,
ehtooateriansa valmistumista odotellen. Ja koiratkin vartosivat
annostaan kärsivällisinä, nauttien liekkien lämmöstä kuonot koholla.
Ainoastaan Mack, luppakorva, joka lyhytkarvaisena oli enemmän alttiina
kylmyydelle, vaikka se samalla oli muita karaistuneempi, paneutui
kyljelleen, ojentaen käpälänsä nuotiota kohden. Kaikki pysyivät ääneti
— väsymys oli niin suuri, ettei kukaan jaksanut päätänsä liikahuttaa.
Vihdoin viimein Dick nousi ja irroitti oksasta ensimäisen kalan. Tuossa
tuokiossa oli joka ainut koira jalkeilla. Niiden silmät kiiluivat
keltaisina, kuola tippui suupielistä, ja himokkaina lähestyivät ne
miestä, joka riiputti kalaa korkealla päänsä yläpuolella, silloin
tällöin antaen tukevan potkun riiteleville eläimille. Sam haki
vielä ruoskankin avuksi. Sitten jaettiin kalat: kaksi kullekin
koiralle. Hurtat sieppasivat kukin osuutensa, vetäytyivät erilleen,
ja hotkaisivat kiireesti annoksensa, palatakseen sitten ylimääräisen
annoksen toivossa tai yrittääkseen ryöstää jonkun nokareen toverilta.
Hetken siinä juoksenneltuaan, muristuaan ja nuuhkittuaan, istuutuivat
ne jälleen toistensa viereen torkkumaan.
Illastettuaan rupesivat matkamiehemme melkein heti hankkiutumaan
levolle. He korjasivat nuotiota ja ripustivat mokkasiininsa kuivamaan
loimun eteen. Yöksi vedettiin lämpimämmät, tuuheakarvaiset mokkasiinit
jalkaan. Makuupussit kääräistiin auki ja kukin kömpi omaansa, peittäen
päänsäkin huppuun. Tällä tavoin, puoleksi tukehtuneena, voi nukkua
vasta pitkän »harjoittelun» jälkeen. Pohjolassa on kuitenkin tämäkin
temppu opittava, sillä se on ainoa keino edes joltisenkaan lämmön
säilyttämiseksi, ja sitäpaitsi suojelee se kasvoja paleltumasta. Pian
nukkuivat miehet ja tyttö uupuneen sikeää unta.
Heti koirat syöksyivät pystyyn kuin käskyn saaneina, ryhtyen
leiriä tarkastelemaan. Mikään ei ollut liian vähäpätöistä niiden
tutkittavaksi. Billy keksi ruuanrippeen ja sai kohta ruveta saalistaan
suojelemaan pitkäkorvaisen hurtan ja toisen susikoiran vikkelältä
hyökkäykseltä. Tappelevat eläimet kieriskelivät toistensa ylitse
ja alitse, näykkien ja purren, herättäen metsän uinuvat kaiut, ja
tallaten nukkuvia, jotka eivät liikahtaneetkaan. Sillävälin Claire,
sotkeutumatta ollenkaan rähäkkään, ahmaisi suihinsa tuon mitättömän
suupalan, joka metakan aiheutti. Vähitellen siinä tappelukin asettui.
Koirat kaivoivat kukin kuoppansa lumeen, käpertyen siihen makuulle,
häntä kierrettynä kuonon ja etukäpälien yli. Vain Mack, ryppykuono,
luppakorva, jolle tämmöinen suoja pakkasta vastaan ei riittänyt,
tunkeutui rohkeasti nukkuvien isäntiensä väliin.
Hehkuva hiillos tummeni, hajosi tuhaksi. Käsi kädessä hyökkäsivät
vilu ja pimeys leiriin. Liekkien sammuessa kuvastuivat lumiset
pensaat ja sahalaitainen metsänreuna hehkun läpi tummina tähtitaivaan
taustaa vasten. Se vähäinen, keinotekoinen tohina, jolla miehet
olivat kuvitelleet tuoneensa elämää erämaahan, kuoli pois korven
keskeytymättömässä syleilyssä, ja pian levittäysi taas autiuden rauha
metsien mahtavaan pyhättöön. Nuotion hiilloksesta kuului viimeinen
heikko rasahdus. Vähäistä myöhemmin kantautui etäältä uusi, outo ääni,
räiskähtelevä rätinä. Ja yhtäkkiä syttyivät taivaalla huikaisevat,
sädehtivät, loistavat revontulet palamaan.