Kun seuraavana päivänä puuhattiin lähtöä, kävi selville, että
May-may-gwán saisi rangaistuksen teostaan edellisenä iltana. Hänen
paikkansa vanhan Moose Cowin kanootin keulassa oli annettu eräälle
pienelle tytölle, ja itse sai hän seurata matkaajia jalkaisin miten
paraiten taisi.
Täällä oli äärimmäisen vaikeata päästä eteenpäin maitse. Tiheä seetriä
ja lehtikuusia kasvava metsä työntyi aina vedenrajaan asti. Missä
ranta oli avoin, siinä levisi louhikko, jonka kivet olivat liian
pieniä tarjotakseen jalansijaa, mutta tarpeeksi suuria vaikeuttaakseen
astumista. Tyttö joko lipesi ja kompasteli liikkuvilla ja Hiljaisilla
kivillä, tahi rämpi mutaisessa rämeessä. Kun kanooteilla kulkeminen ei
näillä paikoin ollut erikoisen työlästä, ei hän, vaikka ponnistikin
kaikki voimansa, voinut pysytellä muitten rinnalla.
Totta puhuen ei May-may-gwán itsekään näyttänyt pitävän rangaistusta
epäoikeutettuna. Hän antoi tukkansa valahtaa silmilleen ja poisti
kauniit, värikkäät nauhat, jotka olivat koristaneet hänen pukuaan. Koko
hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä katumusta. Mutta Dick Herron oli
suuttunut.
— Kuulehan, Sam, virkkoi hän, tämä ei vetele ensinkään. Tyttö kärsii
nyt meidän takiamme, ja me herrastelemme tässä kanootissa kuin mitkäkin
öykkärit, tuon pikku raukan tarpoessa eteenpäin jalan. Ottakaamme hänet
myötämme.
— Ei käy päinsä, vastasi Sam lyhyesti, emme voi sekaantua asiaan. Antaa
intiaanien hoitaa hommansa itse. Parasta pysyä tyyninä vain.
— No, oletpa sinäkin koko turkanen! nurisi Dick. — Pahustako me
välitämme muutamasta Rupert's Housen punanahasta? Emme ole pyytäneet
heiltä muuta kuin jonkun mokkasiiniparin, ja elleivät he halua
valmistaa niitä meille, niin käyttäkööt minun puolestani peurannahkansa
vaikka kipeitten kallojensa siteiksi.
Hän työnsi melansa keulan eteen ja käänsi kanootin rantaa kohti.
— Tule nyt Sam, kehoitti hän, ja näytä sisuasi!
Vanhempi mies ei vastannut mitään. Hänen vakavat, siniset silmänsä
olivat suuntautuneet toverin selkään; katse niissä ei ollut
epäystävällinen, vaikka kulmat olivatkin kurtussa.
— Tulehan tänne, pikku sisar, huusi Dick tytölle.
Tämä tunkeutui vaivalloisesti ryteikön läpi veden partaalle.
— Astu kanoottiin, kehoitti Dick.
Tyttö peräytyi kuin anteeksipyytäen.
— Ka’-ka’ win! epäsi hän suorastaan kauhistuneena. — Vanhat miehet
ovat määränneet minut Pitkälle matkalle, ja kuka olen minä, että
vastustelisin? Ei käy päinsä.
— Astu kanoottiin, komensi itsepäinen Dick.
— Veljeni on minulle hyvä, mutta en voi. Päälliköt ovat antaneet
minulle määräyksensä. Minulle kävisi kovin huonosti, jos olisin
tottelematon.
— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.
Hän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein
väkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja
ryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.
Tyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti
pääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta
huomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi
halveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai
vasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin
kulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.
Kerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja
alkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä
lasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta
hänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta
vanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut
lievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain
suuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen
onnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi
hiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.
Kun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli
mahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen
kävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse
ei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan
hänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen
rapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat
siksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän
ainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä
Hiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis
leimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua
teoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen
muista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten
nuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista
ja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä
päivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja
sen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet
vainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan.
Yölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle
joukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita.
Lopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja
metsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi
saavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.
Intiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui
karibunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin
Koukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia,
mutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin
ja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että
hän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää
valppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa
panna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei
ruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan.
Näin hän suorastaan liukui metsän läpi.
Kun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä
tarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota
eläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta
ehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija
ennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi
patsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen
hiljaiseen hiipimiseensä.
Keskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt
hitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi
tarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan
polultaan, paluutietä vartioidakseen.
Koukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten
hän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta
niin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi
huomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa
silmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä
karibua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä
edes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon
tavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle
erämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen
pisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä
siimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän
värivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului
kaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan
vireeseen.
Mutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain
muutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että
olisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.
Tumma väriläikkä hajosi. Ei tapahtunut ainoatakaan äkillistä liikettä,
ei risahdustakaan kuulunut; eläin ilmestyi kuin loihdittuna esiin
hämärästä vihreästä varjosta. Karibun korvat työntyivät eteenpäin,
kirkkaat silmät laajenivat ja sieraimet värisivät sen tähyillessä
suuntaan, josta tuntematon ääni oli kuulunut. Tapahtuma tuntui
totisesti taialta: missä äsken ei ollut mitään, siinä seisoi nyt uljas
riista.
Koukkunenä kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkasti lapaan, hyvin alas, ja
veti liipasinta. Kuului vain terävä naksahdus. Tottuneena yksinomaan
vanhaan kauppapyssyyn oli hän unohtanut siirtää panoksen makasiinista
piippuun.
Karibu pärskähti äänekkäästi ja kapasi pakosalle niin että tanner
tömisi. Kymmenkunta väijyksissä ollutta kanadannärhiä lennähti kuusten
oksille alkaen rähistä. Punaisia oravia pyöri joka puolella pahasti
pärpättäen, kirskuen kiukkuisina kuin pirulaiset. Hälyytys oli
tapahtunut.
Koukkunenän katse suuntautui länteen, sitten hän kääntyi ja palasi
oikopäätä tovereittensa leiriin. Saavuttuaan perille marssi hän kuin
mikäkin teatterisankari suoraan valkoisten miesten luo, viskasi
lainaamansa rihlan heidän jalkoihinsa ja vetäytyi nuotion ääreen,
kyyristyen välinpitämättömänä kannoilleen. Metsästysmatka oli
epäonnistunut.
Koko loppupuolen iltaa juttelivat miehet nyreinä toistensa kanssa. Ei
ollut epäilystäkään siitä, että nyt oli odotettavissa huolta ja harmia
jos jonkinlaista. Yön lähestyessä moni nuoremmista äityi suorastaan
röyhkeäksi, ryhtyen heittämään häjyjä silmäyksiä valkoisiin vieraisiin.
Lopulta, kun oli jo hyvin myöhä, tuli vanha Haukemah näiden luo. Tovin
istui hän ääneti ja vakavana, tuprutellen piippuaan ja tuijottaen
hajamielisenä hiillokseen.
— Pikku isä, virkkoi hän vihdoin, sinä ja minä olemme vanhoja miehiä.
Me olemme hitaita. Mutta nuo muut miehet ovat nuoria. Heidän verensä
on kuuma ja se virtaa vuolaana. Se tekee heidät äkkipikaisiksi.
He sanovat, että te olette saattaneet tuulen, pitkän-pauhun,
pohjoismyrskyn, puhaltamaan niin, ettemme voi saada mitään riistaa. He
sanovat, että te loihditte karibun niin, ettei Koukkunenä onnistunut
tappamaan sitä, vaikka pääsikin hyvin lähelle. Vielä he sanovat, että
te etsitte punaista miestä, saattaaksenne hänet ikävyyksiin, ja siitä
syystä ovat heidän sydämensä täynnä vihaa teitä kohtaan. Myöskin
sanovat he, että olette riistäneet vanhoilta miehiltä vallan, sillä
mitä nämä ovat käskeneet, sen te olette kieltäneet, ottaessanne pikku
sisaremme kanoottiinne. En tunne näitä asioita, tiedän vain viimeksi
mainitsemani tapahtuman, ja se oli järjettömyyttä.
Vanha mies heitti Dickiin terävän katseen, imaisi melkein sammunutta
piippuaan ja jatkoi:
— Veljeni sanovat etsivänsä paikkoja talviasemia varten; minä uskon
heitä. He sanovat, että heidän sydämensä ovat kiintyneet minun
kansaani; uskon heitä. Pitkä-pauhu, pohjatuuli, on puhaltanut jo monta
kertaa aikaisemminkin joelle, ja Koukkunenä on narri. Minun sydämeni on
teille hyvä, mutta se ei ole nuorten miesten sydän. He nurisevat ja
riitelevät. Tässä erkanevat tiemme. Veljieni täytyy nyt kulkea omaan
suuntaan.
— Hyvä, vastasi Sam hetken kuluttua. — Olen iloine siitä, että veljeni
sydän on minulle hyvä, ja tunnen myös nuoret miehet. Me lähdemme. Kerro
tämä nuorille miehillesi.
Helpotuksen tunne kuvastui Haukemahin kasvoilla. Ilmeisesti oli
välien selvitys ollut hänelle pulmallisempi asia kuin mitä hän tahtoi
tunnustaa. Sitten kopeloi hän laukkuaan ja kaivoi esiin pienen käärön.
— Mokkasiineja, sanoi hän.
Sam silmäsi niitä. Näyttiväthän ne mukiinmeneviltä kaikin puolin.
Niihin oli käytetty lujaa hirvennahkaa ja valkeata, kauppa-asemalta
hankittua palttinakangasta; koristeita ei ollut ollenkaan
lukuunottamatta ohutta silkkipunosta kärjissä. Jotakin hymyntapaista
ilmestyi hetkeksi vanhan Haukemahin kasvoille hänen kaivaessaan esille
laukustaan vielä yhden mokkasiiniparin.
— Kotkansilmälle, sanoi hän, ojentaen jalkineet Dickille. Nuori mies
oli saanut tämän nimen omituisten silmiensä perusteella eikä suinkaan
minkään erikoisen tarkkanäköisyyden vuoksi.
Mokkasiinit oli valmistettu silkinpehmoisesta, tummanpunaiseksi
värjätystä peurannahasta. Korvakkeet oli tehty saksanhirven vasikan
nahasta, joka oli valkaistu maidonväriseksi. Liitoskohtiin oli ommeltu
leveä, irtonainen, kirkkaanpunaisilla silkkikirjailuilla koristeltu
päärme. Koristeaihe oli monimutkainen ja sitä oli käsitelty taitavasti.
Tällaisten mokkasiinien valmistukseen saattaa kulua monen kuukauden
joutohetket. Intiaanityttö kuljettaa rakasta työtä mukanaan samalla
tavalla kuin hänen korkeammalla sivistystasolla oleva sisarensa
kuljettaa matkassaan käsityölaukkua. Kaukaisessa pohjolassa on varsin
helppo jalkineista päätellä, kuinka suuressa arvossa naisväki pitää
miestä.
— May-may-gwánin lahja, huomautti Haukemah.
— Periköön piru _minut_! toivoi Dick englanniksi.
— Haluaako veljeni maksun teessä vai tupakassa? tiedusteli Sam Bolton.
Haukemah nousi.
— Muistuttakoot antimet teitä siitä, että sydämeni on täynnä hyvyyttä
teitä kohtaan, sanoi hän. — Saanko kertoa nuorille miehilleni, että
lähdette?
— Kyllä. Olemme kiitollisia lahjoistanne.
— Siisti, vanha velikulta, tuumiskeli Dick Haukemahin ylväänä
poistuessa.
— No, eipä olisi meille voinut käydä paremmin, ihastui Sam. Tässä
minä olen vaivannut päätäni livistämiskeinoja aprikoimalla. En olisi
halunnut enää jatkaa matkaa heidän seurassaan kovinkaan pitkälle, mutta
toiselta puolen oli vaikea keksiä sellaistakaan veruketta, että olisi
päässyt heistä kunnialla eroon. Tunnen suoranaista helpotusta saatuamme
näin rukkaset heiltä. Paras tie Kabinikágamiin kulkee pitkin erästä
jokivartta, jota intiaanit nimittävät Mattawishguiaksi, ja mikäli
tiedän, on se noin viiden tunnin matkan päässä täältä.
Hän olisi voinut lisätä, että Dickin ajattelemattomuus oli ollut syynä
kaikkeen siihen harmiin, jonka hän oli nurkumatta sietänyt, mutta hän
vaikeni, vakuutettuna nuoren miehen luotettavuudesta tarpeen vaatiessa.