Pieni jauhosäkki, liikkiö ja muu ruoka, jonka he olivat ottaneet
asemalta mukaansa, osoittivat vähenemisen oireita ja matka näytti
venyvän pitkäksi. Matkamiesten oli nyt susien, kotkien, haukkojen ja
muitten metsän rosvojen tavalla ensi työkseen ajateltava jokapäiväistä
leipäänsä. Kaikki muu sai väistyä tämän tärkeän asian tieltä. Se
oli ensimäinen vero, jonka pohjola heiltä kovakouraisesti kiristi.
Jos he siitä selviytyivät, oli mikä hyvänsä mahdollista; elleivät
selviytyneet, oli vain tappio odottamassa. Siksipä olivatkin nuo
molemmat pienet teräslanka-ansat, kahdentoista jalan pituinen verkko,
ohuet, terävät veitset helmikoristeisissa tupissaan, ja varsinkin nuo
kolmesataa panosta rihloihin niin tärkeitä. Niitä piti vartioida,
hoitaa ja varjella.
Iltapäivän lähestymistä tervehdittiin tyydytyksellä. Koko aamun
he olivat uurastaneet eteenpäin, väliin sauvoen, väliin »hinaten»
kanoottia kuudenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Dick juoksi pitkin
polkua kuin hevonen, touvin silmukka vyötäisilleen pujotettuna, ja Sam
Bolton hoiteli kanootin päremelaa. Toisinaan oli rantapenger jyrkkä,
toisinaan taas kivinen, välistä taas veden partaaseen saakka tiheän
kasvullisuuden peitossa. Usein piti Dickin kahlata, usein kiivetä ja
ryömiä, joskus oli hypättävä rotkojen yli, jalansijalta toiselle. Äkkiä
hän lähellä vedenrajaa muutamassa matalassa lammikossa, vyötäisiin
asti ulottuvassa ruohikossa, yllätti sorsaparven. Ne olivat kyllä
täysikasvuisia, mutta kuitenkin kykenemättömiä pakenemaan, Dick päästi
nuoransa ja laskien ilmoille huudon, loikkasi hän eteenpäin niitä
kohden. Linnut pelästyivät pahanpäiväisesti, hajautuivat eri tahoille,
räkättivät kuin hullut ja pärskyttelivät vettä. Sorsaemo lähti lentoon.
Poikue taas pujottausi tiheään kaislikkoon sensijaan, että olisi
laittautunut avoimeen veteen, missä olisi ollut helpompi pelastua.
Tässä nyt oli tilaisuus tuoreen evään saantiin, ilman että tarvitsi
ampua ainoatakaan laukausta. Sam Bolton kapusi heti kanootista. Meistä
olisi juttu saattanut tuntua hyvin yksinkertaiselta. Mutta musta sorsa
on sukellustaituri avovedessäkin, Ja suorastaan ihmeitä se tekee,
jos kaislikon varjot ovat apuna. Jos liian lähelle pyrit, luikertaa
se eteenpäin oikealle ja vasemmalle kuin käärme, aikaansaamatta
pienintäkään kahinaa, joka voisi ilmaista sen kulkureitin. Viisi
minuuttia kului ennenkuin he keksivät ensimäisen. Terävänäköinen Dick
oli kymmenen jalan päässä huomannut heikosti heilahtavan ruohonkorren
ja hänen voimakkaat lihaksensa lennättivät hänet tiikerinä paikalle.
Tarttuen saalistaan kaulaan kohotti hän sen näkyviin.
— Sillä tavalla, mutisi Sam.
Ja vaikka he olivat nähneet yhdeksän sorsan räpiköivän pakoon tuohon
enintään viidenkymmenen jalan levyiseen kaislikkoon, eivät he
onnistuneet löytämään enempää kuin kolme. Mutta se jo heille riittikin.
Matkasta keskusteltaessa olivat intiaanit luvanneet saavuttaa heidät
hämärän laskeutuessa. Oltiin jo aivan Abitibin risteyksen yläpuolella.
Tällä kohtaa ei virta ollut vuolas, ilmassakaan ei tuntunut
tuulenvärettä. Metsä kasvoi aina veden reunaan asti niin samettimaisena
ja tummana, ettei voinut sanoa, missä varjot loppuivat ja peilikuva
alkoi. Ei porettakaan näkynyt vedenpinnalla, eikä ainutkaan ääni
rikkonut hämärää hiljaisuutta. Sam ja Dick olivat meloneet muutaman
tunnin rantaäyrään vierustaa, ja lepäilivät nyt piippujaan poltellen
sekä nauttien illan viileydestä. Äkkiä kuvastui veteen kanootti,
joka alempana olevasta matkasta lipui näkyviin. Se hiipi kevyesti
ja äänettömästi puitten varjossa vastapäätä olevalle rannalle.
Toinen kanootti seurasi, sitten kolmas ja useampia säännöllisin
välimatkoin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kanooteissaolijat
näyttivät tummilta hiippapäisiltä olennoilta — intiaanivaimot olivat
kääriytyneet vaippoihinsa ja kököttivät päitään nyökytellen ja
käännellen. Silmänräpäyksen ajan paistoivat illan ruskossa kanoottien
koivunkaarnakyljet kirkkaan keltaisina ja naisten värikkäät puvut
pilkoittivat tummaa taustaa vasten. Sitten ne äkkiä vastarannan
varjossa haihtuivat pimentoon. Ne liukuivat ohi kuin haamujono
menneisyydestä häipyen ylempänä rannalla olevalle töyräälle. Hetkistä
myöhemmin oli joki tyhjä.
— Akat ovat ryhtyneet leirintekoon, huomautti Sam Bolton
välinpitämättömästi, — pannaanpa joutuin toimeksi.
He iskivät kiivaasti melansa veteen ja ajautuivat keskelle virtaa.
Pian kuului äänekkäitä klikkauksia, huutoa ja naurua ja sauvoimien
kalahtelua. Päivän työ oli päättymässä. Aina päivänlaskuun saakka
olivat miesten kanootit kulkeneet ensimäisinä, joen joka mutkasta
riistaa etsien, hiljaisina ja vaanivina. Nyt oli naisten vuoro, leirin
pystyttämisen aika. Mitään riistaa ei enää ollut tavoiteltavissa.
Joukko hajaantui leikkiä laskien ja riemuiten, iloisena voidessaan
hetkeksi vapautua jännityksestä.
Tovin kuluttua tulivat kanootit näkyviin, pitkä katkeamaton jono,
jota johti Haukemah. Keulassa istui päällikön poika, yhdeksänvuotias
nallikka, hoidellen taitavasti melaansa ja tarkasti väistäen
vedenalaisia kareja. Hän tahtoi kehittyä hyväksi kanoottimieheksi,
voidakseen aikanaan hänkin lähteä Pitkälle matkaile.
Jokaisessa kanootissa oli paitsi kahta melojaa koko joukko
taloustavaraa ja koira tai pari, jotka makasivat kokoonkäpertyneinä ja
liikkumattomina, suippo kuono kiilana etukäpälien välissä. Kesy varis
pörhisteli pajusta punotussa häkissä.
Haukemah tervehti sydämellisesti valkoisia miehiä ja taukosi melomasta.
Kanootti toisensa perästä liittyi heihin. Ajelehtivasta rykelmästä
nousi tupakansavu heikkoina kiemuroina.
— Veljeni ovat taivaltaneet pitkän päivämatkan, totesi vanha Haukemah.
— Olemme kiirehtineet kovasti. No, nyt olemme tavanneet, ja hyvä niin.
Tuolla, tuon valkoisen kallion edustalla oli Parisormella onnea — sai
tapetuksi pienen veden (lähteen) partaalla seisovan karibun. Edellisenä
iltana oli meillä myöskin valkoturskaa. Kolmen Puun saaren vaiheilla
oli hirvien jälkiä.
Näin hän kertoi heille päivän kuluessa tapahtuneet asiat.
— Olemme surmanneet vain neenee-sheebin, sorsan, vastasi Dick, ja
koppasi saalistaan kaulasta näyttäen sitä, — emmekä muuta riistaa ole
nähneetkään.
— Ahah, äänsi kohtelias Haukemah.
Hän nosti melansa pystyyn. Se oli lähtömerkki.
— Peräytä, kehoitti Dick toveriaan, — nyt on päivänlaskun aika, ja minä
aion yrittää saada muutaman hauennappulan uistimeeni.
Kanootti toisensa jälkeen liittyi jonoon. Näinä päivän viimeisinä
hetkinä sujui matka hitaammin. Lujan melanvedon jälkeen saattoi kukin
vaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Mutta yhtäkaikki teki taito tehtävänsä ja
taival lyheni. Metsäiset luodot liukuivat ohi tasaista vauhtia.
Sam puuhaili uistimen kimpussa, mutta niinpian kuin viimeinen
kanooteista oli kuulomatkan ulkopuolella, huudahti hän:
— Dick, huomasitko chippewa-intiaania?
— En. Mitä sitten?
— Ymmärtää englantia.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Hän oli takanamme oikealla, kun sanoit yrittäväsi kalastaa, ja lähti
liikkeelle, ennenkuin ehdimme nostaa melojamme.
— Sattumalta, luultavasti.
— Ehkä, mutta minua tuo ei miellyttänyt. Hän näytti ihan liian
viattomalta. Ja vielä, huomasitko, että hän oli yksin kanootissaan?
— Mitä siitä?
— Tuntui siltä kuin hän ei olisi ollut vähimmässäkään määrässä muitten
suosiossa. Yleensä asettuvat he kanootteihinsa kaksittain. Enimmäkseen
ovat tuollaiset luopiot epäilyttäviä.
— Mikä neuvoksi?
— Älähän huoli. Toiste pitää meidän vain olla varovaisia.