Keskipäivä lähestyi. Matkamiehet veivät tavaransa rannalle, missä
kanootti oli. Vaikka intiaanit eivät tahtoneetkaan lähteä ennen
seuraavaa aamua, olivat he päättäneet painua taipaleelle heti, jotta
kaikkinainen tungos ja hämminki, minkä yhtäaikainen lähtö saattaisi
aiheuttaa, vältettäisiin.
Aamulla matkavalmistuksien aikana oli jo uutinen heidän retkestään
ehtinyt levitä. Etenkin olivat muut lähetit ja postinkuljettajat heitä
surkutelleet. Koko talven olivat nämä miehet viettäneet pohjolan
pakkasten kynsissä, tarmokkaina hommiaan hoitaen. Nyt oli sopiva levon
hetki, ja he säälivät noita tovereita, jotka kesken kaiken joutuivat
lähtemään Hiljaisille seuduille.
Sam Bolton ja Dick Herron tapasivat siis, ollessaan lähtövalmiina,
rantaäyräällä miesjoukon koolla. Nämä olivat luultavasti
tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli vakoilu vihollisen maassa,
selon otto oloista, niin että yhtiö syksyllä voisi erämaahan kylvää
asutuksiaan, joissa sitten sopi asuskella kylmimpinä kuukausina.
— No, te katso siele se Musta Majava lahti, neuvoi Louis Placide, mine
luule ne ojibwa on siele laittanu itselle semmoisi kerpenkoloja.
— Pojat, pyysi Kern, Old Brunswick Housen kauppamies, — jos lähdette
Missináibieen, niin heittäkääpä silmäys valtaukseeni Gull-järven
rannalla ja katsokaa, onko se saanut olla rauhassa.
Nuori Herbert oli utelias.
— Minne asti aiotte uskaltautua, pojat? kysyi hän.
Mutta Ki-wa-nee, Lentävän aseman uskollinen kauppuri, seisoi
joukossa kuin joku erikoisvaltuuksilla varustettu upseeri ja
murisi halveksivasti koko jutulle, sillävälin kuin New Brunswick
Housen Achard antoi varoittavia vihjauksia takalistolla seisoville
intiaanimetsästäjille. — Hiljaa, poikaseni, sanoi hän Herbertille, —
uutiset kulkevat kulona, ja etelässä vaaniskelevat vapaakauppiaat uusia
leipämaita.
Matkamiehet olivat jo kääntäneet kanoottinsa, tyrkänneet sen veteen ja
kasanneet kamppeensa kulkuneuvon keskelle.
Mutta ennenkuin he ehtivät astua siihen, riensi paikalle Virginia
Albret, joka silloin oli seitsentoistavuotias, solakka ja sievä
kuin nuori saksanhirvi. Päällikön tyttärellä oli tapana antaa
määräyksiä, mutta hän antoi ne varsin miellyttävästi. Samalla kuin
hän omisti puhuteltavilleen muutaman yksinkertaisen, ystävällisen
sanan, katsoi hän heitä suoraan kasvoihin syvillä, tummilla
silmillään. Molemmat metsänkävijät kunnioittivat häntä suuresti
ja he kuuntelivat häntä kömpelösti lakkejaan käännellen, samalla
metsämiesten tapaan tietämättään ihaillen hänen hipiänsä tuoretta,
tummaa rusoa, punaisia huulia ja tukan kultaista runsautta. Se oli
suloinen muisto viedä mukanaan Hiljaisille seuduille ja jo itsessään
lahjan arvoinen. Sitäpaitsi oli Virginialla vielä, tapansa mukaan,
tuomisensa. Kummallekin antoi hän pitkän silkkisen liinan. Sam
Bolton mutisi kiitoksensa ja työnsi taitamattomasti lahjan paitansa
aukosta povelleen. Dick taas riisti puoliksi ritarillisella, puoliksi
kerskailevalla eleellä oman liinansa kaulaltaan ja heitti sen pois,
sitoen sitten tytön antaman sen paikalle. Virginia hymyili. Kovalla
nykäyksellä työnnettiin kanootti vesille. Miehet alkoivat meloa
vastavirtaan.
Melkein penikulman verran kulkivat he saarien lomitse, mutta sitten
laajeni heidän eteensä Moosen leveä uoma. He asettuivat nyt melomaan
suoraan eteenpäin, pysytellen visusti lähellä rantaa, jotta virta ei
pääsisi painamaan liiaksi. Näin saattoivat he edetä nopeasti, sillä he
meloivat luonnollisesti intiaanien tavoin — taivuttamatta kumpaakaan
kyynärpäätä ja sysäten voimakkaasti hartioitaan eteenpäin aironvedon
lopulla — ja osasivat käyttää edukseen jokaista pikku pyörrettä.
Puolentoista tunnin kuluttua he saapuivat ensimäiselle vähäiselle
koskelle, missä heidän oli pakko nostaa melansa ja käyttää pitkiä
kuusisalkoja, jotka aamulla olivat hakanneet ja kuorineet. Dick
oli keulassa. Hän näytti uljaalta seisoessaan siinä hajareisin,
takakenossa, kasvot kohisevalle virralle suunnattuina. Yhtäkkiä
ennättivät he vihaisimpaan pyörteeseen, missä putous odotti. Silloin
nuorukainen, syvään hengähtäen, pani koko voimavarastonsa käytäntöön.
Sillävälin kuin hän otti uuden puhdin, keikkui Sam Bolton peräpuolessa,
pitäen kanoottia tasapainossa, tyytyväisenä antaen tunnustuksensa
pojan taitavuudelle ja ruumiilliselle kuntoisuudelle. Sanottakoon mitä
hyvänsä, Dick Herron taisi ammattinsa. Galen Albret oli viisaudessaan
pannut Sam Boltonin käteen todella voimakkaan aseen.
Kanootti sukelsi jälleen tyynempään veteen, saatuaan naarmun pari
kosken kouraisussa. Sam ja Dick pudistivat rauhallisesti veden
seipäistään ja asettivat ne eteensä. Jälleen alkoi kuulua melojen
tasainen »_huiss klik — huiss klik_!»
Nyt alkoi virta rientää kymmenen penikulman putousta kohti Abitibin
alapuolella. Vaikka vedenpinta olikin sileä, koskipaikkojen poreita
lukuunottamatta, kävi virta kuitenkin kovin vaikeaksi kulkea.
Matkamiesten oli uudestaan pakko tarttua sauvoimiin, ja niin raatoivat
he voimakkaina ja uupumattomina koko sen päivän lopputaipaleen. Kun he
vihdoin nousivat maihin yöksi, olivat he jo sivuuttaneet Ranskalaisen
joen suun.
Heidän kaltaisilleen harjaantuneille miehille oli leirin pystyttäminen
perin pieni seikka. Dick raivasi kirveellään matalaa ryteikköä pois
tieltä ja kokosi kuivia puita polttoaineiksi. Sillä aikaa vanhempi
miehistä etsiskeli kuivuneita koivunvesoja, joita sitten taittoi
voimakkailla riuhtaisuilla. Koivun kova kuori halkeili sieltä täältä,
paljastaen käävän ja jauhomaisen puuaineen, joka oli kuivaa kuin taula
ja helposti syttyvää kuin tykinruuti. Kouralliseen näitä sytykkeitä
sinkautti Sam kipinän tuluksistaan. Ensimäiset liekit leiskahtivat
kaarnasta ilmoille ja Dick palasi samassa ruokkiakseen ahnasta nuotiota
polttopuilla.
He keittivät teetä vaskikattilassa ja paistoivat oksannenään pistettyjä
lihaviipaleita liekeissä. Heidän ateriaansa kuului lisäksi vain leipää,
jota olivat asemalta ottaneet mukaansa. Illastettuaan he tupakoivat,
ympäröivät nuotion tuoreilla puilla ja kääriytyivät senjälkeen
huopiinsa nukkuakseen. Oli kesä, eivätkä he välittäneet pystyttää
telttaa.
Tuli yö ja hiljaisuus. Tuli paloi verkkaan, leimahdellen viheriäin
pölkkyjen raoista. Metsäneläimiä pysähtyi tuijottamaan valkeaan
liikkumattomin silmin, joista liekit kirkkaina kuvastuivat. Huuhkaja
istahti johonkin läheisyyteen, alkaen huhuilla. Yläpuolella kaukaisen
pohjolan aamurusko jo väreili hiljaisuudessa, joka melkein peloitti.
Siellä täällä hiipivät varjot kuin mustapukuiset kirkonpalvelijat.
Tuulenhenkäys leyhähti ohi ja haipui. Metsän kansoittivat aavemaiset
olennot, koskemattomat, epätodelliset, jotka kuitenkin tuntematonta
Läsnäoloa symbolisoiden vartioivat nukkuvia miehiä. Pohjola, tyyni ja
kärsivällinen, tietoisena vallastaan ja hetkeään odottaen, houkutteli
erämaaleirin kupeella.
Ennen pitkää tuli sinne pieni susilauma kyyristyen takamuksilleen
varjoon. Ne olivat kylläisiä ja vaarattomia, ja istuivat hiljaa,
vilkuillen uneliaasti liekkeihin riippuvin kielin, takkuisten,
kilttien koirien näköisinä. Kello kahden tienoissa kömpi Dick esille
huovastaan korjaamaan tulta. Hän teki sen puolinukuksissa, unisin
silmin, kasvoillaan lapsellinen ilme. Sitten häh kuin puoliksi
tajuissaan vilkaisi taivaalle, oliko ehkä kaunis ilma luvassa, ja
kompuroi uudelleen lämpimän huopansa turviin. Sudet eivät olleet
liikahtaneetkaan.