Verkkaan astui intiaani nuotion ääreen, kyykistyen kantapäilleen. Hän
täytti piippunsa käyttäen hyväkseen Samin tarjoamaa tupakkapötköä.
Painellessaan tupakkaa tiukemmalle piipun pesään tarkkasi hän
valppaasti ympäristöään. Toivoi kaiketi huomaavansa jotakin, josta
sitten sopisi tehdä johtopäätöksiä.
Sam, vaitelias ja varovainen mies, arvasi suunnilleen hänen
aivoituksensa. Kanootti merkitsi matkustamista, varusteiden niukkuus
joko lyhyttä tai nopeaa matkaa, teräslanka-ansat taas, että
matkustettiin satunnaisen ravinnonsaannin varassa. Intiaanin katse
liukui nopeasti yli tytön ja pysähtyi nuorempaan mieheen. Sam Boltonille
valkeni äkkiä, että tytön läsnäolo oli mainio todistus heidän matkansa
varsin rauhallisesta laadusta. Miehet eivät ota vaimojaan mukaan kun he
liikkuvat tärkeissä toimissa ja kiire ahdistaa. He eivät vie naisiaan
myötänsä vaaroihin ja vainoretkille.
Äkkiä puhkesi punanahka puhumaan, käyden intiaanien tapaan suoraan
asian ytimeen.
— Mistä kaukaa olette?
— Winnipegistä, vastasi Sam, ilmoittaen täten heidän lähteneen
liikkeelle komppanian päämajasta.
Heidän matkansa suunta ei tosin sopinut näihin sanoihin, mutta Sam
näytti viatonta naamaa. Hänellä ei ollut mitään halua antaa ilmaisia
selityksiä. Intiaani veteli haikuja piipustaan.
— Mistä te nyt tulette? kysyi hän hetken kuluttua.
— Tschi-gammista (Yläjärveltä).
Se oli jo selvempi vastaus. Jälellä oli enää vain kysymys tämän hieman
omituisen retken päämäärästä. Sam tiesi, että intiaani tässä kohden
tyytyisi omiin arvailuihinsa — mitään suoraa tiedustelua hän ei koskaan
tekisi — mutta arvailutkin saattoivat viedä hänet varsin lähelle
totuutta. Niinpä erämies siirtyikin kyselemään hiukan punanahan omista
puuhista.
— Oletko tämän piirin metsästäjä? uteli hän.
— Olen.
— Harjoitatko turkispyyntiä laajallakin alueella?
Intiaani mainitsi joitakin pyyntialuetta rajoittavia jokia ja puroja.
— Entä missä teet kauppaa?
— Missináibiessa.
— Pitkä matka, vai mitä?
— On.
— Mutta monet tekevät tämän matkan vuosittain?
Intiaani luetteli nopeasti toistakymmentä nimeä.
Äkkiä Sam »vaihtoi nuotteja».
— En tunne tätä seutua. Onko täällä suuria järviä?
— On Animiki.
— Onko siinä kaloja? Maukkaita kaloja?
— Paljon hyvää kalanlihaa. Ogâ, kinoj. (Nuoria haukia ja isoja haukia).
Sam vaikeni toviksi.
— Voisikohan kanoottiprikaati helposti päästä sinne? jatkoi hän sitten.
_Prikaati_ on arvoisan Hudsonlahti-komppanian keksintö. Sitä käytetään
kahteen tarkoitukseen: ylläpitämään yhteyttä ulkomaailman kanssa ja
rakentamat syksyisin talvileirejä sekä purkamaan niitä keväisin.
Tilanne oli yhtäkkiä aivan selvä. Intiaani ymmärsi, hänen silmänsä
kirkastuivat. Metsämiehelle ominaisella perusteellisuudella ja
tarkkuudella selitti hän pääsyn järvelle. Tämä riittikin Samille tällä
kertaa, eikä hän jatkanut kyselemistään.
Seuraavana iltana kävi hän intiaanin leirissä. Se oli rakennettu
mahtavan puun katveeseen. Tepee-salkojen tueksi oli osittain käytetty
alimpia oksia. Punaisen miehen vaimo ja tytär pysyttelivät wigwamin
suojassa, mutta poika, iältään suunnilleen viisitoistavuotias, saapui
miesten luo tulen ääreen.
Sam otti vastaan vieraanvaraisesti tarjotun piipun ja ryhtyi kyselemään
samaan tapaan kuin edellisenä iltana.
— Jos Hudsonlahti-komppania rakennuttaa talviaseman Animikin tienoille,
niin suostutteko siirtämään kaupantekonne Missináibiesta sinne?
tiedusteli hän alkajaisiksi.
Intiaani nyökkäsi myöntävästi.
— Paljonko nahkoja saatte hyvinä vuosina?
Intiaani silmäili nopeasti luetteloaan.
— Melkoisia kasoja, häh? On tainnut onnistaa? Hoidatko alueesi hyvin?
uteli Sam.
Näin kysellessään tunnusteli hän varovasti maaperää — mieheltä ehkä
voisi saada tärkeitäkin tietoja. Kuten ehkä tiedetään, on jokaisessa
säännöllisessä intiaaniyhteiskunnassa kullekin perheenpäälle määrätty
oma metsästysalueensa, jossa ainoastaan hänellä on metsästys- ja
pyyntioikeus. Tällaiseen järjestelyyn on ryhdytty turkiseläinten
suojelemiseksi sukupuuttoon häviämiseltä. Intiaanit eivät ainoastaan
tunne tarkalleen majavalampien määrää, he ovat selvillä eläintenkin
luvusta ja tietävät hyvin, montako niistä voi tappaa lukumäärää
vähentämättä. Tällainen suojelu ei voisi tulla kysymykseen, ellei
oikeuksia olisi rajoitettu. Jos intiaanit voisivat harjoittaa pyyntiä
vapaasti, tyhjentäisivät he muitta mutkitta joka lammikon; jos joku
jättäisi sen tekemättä, täydentäisi kyllä seuraava paikalle osuva
metsästäjä hänen työnsä. Sam kyseli ilmeisesti vain tarkoituksella
saada tietoonsa pyyntimahdollisuudet näillä seuduin, päästäkseen
selville, oliko tässä metsästyspiirissä turkiseläinkanta säilynyt
niin hyvin, että maksoi vaivan ryhtyä talviasemaa tänne pystyttämään.
Todellisuudessa hän kuitenkin toivoi pääsevänsä perille sivullisen
mahdollisuuksista saada jalansijaa täällä. Niissä piireissä, joissa
heimokuntaoikeuksista pidettiin ankarasti kiinni, oli se luonnollisesti
mahdotonta, ellei sattunut olemaan ystävyyssuhteita tai rahaa, mutta
onnistuihan muukalaisenkin päästä riistamaille joskus — kun isäntien
heimositeet olivat löyhät ja kuri huono.
— Hyvin hoidettu piiri, vastasi intiaani. — Minun piirini käsittää
Kabinikágamin latvukset aina Hietajokeen saakka. Jos keksin miehen
metsästämässä maillani, ammun hänet. Nahkoja tulee melkoisesti.
Sam oli toistaiseksi tyytyväinen näihin tietoihin. Seuraavana aamuna
hän palasi takaisin intiaanileiriin.
— Luulenpa, että lähdemme tänään, ilmoitti hän. — Kerrohan minulle,
keitä metsästäjiä näillä main on, missäpäin saan heidät käsiini, mitkä
ovat heidän piirinsä ja paljonko he kaatavat riistaa.
— Ah hah! suostui intiaani. Samin verkkainen ja mutkaton kyselytapa
oli saanut hänet vakuutetuksi valkoisen miehen rehellisistä aikeista.
Kysymättä annetut tiedot panevat intiaanin ajattelemaan, ja intiaanille
merkitsee ajatteleminen tavallisesti epäluulojen hautomista.
Molemmat astelivat rantaan. He kyykistyivät kannoilleen pienen
hiekkaläjän eteen ja intiaani ryhtyi havainnollisesti opastamaan Samia.
Hiekkaläjästä muokkaantui kömpelö mutta tarkka kohokartta jokineen ja
kukkuloineen, joiden välisistä teistä intiaani samalla teki selkoa.
Sam kuunteli, pitäen muhkuraista, ruskeata kättään suunsa edessä ja
seuraten valppaasti viisailla harmailla silmillään kabbalistisia
merkkejä ja piirtoja hiekassa. Oltuaan kerran jollakin seudulla muistaa
intiaani maiseman pienimmätkin yksityiskohdat aina vierinkiviä,
joenmutkia, akanvirtoja ja teitten koukeroita myöten. Ne jäävät
hänen mieleensä ainaiseksi. Kokeneen vanhan metsänkävijänkin muisti
oli vuosien varrella kehittynyt tarkaksi, mutta intiaanille hän ei
riittänyt. Kuitenkin osasi hän ottaa yksityiskohdista vaarin ja kätkeä
ne muistiinsa niin, että ne tarpeen vaatiessa helposti löytyivät ja
sehän on jo huomattava taito.
Äkkinäisellä kädenliikkeellä tasoitti intiaani jälleen hiekkaläjän.
Hän kallistui takamuksilleen, tunki piippuunsa tupakkaa ja rupesi
juttelemaan turkispyytäjistä. Kertoillessaan viittasi hän alituisesti
Boltonin muistiin piirtämäänsä karttaan ikäänkuin olisi se parastaikaa
ollut levällään heidän edessään. Sam sijoitti jokaisen nimen
asianomaiseen metsästyspiiriin, niinkuin sinä tai minä kirjoittaisimme
ne johonkin kartan osaan, pitäen mielessään ne alueet, jotka siten
olivat saaneet merkintänsä näkymättömässä kartassa. Se oli työläs,
mutta ei silti harvinainen yritys. Erämiesten oli usein luotettava
tämänkaltaisiin »karttoihin». Korpielämässä kehittyy muistin
keskittämisen taito nopeasti.
Intiaani vaikeni. Sam jäi hetkeksi mietiskelemään kuulemaansa. Kaikki
metsästyspiirit oli mainittu, kaikilla oli haltijansa, mutta Jingossin
nimeä ei vain kuulunut. Pikku seikka. Ojibwa oli hyvinkin saattanut
muuttaa nimensä, tahi päästä metsästämään jonkun toisen alueella.
Kokemattomampi mies olisi helposti joutunut kiusaukseen tiedustella
asiata suoraan. Mutta Sam tiesi, että intiaanin epäluulot heräisivät
pienimmästäkin tämäntapaisesta vihjauksesta. Huoleton, kautta rantain
tehty kysymys on vaaraton. Uudistettu kysymys sensijaan saattaa käydä
vaaralliseksi. Sam oli valmis etsimään vaikka kaksi vuotta, kunhan vain
ei herättäisi epäluuloja miehessä, jonka tahtoi tavoittaa.
Loppujen lopuksi oli hän saamiinsa tietoihin hyvin tyytyväinen. Hänen
yksinkertainen valtioviisautensa oli johtanut sangen huomattaviin
tuloksiin. Hän oli saanut miehen lujasti vakuutetuksi rehellisistä
aikeistaan. Ja he olivat seudulla, jossa uutiset kulkivat nopeasti.
Lisäksi oli hänellä nyt tiedossaan, mistä löytäisi jokaisen
metsästyspiirin päällikön koko Kabinikágamin alueella. Oliko Jingoss,
jota hän vainosi, joku näistä päälliköistä, vai metsästikö hän
jonkun vieraana tai vuokraajana, siinä taas oli kysymys, johon saisi
vastauksen vain suoranaisella etsinnällä. Vihdoin tiesi hän vielä,
minne etsiskelynsä suuntaisi, ja tämä helpotti luonnollisesti suuresti
hakemista.
— Mi-gwetch — kiitoksia, lausui hän intiaanin lopetettua juttunsa.
— Ymmärrän. Menen nyt katsomaan järveä. Lähden pakisemaan piirien
päämiesten kanssa. Haluan nähdä pyyntimaat omin silmin. Kun olen
nähnyt kaikki, painun takaisin Winnipegiin kertomaan päällikölleni
havainnoistani.
Intiaani nyökkäsi. Hänestä olisi tuntunut aivan käsittämättömältä, että
Sam olisi uskonut muuta kuin mitä omin silmin näki.
Kolme eränkävijäämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa samana iltana.
Sam tiesi tarkalleen minne kulku oli suunnattava. Dick oli synkällä
ja kapinallisella tuulella, jota itsekin oudoksui. Hänen kiukkuunsa
ja kostonhimoisuuteensa ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä.
Ollessaan kuohuksissa kaipaavat hänenlaisensa miehet ennenkaikkea
toimintaa. Täällä, eräretken alati toistuvien ponnistusten parissa
ei voinut iskeä hampaitaan muuhun kuin ikuiseen yksitoikkoisuuteen.
Dick Herron vihasi yksitoikkoisuutta, hän vihasi harkintaa, joka näin
vaikeassa tehtävässä ehdottomasti oli tarpeen, hän vihasi kantohihnan
muuttumatonta hankausta ja melan synnyttämiä, aina uudistuvia poreita
vedessä; vanhan miehen tyyneyttäkin hän vihasi, mutta enemmän kuin
mitään muuta vihasi hän tytön hiljaista, nöyrää alistuvaisuutta. Hänen
tuijottava katseensa oli pahaenteinen. Hän mutisi itsekseen. Hänen
vaistomainen toimintahalunsa nousi kapinaan viivytyksiä vastaan.
Hänen intonsa ja toivehikkuutensa yllyttivät häntä ponnistelemaan
äärimmäisyyksiin asti, mutta äärimmäisiä ponnistuksia ei kysytty. Aina
ja alituisesti, päivästä päivään, ehtoosta aamuun, häntä ärsyttivät
tapahtumain hidas kulku ja viivytykset, vanhan miehen pitkäpiimäisyys
ja tytön läheisyys. Hänen kehittymättömissä aivoissaan myllertävät
ajatukset olivat kuitenkin niin sekavat, ettei hän osannut erottaa
asioita toisistaan, ja niin kohdistuivat hänen tyytymättömyytensä
ilmaukset yksinomaan tyttöön. Voimaa pursuvana, mutta allapäin ja
katkeroituneena käsittäessään, että hänen oli mukauduttava, koska yksin
oli voimaton, tunkeutui hän yhä syvemmälle vastahakoiseen korpeen.