Dick tuijotti toveriaan vähän ymmällään.
— No, sen kai sinä käsität yhtä hyvin kuin minä, sanoi hän. — Joku on
astunut lumikengillään tuohon puun latvukseen, ja sitten on siihen
satanut hiukan lunta päälle.
— Niin, joku on siihen astunut, mutta kuka? tivasi Sam.
— Tämän piirin metsästäjä, luonnollisesti.
— Varmasti, ja annahan kun sanon sinulle — tuo metsästäjä on mies, jota
etsimme. Tämä on hänen jälkensä.
— Mistä sen tiedät?
— Olen ihan varma. Minulla on aavistukseni.
Dick loi häneen epäilevän katseen, mutta Samin varmuus teki kuitenkin
vaikutuksensa. Loppujen lopuksi ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea
mies saattaa oppia Hiljaisilla seuduilla, ja vanha eränkävijä oli
harmaantunut metsän salaisuuksien parissa.
— Seuraamme hänen jälkiään ja löydämme hänen leirinsä, innostui Sam.
— Etkö aio väijyskellä häntä? kysyi Dick.
— Ei maksa vaivaa. Hän on joka tapauksessa viimeinen mahdollisuutemme
tässä piirikunnassa. Vaikkapa hän ei olisikaan Jingoss, ei meidän
tarvitse välittää siitä, näkeekö hän meidät vai eikö. Sanomme hänelle
olevamme matkalla Yorkista Winnipegiin. Meidän täytyy olla jotenkin
lähellä juuri sitä reittiä.
— Hyvä on, sanoi Dick.
He lähtivät seuraamaan latua. Se oli vaikea homma, sillä muuta
osviittaa heillä tuskin oli kuin lumikengän jälki kaatunutta puuta
peittävässä nietoksessa. Koirat olivat kuitenkin tällä kerralla
suureksi avuksi. Kun Dick oli vuorostaan hetken avannut tietä, pysähtyi
hän toviksi kiristämään lumikengän paulaa. Koirajono paineli eteenpäin,
joutui vähäistä myöhemmin melkein kovaksi tallatulle polulle, ja
pysytteli sitten sillä. Verrattuaan kulkusuuntaansa aikaisemmin
löytämänsä lumikengän painalmuksen suuntaan, onnistuivat miehet
pysymään jotenkin hyvin jäljillä.
Ykskaks Dick seisahtui.
— Katsohan tänne, huudahti hän.
Heidän edessään oli paikka, jossa selvästi mies oli viettänyt yönsä.
— Hän on taipaleella, huudahti Sam.
Latu ei siis ollut intiaanien, joille metsästysoikeus tässä piirissä
kuului. Miehet ryhtyivät heti innokkaasti tutkimaan paikkaa, koettaen
niukoista jäljistä päätellä, kuka leirin rakentaja oli ollut ja
mitä hän oli hommannut. Nuotion sijan laatu vahvisti heidän polun
laadusta tekemiään johtopäätöksiä. Mies oli ilmeisesti lähtenyt täältä
noin kolme päivää sitten. Rovio oli rakennettu intiaanitapaan, sen
sija oli pieni ja ympyränmuotoinen, kun taas valkoinen mies laittaa
pitkän, ison nuotion. Todettiin myös, ettei punanahalla ollut koiria;
se merkitsi lyhyttä matkaa. Matkavarusteensa hän tietysti kuljetti
kantamuksena harteillaan. Mitään merkkejä ei ollut olemassa siitä,
että hänellä olisi ollut pyydyksiä mukana, tai että hän olisi käynyt
sellaisia kokemassa, joten kysymyksessä ei ollut mikään sellainen
kiertokäynti, joita turkispyytäjät toisinaan tekevät alueensa rajoille.
Mikäpä siis saattoi olla asiana miehellä, joka ypöyksin teki taivalta
talvipakkasessa?
— Mies, jota etsimme, vakuutti Sam. — Joko hän on vierailulla tai
sitten on häntä varoitettu.
— Katsokaa, huusi tyttö, joka seisoi erään kuusen juurella.
He kääntyivät. Muutaman oksan suojassa oli lumessa yksinäinen, selvä
lumikengän jälki.
— Haa! kiljahti Sam ihastuneena, ja heittäytyi polvilleen lumeen,
löytöä tutkiakseen. Jo ensimäisen katseen siihen luotuaan murahteli
hän tyytyväisenä, sillä vaikka lumikenkä olikin ollut ojibwa-mallia,
osoittivat eräät merkit sen olleen peräisin pohjoisimmilta seuduilta.
Näiden lumikenkien kärjet olivat vahvasti ylöspäin taipuneet, itse
kenkä oli verrattain lyhyt, ja punonta tiheä.
— Ojibwakenkä, huomautti Sam olkansa yli, mutta sellaisen miehen
tekemä, joka kauan on oleskellut creeintiaanien parissa. Sopii
Jingossiin. Dick, me olemme oikean miehen jäljillä!
Keskipäivä oli jo käsissä. He kiehauttivat teetä, ja kiristivät
vöitään, sillä nyt alkaisi tuima ajojahti.
Tänä iltapäivänä oli tuuli vastainen, vihainen ja hellittämätön. Tovin
tuntui siltä, kuin olisi taistelu sitä vastaan ollut turhaa. Kello
yhden tienoissa he saapuivat leveälle, aukealle järvelle. Tuuli oli
kasannut lumen kinoksiin, niin että jää oli paikoittain aivan valkeana
ja sileänä kuin paperi. Tuskin huomattava latu johti alas rantaan — ja
hävisi.
Muuta keinoa ei ollut kuin kiertää järvi sekä oikealta että
vasemmalta, jotta saataisiin selville, missä matkamies oli noussut
toiselle rannalle. Tämä kysyi sekä voimia että tarkkaa silmää, sillä
tarkastettava alue oli melko laaja. Etsimiseen saattaisi kulua koko
ilta, vieläpä seuraava päiväkin, ja sillävälin ehtisi mies, jonka
jälkiä he nuuskivat, edetä jo aimo matkan.
Päätettiin siis, että May-may-gwán jäisi pitämään reestä huolta; Dick
lähtisi oikealle ja Sam vasemmalle, ja kaikki kolme pitäisivät tarkasti
toisiaan silmällä siltä varalta, että joku heistä antaisi merkin jäljen
löytämisestä.
Samassa sattui Sam vilkaisemaan Mackia, kurttukuonoista koiraa. Reki
oli sujahtanut alas jäälle, ja Mack yritti nuuhkien ja inisten saada
tovereitaan kääntymään vasemmalle.
— Mikä koiraa vaivaa? ihmetteli hän.
— Näkyy jotakin haistelevan; entä sitten? Lähdetäänpäs liikkeelle,
vastasi Dick huolettomasti.
— Älähän hätäile, neuvoi Sam.
Hän järjesti nopeasti valjakon, tyrkäten Mackin johtoon.
— Us, koirat! yllytti hän sitten.
Mack ulvahti ja lähti heti pyrkimään suoraan järven yli.
— Nyt sitä mennään, sanoi Sam; koira on löytänyt jäljen.
He riensivät aavan, valkoisen järven poikki, tuulta vasten taistellen,
kunnes pääsivät vastarannan suojaan, kiihdyttivät vauhtiaan noustessaan
rantaäyrästä ylös, ja pysähtyivät vasta päästyään jälleen metsään.
— Katsokaa, virkkoi vanhempi mies, osoittaen kaatunutta puunrunkoa.
Siinähän jäljet taas ilmestyivät näkyviin.
— Tämäpäs kävi näppärästi, myönsi Dick, unohtaen seuraavassa tuokiossa,
mitä oli tapahtunut. Mutta Sam säilytti tapauksen muistissaan vastaisen
varalle.
Ja heti tämän jälkeen, kellon lähetessä kahta, teki tuuli heille
suuren palveluksen. Viiman pitkillä siivillä kantautui selvästi
heidän korviinsa natiseva ääni: lumikenkiä käyttävä mies lähestyi
lähestymistään. Nähtävästi tuo kulkija, kuka hyvänsä hän olikin, oli
palaamassa samaa tietä, jota oli edennyt.
Sam käänsi heti reen nurin, ankkuroiden siten koiravaljakon, ja Dick
kiirehti eteenpäin piilottautuakseen. May-may-gwán huomautti:
— Koirat ehkä rupeavat kohta haukkumaan.
Sam riensi siinä silmänräpäyksessä estämään sellaiset mahdollisuudet,
sitomalla niiden kuonot peurannahkahihnoilla. Tyttö auttoi häntä.
Kun he saivat puuhansa päätetyksi, kiiruhtivat he Dickin jälkeen,
piiloutuen pensaikkoon niin hyvin kuin taisivat.
Nytkö saavutettaisiin päämäärä, jota kohti oli uurastettu kahdeksan
kuukauden aikana? Lumikenkien heikko narina kävi vähitellen yhä
selvemmäksi. Yhtäkkiä ääni lakkasi kuulumasta. Dick pidätti
hengitystään. Oliko kulkijassa herännyt joitakin epäluuloja? Hän
katsahti taakseen.
— Missä tyttö on? sähähti hän. — Vieköön hiisi hänet! Nyt hän on
tietysti varoittanut tulokasta.
Juuri kun Sam aikoi vastata, alkoivat askeleet jälleen kuulua, ja
hetken kuluttua huomasivat he miehen jatkavan entiseen suuntaansa.
Nopeasti, melkein samanaikaisella liikkeellä, tarttuivat miehet
rihloihinsa, melkein läähättäen hämmästyksestä. Dickin vihollinen,
Ah-tek, Haukemahin seurueeseen kuulunut chippewa-luopio, ilmestyi
näkyviin pensaikosta.