Äreänä riuhtaisi Dick tytön leiritulen ääreen, hellitti sitten otteensa
hänen käsivarrestaan ja jätti hänet seisomaan alakuloisena ja nöyränä.
Nuorukainen oli jonkinlaisen voimattoman raivon vallassa, niinkuin
miehet usein ovat, havaitessaan naisen anastaneen heidän ajatuksensa
paljon suuremmassa määrässä kuin itsekään olivat uskoneet. Hän oli
jollakin tavoin tytön lumoissa.
— No, mitä sinä tästä ajattelet? huudahti hän.
— Mitä sinä täällä teet? tiukkasi Sam tytöltä ojibwain kielellä, vaikka
jo etukäteen arvasi, mitä tämä vastaisi.
Mutta May-may-gwán ei vastannutkaan.
— Tämäpä on kerrassaan kaunis juttu, jupisi Dick.
— Teiskaroisit vähemmän, poikani, virnisteli Sam Bolton. — Koettaisit
olla vähemmän miellyttävä, Dicky.
Dick murisi.
— Nyt olet saanut hänet. Mitäs nyt aiot hänellä tehdä? ahdisteli vanha
mies.
— Tehdä? huusi Dick. Mitä me hänellä teemme! Min’ en ainakaan häntä
tarvitse; ei kuulu minun alaani, näetsen. Hänen on paras lähteä
takaisin, luonnollisesti.
— No, varmasti! myönsi Sam. Hänen on lähdettävä takaisin. Selvä se!
Tästähän on vain pari päivämatkaa myötävirtaan ja cree-kanaljoilla on
neljän päivän etumatka, puhumattakaan siitä, että he etääntyvät yhä
enemmän joka hetki. Kymmenen päivän metsätaival varusteitta. Kovin
helppoa, erittäinkin naiselle. Mutta tietysti sinä annat hänelle
varusteesi, Dick.
Hän tuijotti liekkeihin, lystikäs väike silmissään, odottaen miten
ajattelematon toveri suhtautuisi tähän uuteen pulmaan.
— Me emme voi ottaa häntä mukaamme, intti itsepäinen Dick. — Hänestä
on meille harmia ja vaivaa, hän on tiellämme ja tarvitsee ruokaa —
itse saamme vaikka nääntyä nälkään — ja sitten hän on niin turkasen
_hyödytön_. Hän ei jaksa kävellä, enkä minä hänestä huoli; en ole
sitoutunut raahaamaan mukanani naisjoukkoa tällä retkellä. Hän tuli
mukanani. En minä häntä pyytänyt... Lähteköön takaisin lyhintä tietä.
Intiaanityttö totisesti kykenee tulemaan toimeen metsässäkin. Ja jos
hänelle sattuisi vaikeuksia, niin syyttäköön itseään.
— Hauska pulma, eikö olekin, Dick? irvisteli toinen.
— Ei tässä ole mitään pulmallista. Tämän hullun päähänpiston kanssa
minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä hittoa hän luuli voittavansa
seuraamalla meitä korven läpi puolen penikulman päässä? Ja odottipas
juuri siksi, että kerkisimme joutua niin etäälle punanahoista, ettemme
voi lähettää häntä takaisin. Kyllä minä hänet opetan. Lyön lyttyyn koko
otuksen! Hän potkaisi muuatta pölkkyä nuotiossa, niin että säkenet
räiskähtelivät.
— Ihmettelenpä, onko hän saanut mitään syödäkseen äskettäin, virkkoi
Bolton.
— Viis minä siitä, onko hän syönyt vai eikö, vastasi Dick.
— Rauhoituhan nyt, poika, neuvoi Sam taas. — Sinä olet suuttunut siksi,
että luulit jo selviytyneesi koko jutusta, ja nyt huomaatkin, ettei se
niin sievästi käynyt.
— Teet minut kipeäksi, marisi Dick.
— Ehkä, myönsi metsänkävijä. Hän vaikeni hetkeksi tuijottaen suoraan
eteensä ja puhaltaen pieniä savupalleroita piipustaan. Tyttö seisoi yhä
liikkumattomana paikoillaan.
— Lähetän hänet takaisin huomenna, tuumi Dick viisi minuuttia
myöhemmin. Ja kun hänen sanansa eivät saaneet mitään huomiota osakseen,
jatkoi hän: — Voimme varustaa hänet miten kuten, ja sittenhän on kumma,
ellei tyttö selviydy.
Sam pysyi töykeästi vaiti.
— Vai mitä? tiukkasi Dick. Hän odotti tuokion vastausta. Sitten, kun ei
mitään kuulunut, noitui hän kiukkuisesti, ja pyörähti istumaan kannolle
nuotion toisella puolen, ärtyneenä kuin pahankurinen lapsi.
— Kuulehan nyt, Sam, puuskahti hän tovin kuluttua. — Puhukaamme nyt
asia päätökseen. Me emme voi raahata häntä mukanamme, vai voimmeko?
Sam siirsi piipun suustaan, puhalsi haiun, ja pisti nysän uudelleen
hampaittensa väliin.
Dick punastui hitaasti, huomautti jotakin hulluista ihmisistä,
ja ryhtyi levittämään huopiaan niukan suojuksen alle. Hän mutisi
itsekseen, suuttuneena ympäristönsä äänettömiin vastalauseisiin, joita
ei voinut sysätä sivuun. Äkkiä hän jälleen tarttui tyttöä käsivarteen.
— Miksi sinä tulit? kysyi hän lyhyesti ojibwain kielellä. — Mistä sinä
saat huopia? Mistä sinä saat ravintoa? Millä tavalla sinä aiot kulkea
pitkän matkan? Mitä sinä teet, jos kuljemme kauas ja joutuin? Mitä
meidän on tekeminen kanssasi?
Mutta kun hän ei kohdannut muuta kuin tyhmän ilmeen, jolla intiaanit
aina salaavat huolensa, sysäsi hän tytön syrjään. — Tyhmä pöllö!
kähähti hän.
Hän istahti maahan ja ryhtyi irroittamaan mokkasiinejaan
tarkoituksellisen välinpitämättömänä, yhtäkkiä kaikesta
piittaamattomana. Hitaasti suoritti hän valmistelunsa mennäkseen
levolle, haukotellen vähän väliä ja tuijottaen taivasta. Hän
järjesteli hieman nuotiota, ja sovitteli ja viivytteli kovasti
liikkuessaan, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän ei
pitänyt muita asioita tärkeinä. Lopulta hän heittäytyi pitkäkseen,
kääntäen taistelunhaluisesti hartiansa noita molempia tulen ääressä
liikkumattomina viipyviä olentoja kohti.
Keskiyö oli jo saapunut. Suuri kuu oli aikoja sitten livahtanut
töyräällä kyyköttävän suden sivu. Mutta Sam Bolton ei vieläkään
liikahtanut makuuhuopiaan kohden, eikä tyttö siirtynyt alakuloisesta
asennosta, johon oli jäänyt seisomaan. Vanha metsämies punnitsi
vakaasti tilannetta. Hän käsitti täysin pulman, jonka Dickin
ajattelemattomuus oli matkaansaattanut. Nainen, erämaahan tottunut
intiaaninainenkin, lisäisi vain'entisestäänkin tuntuvaa taakkaa. Hän
ei pystynyt kulkemaan nopeasti ja kovinkaan pitkälti, ei jaksanut
kantaa samanlaisia kuormia ja kestää samanlaisia vastuksia kuin
miehet, mutta kuitenkin tarvitsisi hänkin ravinto-osuutensa. Ja
ennenkuin tämä retki Hiljaisille seuduille päättyisi, saattoi ehkä
tapahtua, että kulkunopeutta oli kiihdytettävä äärimmilleen, taakkaa
tarvittaisiin lopullisestikin mies kantamaan, talvi saattaisi yllättää
suojattomalla lakeudella, ja Pohjola, joka näiden kesäkuukausien aikani
oli ollut niin äveriäs, myisi lunten pudottua antimensa kalliista.
Ehkäpä koittaisi aika, jolloin miesten oli taisteltava ankarasti
leivästä. Tarvittaisiin ehkä julmuutta, ankaruutta, taipumattomuutta,
itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja sydämen kovuutta ottamaan
väkivalloin sitä, mitä ei hyvällä annettu. Ja koska he ehkä joutuisivat
näin ryöstämään, tunsi Sam muun muassa, että naisen oli paras lähteä.
Jos hätä tulisi, olisi hänen ehkä kuoltava, sillä tämä matka oli
tärkeämpi kuin naisen tai miehen henki. Eikö olisi parempi lähettää
häntä takaisin nyt, vaikkapa ankaruuttakin noudattaen, kuin raahata
häntä mukanaan mahdollisesti kuolemaan Valkoisessa Hiljaisuudessa.
Sillä tähän saakka oli Pohjola tyytynyt vain pikku kahakoihin, sen
todelliset voimat väijyivät lumen ja jään takana.
Tyttö seisoi yhäti liikkumattomana. Sam Bolton puhutteli häntä.
— May-may-gwán.
— Pikku isä.
— Miksi olet seurannut meitä?
Tyttö ei vastannut.
— Sisar, virkkoi vanha metsämies ystävällisesti, minä olen vanha mies.
Olet kutsunut minua isäksi. Miksi olet seurannut meitä?
— Jibiwanisi näytti minusta hyvältä, vastasi May-may-gwán
yksinkertaisen arvokkaasti, ja hän katsoi minuun.
— Taisitpa tehdä hyvin typerästi.
— Ah, äänsi tyttö.
— Ei hän halua ottaa sinua majaansa.
— Kotkansilmä on nyt vihoissaan. Mutta aurinko sulattaa vihan.
— Luulenpa vain, ettei hän suostu.
— Sitten tahdon hoitaa hänen tultaan, valmistaa hänen peurannahkansa ja
keittää hänen ruokansa.
— Me olemme hyvin pitkällä matkalla.
— Seuraan teitä.
— Ei, epäsi vanha eränkävijä lyhyesti, aiomme lähettää sinut takaisin.
Tyttö vaikeni.
— Sopii? arveli Sam.
— En tahdo lähteä.
Hiukan ymmällään kun oli tästä tyynestä itsepintaisuudesta Sam ei heti
tiennyt mitä sanoa. Äkkiä tyttö astui häntä kohti.
— Pikku isä, selitti hän vakavana, minä en voi palata. He eivät ole
minun kansaani. Omaa kansaani en tunne. Sydämeni on täällä. Pikku
isä, jatkoi hän matalammalla äänellä, se on täällä, täällä, täällä!
Hän löi molemmin käsin rintaansa. — En ymmärrä, mistä se johtuu.
Rinnassani on suuri tuska, ja Kotkansilmän sanat ovat tehneet sydämeni
murheelliseksi. Vain täällä paistaa päivä, vain täällä laulavat linnut.
Muualla on pimeätä. Siinä kaikki. En ymmärrä, Pikku isä, mutta vain
täällä viihtyy sydämeni. En voi lähteä pois. Jos ajatte minut luotanne,
seuraan teitä kuitenkin. Tappakaa minut, jos tahdotte, Pikku isä,
väliäpä sillä. En tahdo olla teille taakaksi Pitkällä matkalla. Osaan
auttaa monella tavalla. Ellen pysty taivaltamaan tarpeeksi nopeasti,
niin jättäkää minut. Sydämeni on täällä; en voi lähteä takaisin.
Hän herkesi äkkiä puhumasta, seisoen loistavin silmin, katkonaisesti
hengittäen ja intohimosta väristen vanhan erämiehen edessä. Mutta
sitten palasi alistuvaisuus hitaasti. Alakuloisesti painui pää,
kärsivällisenä hän taas kohtaloonsa näytti mukautuvan, tyynenä tuntui
olosuhteisiin taipuvan, kuten intiaaninaisen tulee.
Sam Bolton ei vastannut tähän vetoomukseen. Hän veti veitsensä tupesta,
leikkasi paksun huovan kahtia, antoi toisen puoliskon tytölle, ja
osoitti hänelle paikan telttasuojuksen alla. Tulen loimussa kovenivat
hänen kasvonsa, kun ajatukset lensivät tulevaisuuteen. Pulmaa hän
ei ollut vielä ratkaissut, olipa vain siirtänyt päätöksen teon
tuonnemmaksi. Suuressa taistelussa ei ollut sijaa naisille.
Herätessään kello kahden tienoissa aikoi hän lisätä puita nuotioon.
Mutta siitä oli intiaanityttö, joka yhäti oli valveilla, jo pitänyt
huolen. Tyttö loikoi kyynärpäähänsä nojaten, huopa hartioilla ja silmät
suurina liekkeihin tuijottaen. Tulenkieli tuiskahti kohti korkeutta.
Se valaisi hetken suojuksen jokaista nurkkaa. Dick nukkui upiuupuneena
vanhurskaan unta, oikea käsi silmien peittona. Tyttö vilkaisi Sam
Boltoniin. Tämä oli ilmeisesti syventynyt nuotion korjaamiseen. Hiljaa
kurkotti May-may-gwán käsivarttaan ja kosketti nuoren miehen huopaa.
Xl LUKU.
Nukuttuaan viitisen tuntia oli Dick taas jalkeilla. Hän herätti Samin
ja ryhtyi puuhaamaan aamiaista. May-may-gwán pyrki auttamaan, mutta
eipä piitattu enempää hänestä kuin hänen yrityksistäänkään. Hän toi
puita: Dick raahasi niitä samoin, kiinnittämättä mitään huomiota
tytön pieneen pinoon; hän lisäsi palikoita nuotioon: tyynenä Dick —
ikäänkuin vain tulta kohentaakseen — teki tyhjäksi hänen apunsa; hän
lennätti esille astioita: Dick etsi niitä itsepintaisesti sieltä, minne
ne alunperin oli pantu. Hän ei nähtävästi tahtonut suorastaan estää
tyttöä auttamasta, halusipa vain olla välittämättä hänen läsnäolostaan.
Kun murkina oli valmis, jakoi hän ruuan kahteen osaan, syöden itse
toisen. Aterioituaan puhdisti hän harvalukuiset ruoka-astiat. Kerran
otti hän tytön kädestä kulhon, jota tämä parastaikaa kuivasi, aivan
kuin olisi hän siepannut sen kannon nenästä. Ja sitten hän ryhtyi sitä
puhdistamaan ikäänkuin olisi se äsken ollut käytännössä.
May-may-gwán ei ollut huomaavinaan näitä pieniä ilkeyksiä. Tovin
kuluttua hän jo oli auttamassa Samia käärimään huopia, purkamaan
telttaa ja säälimään yhteen tavaroita. Nyt hänen apunsa kyllä otettiin
vastaan, vaikkakaan Sam ei puhutellut häntä. Viitisen minuuttia
myöhemmin olivat he lähtövalmiit.
Ensimäiset tunnit taivallettiin kuten aikaisemminkin virrassa kahlaten.
Koska May-may-gwán ei tällöin voinut olla vähimmässäkään määrässä
hyödyksi, tyytyi hän pysyttelemään metsässä, tunkeutuen turtuneena
eteenpäin, kasvot ilmeettöminä, salaten visusti kaikki tuskansa.
Aamupäivällä ehtivät matkaajat aina putoukselle saakka, missä vesi
syöksyi viidenkymmenen jalan korkuiselta jyrkänteeltä alas paasien
ympäröimään lammikkoon.
Tässä ei auttanut muu kuin ryhtyä kantamaan tavaroita ja kanoottia.
Penger oli äkkijyrkkä, eikä minkäänlaista polkua tai tietä ollut
olemassa. Dick otti pienen kenttäkirveen ja lähti tutkiskelemaan
etenemismahdollisuuksia. Hän nuuski kolme kuiluntapaista solaa,
yrittäen kavuta jyrkännettä ylöspäin tiheitten pensaikkojen ja rehevien
sananjalkamättäiden läpi, veden tihkuessa hänen niskaansa, mutta
aina kohtasi hän lähellä huippua seinämän, johon ei pystynyt jalka
ei käsi. Viimein äkkäsi hän notkon, josta hän otaksui mahdollisesti
voitavan nousta jyrkänteen laelle. Täältä hän sitten raivasi takaisin
vesipuolelle polun kanoottia varten.
Ryteikköä poistaessaan huolehti hän siitä, että polku tulisi tarpeeksi
tilavaksi. Siitä piti miehen sopia kulkemaan kanootti selässä.
Nuoret vesat katkaisi hän taittamalla ne vasemmalla kädellään,
käyttäen kirvestään silloin kuin sitkeä viidakko oli liian taipuisa.
Lopetettuaan työnsä oli hän saanut aikaan noin kolmen jalan korkuisen,
kiemurtelevan, lieriömäisen holvin tiheikköön. Tämän lieriön läpi
kyllä saisi kanootin kuljetetuksi taitava kantaja, kunhan vain osaisi
tarpeeksi varoen astua liukkaiden paasien välissä, kompastumatta
vanhoihin kannonkönttyröihin, juuriin ja maakuoppiin. Niiden, jotka
myöhemmin ehkä yrittivät seurata tällaista intiaanipolkua, ei suinkaan
tarvinnut vaivautua etsimään jalanjälkiä — parasta oli pitää silmällä
vain vyötäisten korkeudella esiintyviä kirveen merkkejä.
Kun kanootti oli raahattu jyrkänteen laelle, mistä vesi ryöppysi alas
notkoon, laskettiin se lammikkoon. Sillävälin oli May-may-gwánkin
saanut tilaisuuden auttaa. Hän oli näet kanniskellut varusteita. Dick
astui taas kanoottiin. Sam Bolton huomasi, että hänen aikomuksensa
oli tyrkätä vene vesille heti, ikäänkuin olisivat muutkin jo siihen
sijoittuneet. Sam esti kuitenkin tyynesti tämän yrityksen tarttumalla
veneen partaaseen, ja May-may-gwán pujahti paikalleen keskellä
kanoottia, heittäen puolittain paheksuvan katseen nuorukaisen
tutkimattomaan selkään. Kun he hetken kuluttua olivat saavuttaneet
lammikon toisen rannan, hypähti tyttö ensimäisenä maihin.
Myöhään illalla tuli eteen paha paikka. Puolen penikulman verran
saivat he ponnistella kovin vaikeasti kuljettavassa maastossa. Virta
oli vähitellen muuttunut vuoristopuroksi. Kanootin kuljettaminen
paasien välitse, vähäisissä putouksissa ja polveilevien solien pikku
sokkeloissa otti lujille. Metsä työntäytyi aivan veden rajaan ja puron
yli kaareutuva oksaholvi pimensi päivän. Melkein joka askeleella oli
väistettävä rantaan kurkottavaa puuta, joka kumartui korkean töyrään
yli. Onneksi olivat näillä runsaslumisilla seuduilla kevättulvat niin
voimakkaat, että ne kuljettivat mukanaan kaikki kaatuneet puut, joten
virta oli jokseenkin vapaa vaarallisista ruuhkista. Ja vihdoinpa
matkailijat saapuivatkin pikku majavalammelle ja sitten kukkulain
välissä piileksivälle järvelle, Mattawishguian lähteille.
Kaksi hirveä, nuori ja vanha, oli saapunut järvelle juomaan. Dickin
onnistui kaataa vasikka, vaikka siihen tarvituinkin kaksi winchesterin
panosta. Matkaajat päättivät leiriytyä tänne pariksi päiväksi, jotta
voisivat käyttää hyväkseen näin hankitun ravinnon.
Pieni järvi oli kuin suppilon pohjalla. Ympäröivillä ylänteillä kasvoi
vaahteroita ja koivuja, joiden joukkoon siellä täällä oli eksynyt joku
amerikankuusi tai yksinäinen mänty, ja rannoilla nojasivat seetrit
partaan yli ikäänkuin kuvaistaan katsellakseen. Syvä, äänetön rauha
lepäsi tyynen veden yllä. Kyyhkysen kuherrus, melan loiskaus, Dickin
pyssyn pamaus ei pystynyt häiritsemään suurta hiljaisuutta. Lyhyt ääni
painui nopeasti pehmeään äänettömyyteen kuin katkonainen sana, joka
lausutaan rakkaan vainajan huoneessa. Äärettömän erämaan tyvenessä
hiljaisuudessa ei sekunti merkitse mitään. Kaksi koskeloa kellui
aavemaisina vedenpinnalla. Puitten, mäkien ja veden yllä lepäävä autio
rauha tuntui melkein kammottavalta. Vaara tuntui piileksivän kaikkialla
eikä kuitenkaan missään. Korpi vaikeni kuin kaukaisissa ajatuksissa,
horroksissa torkkuen — se oli kuin Buddha nirvanamietteissä, poissa
maailmasta, haluton osoittamaa selvästi tyytymättömyyttään. Sen
uneksivain silmien edessä ahersivat miehet tehtävissään arkoina ja
kunnioittavina — arasti ja kunnioittavasti he hengittivät, hiljaa
puhuivat, vaiteliaina ja vakavina liikkuivat Pohjolan läheisyydessä.
Pikku leirissä seeterien alla Dick Herron ja Sam Bolton May-may-gwánin,
ojibwatytön, avustamina leikkelivät hirven lihat hienoiksi viipaleiksi,
suolasivat ja kuivasivat ne kirkkaassa päivänpaisteessa. Koskelojen
viihtyminen täällä merkitsi, että järvessä oli kaloja, ja siksi veivät
he verkkonsa veteen. Näin kului monias päivä.
Vähitellen vakaantui myös noiden kolmen erämaan taivaltajan suhde
toisiinsa — tottumus on toinen luonto. Hiljaisten seutujen kävijät
muuttuvat nopeasti ympäristönsä kaltaisiksi. Myöskin äänettömyys
tarttuu — he tulevat vaiteliaiksi. Suuri matkailijajoukko ehken
saattaa rupatella ja naureskella; he luovat monilukuisuutensa voimalla
itselleen oman ympäristön. Mutta kaksi tai kolme ei siihen pysty.
Heillä on niin vähän puhumista; suuri luonto valtaa heidän sielunsa ja
ajatuksensa.
Tavallisissakin oloissa vetäytyi Dick Herron mieluimmin kuoreensa.
Hän katseli asioita kulmat kurtussa, kyynärpäät kyljissä, kädet
nyrkkiin puristettuina. Itseensä sulkeutuneena pysytteli hän syrjässä,
tarkkaillen tapahtumia ja vainuten usein vaaraa, milloin joku seikka
tuntui hänestä käsittämättömältä. Nyt oli hän vielä lisäksi äreä. Tämä
äreyskin oli vaistomaista. Tytön läsnäolo toukkasi häntä jollakin
tavoin. Aluksi oli hänen kiukkunsa pääasiallisesti kapinoimista
kohtaloa vastaan, joka oli viskannut hänen harteilleen epämieluisan
vastuun. Lopulta se muuttui alituiseksi pahantuulisuudeksi, jonka
aiheuttajana hän itsepintaisesti piti tyttöä. Tämä oli hänelle
edelleenkin pelkkää ilmaa. Metsän yksitoikkoisessa hiljaisuudessa
kiusasi kuitenkin naisen läheisyys häntä päivä päivältä yhä enemmän,
tuntuen vihdoin sietämättömältä. Samkin oli vaitelias, mutta tyyni
ja avokatseinen. Hän seurasi tapahtumain kulkua rauhallisesti ja
mietteliäänä kuten vanhan miehen tapa on. Hän oli puhumatta siksi
ettei ollut mitään puhumista. Ojibwatytön ilme pysy tutkimattomana.
Hän auttoi, missä auttaa taisi, haluamatta sen enempää kiitosta kuin
moitettakaan.
Kolmannen päivän päättyessä oli muonavarat saati kuntoon. Sievoinen
röykkiö siinä olikin syötävää, lähes kuusikymmentä naulaa. Matkan
jatkaminen vesitse ei enää käynyt päinsä, oli pyrittävä suoraan metsän
läpi ja ylängön poikki Kabinikágamin seuduille.
Dick nosti hartioilleen kanootin ja kolmekymmentä naulaa painavan
varustaakan. Lopusta pitivät Sam Bolton ja tyttö huolen. Melkein joka
kahdeskymmenes minuutti oli heidän levättävä, henkäistävä hieman
jollakin puunrungolla, sammalpeitteisellä kivellä tai pehmeässä
sammalmättäässä. Metsä kasvoi mahtavia puita, jotka tarvitsivat
väljiä tiloja. Vaahteroista, nuorista koivuista ja pyökeistä leyhki
vilpoisa tuoksu, ja korkealla heidän yläpuolellaan kimaltelivat
puitten rungot ja vehreä lehvistö kuin kullalla koristeltu kirkon
pylväistö holvikattoineen. Edessä nousi ylänkö yhä. Tuolla täällä
kohosi homeenkarvainen, sammalkatteinen paasi ikäänkuin vanha, hyljätty
alttari, ja oudon suloisten tuulenhenkäyksien mukana kantautui lintujen
liverrys heidän korviinsa.
Sanaakaan ei puhuttu. Etunenässä kulki Dick, määräten levähdyshetket.
Kun hän heilautti kanootin hartioiltaan, hellittivät Sam ja tyttökin
kantamustensa hihnoja. He leyhyttelivät kasvojaan leveillä lehvillä
pitääkseen loitolla aikaisia kärpäsiä, hengittivät syvään ja
ojentelivat käsivarsiaan kuin nyrkkeilijät levähtäessään. Kerran,
heidän päästyään harjanteen laelle, Dick kiipesi puuhun. Hän ei
odottanutkaan näkevänsä vesistöä koko laajuudessaan, toivoipa vain
voivansa saada jonkinlaisen yleiskatsauksen seudusta, jotta sitten
voisi päätellä, missä oikeastaan olivat.
Eräällä aukeamalla amerikankuusien alla keksi Sam ahtaan, korkean pikku
karsinan, kolmen jalan pituisen ja ehkä kuuden tuuman levyisen, joka
oli kyhätty katkotuista puunvesoista. Dick toimitti heti tarkastuksen.
— Näädänloukku, selitti hän. Laitettu viime talvena. Täällä on ollut
turkispyytäjiä.
Hetken kuluttua huomasivat he muutamassa puunrungossakin merkkejä
siitä, että täällä oli käyty ennen heitä. Sitten he saapuivat
vähäiselle purolle, seurasivat sitä ja päätyivät pian vesirikkaammalle
joelle. Tämä oli jo kanootilla kuljettava — pohjoisten seutujen malliin
— mikä merkitsee, että kanoottia uitetaan joen uomassa, miesten
kahlatessa molemmin puolin veden partaassa. Lopulta Sam, joka johti
»kulkuetta», nyykäytti päätään vasemmanpuoleista rantaa kohti ja
tokaisi lyhyesti:
— Heidän leirinsä.
Mitätön polku johti rannasta pyöreälle mäennyppylälle. Ylinnä törrötti
terävähuippuinen tepee [salkojen varaan pystytetty intiaanimaja. —
Suom.], jonka pitkät salot haarautuivat liittymäkohdastaan ylöspäin
kuin sormet ikään. Pieni läjä erikokoisia, valkeita, jyrsittyjä
pääkalloja oli vielä jälellä todistamassa viime pyyntikauden saaliista.
Dick käänteli niitä jalallaan, laiskasti luetellen eri eläinten nimiä.
Muutaman läheisen kuusen oksista riippui neljä lumikenkäparia, jotka
oli jätetty paikalle tulevan talven varalle. Sam kiinnitti ensiksi
huomionsa niihin.
— Mies, vaimo ja kaksi kohtalaisen kokoista tenavaa, arveli hän,
sivellen kädellään lumikengän pohjaa ja heikosti ylöspäin kaartuvaa
kärkeä. — Ojiwba-mallia, päätteli hän tovin kuluttua ja lisäsi: — Dick,
me olemme ensimäisessä metsästyspiirissä. Täällä hommamme alkaa.
Hän kulki kahdesti alueen poikki, tarkastellen huolellisesti
rikkakasoja ja nuotiotulien jälkiä.
— He ovat lähteneet täältä suunnilleen kuusi viikko sitten, otaksui
hän. — Elleivät he ole vierailumatkalla, täytyy heidän oleskella
jossakin joen alajuoksun varrella. Nämä ystävät eivät viivy
turkiskauppamatkoillaan kauempaa kuin ehkä elokuun tienoille.
Pari päivää myöhemmin Dick illan pimetessä rannalla tähyillessään
huomasi muutaman kiven kupeessa epämääräisen mustan möhkäleen.
— Eläin, mutta mikä? ihmetteli hän.
— Enpä taida sanoa, mutisi Bolton tirkistellen hämärään.
— Ninny-moosh, sanoi intiaanityttö välinpitämättömästi. Tämä oli
ensimäinen sana, jonka hän virkkoi heille aina siitä lähtien, kuin
kiinni jouduttuaan oli vedonnut vanhempaan mieheen.
— Koira, totisesti onkin, myönsi Sam. — Tytöllä on terävät silmät.
Eläin kompuroi jaloilleen ja alkoi haukkua. Pensaikon läpi tunkeutui
paikalle pari sen tovereista. Puitten latvojen yläpuolella leijaili
savuhattara, hajaantuen avaruuteen. Eränkävijämme jatkoivat matkaa joen
mutkan toiselle puolelle. Siellä he äkkäsivät miehen, joka tarkasteli
heitä lehvistä kyhätyn suojuksen läpi.
Kanootti ohjattiin rantaa kohti. Noin sata kyynärää etäämpänä astuttiin
maihin.. Kuten tavallisesti, ryhdyttiin nytkin heti leirin tekoon.
Valmistettiin illallisatria ja kohennettiin nuotiota niin, että se
paloi iloisesti. Sitten, juuri ennen kuin kaukaisen Pohjolan viimeinen
päivänsäde häipyi, rasahti pensaikko.
— Nyt antakaa minun huolehtia tarinoimisesta, varoitti Sam.
— Hyvä on. Sillävälin pidän minä silmällä tuota, sanoi Dick nyökäyttäen
päätään tyttöä kohden. — Hän kuuluu ojibwain heimoon, kuten tiedät, ja
voi pian antaa meidät ilmi.
— Oh, hän ei arvaakaan aikomuksiamme, virkkoi Sam. — Ei hätää mitään.
Pensaikkoon syntyi aukko ja intiaani ilmestyi näkyviin. Hän maleksi
huolettomana valkoisten miesten luo, katseen harhaillessa sinne tänne
hänen yrittäessään päästä perille vieraitten laadusta ja puuhista.
— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti hän.