Dick Herron ja Sam Bolton istuivat kaatuneen puun rungolla. Oli hämärä
aamu. Jokea peittävän usvan läpi häämötti heikosti joku liikkuva olento.
Silloin tällöin rikkoi terävä ääni äärettömän hiljaisuuden — mela
loiskahti, kanootin keula liukui kohisten veteen, kesy varis vaakkui.
Vähitellen kutistuivat miesryhmät yhä pienemmiksi. Näkymättömiä
kanootteja työnnettiin teloilta näköpiirin ulkopuolella. Tovin kuluttua
oli jälellä van muutama kaapuniekka olento, viimeisetkin naisista
kiiruhtivat astumaan aluksiin, etteivät muut pääsisi jättämään. Hiljaa
he työntyivät harmaan sumuseinän läpi. Valkoiset miehet olivat yksin.
Joukon poistuessa hiipi Pohjola vielä kerran varovasi esiin.
Tähyillen hyljättyä leiriä lähestyivät metsien pienemmät asujamet
arasti kymmenittäin, kirkkain silmin valppaina, valmiina peräytymään,
mutta yhtäkaikki innokkaina tutkimaan, olikohan paikalle ehkä jäänyt
ruuantähteitä. Oravat narskuttelivat kuusten latvoissa, loikaten
rohkeina oksalta toiselle, tai vilistäen vähäisten aukeamain poikki.
Kanahaukkoja liiteli varansa pitäen siellä täällä. Kahina kuivassa
lehvistössä ilmaisi muidenkin eläinten olevan liikkeellä. Heikko
viserrys ja siipien suihke kertoi lintujen saapuneen; ne seurasivat
rohkeampia muonanhankkijoita. Päivässä muuttui intiaanileiri jälleen
metsäksi, kuukauden kuluttua siitä ei ollut muuta jälellä kuin muisto.
Usvapilvet siirtyivät vähitellen metsästä joelle ja levittäytyivät
viiden jalan paksuisena kerroksena sen ylle, siten tarkasti osoittaen
virran suunnan. Aurinko näyttäytyi ja kultasi puitten latvat.
Kirkassilmäinen, mietteisiinsä vaipunut pöllö päästi pari pikku
vihellystä ja heti muuan peukalolintu piti sitä merkinantona alkaakseen
kiivaan konsertin.
Lopultakin lähtivät Sam Bolton ja Dick taipaleelle. Tunnin kuluttua
saapuivat he erään lisäjoen suulle. Sam sanoi sen olevan aikaisemmin
mainitsemansa Mattawishguian. He kääntyivät vitkastelematta joen
suuntaan.
Mattawishguiaa on kuvailtu monella eri tavalla; Kaliforniassa siitä
puhutaan jokena, Uudessa Englannissa sitä mainitaan puroksi ja
ylämaissa väitetään vahvasti, että se on vuolas virta. Se on sadan
jalan levyinen, täynnä putouksia ja pyörteitä, ja viittä hiljaista
suvantoa lukuunottamatta, jalan parin syvyinen. Pohjalla on paljon
pyöreitä kiviä.
On suorastaan hullutusta lähteä kanootilla pyrkimään tällaista
jokea ylös. Virta on siksi voimakas, ettei kukaan jaksa sauvomalla
sitä vastaan taistella enempää kuin jonkun hetken, rannat taas ovat
niin tiheän kasvullisuuden peitossa, ettei hinaaminenkaan voi tulla
kysymykseen. Melkein ainoa keino oli käyttää parasta mahdollista tietä.
Ja se merkitsi etenemistä kahlaamalla. Dick polskutteli kokassa ja
Sam peräpuolessa, molemmat etunojassa ponnistellen kohisevaa virtaa
ylöspäin. Kaikenkokoiset vierinkivet vaikeuttivat kulkua, jalat
lipesivät liukkailla paasilla, vaarallisia koloja ja kuoppia väijyi
joka puolella, ja vesi oli jäätävän kylmää. Välistä onnistui heidän
meloa eteenpäin viitisen sataa jalkaa. Silloin he tavallisesti istuivat
hajasäärin, toinen keulassa toinen perässä, jalat vedessä riippuen.
Siinä oli sitten varottava, ettei vettä päässyt räiskymään alukseen.
Koska kesä oli vasta alussa, törmäsivät he silloin tällöin ajopuihin,
ja sellainen tärähdys kyllä riitti ajamaan kankeuden jaloista, niin
että he saattoivat tuntea pohjan niiden alla.
Se oli kovaa työtä ja kylmää työtä ja kysyi kärsivällisyyttä. Joka
penikulmalta oli suoritettava korkea maksu, ja ponnistukset toistuivat
moneen kertaan sekä illalla myöhään että varhain aamulla.
Dick, nuoruutensa parhaissa voimissa, näytti nauttivan tästä.
Matkustaminen intiaanien seurassa ei ollut suurestikaan käynyt hänen
lihaksilleen. Nyt hänellä oli tilaisuus ponnistaa oikein olan takaa.
Hän suorastaan nautti elämästä, ahmi ilmaa keuhkojen täydeltä, kyyristi
hartioitaan ja murtautui läpi Pohjolan uloimpien etuvartioketjujen
hurjana ja häikäilemättömänä, sokeana, kuurona ja välinpitämättömänä
kaikelle muulle kuin vaaroille, joiden voittamiseen hän sai käyttää
kaiken tarmonsa ja voimansa virran kanssa painiskellessaan.
Mutta Sam silmäili tyynenä, kärsivällisenä ja nurkumatta näköalaa
hieman laajemmaltakin. Hän taisteli uljaasti kylmyyttä ja vettä
vastaan, ei rehkien niinkuin Dick, vaan pitkäaikaisen tottumuksen
terästämänä, ja hänen tarkat silmänsä tähyilivät metsää yhtä paljon
kuin edessä virtaavaa jokeakin. Nuoruutensa ohella oli hän menettänyt
taidon täysin hallita ruumistaan, vankkumattoman terveyden ja
pettämättömän vastustuskyvyn, mutta iän karttuessa vastukset ja harmit
olivat käyneet yhä vähäpätöisemmiksi tekijöiksi hänen elämässään.
Hän oli tietoinen metsän hiljaisuudesta, lintujen ja petoeläinten
läsnäolosta ja niistä tuhansista pikkuseikoista, jotka yhdessä
muodostavat korven.
Ja tottuneen erämiehen tarkalla kuudennella aistilla tajusi Sam
eteenpäin tarpoessaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla.
Tämä aistimus ei suinkaan tullut mitään tavallista tietä. Se oli vain
yhtäkkiä tavoittanut hänen aivonsa. Hänen olemuksessaan oli moni
säie viritetty väräjämään sopusoinnussa korpimetsän kanssa. Ja tämä
sopusointu oli nyt jollakin tavoin rikkoutunut. Sam Boltonista tuntui
metsä merkillisen _vieraalta_, ja se saattoi hänet levottomaksi.
Tämän tästä hän pysähtyi äkkiä, joka hermo väristen, sieraimet
laajenneina kuin villieläimellä sen vainutessa vaaran. Ja koko ajan
hänen viisi muuta aistiansa, joihin hänen myös täytyi luottaa,
todistivat kuudetta vastaan. Ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin
erämaan tavalliset asujamet.
Tuo itsepintainen vieras tuntu ei kuitenkaan väistynyt. Sen saattoi
helposti ajaa pakosalle, mutta se palasi aina uudelleen. Kahdesti, kun
Dick lepäsi nauttien piipullisesta tupakkaa, taivalsi hän takaisin
samaan suuntaan, josta olivat tulleet, etsien tuntematonta vaaraa,
levottomana, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Metsä pysyi tyhjänä.
Kaikki tuntui olevan kuten olla piti. Hän palasi kanootilleen päätään
pyöritellen, kykenemättömänä pääsemään vakaumuksestaan, että jotakin
oli vinossa.
Myöhemmin päivällä ajautuivat he pikku kalliolle. He kapusivat sille,
tekivät pienen tulen ja keittivät teetä. Sitten he söivät viimeiset
rippeet leivästään, hieman liikkiötä ja kylmää peltokananpaistia.
Aurinko oli jo korkealla ja ilma oli lämmin. Metsä tuoksui heikosti
ja lintuperheet livertelivät kotoisia laulujaan. Joku utelias paarma
töksähteli vasten heidän poskiaan. Vaatteet höyrysivät ja jäsenet
norjistuivat päivän armottomasti loimottaessa.
Sam Boltonpa vain ei vieläkään voinut heittäytyä niin iloisen
huolettomaksi kuin Dick. Kahdesti hän syömisensäkin keskeytti, jääden
suu avoinna kuuntelemaan, kunnes jälleen epävarmana ja ikäänkuin
hölmistyneeni hapuili huuliaan.. Lopulta hän nousi tehdäkseen taaskin
tarkoituksettoman kierroksen metsässä. Dick ei kiinnittänyt mitään
huomiota hänen edesottamuksiinsa. Vaaran sattuessa oli hän totisesti
voimakkaampi ja hyödyllisempi kuin toveri; mutta nyt kun kyseessä
oli ainoastaan vaikeasti kuljettava taival, ja vastuu oli toisen
hartioilla ei hän ensinkään viitsinyt vaivata päätään, vaan jätti,
kuten kunnon luutnantti ainakin, koko jutun kapteenina selvitettäväksi,
itse puoleksi ummistetuin silmin seuraten ruusupuisen piippunsa
savukiemuroita.
Illan hämärtyessä laskettiin verkko veteen, langat laitettiin ja ansat
asetettiin. Niinkauan kuin voitiin toivoa näiden riittävän riistan
hankintaan, säästettiin ampumavaroja. Märät vaatteet ripustettiin
tarpeellisen matkan päähän nuotion liekeistä.
Sam liikehti levottomana koko yön, synkkänä ja epäluuloisena vatvoen
ajatusta, joka häiritsi hänen sielunsa rauhaa. Hän tunsi kaikki nuo
tuhannet päivän äänien heijastukset, jotka yhdessä muodostavat yön ja
sen hiljaisuuden; kaukaiset ja äänekkäät huudot, tai heikot, läheiset;
viserrykset, vihellykset, surinan ja rasahdukset; kaikki ne olivat
tuttuja. Vain omaa itseään hän ei tuntenut, ei käsittänyt. Ja nyt hän
etsi luonnosta jotakin vastaavaa, yhdenmukaista.
Seuraavana päivänä hän palasi tavallista pitemmältä tutkimusmatkaltaan
takaisin Dickin luo, kantaen jotakin esinettä. Tämän hän laski maahan
Dickin luo. Kivihän se oli, lattea kivi, jolla oli märkä mokkasiinin
jälki.
— Meitä seurataan, virkkoi hän lyhyesti.
Dick tarttui kiveen ja tutki sitä tarkoin.
— Se on liian tuhruinen, sanoi hän lopulta, en saa siitä mitään selkoa.
Mutta se mies, joka tuon jäljen on jättänyt, ei voi olla kovinkaan
kaukana. Etkö saanut häntä näkyviisi? Hänen täytyi olla välissämme
sinun löytäessäsi tuon kiven.
— Eikö mitä, murisi Sam. Mokkasiininjäljestä oli kärki suunnattu
myötävirtaan. Hän tietysti kuuli minun liikkuvan ja kääntyi heti
pistelemään virtaa alas. Hän on koko ajan pysytellyt vedessä, ettei
kadottaisi yhteyttä meidän kanssamme.
— Ei kannata seurata intiaania, joka tietää, että olemme hänen
jälillään, arveli Dick.
— Se on varmaankin tuo hullu chippewa, huudahti Sam. — Epäilin häntä
alusta alkaen. Nyt hän on lähtenyt meitä seuraamaan saadakseen
selville, mitä meillä oikein on mielessä. Ja sinä etenkin olet tällä
kertaa huonoissa kirjoissa. Dick, sekä tytön että korvatillikan takia.
Mutta ne eivät kuitenkaan liene nyt syynä hänen vakoiluunsa. Luulen,
että hän on joku Jingossin ystävä tai sukulainen, ja haluaa varmistua
siitä, että ajamme tuota lurjusta takaa.
— Mutta miksi hän sitten väijyy meitä ja seuraa meitä näin etäälle?
kysyi Dick.
— Selvä juttu, selitti Sam lyhyesti. — Hän tosin tarvitsisi vain
kauppapyssyn: kaksi laukausta — selvä! Mutta todennäköisesti hän
ajattelee, ettei meidän surmaamisestamme olisi suurtakaan hyötyä.
Komppania lähettäisi uusia miehiä meidän tilallemme. Ei, jos kerran
Jingossia todellakin etsitään, on varoitus ainoa pelastuskeino. Mutta
toiselta puolen ei ystävä tahtoisi säikyttää Jingossia turhaankaan.
— Niinpä niin, myönsi Dick.
— Vielä hän ei tiedä, että olemme paljastaneet hänen aikeensa, tuumi
Sam. Minun vakoilumatkani saattoivat yhtä hyvin olla riistaretkiä,
eikä hän mitenkään voinut nähdä, että otin kiven maasta. Parasta kun
emme yritäkään siepata häntä juuri nyt. Hän on tietysti leiriytynyt
jonnekin. Odottakaamme yöhön asti. Varmastikin aikoo hän poiketa
syrjään joesta ja peittää jälkensä. Odotappas, nythän on kuutamo.
Luulen, ettei kukaan muu pystyisi suorittamaan tätä temppua niin
näppärästi kuin sinä, Dick. Ja miksi ei sittenkin heti — eihän meillä
ole mitään menetettävänä. Tehkäämme leirimme tuonne alas, ja sitten
mennään riistan hakuun, haetaan niin, että hän lopulta tulee aivan
sairaaksi alituisesta roikkumisesta meidän kantapäillämme.
Siinäpä se. Ja niin pian kuin Dick oivalsi, että tässä saattoi
joutua vaaraankin, oli hän muuttunut mies. Kokematon hän tosin oli,
ja varomatonkin, mutta sensijaan olivat hänen aistinsa tavallista
herkemmät ja hänellä oli erehtymätön metsämiehen vaisto. Hän oli
parempi taipaleentekijä kuin Sam, hänen näkönsä oli tarkempi, kuulonsa
terävämpi, hajuaistinsa herkempi, jokainen hermonsa eloisampi kuin
toverin, intiaanin — tai naisen — helppoudella hän pääsi yhdellä
harppauksella samaan tulokseen, johon tullakseen Samilta hänen
nelikymmenvuotisesta kokemuksestaan huolimatta kului monta rupeamaa.
Jos hänellä, kuten Samilla, lisäksi olisi ollut terävä äly, olisi hän
ollut suorastaan ihmeellinen.
Vanha mies istui leiritulen ääressä hämärän laskeuduttua tienoon yli,
vakuutettuna hänkin puolestaan siitä, että Herron hoitaisi tehtävän
paremmin kuin hän itse. Hän luotti toveriinsa. Vaikka lehvistön
läpi tunkeutuvat kuunsäteet valaisivatkin heikosti, huomaisi nuori
mies pienimmänkin merkin ja jäljen vieraasta. Ja yhtä varmaa oli
hänen astuntansa: Dickin pehmeän mokkasiinin alla ei ainutkaan oksa
risahtaisi, ei pieninkään viidakon kahina kavaltaisi häntä miehelle,
jota hän etsi. Tämänkaltaisen eränkäyntitaidon hallitsi Dick
täydellisesti; aivan kuten Sam Boltonkin osasi täydellisesti oman
taitonsa. Aikaa Dick ehkä tarvitsisi runsaastikin, mutta tulos oli
varma — ellei intiaani mitään epäillyt.
Dick oli ottanut rihlansa.
— Ymmärräthän, vihjaisi Sam, — ettei meidän aivan välttämättä tarvitse
saada häntä napatuksi.
— Ymmärrän, vastasi Dick kiukkuisesti.
Nyt kyyhötti Sam Bolton nuotion ääressä, odottaen laukausta. Aika ajoin
lämmitteli hän pahkuraisia, ruskeiksi parkkiintuneita käsiään liekkien
edessä. Kapealierisen hatun alta tuijottivat harmaansiniset silmät
liikkumattomina tuleen, mutta kulmien kurtut ilmaisivat, milloin niistä
ei veitikka vilkuillut, että mies oli vaipunut mietiskelyyn. Kuten
aina, tuprutteli hän nytkin piippuaan.
Aika kului. Kuu kohosi korkeammalle, kunnes se jälleen alkoi laskea.
Lopulta kumotti se melkein miehen silmien tasalla puunrunkojen
lomasta, kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes vihdoin näytti
valtavalta levyltä, jolle oksista ja lehvistä oli sommiteltu
kokonainen koristekudos. Vähitellen läheni se muutamasta aukeamasta
näkyvää mäenrinnettä ja pysähtyi. Se muuttui suunnattoman suureksi,
jättiläismäiseksi valkoiseksi mysteerioksi. Suoraan edessäpäin istuva
susi kuvastui mustana varjokuvana sitä vastaan. Pian senjälkeen nosti
hurtta terävän kuononsa, päästäen surkean ulinan, jonka kaiku häipyi
pimeään erämaahan.
Nuotio muuttui hehkuvaksi hiilikasaksi. Sam lisäsi siihen tuoreita
puita. Ne sähähtivät ilkeästi, savusivat tavattomasti, mutta
syttyivät vihdoin. Vanha metsämies istui kärsivällisesti, kuin puusta
veistettynä, odottaen toverin työn päättymistä.
Tuokion kuluttua Sam Bolton tajusi, että joku liikkui varjojen
joukossa, hypähdellen yhä lähemmäksi. Ensin hän ei voinut päästä
selville siitä kuka tuo olento oli, se oli salaperäinen ja häämötti
vain silloin tällöin puitte lomasta. Metsänkävijä ei tuijottanut sitä;
vain hänen silmänsä soukkenivat. Sitten kuului rasahdus — tuntematon
oli taittanut oksan. Samin jännitys laukesi. Olipa tulija kuka tahansa,
ainakaan hän ei pyrkinyt salaamaan lähestymistään.
Yhtäkkiä vanha mies havaitsikin, että olentoja oli kaksi, toinen
pitkä ja ryhdikäs, toinen pienempi ja kumarampi. Sam oli kuin puulla
päähän lyöty. Vieläkö tässä saisi vangin niskoilleen? Mutta hän
odotti liikkumattomana, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa,
välinpitämättömänä kuin eränkävijä ainakin.
Tulijat lähestyivät valopiiriä; astuivat lähemmä liekkejä ja
pysähtyivät vihdoin. Sam Bolton katsoi Dickin vankia suoraan kasvoihin.
May-may-gwán siinä oli, ojibwatyttö.