Johtuiko tuo sitten lupauksesta, että pian jälleen pääsisi ulkoilmaan,
tai huvista, jonka koiran seura hänelle tuotti, joka tapauksessa tuntui
Dick olevan huomattavasti hilpeämpi seuraavina päivinä. Tuntikausia
hän hullutteli hurtan kanssa. Se oli saanut nimekseen Billy, erään
vanhan metsästystoverin mukaan, ja nyt se opetettiin ojentamaan
käpälää, puhumaan, irvistelemään »koiramaisesti», paneutumaan käskystä
pitkälleen ja tekemään kaikenkaltaisia muita hyödyllisiä ja huvittavia
temppuja, jotta saattoi lopulta sanoa sen siinä suhteessa saaneen mitä
täydellisimmän kasvatuksen. Uuden ystävän kompastukset ja edistyminen
tuntuivat suuresti hauskuttavan nuorukaista, sillä teltasta kuului
usein riemastuneita huudahduksia. Rakosista tirkistelevä May-may-gwán
näki Dickin taas samanlaisena kuin kohdatessaan hänet ensi kerran.
Silmät loistivat, suu hymyili, kasvoilla viipyi veikeä ilme, valkeat
hampaat välkkyivät ja otsan kurtut olivat kadonneet. Kolme päivää tyttö
häilyi toivottomuuden ja uudelleen elpyvän toivehikkuuden rajamailla,
kunnes vihdoin pelokkaasti kokeili lähentymistä.
Hän livahti kainona teepeehen. Siellä kyyhötti koira takamuksillaan,
tarkaten pää kallellaan isäntäänsä.
— Hyvä koira, sanoi tyttö tukahtuneella äänellä.
Nuori mies ei ilmeisestikään kuullut.
— On hyvä, että koiralla on nimi, jonka se tuntee, niin että se
tottelee kutsua, yritti May-may-gwán taas.
Odottamattoman vierailun yllättämänä, vaivautuneena, naisen aiheuttaman
kiusallisen tilanteen suututtamana ja kykenemättömänä vapautumaan
keinotekoisesta ärtymyksestä, joka paadutti hänen mieltään, kohotti
Dick äkkiä katseensa. Hänen ilmeensä oli tylsä, eloton.
— On verkonnoston aika, virkkoi hän.
Tyttö ei jatkanut sovinnon rakentamista. Hän hyöri melkein
koneellisesti toimissaan, puuhaten mitä milloinkin arveli olevan
tarpeen.
Täsmälleen seitsemäntenä päivänä Dick varovasti ja huolellisten
valmistelujen jälkeen pyrki jalkeille. Hänen oli nyt sallittava
tytön auttaa itseään. Kun hän nousi pystyyn, tunsi hän aluksi rajua
huimausta, ja olisi kenties kaatunut, ellei May-may-gwán olisi tukenut
häntä. Vaivalloisesti hoiperteli hän ulos teltasta. Käsivarretkin
tuntuivat aivan hervottomilta. Uupuneena ja huohottaen lysähti hän
istuimelle. Kesti kotvan, ennenkuin hän saattoi tyvenesti silmäillä
ympärilleen.
Hänen katseensa osui ensimäiseksi hirvenvaahteran kirkkaanpunaisiin
lehviin, jotka näyttivät veritäpliltä vihreällä sametilla. Ja ne
kertoivat hänelle, että syyskuu eli Monta-karibua-metsässä-kuukausi oli
käsissä.
— Hei! huusi hän.
May-may-gwán totteli kutsua kuten aina aikaisemminkin, mutta toivo oli
sammunut hänen katseestaan.
— Tuo minulle mashkigiwátegin, lehtikuusen puuta, käski Dick; tuo
minulle mókamon, veitsi, ja tschi-mókamon, iso veitsi; tuo myöskin
ah-tékin, karibun, vuota.
— Nämä kaikki ovat valmiina, vastasi tyttö.
Pohjan perien käyrää veistä, _couteau crochea_, käyttäen vuoleskeli
Dick verkkaisesti pitkiä lehtikuusen sälöjä, jotka perin huolellisesti
silitteli. Hän oli ylen tarkka sekä puita valitessaan että niitä
käsitellessään. Lopulta sai hän valmiiksi riman, johon näytti olevan
tyytyväinen. Hitaasti hän sitä sitten muovaili ja norjensi, varovasti
kaarelle taivutellen, niin että vihdoin päät koskettivat toisiaan
ja puu kaartui kehän muotoiseksi. Pari poikkipuuta kiinnitettiin
vielä kaiken varalta pönkiksi. Nämä sitoi nuori mies paikoilleen
karibunnahkasuikaleilla, jotka hän ensin oli kastellut lämpimässä
vedessä. Riman päät kiinnitti hän samanlaisilla hihnoilla. Koko vehe
pantiin sitten syrjään kuivumaan.
Tällä tavalla sai Dick muutamassa päivässä valmiiksi kuuden lumikengän
rungot. Ne olivat kaikki ojibwamallia, jota Dick piti paraimpana,
sillä näillä seuduin ei rosoisilla vierukiviylängöillä käytännössä
oleva lumikenkä vastannut tarkoitustaan enempää kuin tasankojenkaan
pitkulaiset, nopsat sivakat. Joitakin päiviä myöhemmin kuumensi hän
rautalangan hehkuvan punaiseksi ja poltti sillä reiät paulahihnoja
varten. Nämäkin hihnat valmisti hän karibunnahasta, koska se märkänä
kutistuu ja kiristyy, kun taas muunlaisesta nahasta tehdyt hihnat
helposti venyvät. Poikkisälöjen sekä ylle että alle laittoi hän hienon,
tiheän punoksen, sovittaen väliin helposti lävitseen laskevan ristikon,
jotta löyhä lumi pääsisi siivilöitymään läpi. Joka säikeen tutki hän
tutkimasta päästyäänkin, joka solmun kestävyyttä koetteli kerran
toisensa jälkeen.
Älköön kukaan silti kuvitelko, että hän yksinään tässä työssä uurasti.
May-may-gwán auttoi voimiensa mukaan, ei ainoastaan työkaluja ja
aineksia kanniskellen, vaan myöskin rimoja taivuttelemisessa,
sitomisessa ja hihnojen pujottelussa.
Työ ei vaatinut suurta taitoa ja näpertely puitten pehmoisessa
siimeksessä, tuoreitten lastujen tuoksun ja metsän satojen lemujen
leyhkiessä oli erinomaisen mieluisaa. Noilla kahdella yksinäisellä
ihmisolennolla vain ei ollut mitään yhteistä. Vihdoin riippui tuuheassa
kuusenoksassa valmiina kolme lumikenkäparia, mäystimiään myöten
viimeisteltyinä.
— Tuo minulle nyt, komenteli nuori mies, hickorysalkoja ja gijikin,
seetripuun pölkkyjä; tuoppa myös wigwassia, koivunkuorta, ja mooswan,
hirven, raakaa vuotaa.
— Valmiina on, toisti taas May-may-gwán.
Jälleen ahkeroitiin päiväkausia. Dick ei tietenkään voinut heiluttaa
kirvestä, joten tytön piti opetella sitäkin käyttämään. Tarvittiin
kiiloja puun halkomiseen; tarvittiin yhä uusia ja uusia yrityksiä,
kunnes lopulta veistetyt rimat ottivat muokkaantuakseen suoriksi ja
virheettömiksi; piti taiten tehdä solmuja, sievästi piti nahkoja
liotella, ja vihdoin tuli osata liittää yhteen luja _babiche_, jotta
siitä syntyisi koirien vedettävä reki. Tämä sitten pantiin puun
juurelle piiloon.
— Nyt tuo minulle, määräsi Dick, mooswan, hirven, raakaa vuotaa, niin
myös ah-tékin, karibun, nahkaa, ja wátabia, juurisäikeitä.
Toisiansa vastapäätä istuen, työnsä yli kumartuneina, he rakensivat
koiranvaljaita, vahvoja, käytännöllisiä, kestäviä. Siinä syntyi
kaulanauha, sukeutui selän yli kulkeva, leveä nahkavyö, raskaat
vetohihnatkin valmistuivat. Neljät valjaat laitettiin, sillä Sam aikoi
epäilemättä täydentää valjakkoa, ja taas työnnettiin työn tulokset puun
oksalle odottamaan.
Jo palasikin Sam pisimmältä matkaltaan, niukoin tiedoin tosin, mutta
sitä hilpeämpänä mieleltään, sillä ovelasti oli hän nytkin osannut
karkoittaa intiaanien epäluulot. Hänen mukanaan oli jälleen »husky»,
puoliksi kesy susikoira, ja suuri newfoundlandilaisen näköinen otus.
Olipa hän saanut hankituksi hieman teetäkin ja tupakkaa sekä mainion
kirveenterän. Kirves etenkin oli arvokas lisä heidän vähäisiin
varusteihinsä. Sam antoi tunnustuksensa tehdystä työstä, mutta lähti,
vain päivän levättyään, uudelleen liikkeelle.
Teepeen sisäpuolella riippui monias May-may-gwánin Dickin maatessa
pyydystämän jäniksen nahka. Suikaleista punottu peite oli jo
valmis. Nyt ryhtyi tyttö ompelemaan nahkoja yhteen päällystäen ne
villahuovilla. Näissäpä sitten tarkenisi kuka hyvänsä — mitään
lämpimämpää et voi kuvitella. Karibunnahasta, johon karva visusti
oli jätetty, hän yhdessä Dickin kanssa sommitteli takkeja,
huppukaulusniekkoja. Hiipan pääaukon reunusteiksi ommeltiin tuuheita
ketunhäntiä, vieläpä se varustettiin kurenauhallakin, jotta saattoi
peittää kasvonsa kokonaan, jos halusi. Lapaset laitettiin myskirotan
turkiksista ja mukavat, pitkävartiset mokkasiinit sisustettiin jäniksen
nahalla. Tukevat nahkasiimaruoskat ja peurannahkaiset pyssykotelot
vielä valmistettiin ja sitten olivatkin yksinkertaiset talvivarusteet
kunnossa.
Mutta vielä oli muonakysymys järjestämättä. Pakkaskuukausina oli
riistansaanti aivan sattuman varassa.
Seitsemän viikkoa oli nyt kulunut Dickin onnettomuuspäivästä. Varovasti
ja vähitellen ryhtyi nuorukainen koettelemaan jalkansa kestävyyttä.
Huolellinen hoito ja hieronta olivat tuottaneet hyviä tuloksia —
nivelessä ei tuntunut mitään sanottavaa jäykkyyttä. Mies voimistui
päivä päivältä. Pian saattoi hän jo nilkuttaa jonkun matkaa sauvan
varassa. Tosin ei hän vieläkään voinut nauttia liikkumisvapauden
suomasta ilosta, mutta kuitenkin kykeni hän jo hiukan harjoittamaan
metsästystäkin. Päiväkausia kyykki hän kärsivällisenä lähellä polkua,
jota myöten karibut iltaisin saapuivat juomapaikoilleen; uskaltautuipa
toisinaan virtaa alas aina lähimmälle putoukselle saakka; joskus tyytyi
hän vain istumaan kivellä riistan näyttäytymistä odotellen. Eikä
suinkaan suotta — lihavarasto kasvoi kasvamistaan.
He antoivat osan lihasta heti syötäväksi koirille, ja nämä tietysti
ahmivat herkkua niin paljon kuin suinkin sietivät. Mutta suurin osa
saaliista valmistettiin kuitenkin säilykelihaksi. Rasva erotettiin
tarkasti, sitten viillettiin liha ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin
päivänpaisteessa. Kuivatut palat survottiin vuorostaan rikki ja
sekoitettiin sulatettuun ydinmehuun ja rasvaan. Lämpimänä tämä keitos
sitten puristettiin tiiviisiin pikku pusseihin. Melkoinen lihakimpale
kutistui tällä tavoin käsiteltynä hämmästyttävän vähiin. Säilykepussit
nostettiin vihdoin korkeilla telineillä olevalle lavalle, pois koirien
ja petojen ulottuvilta.
Uusi susikoira oli heti joutunut kiistaan Billyn kanssa, mutta Dick
Herronin tyydytykseksi piti Billy lujasti puoliaan. Kolmas koira,
tuo iso kuvatus, oli narttu, ja sen kanssa tietysti elettiin sulassa
sovinnossa. Kun Dick oli riistaa vainoamassa, sidottiin koirat
visusti leirin kupeelle, mutta muina aikoina ne saivat kierrellä
ympäristössä. Niitä ei kuitenkaan laskettu raivion ulkopuolelle riistaa
peloittamaan. Iltaisin istuivat ne tarkkaavan näköisinä toistensa
vieressä, odottaen säännöllistä ehtooatriaansa. Miehiä ei leirissä
ollut monta, mutta koirat korvasivat tavallaan tämän puutteen. Ne
ikäänkuin olivat vahvistamassa rintamaa erämaata vastaan. Tällä puolen
oli siis ihmisolento, joka tähän asti koskemattomassa korvessa hioi
hyökkäys- ja puolustusaseitaan. Hänen varusteihinsä kuuluivat nuotiot,
teltat ja kotieläimetkin. Tuolla puolen taas väijyivät kauhistuttavina
salaperäisinä, suunnattomina, tyyninä, koruttomina mahtavat
vihollisvoimat. Varhaissyksyn kuulaassa ilmassa tuntuivat verkkaisesti
ohi liukuvat päivät vihamielisyyden kyllästämiltä ja ilmitaistelun
todennäköisyys paisui paisumistaan.