Seuraavina päivinä lujittui Sam Boltonin ja intiaanitytön ystävyys.
Aluksi oli keskustelu rajoittunut aivan välttämättömimpään, mutta
vähitellen alkoivat heidän mielipiteensä asioista katkonaisesti
ja varovasti päästä ilmoille. Lopulta nuo kaksi oppivat tuntemaan
toisensa ja luottamaan toisiinsa. Vain yhtä keskustelunaihetta he
visusti karttoivat. Teräväkatseinen Samkaan ei päässyt selville tytön
ja Dickin välisestä suhteesta. Tytön tunteista alussa ei tosin voinut
olla epäilystäkään, mutta mitä hän nyt nuorukaisesta ajatteli, oli
täydellinen arvoitus. Hänen käytöksensä oli tutkimaton. Kuitenkin
rupesi Sam yhä suuremmassa määrässä luottamaan häneen.
Suloisessa, raikkaassa ulkoilmaelämässä seurasivat päivät toisiaan
juhlallisina kuin johonkin vanhaan seinäverhoon kirjaillut olennot. Oli
tehtäviä, jotka piti suorittaa jokaikinen aamu — Dickin haavojen ja
ruhjoutumien hoiteleminen parantavalla voiteella, lastojen oikominen ja
peurannahkasiteiden kääriminen; ruuankeittopuuhat ja astioiden pesu;
puiden pilkkominen; kalastus putouksen alapuolella; ansojen kokeminen;
tilapäinen suuremman riistan pyynti; jänislankojen laittaminen.
Parhaista jäniksennahoista sommitteli May-may-gwán peitettä,
palmikoiden yhteen pitkiä suikaleita. Hän savusti myös parkittuja
peurannahkoja, korjaten niillä perinpohjaisesti sekä miesten että omat
vaatteensa. Nämä työt teki hän verkkaisesti, hautoen välillä turtana
omia ajatuksiaan, korpiunelmia unelmoiden.
Mutta wigwamissa makasi Dick Herron avuttomana, kädet nyrkkiin
puristettuina. Hänen silmänsä punoittivat ja näytti siltä, kuin
olisi hän kärsimättömyydessään koettanut pidättää hengitystäänkin.
Aika kului. Siinä kaikki, mitä hän tiesi, mitä ajatteli, mistä oli
huolissaan. Hän tarttui vihaisena mataviin hetkiin, heittäen ne
taakseen. Niin syventynyt oli hän tähän tehtävään, että hän vain
nuristen ja pinnallisesti malttoi kiinnittää huomiotaan johonkin
muuhun. Hän ei puhunut enempää kuin oli aivan välttämätöntä; tuskinpa
näytti liikkuvankaan nurkassaan. Samiin nähden hän oli äärimmäisen
välinpitämätön. Vanhan miehen pikku palveluksetkin kuitattiin
kiitoksetta. Intiaanityttöä ei Dick sietänyt läheisyydessään ollenkaan.
Kahdesti hän katkaisi äänettömyyden ikäänkuin todetakseen eräitä
asioita.
— Emme kaiketi pääse lähtemään ennenkuin lokakuussa, murahti hän
muutamana iltana.
— Tuskin, sanoi Sam.
— Odotatte kai, kunnes pystyn lähtemään mukaan, virkkoi hän joitakin
päiviä myöhemmin, asiasta varmistuakseen.
Kolmannen viikon alussa istuutui Sam palsamikuusen oksista ja
sammalista kyhätyn vuoteen ääreen ja ryhtyi täyttämään piippuaan kuten
ainakin tärkeän keskustelun alkajaisiksi.
— Dick, sanoi hän, olen tuumiskellut itsekseni, että olemme nyt
vetelehtineet täällä tarpeeksi kauan.
Herron ei vastannut.
— Taidanpa jättää sinut tänne ja lähden yksinäni katsastamaan
naapuripiiriin, mitä sinne kuuluu.
Vastaus viipyi.
— Sopiiko? kysyi Sam.
— Miten minun käy? tiedusti Dick.
— Tyttö huolehtii sinusta.
Pitkä hiljaisuus.
— Hän ottaa kaiken, mitä olemme haalineet kokoon ja lähtee lipettiin,
sanoi Dick vihdoin.
— Eikä ota! Hän olisi voinut tehdä sen jo aikaisemmin.
— Hän jättää minut ensimäisten tänne osuvien intiaanien käsiin.
Sam hyIkäsi tällaisen ajatuksen.
— Sinun ei ole pakko antautua vaaroille alttiiksi. Jos tahdot, voin
odottaa, virkkoi hän sitten.
— Vaaraan antautuminen on juuri minun varovaisuuttani, puuskahti Dick
heti. Mene hiiteen!
Erämies puhalteli haikuja piipustaan.
— Sam, aloitti nuorukainen.
— Mitä?
— Tunnen, että olen nyt juuri hiukan vaikeasti sulatettava. Mutta älä
minusta välitä. On helvetillistä maata toisten taakkana mihinkään
kykenemättömänä. Minä olen nähtävästi turmellut pelin alunpitäen.
Odotappas, kunnes pääsen jalkeille jälleen.
— Hyvä on, poikaseni, vastasi Sam. — Ymmärrän. Älä huoli tuskastua,
äläkä pahastu. Käyn vain silmäilemässä hiukan naapuripiiriä, ettemme
turhaan hukkaa aikaa. Ja, Dick, olehan höyli tytölle.
— Oh, vie hirteen tuo tyttö, ärähti Dick, unohtaen sovinnollisen
mielentilansa. — Tyttöhän koko tähän onnettomuuteen on syypää.
Eikä hän puhunut sanaakaan enempää, makasi vai: kattoon tuijottaen ja
vanhaa kaunaansa märehtien.
Heti tämän keskustelun päätyttyä jutteli Sam Bolton pitkään
May-may-gwánin kanssa, ja painui sitten taipaleelle pikku kantamus
hartioillaan. Oli turha ajatella kanootin käyttöä tällä matkalla;
jalkapatikka soveltui paraiten vuodenaikaan. Näin lyhenivät myös
välimatkat huomattavasti. Seudun kartan oli intiaani tarkkaan
syövyttänyt Samin hitaasti toimiviin aivoihin.
Keskipäivän maissa toi May-may-gwán Dickille ruokaa. Kun hän oli
syönyt, raivasi tyttö harvalukuiset astiat syrjään ja palasi tuokion
kuluttua vuoteen ääreen.
— Pikku isä käski minun hoitaa vammojanne, sanoi hän mutkattomasti.
— Koipeni on kunnossa, murisi Dick. — Osaan laittaa kääreet itse.
May-may-gwán ei vastannut, vaan jätti teltan. Hän palasi melkein heti,
mukanaan muutama oksa, tuohenkappale ja hiilenpala.
— Kas, näin on laitanne, sanoi hän nopeasti. — Nuo tuossa ovat
sääriluut, tuo on nilkkaluu. Tämä luu on poikki — noin. Pikku isä
on taitavasti pannut sen sijoilleen tällä tavalla. Näin se paranee;
lihakset ja rusto ehkä jäykistyvät, niin että Kotkansilmän aina täytyy
kävellä ihan tönkkänä, eikä hän kenties enää koskaan voi juosta. Pikku
isä on May-may-gwánille sanonut, mitä on tehtävä. Nyt on aika käsissä.
Viisitoista aurinkoa on laskenut siitä lähtien kuin vammat tulivat.
Hän puhui tyynesti. Dick tarkasti suuttumuksestaan huolimatta
huvitettuna oksien ja hiilen avulla nopeasti kyhättyä havaintovälinettä.
Hiljaisuutta kesti vain minuutin verran. Sitten töksähti
nuorukainen, joka oli nojannut kyynärpäähänsä, takaperin vuoteelle,
arvoituksellisesti nenäänsä tuhauttaen. May-may-gwán piti sitä
suostumuksena ja ryhtyi varovasti hieromaan ja taivuttamaan
loukkaantunutta säärtä. Tällainen käsittely, edellyttäen, että se
suoritettiin mitä suurimmalla huolella ja varoen, ettei katkennut luu
päässyt luiskahtamaan paikoiltaan, oli hyvinkin omiaan edistämään
loukkaantuneen jäsenen saattamista jälleen käyttökelpoiseksi.
Kerran päivässä sai sääri hoitonsa, kolmasti päivässä toi tyttö
ruokaa. Jälelläolevan ajan käytti hän omiin puuhiinsa, mutta niin
kiire ei hänellä koskaan ollut, ettei tuolloin tällöin olisi ehtinyt
teltan lievettä nostamaan laskeakseen suojaan raitista ilmaa. Milloin
lennätti hän lisäksi sairaalle raikasta vettä kupposessa, milloin taas
kiristi lastojen ympärille käärittyä hihnaa tai suoritti jonkin muun
pikku palveluksen. Hän toimi levollisesti, osoittamatta millään tavoin
mieltään. Ja kun Dick ääneti otti vastaan hänen apunsa, ei hänkään
aukaissut suutaan puhuakseen. Ei kukaan olisi voinut arvata ajatuksia,
jotka hänen mielessään liikkuivat.
Viikon lopulla Dick eräänä päivänä äkkiä kohottausi kyynärpäänsä varaan.
— Joku tulee! huudahti hän englanniksi.
Kuullessaan hänen äänensä hypähti tyttö jalkeilleen. Hän raotti
huuliaan, silmät loistivat, sieraimet värähtivät. Äkillinen,
haltioitunut ihastus paljasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sydämensä
ja sammui sitten yhtä nopeasti hänen käsittäessään, että nuorukaisen
huudahdus oli ollut vaistomainen — yhtä vähän tarkoitettu tytölle kuin
kelle hyvänsä muullekaan. Heti senjälkeen ilmestyi Sam Bolton näkyviin
metsän reunasta.
Vanha mies viskasi mytyn hartioiltaan, laski kiväärinsä puun kupeelle,
osoitti May-may-gwánille koiraa, jota talutti hihnasta, ja lähestyi
telttaa. Hän näytti olevan hyvällä tuulella lausuessaan tervehdykseksi:
— Hei, mitä kuuluu?
Nähdessään terveen miehen reippaasti astelevan luokseen, kääriytyi
Dick jälleen typerään kiukkuunsa. Hänen ärtyisyytensä oli suorastaan
järjetöntä, kuten hän itsekin hyvin tiesi. Jokin tuntematon voima
tukki hänen suunsa, ja ne sydämelliset sanat, jotka hänellä jo oli
huulillaan, jäivät lausumatta. Kaikki muu, paitsi sairauden panemat
kahleet, tuntui hänestä tympeän yhdentekevältä.
— Eipä hätää, vastasi hän yrmeästi.
Sam aukaisi näppärästi siteet, tutkiskellen tarkasti loukkaantunutta
jalkaa.
— Luu näyttää olevan paikoillaan, totesi hän sitten. — Onko tyttö
liikutellut säärtäsi joka päivä?
— On.
— Ovatko kivut lisääntyneet?
— Ei.
— Tylsää maata selällään päiväkaudet, voimatta tehdä mitään?
— Niin on.
— Lähdin kulkemaan kaakkoista suuntaa. En keksinyt juuri mitään,
lukuunottamatta hyvää koiraa, jonka otin mukaani. Se on vain puoliksi
kesy.
Dickillä ei ollut tähän mitään huomautettavaa. Sam tapasi
May-may-gwánin hieromassa ystävyyttä koiran kanssa, jolle hän oli
antanut joitakin ruuantähteitä. Tyttö taputteli koiran päätä ja
käänteli sen suippoa kuonoa, jota silloin tällöin varovasti läiskäytti
kämmenpohjalla. Joka läimäys pani eläimen kiivaasti pärskähtämään.
Mutta samalla se kaikin tavoin osoitti nauttivansa hyväilystä. Sillä
oli hyvin karheakarvainen turkki, terävät korvat sojottivat eteenpäin,
häntä oli tuuhea ja silmät ilmaisivat älyä, puolittain hurjasta
katseesta huolimatta.
— Kotkansilmä voi hyvin, jutteli erämies.
— Olen toiminut Pikku isän määräysten mukaan, vastasi tyttö ja nousi
ryhtyäkseen ruuanlaittopuuhiin.
Seuraavana päivänä valmisti Sam parin kainalosauvoja, jotka hän varusti
sammalpehmikkeillä.
— Pikku sisar, sanoi hän, — Nyt lähden pitkälle matkalle, pari
viikkoa, ehkä kuukaudenkin kestävälle. Kuuden päivän perästä saa
Jibiwanisi nousta vuoteeltaan. Sääri on tietysti sidottava. Eikä hän
saa astua kipeällä jalalla maahan ollenkaan. Sinun on pidettävä siitä
huolta. Minä sen sanon hänellekin. Joka päivä on hänen istuttava
auringonpaisteessa. Sitten hänelle on hankittava jotakin puuhaa. Kun
lumet tulevat, lähdemme jälleen pitkälle taipaleelle. Pane siltä
varalta kaikki kuntoon, ja katsokin, ettei Kotkansilmä vetelehdi
joutilaana.
Dickille puhui hän yhtä suoraan.
— Olen lähdössä jälleen, Dick, virkkoi hän. Ei sille mahda mitään:
sinun on pysyttävä pitkälläsi vielä viikon päivät. Sen jälkeen
näyttää tyttö sinulle, miten on meneteltävä, ettei luu jälleen lähde
sijoiltaan. Saat liikkua kainalosauvojen varassa. Jos hiukankin tuet
ruumistasi kipeään jalkaan ennenkuin palaan, jää se jäykäksi koko
eliniäksesi. Neuvoisin sinua siis jättämään sellaiset yritykset. Tee
kuten tahdot — minä sinuna lekottelisin päivänpaisteessa. Et sinä
suuriin kuitenkaan pysty ennen lumen tuloa. Voisit hiukan järjestellä
asioita ja näperrellä jotakin; tyttö hankkii sinulle työtarpeita ja
auttaa sinua. Näkemiin!
— Hyvästi, jupisi Dick. Hän huokasi syvään tuntiessaan jälleen
avuttomuutensa. Leppymätön raivo sallimusta kohtaan, joka hänestä oli
tehnyt ramman, kiehui hänen sisimmässään ja hän sinkosi tyhjyyteen
katkeria, hyödyttömiä kysymyksiä: miksi tuollaisen onnettomuuden piti
turmella juuri hänen nuoren elämänsä? Ulkopuolelta saattoi hän kuulla
vähäisen nuotion rasahtelevan, intiaanitytön juttelevan koiralle
matalalla äänellä, ja eläimen tyytyväisen vikinän. Sitten havaitsi hän
äkkiä kaipaavansa seuraa ja lopen kyllästyneensä iänikuisesti samaa
rataa kiertäviin ajatuksiinsa. Hän kutsui tyttöä:
— Hei!
May-may-gwán ilmestyi melkein heti teltan aukkoon. Hänen katseessaan
kuvastui orastava toivo, sillä Dick oli nyt ensi kerran kutsunut hänet
luokseen.
— Ninny-moosh — koira, komensi nuorukainen kylmästi.
Tyttö kääntyi viheltämään hurttaa. Se tuli heti, osoittaen kaikin
tavoin ystävällisiä tunteitaan naista kohtaan.
—- Tulehan tänne, veli hopea, suostutteli Dick, kättään ojentaen.
Tuo puoliksi kesy eläin näytti hieman epävarmalta. Se halusi
nähtävästi ensin päästä perille miehen tarkoituksista. Dick ymmärsi ja
ryhtyi hieromaan tuttavuutta. Hänen tyytymätön ilmeensä katosi ensi
kertaa moniin aikoihin ja entinen miellyttävä poikamaisuus palasi.
Teltta-aukon luona seisoi May-may-gwán unohdettuna, odottavana,
äänettömänä. Dick lirkutteli lempeästi, kutsuen, taiten taivutellen,
kunnes koira suostui keveään taputukseen suipolle kuonolle. Nuori
mies jatkoi huvitettuna varovasti ja tyynesti maanitteluaan. Lopulta
selviytyi hän voittajana. Eläin antoi hyväillä korviaan ja taputella
kuonoaan. Tyytyväisenä se vihdoin paneutui pitkälleen uuden isäntänsä
ulottuville. Miehen käsi hyväili yhä sen päätä. Hiljaa hiipi
intiaanityttö ulos. Hän istuutui nuotion ääreen, jääden tuijottamaan
liekkeihin. Ja ihme tapahtui: pari kirkasta kyyneltä kohosi hänen
silmiinsä. Hän räpytti ne pois ja ryhtyi valmistamaan illallisateriaa.