Sam Bolton ymmärsi täydellisesti toverinsa mielentilan, mutta kiinnitti
siihen hyvin vähän huomiota. Ilmiö oli itse asiassa sangen tuttu
vanhalle eränkävijälle ja se todisti vain tarmoa, päättäväisyyttä
ja itsepintaista rohkeutta, mikä vaaran tullen olisi hyvinkin
tarpeen. Metsäelämä lyö aina mieheen oman leimansa. Se poikkeaa aivan
merkillisesti muista elämisen tavoista. Kun metsän tenho tunkeutuu
miehen sieluun, vaihtaa hän entisen olemuksensa uuteen, siirtyy uuteen
ympäristöön; heti kun hän jälleen vapautuu korpimaan valvonnasta,
palaa hän vanhoihin tottumuksiinsa. Mutta metsien syleilyssä oppii hän
tuntemaan hiljaisuuden. Toisinaan on se tyydytyksen, riippumattomuuden
tunteen aiheuttamaa hiljaisuutta, toisinaan syntyy se kunnioituksesta,
ehkäpä pelosta, välistä on se äreyden äänettömyyttä. Autio hiljaisuus
on näille tienoille nimenkin antanut — Hiljaiset seudut.
Vanhempi metsämies ei pelännyt, että nuoremman peittelemätön,
rehellinen viha purkautuisi pahoina töinä. Heitä liitti yhteen jokin
voimakkaampi tunne kuin mieltymys toisiinsa. Heidän yläpuolellaan
oli Komppania, ja sen määräysten tieltä väistyi kaikki muu. Samapa
se, kapinoitsiko Dickin sydän vai ei, Bolton tiesi tarkkaan ettei
hän horjuisi hetkeäkään päätöksessään pyrkiä matkan päämäärään.
Rauhallisena ja lempeänä saattoi siis vanha erämies hautoa omia
ajatuksiaan. Herkin aistein otti hän vastaan metsän monet salaisuudet —
havaitessaan ne tajuavansa hän tunsi täysin elämään tyytyvänsä.
Päivät kuluivat toinen toistaan seuraten. Leirihetket joen varrella
tai metsässä olivat toistensa kaltaiset. Suojakatos, sen muoto,
raivattu maatilkku, nuotio, esille levitetyt keittovehkeet ja
vähäiset tarvekalut olivat aina samat. Ainoastaan ympäristö hiukan
vaihteli, mikä ei suuria merkinnyt — poppeli muuttui koivuksi,
seetri männyksi, rantaäyräs oli ensin kaakossa, sitten luoteessa,
suvanto vaihtui vuolaaksi vedeksi, korkeaksi töyrääksi matala
penger, mutta aina kimmelsi öisin sama tähtitaivas puitten, veden
ja rantojen yllä. Vähitellen muuttui päivien vaihtuminen taruksi,
jonka käsittämiseen tarvittiin luja usko. Korpi oli suuri polkumylly,
jossa miehet raatoivat päivät pääksytysten, joutuakseen aina lopulta
yön saarroksiin, uudelleen ja uudelleen. Ajan rajat katosivat tässä
loputtomassa kierroksessa ja vuodet kutistuivat kokoon, jos niitä
mittasi työllä, joka tarvittiin tämän lumotun, korpea kietovan seitin
puhkaisemiseen.
He tiesivät kokemuksesta — vaikka ei yksikään heistä olisi sitä voinut
nousta todistamaan — että kanootti jonakin päivänä kiertäisi äyrään ja
he huomaisivat olevansa jossakin. Silloin he voisivat sanoa itselleen,
että tosiaan olivat päässeet eteenpäin, tajuaisivat, että tämän seudun
ja lähtöpaikan välillä oli monta sataa penikulmaa. Vielä he eivät sitä
uskoneet. He havaitsisivat, että juuri äsken olivat olleet vain nurkan
takana. Välissä oli ainoastaan jokunen työn raskauttama uni-päivä
metsässä.
Tämä on se lumous, johon Pohjola lapsensa kietoo. Jos raataminen heitä
rasittaa ja kuolema näyttää uhkaavan, eivät he sitä murehdi, sillä he
tietävät, että turhaa on ponnistelu kaikki.
Kabinikágamin tienoilla eränkävijämme sivuuttivat monta
metsästyspiiriä. Ei tarvinnut kiirehtiä enempää kuin vitkastellakaan.
Aika ajoin oli hankittava riistaa ja ruoka tietenkin oli valmistettava.
Marjoja ja villiriisiä löydettiin runsaasti. Heinäkuu teki loppuaan.
Sam Bolton tunsi nyt ne miehet, joiden kanssa piti joutua tekemisiin,
eikä hänen yksinkertainen valtioviisautensa häntä kertaakaan pettänyt.
Ojibwakavaltajasta ei nähty jälkeäkään, mutta jokaisen turhaan kolutun
loukon jälkeen supistui mahdollisuuksien piiri yhä ahtaammaksi. Kaikki
sujui niinkuin pitikin, kunnes myöhään eräänä iltapäivänä jotakin
tapahtui.
Heidän piti kulkea putouksen poikki muutaman ahtaan solan yli.
Suoriutuakseen tästä urakasta täytyi heidän ensin kiivetä jyrkän
pikku kukkulan kuvetta ylöspäin ja sitten päästä suunnattomalle,
pyöreälle paadelle, joka riippui yli kuilun. Kallion rosoinen pinta ja
heidän mokkasiiniensa karheat nahkapohjat yksin saattoivat pelastaa
heidät luisumasta syvyyteen. Onnettomuudekseen oli Dick huomaamattaan
astahtanut vesilätäkköön noustessaan maihin. Peurannahka on kuivana
hyvinkin kiinni tarttuvaa, mutta märkänä livettävän liukasta. Kun
nuori mies yritti seurata Samia kallion kielekkeelle, luiskahti hänen
jalkansa, hän kadotti tasapainonsa, horjui hetken ja oli lopulta
sortua raskaan taakkansa alle. Onneksi kantoi Sam itse kanoottia. Dick
vapautui ihmeelliset nopeasti kantohihnasta. Taakka kirposi, kimmahti
kallion kupeeseen ja räiskähti veteen kadoten näkyvistä. Samaa vauhtia
paiskautui nuori mies kiivaasti eteenpäin saadakseen jälleen kalliosta
kiinni. Ehkäpä olisi yritys onnistunutkin, ellei tyttöä olisi ollut.
Tämä seurasi miehiä noin viiden askeleen päässä. Kun Dickin jalka
luiskahti, heittäytyi tyttö eteenpäin ojentaen käsivartensa ikäänkuin
yrittääkseen häntä tukea. Valitettavasti teki hän sen samalla hetkellä
kuin Dick ponnahtihe ylöspäin saadakseen jalansijaa. Nuori mies hoippui
silmänräpäyksen pelastuksen partaalla, pyörähti sitten ja putosi
nurinniskoin kuohuvaan veteen.
May-may-gwán tuijotti kuiluun säikähdyksen jäykistämänä. Sam viskasi
kanootin harteiltaan ja lähti juoksemaan kallion yli toiselle puolen.
Intiaanityttö näki metsämiehen velton ruumiin viskautuvan sinne tänne
vaahtoavissa pyörteissä; väliin näkyi käsivarsi, väliin jalka, lyhyeksi
hetkeksi pistäytyi pääkin näkyviin syvyydestä. Kahdesti se iskeytyi
kiviin kuin jauhosäkki, ja katosi lopulta.
Silloin sai hän jalat alleen ja ryömi Samin jälessä kukkulan yli
melkein nikahtuneena. Putouksen alapuolella oli lätäkkö ja sen
partaalla istui Dick puolittain vedessä, ruhjoutuneena ja naarmuisena,
sylkien vettä ja jutellen kiihtyneenä toverilleen. Tyttö ymmärsi
tilanteen heti. Nuori metsämies oli kekseliäästi antautunut aivan
hervottomana kuohujen heiteltäväksi, ikäänkuin olisi ollut eloton
kappale, auttamatta itseään sormellakaan. Se oli epätoivoinen temppu,
mutta ainoa mahdollinen tällaisessa tapauksessa. Pieninkin lihasten
jännittyminen, vähäisinkin ponnistus, olisi syössyt hänet virran
luonnollisesta suunnasta vierinkiviä vasten, ja jäykäksi ojennettu
ruumis olisi auttamattomasti murskaantunut paasiin paiskautuessaan. Hän
oli aivan sattumoisin päässyt pälkäästä, ruhjottuna ja vahingoittuneena
tietysti, mutta tajuissaan. Sam oli raahannut hänet pensaitten
peittämälle rantaäyräälle. Täällä oli hän kompuroinut istualleen jalat
vedessä, ja selvitti nyt keuhkojaan. Hän oli suorastaan raivoissaan.
— Tyttö sen teki, pärskyi hän niin pian kuin sai sana suustaan. Tyttö
sen teki ja tahallaan! Hän kurkotti kätensä ja tyrkkäsi minua! Herra
Jumala, tuossa hän nyt on!
Metsästäjän vaisto oli saanut hänet tarraamaan rihlaansa pudotessaan.
Nyt hän tempoi sen lukkoa ja työnsi piippua eteenpäin ampuakseen, mutta
pyssyn suu oli litistynyt — ase oli käyttökelvoton.
— Hän kurottautui eteenpäin ja tyrkkäsi minua! Tunsin hänen tekevän
niin! karjui nuorukainen, yrittäen nousta mutta pudoten jälleen
istualleen ja voihkaisten kivusta, joka saattoi hänet liikkumattomaksi
jonkun siunaaman ajaksi.
— Sam, mutisi hän sitten, tyttö on vielä tuossa. Ammu hänet. Etkö näe?
Olin jo tasapainossa, mutta hän työnsi minua! Hän on valmistellut
jotakin tämäntapaista minua varten!
Nuoren miehen kasvot kalpenivat hetkeksi, mutta sitten kohosi niille
vihan punerrus.
— Taivaan Jumala, huusi hän tuskaisena, tuo tyttö työnsi minut kuiluun!
Hän väänsi hartiansa irti Samin otteesta, ponnistaiksen polvilleen ja
kaatui taaksepäin, voihkaisten vihlovasti kivusta. Hänen päänsä kolahti
kiveen ja sitten makasi hän liikkumattomana.
— May-may-gwán, kutsui Sam Bolton terävästi.
Tyttö tuli heti, nopeasti juosten, havahtuen halvaannuttavasta
kauhustaan kuullessaan miehen äänen. Sam neuvoi häntä
päännyökkäyksillä. Hiukan vaivaloisesti kantoivat he tajuttoman
miehen aukiolle, laskivat hänet maahan ja asettivat hänen päänsä
Samin kokoonkääritylle nutulle. Sitten, May-may-gwánin rakentaessa
nuotiota, kantaessa vettä ja tuodessa paikalle pari jälelläolevaa
varustekantamusta sekä avatessa niitä Boltonin lyhyitä määräyksiä
totellen, tunnusteli vanha metsämies varovasti Dickin jäseniä ja tutki
hänet kiireestä kantapäähän. Haavat päässä eivät merkinneet suuria
vahvalle miehelle, ruhjevammat vielä vähemmän. Tarkastuksessa selvisi
myös, että solis- ja kylkiluut olivat säilyneet eheinä. Mutta lopulta
ilmaisi lyhyt huudahdus, että jotakin oli vinossa.
Dickin oikea jalka oli vääntynyt pahasti ulos- ja taaksepäin.
Kokematon olisi väittänyt, että se oli nyrjähtänyt, mutta Sam
ymmärsi heti, ettei niin ollut laita. Hän ymmärsi, koska kerran,
suunnilleen viisitoista vuotta sitten oli avustanut tri Cockburnea,
tämän käsitellessä samanlaista tapausta Turkiskomppanian talossa. Nyt
hän seisoi muutaman hetken vaiti, yrittäen huolestuneena palauttaa
muistiinsa pienimpiä yksityiskohtia myöten, mitä oli nähnyt ja mitä
lääkäri oli sanonut.
Pienten oksien ja märkään hiekkaan piirtämänsä kuvan avulla selitti
hän nopeasti May-may-gwánille, mistä oli kysymys ja mitä oli tehtävä.
Ulompi sääriluu oli katkennut alapäästään juuri nilkan yläpuolelta,
jalka oli venähtänyt sijoiltaan, ja joko nilkka oli antanut perään
tai — mikä oli vieläkin pahempi — oli nilkkaluu murskana. Sam Bolton
oli täysin selvillä siitä, että tässä oli toimittava mahdollisimman
ripeästi ja ennenkuin nuori mies tulisi tajuihinsa, jotta murtuman
sitominen voisi tapahtua lihasten ollessa velttoina. Yhtäkaikki veivät
valmistelut ja suunnitelmien selittäminen tytölle aikaa. Oli ikuinen
onni Dick Herronille, että hän sattui matkalle juuri sen miehen kanssa,
joka aikaisemminkin oli ollut apuna tällaisen tapauksen käsittelyssä.
Muuten häntä melko varmasti nyt olisi odottanut raajarikon kohtalo.
Ensi työkseen Sam haki kanootista pari kolme litteätä seetri-rimaa,
joita oli käytetty pohjan vahvistuksena. Nämä hän vuoli eri paksuiksi
lastoiksi. Lastojen päälle hän laskosti huovan vaajan muotoon, jättäen
sen paksumman pään kolme tai neljä tuumaa lastojen kärkiä ylemmäksi.
Hän pani syrjään muutaman peurannahkasuikaleen ja käski May-may-gwánin
repiä sopivia kangaskappaleita siteiksi.
Sitten hän nosti polvelleen loukkautuneen säären. May-may-gwán piteli
sitä Samin asetellessa jalkaa asentoon, jota piti luonnollisimpana.
Erittäinkin pyrki hän huolellisesti saamaan jalkaa väännetyksi
sisäänpäin, niin että nilkkaluu osuisi paikalleen. Hän tunsi itsensä
kiusallisen epävarmaksi tämän toimituksen kestäessä, mutta koetti
kuitenkin tehdä parhaansa. Hän muisti aseman lääkärin asialliset
huomautukset ja yritti vakuuttaa itselleen, että murtuneen luun päät
olivat kokolailla sopineet yhteen, ilman että jänteet tai lihakset
mitenkään olisivat jääneet puristukseen. Nilkka liikkuisi totisesti
tämän jälkeen niinkuin ennenkin.
May-may-gwán siirsi nyt lastat pieluksineen säären viereen. Sam sitoi
huovan ohuemman pään Dickin polven ympärille. Pieluksentapainen pää
taas painettiin pohjetta vasten juuri nilkan yläpuolelle; jalka sekä
vahingoittunut luu jäivät paljaalle lastakolle. Sam sovitti leveän
peurannahkaliuskan nilkan ja jalan ympärille, niin että jalka ei
voinut päästä vääntymään ulospäin. Näin oli murtuma sidottu. Hihnat
kääräistiin tasaisesti säären ympäri antamaan tarpeellista tukea
lastoille.
Sitten he äärimmäisen varovasti kantoivat potilaansa ylemmäksi
rannalle, tasaiselle aukiolle, joka mainiosti soveltui leiripaikaksi,
sekä laskivat hänet pitkälleen maahan. Tärkein työ oli tehty, vaikkakin
esim. päässä yhä oli näkyvissä haavoja ja ruhjevammoja.
Kun murtuma oli saatu hoidetuksi — hyvissä ajoin ennenkuin Dick palasi
tajuihinsa — ja nuori mies kannettu aukiolle, neuvoi Sam lyhyesti
May-may-gwánia kokoamaan lääkkeitä pahimpia ruhjevammoja varten. Tyttö
kaapi joistakin puista pihkaa, vähän kerrallaan. Siellä täällä, missä
kaarna oli halkeillut tai pudonnut pois, oli rungoissa nihkeäpintaisia
rakkuloita. Puhkaisemalla ne sai hän aina jonkun pisaran voimakasta,
parantavaa ainetta. Sillävälin kuin hän näin kokosi lääkettä koivun
tuohesta tuotapikaa kyhäämäänsä ropeeseen, rakensi Sam leiriä.
Hän tajusi täysin, että Dickin loukkautuminen oli monta viikkoa,
ehkäpä useita kuukausiakin kestävä juttu. Tasaiselle niemekkeelle joen
äyräälle raivasi hän tilavan palstan, tasoittaen kumpareet kirveensä
hamaralla. Sitten kuori hän nuorista puunrungoista parisenkymmentä
salkoa. Näistä sitoi hän kolme yläpäästään yhteen, käyttäen vitsaksiksi
seetrin sitkeää sisäkuorta. Loput saloista pystytti hän tämän
kolmijalan varaan. Hän lykkäsi tuonnemmaksi katteeksi tarvittavan
tuohen kiskomisen, ja ryhtyi ensiksi rakentamaan pehmeätä vuodetta
sairasta varten. Alustaksi kokosi hän karibun jäkälää, jota sai kuivana
kukkuloilta; katteeksi taas taitavasti sovitteli palsaminoksia.
Päällimäiseksi asetti hän vihdoin kaiken mitä oli jälellä
huovanpuolikkaasta. Vuoteen yläpuolelle iski hän kehän, josta ripusti
hihnan kannattamaan katkennutta säärtä.
Kaikki tämä ei vienyt pitkää aikaa. Saatuaan työnsä valmiiksi vilkaisi
Sam toveriaan, kohdaten hänen katseensa.
— Jalka poikki, vastasi vanha mies äänettömään kysymykseen. — Siinä
kaikki.
— Tuo tyttö... aloitti Dick.
— Älä viitsi, sanoi Sam.
Hän hääri innokkaasti, kasaten yhteen litteitä kiviä jonkinlaiseksi
liedeksi. Aukion syrjässä tapasi hän intiaanitytön, joka palasi
retkeltään pienine tuohiropposineen.
— Pikku sisar, virkkoi hän.
Tyttö kohotti katseensa.
— Haluan kuulla totuuden.
— Minkä totuuden, Pikku isä?
Metsämies loi tyttöön tutkivan katseen.
— Eipä väliä; tiedän sen jo, virkkoi hän sitten.
Tyttö ei kysellyt enempää. Jos hän olikin utelias, ei hän sitä
ilmaissut; jos hän ehkä arvasikin miehen ajatukset, ei hän ollut siitä
tietääkseenkään.
Sam palasi Dickin luo.
— Kuuleppa, Sam, sanoi tämä, kaikki on...
— Älähän viitsi, neuvoi Sam jälleen. Katsos, sinä olet jo saanut aikaan
tarpeeksi huolta. Nyt sinä olet vuoteen omana, ja pitkän tovin saat
ollakin. Ei ole kysymyksessä mikään tavallinen jalan katkaiseminen.
Tämä juttu voi kestää kolme kuukautta, niin, ehkäpä et enää koskaan voi
kävellä suorana. Ensiksikin tarvitset huolellista hierontaa, ja sitten
on sinun seurattava määräyksiäni ihan tarkkaan. Syy oli itsessäsi.
Ei kukaan muu ole onnettomuuteesi syypää. Tytöllä ei ollut mitään
tekemistä sen kanssa. Ellet olisi hiton suuri narri, käsittäisit sen
itsekin. Nyt täytyy meidän molempien pitää sinusta huolta. Sinä olet
kohdellut häntä hävyttömästi kuten minuakin. On jo aika sinun tulla
järkiisi.
Hän oli puhunut suunsa puhtaaksi. Siitä huolimatta hän May-may-gwánin
avustamana hoiti Dickiä huolellisesti, melkeinpä hellästi. He kantoivat
hänet uuteen suojaan — vaikea tehtävä kaikesta varovaisuudesta
huolimatta, sillä nuorukainen oli aivan voimaton — ja lopun iltaa
makasi Dick sitten jonkinlaisessa horrostilassa.
Sam ei hellittänyt uutterassa työssään pysyvän asunnon aikaansamiseksi.
Hän kulki pitkät taipaleet »kanoottikoivuja» etsimässä, palaten vihdoin
mukanaan mahtavat kaarnakääröt. Tytön kanssa hän ryhtyi yhdistämään
kappaleita, sitoen niitä toisiinsa valkoisilla kuusenjuurisäikeillä.
Näin saivat he valmiiksi vedenpitävän suojuksen wigwamia varten.
Polttopuupinokin syntyi parin tunnin aherruksen jälkeen. Tällä välin
oli jo May-may-gwán ehtinyt saamaan muutaman kalan onkensa koukkuun
ja keräämään marjoja. Kuivatusta lihasta keitti hän Dickille aimo
annoksen ravitsevaa lientä. Oman ateriansa söivät tyttö ja vanha mies
kahdenkesken illemmällä ylhäällä mäennyppylällä, mistä saattoivat
katsella kohisevaa jokea. He eivät vaihtaneet monta sanaa, vaan
nauttivat rauhasta ympärillään, päästyään hetkeksi kärsimättömän ja
kiukkuisen nuoren miehen läheisyydestä.