Kauppatie kulki oikealle, läpi suuren, lehtevän metsän, liukui
sitten pensaston piiloon, nousi jyrkälle kukkulalle ja polveili
yli vierukivisen, sammalpeitteisen ylängön aletakseen jälleen
neljännespenikulman päässä jokiäyräälle. Mutta älkää kuvitelko
mielessänne mitään Mainen tai Ala-Kanadan kauppatietä. Tämä oli huono,
epäselvä polku — toisinaan oli sen varrella joku kaatunut, puoleksi
laho ja kuorittu puu, toisinaan riippui kuivunut oksa sen yli, väliin
vain pelkkä tunne ilmaisi, että muutkin olivat kulkeneet tätä tietä.
Ainoastaan kokenut matkamies saattoi seurata sitä.
Kanoottien lasti purettiin rannalle. Kukin, vieläpä pienet lapsetkin,
otti taakkansa hartioilleen. Pitkä vyö solmittiin silmukaksi, joka
sitten sovitettiin otsan ympäri, kun ensin kantamus oli siihen
pujotettu. Muutamat voimakkaimmista miehistä saattoivat siten kantaa
lähes kaksisataa naulaa painavia tavaramyttyjä.
Intiaanit eivät tee työtä järjestelmällisesti, kuten osa heidän
valkoisia veljiään. He lepäsivät, kyyhöttäessään kantapäillään,
rupatellen, meluten ja riemuiten. Kuitenkin tuli työ jollakin tavoin
hyvin tehdyksi, ja lisäksi nopeasti. Joltakin kummulta katsottuna olisi
näky varmasti ollut maalauksellinen. Erikoisen silmiinpistäviä olivat
miehet, jotka tällä hetkellä seisoivat kukkulalla joutilaina, veltoissa
asennoissa, viitat ilmassa liehuen, lisäten maiseman viehätystä,
sillävälin kuin loppumaton jono kärsivällisiä raatajia ponnisteli
eteenpäin alempana, kyyryssä raskaitten taakkojensa alla.
Dickille ja Sam Boltonille oli vastoinkäyminen pikku seikka. Sam kantoi
vaivatta varusteet ja huovat, jotka hän oli köyttänyt hihnalla, Dick
taas kiinnitti molemmat melat ristikkäin toisiinsa, nosti tällä tavoin
aikaansaamansa ikeen hartioilleen ja heilautti ylimmäiseksi kanootin.
Sitten he palasivat takaisin ylätasangolle, jolle heidän villit
ystävänsä jo olivat kokoontuneet.
Tavallisesti pitävät intiaanit Samin ja Dickin luokkaan kuuluvia
valkoisia miehiä tervetulleina matkatovereina. Nämä joutuvat myös aina
erikoisen huomion esineiksi. Niinpä Sam Boltonkin nyt tunsi, että hän
ja Dick herättivät aivan tavattomasti uteliaisuutta.
Ei Sam silti luullut itse aiheuttaneensa tällaista kohua. Se saattoi
johtua yhtä hyvin Dick Herronin osoittamasta uljuudesta hänen
pelastaessaan Haukemahin karhun kynsistä, kuin Samin maineesta
erämiehenä; saattoipa syynä olla sekin, etteivät intiaanit oikein
ottaneet uskoakseen valkoisten miesten puheita uusien talviasemien
perustamisesta. Joka tapauksessa oli Sam taipuvainen pitämään sitä
pahana merkkinä. Ehkäpä joku ojibwamiehistä epäili... Mahdotonta
oli kuitenkin päästä lopullisesti selville siitä, piilikö tuon
mielenkiinnon takana vihamielisyyttä vai eikö. Vain yksi asia oli
varma: heitä pidettiin silmällä. Miehisten intiaanien valppaat katseet
ja naisten arka vilkuileminen teki olon niin tukalaksi, että toverukset
vain vaivoin malttoivat pysyä rauhallisina leiritulen ääressä.
Sattuipa vihdoin tapaus, joka hiukan valaisi intiaanien vaarinpidon
syitä, vaikka pääasia jäikin edelleen hämärän peittoon.
Eräänä iltana jättivät naiset vanhalle Haukemahille karhuntaljan
valmiiksi parkittuna. Sen sisäpinta oli valkaistu ja senjälkeen oli
siihen kömpelösti maalattu kuvaus metsästyksestä. Haukemah puhkesi
puhumaan, pidellen taljaa käsissään:
— Tämä on makwán, pikku veljemme, puku. Syömme kaikki osamme hänen
lihastaan. Mutta sinä, joka hänet tapoit, saat hänen takkinsa. Naiseni
ovat maalanneet sen, koska sinä pelastit heidän päällikkönsä.
Hän laski taljan Dickin jalkain juureen. Dick katsahti toveriinsa ja
hänen kapeat silmänsä välkehtivät omituisesti.
— Tällaisella matkalla tämä tosiaan on hiton sopiva puku, sanoi hän
englanniksi. Mutta minä en tiedä, mitä sillä tekisin. Ja tätä he ovat
valmistaneet viikon päivät Toivonpa totisesti, että joku hölmö ostaisi
koko turkin.
Sitten hän kumartui ja silitteli lahjaa, ilmoittaen vastaanottavana
sen. — Kiitän veljeäni, sanoi hän creenkielellä.
— Sinun on nyt otettava se mukaasi, neuvoi Sam englanniksi. — Meidän on
kannettava sitä niinkauan kuin olemme heidän seurassaan.
Intiaanit olivat kyykistyneet kantapäilleen nuotion ympärille, odottaen
vakavina ja kohteliaina heille tuntemattomalla kielellä tapahtuneen
keskustelun päättymistä. Naisetkin olivat pujahtaneet valopiiriin,
uteliaina näkemään, miten heidän kättensä työ otettaisiin vastaan.
Äkkiä Dick, ikäänkuin jotakin oivaltaen, syöksyi keskelle naisryhmää,
ja palasi seuraavassa tuokiossa, puoleksi tempoen, puoleksi
suostutellen nuorta tyttöä mukaansa. Tyttö pyristeli vastaan, yritti
vetäytyä takaisin, painaen päätään alas, ja katsahti sitten tirskuen ja
nolona olkansa yli tovereitaan. Kun he lähestyivät miehiä, tarttui Dick
hänen käteensä.
Siinä silmänräpäyksessä koetti tyttö päästä pakoon, mutta Haukemahin
sana riitti pysähdyttämään hänet. May-may-gwánhan se oli, ojibwatyttö.
Hän totteli nöyrästi. Silmät leimahtelivat seikkailun tuottamasta
jännityksestä, huulet taipuivat melkein veitikkamaiseen hymyyn
ja poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Purren tiukasti alahuultaan ja
tarkastellen runsaasti helmillä kirjailtua pikku mokkasiiniaan jäi hän
odottamaan selitystä Dickin menettelyyn.
— Mikä on niinesi, pikku sisar? kysyi Dick creenkielellä.
Tytön pää painui alemmaksi, mutta silmänurkistaan vilkuili hän kysyjää.
— Vastaa! komensi Haukemah.
— May-may-gwán, virkkoi tyttö hiljaa.
— Niinpä niin, tuumi Dick, jälleen englanninkieltä käyttäen. — Kuulut
ojibwain heimoon, sanoi hän sitten tytön kielellä.
— Kyllä.
— Sepä selittääkin kauneutesi, rasavilli, mutisi nuori mies
äidinkielellään.
— Vanhat miehet — hän puhui nyt creenkieltä — ovat antaneet minulle
tämän puvun. Koska se on minulle hyvin raskas, annan sen kansalle,
josta eniten pidän. Tämä kansa on Rupert's Housen creeheimo. Ja koska
sinä olet heistä kaunein, annan sen sinulle, jotta vallitsisi rauha
minun ja sinun kansasi välillä.
Tämä pieni puhe oli tosin huono siltä kannalta katsoen, että intiaanit
harrastivat koreita sanoja, mutta sisältö tuotti sitä enemmän
suosionosoituksia. Intiaanit murahtelivat tyytyväisenä ja Samkin mutisi
armollisesti: — Oikein, poika!
Dick nosti taljan maasta ja laski sen tytön käsiin. Hämmentyneenä tämä
otti sen vastaan, kohottaen hitaasti katseensa.
— Kelpaisipa noin sievää tyttöä suudella, huudahti Dick.
Ja samassa hän jo astui heidän välilleen pudonneen taljan poikki,
kumartui ylöspäin käännettyjen kasvojen yli ja suuteli tyttöä huulille.
Pohjolan intiaaneille suudelma ei ole vieras tunteenilmauksenakaan,
saati Juhlamenoihin kuuluvana asiana, mutta se hyväily, joka nyt
tuli May-may-gwánin osaksi, täytti heidät ihmetyksellä. Tyttö itse
ei suuttunut, vaikka hän huudahti ja pujahti piiloon muiden naisten
joukkoon; pikemminkin oli hän hyvillään, etenkin kun ei voinut tulkita
väärin tunnetta, joka oli tuon suudelman aiheuttanut. Muillakaan
intiaaneilla ei näyttänyt olevan mitään huomauttamista. Tosin oli
temppu perin outo, mutta kenties kuului se valkoisen miehen tapoihin.
Ja tapahtuma tuntui häipyvän ilmaan kuin ruudin tupsahdus.
Mutta Dickin nostaessa kätensä tervehdykseksi, huudahti Sam äkkiä
terävästi hänen takanaan. Nuori eränkävijä pyörähti salamannopeasti
ympäri ja joutui vastakkain chippewa-intiaanin kanssa.
— Hän hapuili veistään, selitti Sam.
Huudahdus oli kiinnittänyt jokaisen huomion tapahtumaan. Punanahan
tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään, — hänen pursuva vihansa,
asento ja veitsen kahvalle laskettu käsi ilmaisivat hänen aikomuksensa.
Chippewa oli yllätetty.
Hän totesi asian, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen nopeasti
toimivat aivonsa jo suunnittelivat tapauksen kääntämistä hänen
edukseen. Koettamattakaan muuttaa ilmeensä häjyyttä, hän yhtäkaikki
päästi veitsenkahvan ja suoristi vartalonsa intiaanipuhujan
suurenmoiseen asentoon.
— Tämän miehen puhe on valhetta. Ymmärrän kalpean kansan kieltä. Hän
kertoo veljilleni, että hän lahjoittaa juhlapuvun May-may-gwánille,
koska se muka on hänelle niin suuriarvoinen ja koska hänen sydämensä on
kiintynyt veljieni heimoon. Mutta toiselle kalpeanaamalle hän sanoo:
»Mitätön lahja. En minä viitsi sitä kantaa. Mitä minä sillä teen?»
Hän risti käsivartensa mahtavalla eleellä.' Dick Herran, jonka silmät
säihkyivät, iski häntä suoraan suulle. Isku heitti sätkyttelevän
intiaanin tuhkaläjään nuotion vaiheilla.
Mutta heti oli chippewa taas jalkeilla, veitsi kädessä. Nuoremmat
cree-miehet lähestyivät häntä vaistomaisesti. Vanha rotuviha leimahti
liekkiin. Se oli luonnollinen seuraus. Muiden katselijain joukosta
kuului murinaa.
Sam Bolton asettui hitaasti Dickin viereen. Toistaiseksi ei väkivaltaa
ollut odotettavissa muitten kuin raivostuneen chippewan taholta. Creet
olivat varuillaan, mutta vielä he eivät olleet asettuneet kenenkään
puolelle.
Kaikki riippui siitä, kumpi riitelevistä osoittaisi suurempaa
rohkeutta. Hetken tuijottivat he toisiaan, intiaanit epävarmoina,
anglosaksit henkisesti ylivoimaisina ja kuten aina, vähät välittäen
vastustajistaan, jotka kuuluivat heitä alemmalla tasolla olevaan rotuun.
Silloin kiiruhti pieni olento kuin lentäen valkoihoisten luo.
May-may-gwán se oli. Pelosta väristen tunki hän heidän käsiinsä rihlat
ja asettui sitten heidän taakseen.
Samassa astui Haukemah väliin, käyttäen mahtisanaansa.
— Seis! huudahti hän terävästi. Ei ole tarvis ystävien turvautua
aseisiin. Mikä on aikomuksenne, nuoret mieheni? Tuomitsetteko nämä
kalpeanaamat kuulematta, mitä heillä on sanottavana. Kysykää heiltä,
puhuiko chippewa totta?
— Talja on suurenmoinen. Lahjoitin sen syystä, jonka jo ilmaisin,
virkkoi Dick.
Haukemahin sanat olivat rauhoittaneet vaistomaisesti ärtyneitä
cree-intiaaneja, ja he vetäytyivät takaisin. Asia ei koskenut heitä,
se oli Dickin ja hänen vihamiehensä välinen. Eikä chippewalla suinkaan
ollut liian hyvä maine. Valkoiset miehet olivat välttäneet vaaran
ainakin toistaiseksi.
Dick nauroi poikamaista, huoletonta nauruaan.
— Hah! Taisinpa napata tuon vanhan hupsun parhaan tyttären, vai mitä?
huusi hän toverilleen, mutta tämä pudisti epäilevänä päätään.