Leiri tehtiin metsikköön töyräälle, kapean puron yläpuolelle.
Intiaaninaiset olivat pystyttäneet teltan levittämällä
purjekangaskappaleita, koivuntuohta ja parkittuja nahkoja maahan
iskettyjen kömpelötekoisten salkojen yli. Lisäksi olivat he rakentaneet
puolisen tusinaa pikku nuotioita, joista toisten yläpuolelle jo oli
nostettu moniaita patoja. Toiset nuoremmista naisista perkasivat kaloja
ja pujottivat niitä vitsoihin, toiset taas kantoivat ohuita oksia
polttoaineiksi. Heidän joukossaan sipsutteli myöskin May-may-gwán,
nuori ojibwa-tyttö, alasluoduin silmin ja sanomattoman viehkeänä,
cree-naisten täydellisenä vastakohtana.
Astuessaan maihin, ryhtyi kukin miehistä jälleen suorittamaan omaa
työosuuttaan. Niinkuin taivaan linnut ja metsän pedot he ensiksi
tahtoivat varmistautua siitä, että ravinto riittäisi. Kaksi nuorukaista
laski verkon puron suulle. Toisia hajaantui etsimään edullisia paikkoja
myskirotan ansoille ja jäniksen- sekä teerenlangoille.
Pian tarjosi leiri hyvin eloisan näyn. Padat alkoivat porista,
kala kääntyä ruskeaksi. Suloinen tuoksu levisi nuotioista. Miehet
täyttivät piippujaan ja tupruttelivat niitä ajatuksiinsa vaipuneina;
lapset lämmittelivät niin lähelle tulta pyrkien, kuin suinkin
uskalsivat. Metsän tiiviistä pimennosta horjui aika ajoin olento, joka
ensinäkemältä muistutti kummaa hirviötä, mutta sitten osoittautuikin
intiaaniksi, joka kompasteli kuusenoksataakkansa alla. Oksat oli niin
taidokkaasti pantu pitkähaaraisen seipään varaan, että taakan kantaja
saattoi viskata kannettavansa hartioilleen kuin heinätukun. Kun hän
laski sen maahan, erkani siitä jotakin maustetta muistuttava tuoksu,
joka sekoittui ruuan hajuun. Leirin kupeella kyyröttivät susikoirat,
kiiluvin keltaisin silmin myöhäistä ateriaansa odotellen.
Syötyään vetäytyivät naiset syrjään. Dickin katseet harhailivat
ojibwa-tyttöä etsien, mutta tuloksetta. Tuntien mainiosti intiaanien
tavat, hän ei yrittänytkään mitään lähentelyä; sitäpaitsi oli hänen
mielenkiintonsa vielä jotakuinkin laimea.
Suurimman nuotion vaiheilla istuivat miehet tupakoiden. Nyt oli
sopiva hetki lepuuttaa itseään työn jälkeen. Heidän kauniit
tai ankarapiirteiset ruskeat kasvonsa näyttivät tulen loimussa
hyväntuulisilta ja he rupattelivat, silloin tällöin naurahtaen,
matalalla äänellä. Oudon kielen pitkät sanat surisivat ja sähähtelivät
niinkuin kekäleet heidän nuotiossaan, muistuttaen metsien ja koskien
ääniä. He keskustelivat joko riistan saannin mahdollisuuksista tai
lähestyvästä vierailusta ojibwa-veljien luona etelässä. Heitä varten
olivat he ottaneet käytäntöön hirvennahkaiset juhlatamineensa, jotka
huolellisesti oli sovitettu pusseihin muiden matkatavarain joukkoon.
Valkoiset miehet vaikenivat. Tuokion kuluttua olivat piiput tyhjenneet
ja leiri vaipui uneen. Susikoirat hiiviskelivät vielä puolittain
nälkäisinä, kekäleiden välistä ruuan tähteitä etsien. Sitten ne
juoksivat rannalle löytääkseen sieltä kalanjätteitä. Ne olivat
liikkeellä koko yön, kohottaen kuun kumottaessa hiljaisille metsille
ulvontansa, samalla tavalla kuin niiden esi-isät ammoin sitten.
Melkein heti päivän valjetessa olivat naiset jo jalkeilla. Vähän
myöhemmin ryhtyivät miehetkin kokemaan ansojaan ja nostamaan
verkkojaan. Vuodenaika oli nyt näillä seuduin mitä suotuisin ja saalis
oli runsas. Langoista löydettiin kolme jänistä; teräslanka-ansoihin oli
viisi myskirottaa tarttunut — hyvää ruokaa, vaikka ruman näköistä — ja
verkoissa rimpuili runsaasti haukia, imukaloja ja joen valkoturskaa.
Näistä, Parisormen ampuman karibun lihasta ja asemalta tuodusta
lisämuonasta rakennettiin sitten oiva ateria.
Kun leiri oli purettu ja kanootit lastattu, annettiin lähtökäsky.
Miehet asettuivat johtoon, seuraten joenrantaa, ja naiset sekä lapset
polskuttivat perässä. Metsäisissä seuduissa käy riista aikaisin
juomapaikoillaan.
Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, puhdisti kuitenkin vanha Haukemah
muutamasta kuusenrungosta hiukan kylkeä ja piirsi kovalla, nuotiosta
ottamallaan hiilellä siihen merkkirivin:
— Osaatko lukea injunien kirjoitusta? tiedusti Dick, — Minä näet en
siihen kykene.
— Kyllä, vastasi Sam. — Opin taidon eräänä talvena, kun Arpinaaman
kanssa olimme tarttuneet nietoksiin Burwash-järven seutuvilla.
Hän siristi silmiään ja luki hitaasti merkit.
’— »Abichi-ka-menót Moosamik-ka-ja yank. Missowa edookan owasi sek
negi...» Ka, sehän onkin ojibwain, eikä creeitten kieltä, huudahti hän.
— Tässähän on oikea pöytäkirja. »Onnistunut päivämatka Moosen asemalta.
Suurta riistaa on nähty.» Nuo injunit ovat totisesti hullunkurisia.
Tuleepa nyt tänne ukko kuin ukko, niin ei saa rauhaa, ennenkuin on
noista merkeistä saanut tavailluksi, moniko täällä on ollut, minne
nämä ovat lähteneet, mitä ovat tehneet ja niin poispäin. Tällaiset
kuulutukset ovat lapsellisia yrityksiä tuottaa muille injuneille vähän
päänvaivaa. Vanha Haukemah käyttää kirjoituksessaan ojibwain kieltä
siksi, että tämä oikeastaan on ojibwain aluetta.
— Meidän olisi parasta lähteä nyt, ellemme halua räpylöidä perässä
yhdessä naisten kanssa, vihjaisi Dick.
Parisen tuntia ennen puoltapäivää huomasivat Dick ja Sam, juuri heidän
lipuessaan ruohon ja pensaitten peittämän rantapenkereen kupeella,
että johtajakanootissa äkkiä oli syntynyt hälinä. Haukemah pysähtyi,
peräytyen sitten varovasti niemekkeen taakse suojaan. Muut kanootit
seurasivat esimerkkiä. Tovin kuluttua kulkivat ne kaikki virtaa alas,
hiipien äänettömästi eteenpäin. Melat eivät ollenkaan nousseet vedestä.
— Ovat keksineet jotakin riistaa tuon niemekkeen takana, kuiskasi Dick.
— Ihmettelenpä, mitä se lienee.
Mutta sensijaan, että intiaanit olisivat pysähtyneet, päästyään
kuulomatkan ulkopuolelle, ladatakseen kiväärinsä tai viedäkseen
riistanpyytäjiä maihin, hiivittiin yhä edemmä rannasta, saavuttiin
virtaan ja sujahdettiin takaisin samaan suuntaan, mistä oli tultu.
— Se on karhu, virkkoi Sam tyynesti. — He menevät järjestelemään
sotamaalausta. Miehet ohjasivat kanoottinsa keulan rantaa kohti ja
odottivat. Muutaman hetken kuluttua näyttäytyivät intiaanien kanootit
uudelleen.
— No, jopa ovat hankkineet rihkamaa ylleen, totesi Dick huvitettuna.
Intiaanit olivat suoriutuneet uudestipukeutumisestaan lyhyessä ajassa.
Yhtäkaikki olivat he ehtineet tavata vaimonsa, purkaa matkatavaransa
ja koristautua hienoimpiin juhlatamineihinsa. Heillä oli yllään
peurannahkoja, joihin helmistä ja silkistä oli ommeltu mitä kauneimpia
kukkakuvioita, pronssi- ja hopeakoristeita oli siroteltu sinne
tänne, ja paljaaseen ihoon oli maalattu leveitä, kirkuvankeltaisia
ja helakanpunaisia viiruja. Sitäpaitsi oli heillä pieniä lippuja,
värjätystä villasta kudottuja kaikki samaa raakalaiskomeutta
kuin muinaisinakin aikoina. Jokainen pyssymies kantoi pitkää
messinkihelaista »kauppakivääriä», joka taatusti tappoi kymmenen
kyynärän päästä.
— Onpa totisesti varusteet! ihasteli Sam.
Viisi tai kuusi nuoremmista miehistä oli astunut maihin. Äkkiä he
katosivat pensaikkoon. Vaikka jälelle jääneet jännittivät kaikki
aistimensa, eivät he kyenneet enempää silmin kuin korvinkaan erottamaan
toveriensa kulkua tiheikön läpi.
— Metsästäjiä, arvaan ma, tuumi Dick.
Muut intiaanit seisoivat kuin pronssiset kuvapatsaat. Hetken kuluttua
kuului laulurastaan heleä liverrys. Heti meloivat miehet eteenpäin
hirventappajan hiljaisin vedoin, ja kanoottijono kiersi niemekkeen
toiselle puolen.
Dick tarkasti rantaa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten kuulivat kaikki
puoliksi tukahdutetun tyytyväisen ähkäisyn, jota seurasi syvä
hengähdys. Aavemaisina, miltei liikettäkään tekemättä, heilahtivat
kanoottien keulat kevyinä kuin höyhenet niemenkärkeä kohti, pysähtyen
ajopuukasaan vanhan viidakon siimeksessä. Karhu oli piehtaroinut
viileässä, kosteassa hiekassa, ilmeisesti elämästä nauttien. Hetkistä
myöhemmin se pisti esiin päänsä puukasan takaa ja ryhtyi hitaasti
tarkastelemaan jokea.
Sen katse oli ilmeetön, kita puoliavoin ja kieli riippui velttona --
sanalla sanoen se oli niin hullunkurisen näköinen, että Dick nauroi
melkein ääneen. Ei kukaan liikkunut tuumankaan vertaa paikaltaan. Karhu
löntysti takaisin viileälle hietikolleen huoahtaen hekumallisesti.
Kanootit liikahtivat hieman eteenpäin.
Nyt vanha Haukemah nousi pystyyn, asettuen kanoottinsa keulaan. Hän
alkoi puhua nopeasti matalalla äänellä. Heti kiikahti karhu näkyviin,
räpytellen viisaan näköisenä pieniä, ilkeitä silmiään. Se tarvitsi
moniaan hetken ratkaistakseen mitä nuo liikkumattomat, kirjavanväriset
pökkelöt oikeastaan mahtoivat olla, ja sitten se kääntyi takaisin,
mutta pysähtyi heti kun se vainusi maan puolelta uhkaavat piirittäjät.
Vielä se ei kuitenkaan ollut kokonaan hämmentynyt, vaan heilui
levottomana edestakaisin, karhujen tapaan, Haukemahin jatkaessa
jutusteluaan matalalla äänellä:
— Ohhoh, makwá, pikku veljemme, sanoi hän, emme lähesty sinua vihalla
emmekä töykeydellä. Me aiomme päinvastoin tehdä sinulle hyväntyön.
Täällä vaanivat nälkä, vilu ja viholliset. Tulevassa elämässä odottaa
sinua autuus. Jos siis nyt sinut ammumme, oi makwá, pikku veljemme,
niin älä meille vihastu.
Hän kohotti pyssynsä ja nykäisi liipasinta. Muut kanootit ja
pensaikossa piileskelevät nuorukaiset yhtyivät samassa rämisevään
yhteislaukaukseen.
No, kauppapyssy on kauppatavaraksi aiottu. Se muistuttaa lähinnä
kaasuputkea, joka on kiinnitetty pitkään, kömpelöön puukalikkaan
metallitangoilla. Sen piti mukamas olla sekä luoteja että haulia
varten. Todellisuudessa riippui sitten tarkk’ampujan menestys paljon
enemmän hyvästä onnesta kuin taidosta. Elleivät metsäintiaanit
osaisi lähestyä saalistaan niin tavattoman äänettömästi ja huomiota
herättämättä, jäisi se totisesti kovin laihaksi.
Kymmenisen pikku luodin vinkuessa sen korvissa kääntyi karhu äristen,
näykkien ilmaa ja hiekkaa tuprutellen, mutta edelleenkin peräytyen.
Musta karhu ei tavallisissa oloissa ole mikään vaarallinen peto, mutta
silloin tällöin se maksaa täysin mitoin hätyyttäjälleen. Tämä kontio
oli pahasti haavoittunut ja lisäksi pahasti pelästynyt. Sen hajuaisti
ilmaisi sille, että tuolla pensaissa väijyi vihollisia, — montako, oli
vaikea sanoa, — jotka olivat piilossa, tuntemattomia, ja senvuoksi
pelottavia. Edessä oli toki jotakin määrättyä, varmaa. Ja ennenkuin
hämmästyneet intiaanit ennättivät peräytyä, oli se syöksynyt karille,
ja läjäyttänyt kämmenensä vanhan Haukemahin kanootin keulalle.
Punaiset miehet päästivät hälyytyshuudon. Toiset alkoivat raivokkaalla
kiireellä panostaa suustaladattavia kauppapyssyjään uudelleen, toiset
yrittivät taistelupaikalle minkä meloista ja mokkasiineista lähti.
Haukemah itse syöksyi rohkeasti eteenpäin puolustautuakseen, mutta
kaatui, ja ärtynyt peto hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vesi roiskahti
korkealle. Dick Herron kohosi äkkiä jaloilleen ja laukaisi kiväärinsä.
Karhu lysähti kokoon liejuiseen veteen, pää alaspäin vääntyneenä, ja
hieno verijuova pujottausi taistelupaikalta virralle. Haukemah ja
hänen perämiehensä kompuroivat pystyyn vettä valuvina. Syntyi hetken
hiljaisuus.
— Hitto soikoon, sinäpä olet koko mestari! räjähti Sam Bolton lopulta.
Miten ihmeessä sinä menettelit? En totisesti olisi pystynyt itse
aikaansaamaan mitään tuollaisessa sekamelskassa — lopultahan ei nähnyt
ainoatakaan kohtaa, mihin olisi voinut tähdätä.
— Onnenpotkaus, vastasi Dick lyhyesti. — Sain laukaistuksi äkkiä ja
luoja huolehti lykystä.
— Olisit helposti voinut osua Haukemahiin, huomautti Sam.
— Varmasti! Mutta enpäs osunut, lopetti Dick keskustelun.
Intiaanit kokoontuivat ihaillen tarkastamaan saalista. Dickin luoti
oli lävistänyt pään korvien kohdalta. Heistä oli teko todistus mitä
ihmeellisimmästä ampumataidosta, ja sitä se totisesti olikin, ellei se
ollut aivan silkkaa onnenpeliä. Haukemah oli hieman pahalla tuulella
koristeittensa kastumisesta, sillä karhu on pyhä eläin ja asiaan
kuuluu, että tehdään selkoa syistä, miksi se ammutaan, ja ollaan tässä
tilaisuudessa yhdenmukaisissa juhlapuvuissa. Naisten parvi näyttäytyi
nyt rannalla ja pian kohosivat kaikkien riemuhuudot ilmoille.
Kauniit peurannahkavaatteet vaihdettiin sitten nopeasti arkipukuihin.
Tartuttiin kontion ruhoon ja kiskottiin se hinaamalla ja pyörittämällä
kuivalle rannalle. Siellä oli tuo möhkäle varmassa ankkurissa, käpälät
puuhun sidottuina. Ja nyt alkoi teurastus ja taljan nylkeminen.
Ei palaakaan turmeltu. Ensin erotettiin se liha, joka syötäisiin
lähiseuraavina päivinä. Mitä jäi yli, leikattiin hienoiksi suikaleiksi
ja ripustettiin salkojen päähän kuivamaan. Jätteet viskattiin koirille,
jotka kerrankin saivat syödä itsensä kylläisiksi. Kolme vanhaa naista
ryhtyi veitsillä nylkemään irti nahkaa. Se oli tähän vuodenaikaan
mitä kaunein, turkki kun vielä oli lyhytkarvainen ja pehmeä. Muut
naiset pystyttivät leiriä. Ei ainoakaan oikea intiaani suostuisi edes
ajattelemaan matkan jatkamista, kun kerran suurenmoinen juhla on
odotettavissa.
Sillävälin kuin näitä valmistuksia tehtiin, pesivät ja puhdistivat
vanhemmat miehet huolellisesti karhun kallon. Sitten he katkaisivat
mäntyisen seipään ja kiinnittivät kallon sen päähän, kohottaen lopuksi
tämän voitonmerkkinsä rannalle lähellä virtaavaa vettä. Jos kallo
säilyisi siellä kahdentoista kuukauden ajan, olisi kuolleen pedon pyhä
henki tyydytetty. Senvuoksi ei Haukemahkaan, kun leirin purkamisen aika
tuli, tahtonut jättää jälkeensä tavanmukaista hieroglyfikuulutustaan.
Jos näet vihollinen sattuisi osumaan paikalle, voisi se aikaansaada
paljon ikävyyksiä Haukemahille kaatamalla kalloseipään, mutta jos kallo
pysyisi tuntemattomana, ja siis yhtä hyvin voisi olla jonkun ystävän
pystyttämä, saisi se todennäköisesti olla rauhassa. Ottaen huomioon
tämän asian, huolehtivat kokeneet matkamiehet siis seuraavana päivänä
leirin purkamisen jälkeen siitä, että kaikki selvimmät merkit heidän
viipymisestään paikalla tulivat poistetuiksi.
Ilma muuttui aivan odottamatta. Taivaalle ajautui nopeasti raskaita,
harmaita pilviä, jotka kulkivat luoteesta kaakkoiseen. Tuli
kylmä. Koleutta seurasi viitisen tunnin kuluttua sade. Se äityi
kiukkuiseksi, ryöppyäväksi myrskyksi. Jokaisen kanootin keskikohdalle
pinottua taloustavaraa varjeltiin mahdollisimman huolellisesti
telttakankailla, mutta ihmiset saivat kärsivällisinä sietää vettä ja
tuulta, alttiina kaikille myrskyn myllerryksille. Vesi valui virtoina
heidän hiuksistaan kasvoille ja edelleen jo pahasti kastuneille
vaatteille. Peurannahkaiset mokkasiinit imivät vettä kuin sienet.
Välinpitämättöminä he milloin yrittivät meloa, milloin polskuttelivat
vedessä. Sääret olivat siksi paljon näkyvissä, että ne joka tapauksessa
kastuivat. Ja vilu aivan puistatti. Aina kun he astuivat maihin,
kastelivat ruoho ja pensaat heidät yltä päältä. Yön lähestyessä oli
jokainen matkueen jäsen, molemmat valkoiset miehet mukaanluettuina,
niin märkä kuin olisi hän pulikoinut vedessä hiusmartoaan myöten.
Oli vain vähäinen ero: jokivesi olisi voinut tuntua asteettain
lämpimämmältä vaikuttaessaan ruumiiseen villakangasvaatetuksen läpi,
mutta sadeveden kylmyys uusiintui alituisesti.
Eipä ollut suurta helpotusta odotettavissa, vaikka olisi jo alettu
hankkiutua yöteloillekin, märkiä ja väsyneitä kun oltiin. Puut
tihkuivat vettä, maa oli likomärkä, jokainen oksa ja korsi kylmä ja
niljakka. Päivällä kokoontunut vesi virtasi hitaasti kapeina pikku
puroina alavammalle maalle. Kostea tuuli tuntui huokuvan suoraan
maanpinnasta.
Mitkään puolittaiset toimenpiteet eivät tulleet kysymykseen enempää
kuin arkuuskaan. Jokainen kompuroi miehekkäästi metsään, kokosi ja
kantoi pois, korven rankkasateen riehuessa, kaiken kuivan puun, minkä
suinkin löysi. Koivunkuoren suojaan kätkeytyvä taula oli nyt arvokasta
tavaraa. Tuli saatiin syttymään; ensin olivat liekit mitättömät ja
savu tuprusi sakeana, mutta vähitellen tarttui valkea polttoaineisiin.
Pieni tulenkieleke kymmenkertaistui, sammuakseen jälleen, ehdittyään
tuskin osaksi kuivata teltoille aiotun paikan. Kuuma tee ahmaistiin
kiitollisin mielin ja huopia levitettiin lähelle liekkejä lämpiämään.
Ei kukaan ehtinyt kuivua täydellisesti, mutta jokaisen vaatteet
höyrysivät ja ryöppyävässä sateessa tuntui tämäkin ylellisyydeltä.
Makuuhuovat olivat kosteat, vaatteet olivat kosteat, maa oli kostea,
ilma oli kostea; mutta sittenkin, tuollainen epämukavuus on pieni,
hetkellinen asia, ja sen kyllä jaksaa kestää. Itse asiassa se ei
merkitse mitään. Sellaista on intiaanin filosofia, ja se selittää,
miksi punainen mies ylimalkaan aina on liikkeellä sateen aikana,
sensijaan että piilottautuisi leiriin.
Rajuilmaa kesti neljä päivää. Sitten kääntyi tuuli pohjoiseen, ja
taivas seestyi.
Tähän saakka oli virta paikoitellen ollut vuolas, mutta kanootit oli
aina joko hinaamalla tai sauvomalla pakotettu nousemaan vastavirtaa.
Kellon lähetessä yhtä aamulla Haukemah kuitenkin astui maihin, vetäen
huolellisesti palkoveneensä kuivalle.