Puitten lehdet kellastuivat, käpristyivät, putosivat maahan.
Korpi muuttui äkkiä äänettömäksi. Suuri hiljaisuus laskeutui kuin
huurrehuntu seudun ylle, hiljaisuus, joka tuntui soivan tuhansia metsän
säveliä, hauraita ja vihdoin vaimentuvia. Kuolleet lehvät riippuivat
liikkumattomina puissa, ilma uinui horteessa, ja päivän himmeä hohde
lepäsi viileänä kaiken yllä.
Hiljaisuuteen oli kätketty suuri, salaperäinen tarkoitus;
äänettömyydessä piileksi uhkaus. Tämä oli tasapainon silmänräpäys ennen
suunnatonta romahdusta.
Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden kumma kohina, eikä tainnut
kukaan selittää mitä se merkitsi. Äkkiä saattoi polun poskessa väijyvä
mies kuulla kuivien lehtien rapinan, hätäisen melun, odottamattoman
äänen, joka jännitti hermoja ja pani sydämen jyskyttämään. Yhtä äkkiä
taas hiljaisuus palasi, herkkä, hauras äänettömyys jatkui.
Korvessa tuntui kaikki tapahtuvan varovasti, nopeasti, syöksyttäin,
samalla tavoin kuin ampumalinjassa oleva mies etenee suojasta suojaan
maastoa hyväkseen käyttäen. Kaikki elävät olennot kuuluttivat
lehvistössä olemassaolonsa. Ja vaara väijyskeli niitä hyvällä
menestyksellä. Mieskin, astuessaan harvat askeleensa, hämmästyi
tavatonta ääntä, jota ne saivat aikaan. Tuntui kuin olisi hän seurannut
peräytyvää luontoa täyteen ahdetun salin läpi, tiukujen helistessä joka
askeleella. Alituiseen halutti pysähtyä, jotta melu taukoaisi, jotta
pysyisi huomaamattomana. Ja jos pysähdyit, lankesi hiljaisuus heti,
siinä silmänräpäyksessä, kaiken yli, seuraten kiinteästi kintereilläsi.
Pari punaista oravaa loikkasi kesken kaiken kuusen oksalta
toiselle ajaen kiihkeästi toisiaan takaa. Tuo tuntui jo, toden
totta, väkivallalta syksyistä rauhaa kohtaan. Tuollainen melske
oli loukkaus. Toivoit kärsimättömästi kahinan loppuvan, mutta se
jatkui sietämättömänä, raadellen hermoja kuin koiran haukunta öiseen
aikaan. Lopulta se tuntui rivoudelta, jumalattomien hurjastelijain
mekastukselta, pyhäinhäväistykseltä, tutkimattoman metsän jumalten
herjaamiselta. Mutta sitten tuli taas hiljaisuus kuin säilän isku.
Korpi tuntui pysyvän samanlaisena päivästä päivään, mutta kuitenkin
oli kumma muutos tapahtunut. Sitä ei voinut millään tavalla
määritellä. Joka aamu oli taivas yhtä kaunis, päivä yhtä lempeä,
lehvät yhtä kirjavan loistavat kuin edellisenäkin aamuna, mutta joka
aamu puuttui myös jotakin sanoin selittämätöntä, joka oli ollut
olemassa päivää aiemmin, ja sen sijaan oli tullut jotakin uutta,
yhtä vaikeasti kuvailtavaa. Ja viikkojen kuluessa kävivät muutokset
vähitellen yhä selvemmin havaittaviksi. Hiljaisuus tuntui lopulta
yhä pahaenteisemmältä, erämaan eläjät yhä salaperäisemmiltä. Korpi
koveni raudaksi ja kovettuessaan kävi se vieläkin uhkaavammaksi,
kauhistavammaksi. Se ei enää torkkunut horroksissa; se oli herännyt
ja lähestyi vihollistaan valppaana, ovelana, varovaisena ja valmiina
iskemään.
Aamuisin saattoi jo nähdä jäähilettä verkkaan juoksevan joen partaalla.
Pakkanen alkoi pureskella sormia. Päivä oli heilahtanut etelämmäksi,
yön tunnit olivat venyneet pitemmiksi. Siika oli alkanut hypähdellä
joessa.
Mies ja tyttö pyydystivät innokkaasti hopeanhohtoisia kaloja, jotka
savustettiin ja nostettiin korkealla keikkuvalle lavalle. Näin saatiin
talviruokaa koirille. Juuri eläinten muona muodostikin suuren osan
niistä tarpeista, joita etupäässä oli varattava mukaan matkalle.
Dick rupesi jo pysymään pystyssä kainalosauvoittakin. Hän aloitti
yrityksensä varovasti ja äreänä. Hänen päätön raivonsa palasi jälleen,
kun hänen avuttomuutensa paljastui koko surkeudessaan. Siitä huolimatta
hän itsepintaisesti jatkoi kävelyharjoituksiaan ja vähitellen
alkoi parantuminenkin edistyä joutuisammin. Jokainen yritys lisäsi
lihasvoimaa, notkeutta ja itseluottamusta. Vihdoin hän varmistui siitä,
että intiaanien Siikakuukauden saapuessa pääsisi aivan entiselleen.
Mutta tämänkin asian totesi hän tyytymättömänä, nuristen. Oli niin tai
näin, koskaan ei ollut hyvä.
Kun hänen sitten oli lopulta myönnettävä, ettei jalkaa enää mikään
vaivannut, muuttui kuitenkin mieliala äkkiä. Välttämättömän, sokean
alistumisen ja kärsivällisyyden aika läheni loppuaan. Valoisammalta
tuntui jälleen maailma. Jännitys laukesi. Hän leikki pitkät puhteet
koirien kanssa — niistä oli Billy hänen erikoinen suosikkinsa; silloin
tällöin pääsi häneltä pieni laulun lurituskin ja välistä huikea
vihellys halkaisi ilman. Vihdoin hän eräänä päivänä ykskaks keskeytti
työnsä ja katsahti tyttöä kapeilla, hämmentävillä silmillään.
— Tule, Pikku sisko, sanoi hän, menkäämme verkkoja kokemaan.
Tyttö kohotti katseensa, hehkuvan punan lehahtaessa hänen
kasvoilleen. Ensi kertaa senjälkeen kun he olivat kohdanneet toisensa
intiaanileirillä Missináibiessa, oli nuorukainen käyttänyt tuota
tuttua, herttaista nimeä häntä puhutellessaan.
He nostivat verkon, ja kasasivat kanootin puolilleen hopeanhohtoisia
kaloja. Dick oli jo saanut takaisin entisen huolettoman tuulensa.
Tosin ei tytön läsnäolo näyttänyt häntä suuresti huvittavan, mutta
tässä välinpitämättömyydessä ei ollut mitään töykeää, yliolkaista —
se ei tuntunut loukkaavalta. Ja tyttö oli hartaan kiitollinen siitä
vähäisestäkin ystävällisyydestä, jota hänelle riitti. Hänen kasvoiltaan
oli jäykkä, jäätynyt ilme tyyten kaikonnut. Ne uhosivat jälleen
veikeätä, viehättävää suloa, mutta nuori mies oli kuin sokea — hänen
välinpitämättömyytensä oli aito, eikä äkkinäinen mielialan häilähdys
suinkaan johtunut mistään muutoksesta hänen tunteissaan tyttöä kohtaan.
Ei, hyvän tuulen synnytti ilo, joka täytti hänen olemuksensa nyt, kun
hän tervehtyneenä taas saattoi ajatella Pitkälle taipaleelle lähtöä.
Mutta Sam Bolton, joka samana päivänä palasi omalta pitkältä
matkaltaan, huomasi heti May-may-gwánissa tapahtuneen muutoksen. Hän
tuli levottomaksi. Kaartaen joen rantaa pitkin lähestyi hän leiriä.
Askeleet eivät synnyttäneet mitään ääntä pehmeässä sammalistossa, eikä
kukaan hänen tuloansa huomannut. Tyttö oli kumartunut nuotion yli ja
kirkkaat liekit valaisivat hänen hehkuvia kasvojaan. Hiljaa hyräili hän
vienoa, oman kansansa laulua:
»Mong-o doog-win
nin dinaindoon —»
»Koskelon korean siiven luulin
välkkyvän aallokossa.
Taisipa ollakin sulhoni mela,
joka kimmelsi kuutamossa.»
Heti senjälkeen kohotti hän katseensa ja huomasi vanhan metsänkävijän.
— Pikku isä, huudahti hän riemukkaasti.
Nuorukainenkin keksi samassa tulokkaan ja kompuroi ulos wigwamista.
— Hei, vanha mörökölli! luikkasi hän. — Luulimme, ettet ensinkään
ilmestyisi takaisin. Katsohan, mitä olemme saaneet aikaan. Arvelin jo
vähin sinun jääneen metsiin makailemaan työnteosta päästäksesi. Mistä
sinä _tuon_ koiran olet varastanut?
— Heipä hei, Dick! tervehti Sam, vapautuen kantamuksestaan. — Olen
aikalailla väsynyt. Sanohan tytölle, että kiiruusti laittaa minulle
hiukan haukattavaa.
Hän nojautui, silmät puoleksi ummessa, seetrin runkoon, yhtäkaikki
eloisana ja valppaana. Leirin ilmapiiri hämmensi häntä. Ja Dick...
Samista tuntui yhtäkkiä, että hän kernaammin olisi kohdannut vanhan,
äreän Dickin, kuin tämän hilpeän nuorukaisen.
Monta sanaa ei vaihdettu ennenkuin ateria oli päättynyt ja piiput
täytetty. Vihdoin kysyi Dick:
— No, missä sinä kävit ja mitä sait tietoosi?
Sam vastaili lyhyesti, kertoillen matkastaan. Hän selitti nyt
käyneensä tämän seudun kaikki metsästyspiirit, yhtä ainoata, Kenógamin
toisella puolella olevaa, lukuunottamatta. Mitäkö hän oli keksinyt? Ei
mitään. Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei ollut mitään erikoista
keksittävissäkään.
— En tietysti voi taata intiaanien kaikkien tiedonantojen
todenperäisyyttä, sanoi hän, mutta riistapoluilla ja metsästysleireillä
tekemieni havaintojen perusteella saatoin kyllä päätellä, montako
miestä kulloinkin oli ollut koolla, ja olen varma siitä, että näin
keräämäni tiedot heidän lukumäärästään myös pitävät paikkansa. Koiran
sain käsiini Leftfoot-järven tuolta puolen. Tuleppas tänne, peni!
Eläin löntysti lähemmäksi, nuokuksissa ja silmät verestävinä. Se oli
valtava, musta, parkittu peto. Merkillisen ryppyinen kuono ja pitkät,
lerppuvat korvat tekivät sen perin oudon näköiseksi.
— Vahva poika, mutta pirun näköinen, huomautti Dick. — Ja mitenkähän se
aikoo tareta noin lyhytkarvaisena?
— Se on jo viettänyt talven täällä, ilmoitti Sam. — Kush, pane
pitkällesi tuonne!
Pään ja korvien joka askeleella heilahtaessa paarusti koira lähemmäksi
May-may-gwánia, joka kaikessa rauhassa piti seuraa hurtille jonkun
matkan päässä miehistä.
— Mitä Kenógamiin tulee, jatkoi Sam juttuaan, on se kahden viikon
matkan takana, jos nimittäin käytämme koiravaljakkoa. Ja näillä main
on se viimeinen mahdollinen paikka, josta meidän kannattaa miestämme
etsiä. En uskaltanut kysellä liian paljon, niin etten tiedä muuta
kuin sikäläisten metsästäjien lukumäärän. Neljä perhettä siellä on ja
lisäksi joku yksinäinen saalistaja, sen verran sain urkituksi. Meidän
on odotettava lumen tuloa täällä. Ellemme sitten löydä ukkeliamme
Kenógamin seuduilta, on meidän parasta painua Nipissingin puolelle.
— Hyvä on, sanoi Dick.
Vanhempi mies kyseli senjälkeen yhtä ja toista varuksista ja
muonavaroista, kunnes vähitellen pääsi asiaan, joka erikoisesti hänen
mieltään askarrutti.
— Kaikki sujuu kyllä hyvin, sanoi hän, niinkauan kuin ei ole mitään
erityistä hätää ja riista riittää. Ja mikäpä olisi ollessa, jos
saisimme Jingossin yllätetyksi tai kierrokseen? Mutta oletappa, että
hän haistaa palaneen käryä ja livistää. Kuinkas silloin? Syntyy
varmasti kova kilpajuoksu, poikaseni, jossa tarvitsemme kaiken sisumme.
Meidän on siirreltävä kinttuja kevyesti ja nopeasti, ja varmasti
silloin myös tarvitsemme joka ainoan ruuanpalan, jonka vain saamme
hankituksi.
Nuorukaisen silmät loistivat ja sieraimet värähtivät hänen
kuvitellessaan tällaista leikkiä.
— Totta maar me hänen tiensä pystyyn saamme! huudahti hän.
— Hyvä, virkkoi eränkävijä, mutta — ja hänen silmänsä kapenivat —
mitenkä käy tytön?
Dick ei osoittanut mitään närkästymisen merkkejä, vaan virnisti
leveästi:
— _Mitenkö_ käy? Siten kuin olen ennustanut. Taidat olla huolissasi sen
takia.
Vanha mies vaikeni puolittain tyytyväisenä. Hetkistä myöhemmin sai hän
tilaisuuden puhutella May-may-gwánia.
— Onko kaikki hyvin, Pikku sisar? kysyi hän.
— Kaikki on kunnossa, vastasi tyttö. — Olemme valmistaneet parkat,
reet, lumikengät, huovat, ja lisäksi olemme hankkineet paljon syötävää.
— Entä Jibiwanisi?
— Hänen jalkansa on melkein terve. Eilen hän käveli aina Isolle
lammikolle asti ja takaisin. Tänään, tänä iltanakin, Pikku isä, on paha
henki poistunut hänestä ja hänen mielensä on iloinen.
Vanha mies vaihtoi keskustelunaihetta.
— Pikku sisar, sanoi hän, kohtapuolin lähdemme talvitaipaleelle.
Mahdollisesti on meidän kuljettava hyvin nopeasti, Ehkäpä tulee
ruuastakin puute. Eikö olisi parempi, ettet lähtisi mukaan?
Tyttö katsoi häntä silmiin.
— Aavistin teidän sanovan niin. Olen kuullut keskustelunne kohtaamienne
ojibwa-miesten kanssa. Olen nähnyt matkavalmistuksenne. En ole
erehtynyt. Te ette suinkaan ole etsimässä paikkaa talviasemia varten.
En tiedä, mitä haette, ja ymmärrän, että haluatte salata matkanne
tarkoituksen. Koska ette ole siitä mitään virkkaneet, käsitän, että
haluatte pitää sen minultakin salassa. En ollut selvillä näin paljosta,
kun jätin Haukemahin ja hänen kansansa, mikä muuten oli tyhmä teko.
Mutta tehdyksihän se tuli — minkäpä sille taitaa? Tekemättömäksi sitä
ei saa. En voi enää palata Haukemahin kansan luo; he tappaisivat minut.
Mihinkäpä muuannekaan osaisin lähteä? En tiedä missä oma kansani
oleskelee.
— Minne luulet joutuvasi, jos jäät minun seuraani? kysyi Sam uteliaana.
— Te tulette turkiskomppanian talosta. Sanoitte intiaaneille
lähteneenne Winnipegistä, mutta se ei ole totta. Kun olette saaneet
tehtävänne suoritetuksi, palaatte jälleen komppanian talolle. Siellä
voisin ryhtyä esim. jonkun komppanian virkamiehen taloutta hoitamaan.
— Mutta sinä et voi lähteä mukaan talviselle taipaleelle, väitti Sam.
— Olen vahva; jaksan hyvinkin pysyä mukana.
— Meidän on ehkä pidettävä kovaa kiirettä.
— Niinkuin vihollista takaa-ajettaessa, sanoi tyttö tyynesti. — Hyvä.
Koetan pysyä kintereillänne. Ja jos niin kävisi, etten jaksaisi teitä
seurata, jätän teidät nurkumatta.
— Entäs ruokavarat? penäsi Sam edelleen.
— Huomatkaa, Pikku isä, vastasi May-may-gwán, olen varustanut mukaan
runsaasti syötävää; olen ahertanut kovasti. Olen kokenut ansoja,
nostellut verkkoja, ommellut kaikenlaista vaatetta ja hoitanut
Kotkansilmää. Ellei minua olisi ollut, Pikku isä, olisivat teidän
matkanne jääneet tekemättä. Olette siis voittanut kokolailla aikaa.
— Totta, myönsi Sam.
— Kuulkaa, Pikku isä, ottakaa minut mukaan. Ajan koiravaljakkoa,
rakennan leiriä, keitän ruokaa. Koskaan ette saa kuulla minun
valittavan. Jos ravinnosta tulee puute, luovun omasta osastani. Sen
lupaan.
— Uskon sinua, myönteli metsänkävijä, mutta sinä unohdat, että tulit
seuraamme vapaaehtoisesti, meidän pyytämättämme. Parempi olisi sinun
lähteä Missináibieen.
— Ei, vastusti tyttö.
— Jos luulet Jibiwanisin ottavan sinut vaimokseen, niin erehdyt, sanoi
Sam töykeästi.
Tyttö ei puhunut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.
Vihdoin sanoi hän vielä kerran kuin varmemmaksi vakuudeksi:
— Turkiskomppanian talon väen minä tunnen.
Sam lopetti keskustelun lupaamalla ajatella asiaa.
Dick ei voinut havaita mitään puolustettavaa tytön aikeessa. Hän ei
edes huolinut keskustella koko asiasta, vaan antoi ymmärtää, että hän
puolestaan oli sanoutunut irti kaikesta vastuusta; vieläpä näytti Samin
pula häntä hienokseltaan huvittavankin.
— Saat sinä urakan, kun rupeat nipottamaan naista mukanasi Pohjan
perille, huomautti hän tärkeästi. — Luonnollisestikaan emme voi jättää
häntä tuuliajolle tänne — en soisi koirallekaan sellaista kohtaloa
— mutta minusta tuntuu, että varsin hyvin voisimme jättää hänet
Missináibieen, ja päästäksemme hänestä kannattaisi meidän kyllä poiketa
sen verran suunnastamme.
— Niin, enpä tiedä... epäröi Sam. — Luonnollisesti...
— Oh, ota hänet mukaan vain, jos haluat. Sinun lystisi, sinun murheesi.
Näytät varsin ikävöivän hankaluuksia. Ja niitä syntyy. Sano minun
sanoneen.
Noiden kahden miehen suhtautumisesta tähän kysymykseen kävi
selvästi ilmi, että Sam alusta pitäen oli ottanut suuremman vastuun
kannettavakseen. Ja vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, päättikin
ottaa tytön mukaan. Saattoihan hänestä olla apua. Sitäpaitsi ei
todennäköisesti jouduttaisi pitämään kovinkaan kiirettä.
Ilma kävi yhä kylmemmäksi. Luoteesta purjehti raskaita pilviä ja
raaka tuuli viuhui vihaisena korven yli. Oksaholvin alla jäätyi
maa möhkäleiksi, jotka eivät enää sulaneet. Kellastuneet lehdet,
jotka äsken olivat rapisseet puissa, kohmettuivat liikkumattomiksi.
Viluinen oli viima, joka vihelsi oksissa ja pelmusi pyörteinä puitten
pakkasenpuremia latvoja kiskoen. Kylmät, pienet laineet nuoleksivat
ohutta rantajäätä veden partaassa ja uomassa virtasi vesi mustana. Joku
outo lintu lehahti ohi kuin lehvä tuulessa, huhuten seudulle hyisen
hyvästinsä. Erämaa tuimeni teräkseksi.
Pienen leirin asujamet odottivat. Joka aamu oli Dick jo aikaisin
jalkeilla taivaanmerkkejä tähyilemässä, tutkimassa rantaäyräästä
ulkonevaa, aina laajenevaa jääpeitettä, joka kohta iskisi kyntensä
jokeen, pannakseen sen kahleisiin. Kylmä nipisteli kiukkuisesti
hänen paljaita sormiaan, mutta silläkös nyt väliä. Jalka oli melkein
entisellään, ja kärsimättömänä hän jo odotteli matkalle lähtöä,
päästäkseen näkemästä putousta, joka oli hänet voittanut — tosin
hetkeksi vain. Hänen mielensä keveni sitämukaa kuin lähtöpäivä
lähestyi. Olisi ollut perin vaikea tuntea tätä hymyilevää poikaa
samaksi ärtyneeksi, pahansisuiseksi mieheksi, joka koko kesäajan
jörötti aamusta iltaan. Hän oli hieronut ystävyyttä kaikkien koirien
kanssa — hurjat susikoiratkin olivat kesyyntyneet, niin että rajusti
muristen ja vastahakoisuutta teeskennellen antautuivat temmellykseen,
jopa sallivat kiskoa itseään hännästäkin. Narttu oli saanut nimekseen
Claire; pitkäkorvainen totteli Mack-nimeä, joka oli sille annettu,
koska se jollakin murheellisella tavalla muistutti kaupanhoitaja
MacDonaldia; toinen susikoirista kastettiin »silmiinpistävistä syistä»
Wolfiksi [wolf = susi. — Suom.]; toinen oli, kuten jo on kerrottu,
nimeltään Billy. Dick huolehti niiden ruokkimisesta. Aluksi tarvitsi
hän usein lyhyttä, lujaa ruoskaansa, mutta vähitellen hänen suorastaan
ihmeellinen taitonsa päästä eläinten suosioon helpotti työtä, ja
lopulta kyyhöttivät hurtat rauhallisina rivissä, vuoroaan odottaen.
Yhä vahvistuvan jääkuoren vuoksi kävi kanootin käyttäminen
kalastuksessa vihdoin mahdottomaksi. Vene laahattiin senvuoksi maihin
ja sijoitettiin, pohja ylöspäin, kahden puun väliin. Satoi vähän lunta,
joka kuitenkin heti kasaantui kuoppiin ja koloihin. Lämpömäärä aleni
yhä. Vankemmat vaatteet oli puettava ylle. Jääsilta joen yli alkoi jo
kantaa, ja myöhään eräänä iltana saapui lumi luoteisen siivillä. Kaiken
yötä ulvoi myrsky tutisevan majan vaiheilla. Vielä seuraavan päivänkin
lumi pelmusi ja porotti, myrskyn viskelemänä hurjassa leikissä
tuiskien. Ja sitten räjähtivät yhtäkkiä tähdet palamaan taivaalle,
kylminä ja loistavina. Korpi tarvitsi vain vaivaiset neljäkolmatta
tuntia haahmoa muuttaakseen. Talvi oli tullut.