Aikaisin seuraavana aamuna vaati Sam meloja valittaessa, että
otettaisiin käytäntöön intiaanien keskuudessa vallitseva tapa. Nämä
näet mittasivat aina tarkasti, että kukin meloja sai ruumiinkokoaan
vastaavat vehkeet. Itse piti hän parhaimpana vaahterasta tehtyä
kapealapaista melaa, sillä se ei särkynyt koskipaikoissakaan, vaikkapa
kovan vauhdin aikana useinkin sattui pohjaa raapaisemaan. Nämä melat
olivat maalatut kirkkaan oranssinvärisiksi.
Dick Herron oli jo katsonut koivunkaarnakanooteista sopivan. Hän tunsi
hyvän kanootin niinkuin hevosentuntija jalon ratsun. Tämä kanootti oli
neljäntoista jalan pituinen ja tehty kovasta, talvella irrotetusta
puunkuoresta. Suuria kuhmuja tai repeämiä ei näkynyt ainoatakaan.
He nostivat sekä kanootin että melat kuivalta veden partaalle ja
kääntyivät sitten takaisin varastorakennukselle, missä MacDonald istui
yläkerran huoneessa kirjoittelemassa. Tavallisesti turkispyytäjien
ei ollut lupa mennä »konttorin» ristikon sisäpuolelle, mutta Samia
ja Dickiä oli käsketty liikkumaan vapaasti ja selviytymään perille
omin neuvoin. Vaatevarusteista antoi Dick vanhemman toverin huolehtia,
itse hän varasi mukaansa ainoastaan satasen panosta uusimalliseen
Winchester-rihlaan, joka juuri näihin aikoihin alkoi päästä
pyssymiesten suosioon.
Avaran, matalan huoneen hämärässä hääri vanha metsästäjä, milloin tässä
milloin tuossa nurkassa nuuskien. Nyykäyttämällä päätään väisteli
hän katosta riippuvia esineitä, kysellen tarpeen tullen asioita
MacDonaldilta, joka vaiteliaana seurasi häntä. Ensiksi pantiin syrjään
pari teräslanka-ansaa, kapea, tiheäsilmäinen kalaverkko, ongensiima ja
koukkuja, ruutia, kerä, sekä kotelo vanhan erämiehen suustaladattavaa
varten, ynnä suolasäkki. Ne kaikki tarvittiin elatuksen turvaamiseksi.
Sitten tulitikkuja, tulukset, pari huopaa. Nämä lämmön vuoksi.
Vielä kymmenen naulaa tupakkaa ja yhtä paljon teetä. Tavanmukaiset
nautintoaineet. Ja lopuksi pikku säkillinen jauhoja ja kohtalainen
liikkiökimpale. Ne olivat tarpeen tilapäismuonana. Jos ne loppuisivat,
oli miesten yksinomaan turvattava metsän antimiin.
Sam Bolton tutkiskeli tavarakasaa, kun kaikki oli hilattu kokoon.
Silmät puoliummessa hän uudelleen ja uudelleen mutisi nimiä ja laski
esineitä, varmistuakseen siitä, ettei mitään puuttunut. MacDonald
puolestaan teki huomautuksia silloin tällöin.
— Saanut vaskisangon, häh, Sam? Entä paistinpannun? Kuppeja?
Onko läjässä kirves? Parasta ottaa vielä ylimääräinen veitsikin.
Tarvitsetteko kangasta? Kompassi kunnossa?
Kuhunkin kysymykseen nyökkäsi Sam myöntävästi päätään. MacDonald
vaikeni lopulta, kun havaitsi, ettei enää ollut mitään lueteltavaa.
Mutta Dick, joka laiskasti oli rummutellut ikkunaa sormenpäillään,
kääntyi nyt. tehden vuorostaan hänkin huomautuksen.
— Miten on kenkien laita? Minä en ole ainakaan saanut mitään.
MacDonald kalpeni.
— Yrjänän nimessä, pojat, en saanut mahtumaan enempää kuin neljä viisi
mokkasiiniparia kampsujenne joukkoon, mutta nahkaa on, jotta riittää.
Olkaa vain varovaisia. Abitibin sakki oli kerran tehdä minusta pietin.
Koettakaa selvitä intiaaneista.
Bolton ja Herron painuivat matkaan pitkin pientä jalkapolkua — hevosia
ei näillä syrjäisillä tienoilla ollut — päällikön ja hänen apulaisensa
asumusten välitse ja kääntyivät sitten polveilevalle tielle, joka
korkean ruohon lomitse johti alas niitylle, missä intiaanimajojen
terävät huiput kohosivat kohti taivasta.
Majat olivat hajallaan — minkäänlaista järjestystä ei nähtävästi
noudatettu. Jokaisen edessä savusi nuotio. Naiset ja tytöt ahersivat
mikä missäkin työssä. Kesy varis räpytteli edestakaisin ikäänkuin
kiusaten suippokuonoisia, takkuisia susikoiria, varoen kuitenkin
joutumasta niiden ulottuville.
Hurtat syöksähtivät raivokkaina lähestyviä vieraita kohti, päästäen
ilmoille oudon, pitkäveteisen haukunnan, joka enemmän muistutti
susi-sukulaisten kuin kotieläimen ääntä. Dick ja Sam hätistelivät
niitä syrjään lyhyillä kepakoilla, joita olivat varanneet tähän
tarkoitukseen. Koirat tunnustivat heidän herruutensa, hypähtämällä
heti takaisin. Muutama tavallista kainompi nainen livahti näkyvistä
»wigwamiinsa». Lapsiliuta pyrähti kuin viiriäisparvi piilopaikkaan,
tähystäen sieltä helmenkirkkailla silmillään tulokkaita.
— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti Sam Bolton.
— Bo’ jou, bo’ jou, vastasivat nuo kolme miestä.
Intiaanit olivat kaukaa ylämaista. He eivät puhuneet englantia enempää
kuin ranskaakaan, ja tyytyivät kaikessa hiljaisuudessa huoltamaan
isäinsä perintöä, noudattaen näiden tapoja niin uskonnollisissa
menoissa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. He olivat viipyneet täällä
jo moniaita päiviä jonkun loitsumenon takia. Velhon suuri maja kohosi
keskeltä leiriä kuin sirkusteltta. Sam Bolton puhutteli miehiä heidän
omalla kielellään:
— Haluamme ostaa monta mokkasiiniparia vanhoilta vaimoiltanne, sanoi
hän.
Yksi punanahoista livisti heti tiehensä. Seuraavan viiden minuutin
aikana näkyi hän nopeasti siirtyvän majasta majaan.
Vanhempi valkoisten miesten seuraan jääneistä alkoi kysellä:
— Pikku Isä on hommautumassa pitkälle matkalle?
— Tokkopa lyhyelle matkalle paljon jalkineita tarvitsisi?
— Lähtee turkiksia pyytämään, häh?
— Ehkä.
— Mihin suuntaan kääntää kanootin keulan?
Äkkiä Dick Herron, joka tapansa mukaan oli kiinnittänyt huomionsa
johonkin muuhun kuin käsilläolevaan asiaan, kiskaisi heinätukun
hajalle. Seuraavassa tuokiossa hän suoristausi, pidellen kyynärän
päässä itsestään sätkyttelevää pojantenavaa. Tämä päästi kimeän
pelonhuudahduksen, suhtautuakseen jo seuraavassa silmänräpäyksessä
heimonsa tavalla stoalaisen tyynesti vangitsijaansa.
Mutta riitti tuo yksikin kiljahdus. Lähimmästä majasta tuli apu. Sieltä
syöksähti kevyt olento, joka kymmenellä askeleella ehätti nuoren miehen
luo, tempaisten lapsen hänen käsistään. Sitten olento pysähtyi askeleen
päähän, läähättäen ja väristen kuin metsän eläin, uhman tunnuskuvan
kaltaisena.
Tyttö kuului ehdottomasti miellyttävään tyyppiin; hituisella
mielikuvitusta sai hänestä todellisen kaunottaren. Vartalo oli suora,
solakka ja sopusuhtainen, silmät suuret, kasvot kaidat, vailla sitä
tyhmää ilmettä, joka on niin yleinen pohjoisten rotujen keskuudessa.
Tällä hetkellä hän suorastaan leimusi suuttumusta ja pelkoa.
Dick tuijotti häntä ensin hämmästyneenä, sitten puoleksi ihaillen
puoleksi vallattomasti. Hän päästi julman murinan ja kyyristi
hartioitaan kuin ottaakseen saaliinsa takaisin. Siinä tuokiossa uhma
sammui. Tyttö kääntyi ja pakeni, hypähtäen kuin kaniini lähimpään
suojaan. Vanhat intiaanivaimot huusivat ihastuksesta, Dick nauroi
iloisesti ja miehisetkin punanahat hymyilivät.
— May-may-gwán (Perhonen), sanoi vanhin heistä kuin esitelläkseen, tuon
äsken kaappaamanne pojan kasvattisisar.
— Ojibwatyttö, päättäen nimestä, arvaili Dick.
— Ni-in, myönsi cree välinpitämättömästi. Sekaantumiset toiseen heimoon
joko avioliiton kautta tai muuten eivät ole ollenkaan harvinaisia
intiaanien keskuudessa.
Samassa palasi kolmas intiaani.
— Ei ole mokkasiineja, ilmoitti hän. — Paljo peurannahkaa.
Sam Boltonin naama venyi. Tulisiko tässä viivytys? Miten hyvänsä. Ellei
sitä voitu välttää, niin...
— Antakaa vanhojen naisten valmistaa joitakin pareja, kehoitti hän.
— Ei tule mitään. Ei ole aikaa. Käännämme kanoottimme Missináibieta
kohden auringon nousussa, sanoi vanha cree-intiaani päätään pyöritellen.
Sam punnitsi mielessään tätä uutta vastusta. Mutta Dick, joka
kärsimättömänä potki maasta multakokkareita, huudahti:
— No, lähtekäämme kaikin mokomin Missinäibieen sitten. Pankaa naiset
tekemään mokkasiineja. Seuraamme myötänne.
— Olkoon niin, vastasi vanha intiaani.
— Hyvä, virkahti Bolton.
Vanha nainen kutsuttiin paikalle. Hän otti pukinnahkaisella hihnalla
mitan asiakkaitten jaloista. Tämänjälkeen he poistuivat enemmittä
puheitta. Intiaani lausuu harvoin jäähyväisiä. Kun hän on toimittanut
tehtävänsä, hän poistuu.
— Dick, mutisi Sam, sinun ei pitäisi pistää nenääsi tähän.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dick ymmällään.
— Ruveta ehdottamaan yhteistä matkaa?
— Entä sitten? huudahti Dick ällistyneenä. — Etkö sinä ole matkustanut
intiaaniseurassa aikaisemmin?
— Ei ole kysymys siitä. Huomasitko tuota kolmatta intiaania? Joka ei
puhunut halaistua sanaa koko aikana?
— Varmasti! Entä sitten?
— Hän on ojibwa. Muut ovat metsäcreeheimoa. Ja väärinpä arvaan, ellei
mies ole pahanilmanlintu. Hän tarkkasi meitä viekkaasti ja hänellä
oli ilkeät silmät. Hän on valpas. Nyt hän kummeksii, keitä mahdamme
olla, minne pyrimme ja miksi olemme lähteneet näin pitkälle matkalle.
Ja mikä tärkeintä, hän kuuluu Jingossin kansaan. Hän on pahempi kuin
viisikymmentä creetä. Jos hän tuntee Jingossin ja alkaa epäillä meitä,
voi hän tehdä meille aika kiusan.
— Antakaamme heidän painua hiiteen sitten, esitti Dick kärsimättömänä.
— Ostetaan peurannahkoja ja laitetaan mokkasiineja itse.
— Liian myöhäistä, epäsi Sam. — Peruutus olisi vain pahaksi.
— Sinäpä osaat keksiä vastuksia vaikka mistä, naureskeli Dick.
— Ehkä, ehkä, myönsi toinen, mutta eränkäyntitaitoon kuuluu
mahdollisten vaikeuksienkin huomioonottaminen, ja keinojen keksiminen
sen varalta, että nämä olettamukset toteutuisivat.
— Sam, huudahti Dick, jonka ajatukset olivat takertuneet muutamaan
toverin aikaisemmin lausumaan sanaan, hellittämättä niistä, —
huomasitko tuota tyttöä äsken? Hurja pikkuinen kaunotar, vai mitä?