Miehet seisoivat katsellen 'mietteissään tähtitaivasta.
Dick Herron hutki hieman pahantuulisena ruohoa vitsalla, jonka hän
ohikulkiessaan oli taittanut jostakin pajukosta. Hän oli napissut
koko sen lepohetken kestäessä, jonka oli itselleen täällä sallinut
nopean pikamarssin jälkeen Winnipegistä. Hän antoi kyllä arvon äsken
saamansa tehtävän vaikeudelle, mutta suhtautui siihen kuin raskaaseen
taakkaan, jättäen heti kaikki yksityiskohdat ja suunnittelut toverin
huoleksi. Sam Bolton kyllä osoittaisi aikanaan hänelle, mitä milloinkin
oli tehtävä. Silloinpa hän kyyristäisi hartiansa, sulkisi silmänsä
ja puskisi työtä koko mahtavalla, raa'alla väellään ja voimallaan.
Odottaessaan suipisti hän huuliaan, vihellellen jotakin kanoottilaulua.
Mutta metsästäjäveteraani, Sam Bolton, seisoi kuin haltioituneena,
tuijottaen lempeillä vanhan miehen silmillään unelmoiden avaruuteen.
Tumman samettinauhan takana oli erämaa. Siellä oli raivaamaton
seutu, laajempi kuin Yhdysvaltain alue, siellä suuret metsät,
kartoittamattomat vedet, lakeudet, hedelmättömät maat, vuoret ja virrat
leveämmät kuin Hudson. Siellä saattoi kesäisenä päivänä nähdä hirven
ja karhun, nuo metsien todelliset kuninkaat; karibulaumoja, toisinaan
tuhatpäisiäkin, harhaili laajoilla kankailla, ja sudet kokoontuivat
lymyillen tahi avoimesti, aina sen mukaan oliko uhri voimakas vai
heikko, näiden ympärille saaliin toivossa. Ahmoja, näätiä, minkkejä,,
saukkoja, kärppiä, myskirottia, ilveksiä, kettuja ja majavia liikkui
siellä harjoittamassa ammattejaan, joko murhatöissä tai rauhallisissa
teollisuushommissa. Metsäintiaaneja, herkkiä ja villejä kuin eläimet,
asuskeli puunkuoresta tai nahasta kyhätyissä majoissa, pyydystellen
turkiseläimiä tai kalastellen ja sillävälin vaeltaen villihanhien
tavoin pitkiä taipaleita. Päivänpaistetta, varjoa, sadetta, vilua,
lunta, nälkää, runsautta ja työtä, kaikkea tätä oli Sam Bolton tavannut
vuosien kuluessa pitkää matkaa patikoidessaan. Hän vaistosi ne nyt
hämärästi,, vartoessaan sen taipaleen varressa, jota oli ryhtynyt
kulkemaan.
Sam Bolton oli elänyt vuosikausia metsässä, vuosikausia yksin.
Hänellä oli mielikuvitus, rajoitettu tosin, mutta sen avulla hän
kykeni asioissa havaitsemaan kaiken olennaisen, tärkeän. Nytkin,
tähystäessään erämaahan leirin edullisesta asemasta, turvallisesta
elämän tyyssijasta, hän tunsi tuon samaisen erämaalle ominaisen
vihamielisyyden läsnäolon, jonka oli tuntenut jo neljäkymmentä vuotta
sitten. Pitkässä taistelussa saatuja arpia vieläkin vihloi. Kovien
käsien suonipunos, ryhdin irtonainen joustavuus, nöyryys, varovaisuus,
katseen terävyys, kärsivällisyys — kaikki ne olivat samalla merkkejä
käydyistä taisteluista, vihollisesta saatujen voittojen tunnuksia.
Erämaa, tyven, säälimätön, tarkka ja peloittava, vaani metsän varjossa.
Se ei etsinyt taistelua, mutta ei myöskään karttanut; sen voitoilla
oli ennaltamääräyksen ylväs tuntu, se taipui suurenmoisesti ikäänkuin
hetkellinen voitto, jonka saavuttamiseksi mies oli jännittänyt
sielunsa joka säikeen, itse asiassa lopultakin olisi vain mitätön
seikka. Erämaa ei koskaan väsynyt, se ei koskaan iloinnut, ei koskaan
rauhoittunut. Se oli välttämätön, mahtava. Sen elämä oli hiljaisuus,
sen kieli hiljaisuus, sen peloittavin ase oli tuo suuri valkoinen
hiljaisuus, joka salpasi miehiltä hengen. Sam Bolton tajusi selvästi
Pohjolan luonteen. Hän tunsi sen vastustuksen puristavan itseään. Se
saattoi höllentyä, mutta vain jälleen kiristyäkseen. Mitä se moniaassa
hetkessä ehkä menetti viholliselleen, sen se takaisin otti vihamiehen
pitkinä heikkouden tunteina. Tämän hän hämärästi vaistosi; erämaa
muuttui vanhan miehen mielikuvituksessa olennoksi, jota vastaan kaikki
mahdolliset aseet oli saatettava kuntoon.
Jossakin tuolla toisella puolen, metsissä, lymyili mies. Hän saattoi
olla yhtä hyvin viiden kuin viidensadan penikulman päässä. Hän oli
oppinut pitämään huolta itsestään korvessa. Sam Bolton alkoi äkkiä
kehitellä ajatuksiaan ääneen.
— Meidän on napattava hänet tai kenenkä hyvänsä muun, joka tietää
meidän ajavan häntä takaa, sanoi hän. — Mutta leikki taitaa olla
tuolle punanahalle liian helppo. Onnellinen Jingoss on ojibwa,
ja hänen kansansa on suuri. Tätä joukkoa täällä voimme puijata
helpostikin; kerromme heille lähtevämme katsastelemaan paikkoja uusille
talviasemille. Mutta me joudumme seudulle, joka on peloittavan laaja.
— Mitä tietä meidän on ensin kuljettava? uteli Dick, osoittamatta
edelleenkään mitään erikoista innostusta. Miten hyvänsä Sam
päättäisikin, olisi ratkaisu varmasti paras mahdollinen.
— Tätä tietä, ilmoitti Bolton. — Jingossin täytyy olla jossakin kauppaa
tekemässä. Millekään Hudsonlahden asemalle hän ei voi saapua. Mikä
paikka sitten olisi lähinnä? Hyväinen aika, Missináibie tietysti,
tuolla alhaalla, Yläjärven tienoilla. Luultavasti hän onkin siellä.
Lähdetään etelää kohti.
— Ojibwain olinpaikkoja, häh? arvasi Dick umpimähkään.
— Kyllä, mutta Jingoss on Georgianlahden ojibwa. Tuolla Missináibien
tienoilla on jokaisella injunilla oma metsästysalueensa, ja he ovat eri
heimoa kuin meidän cree-intiaanimme — nämä pitävät melko lujasti kiinni
omasta alueestaan. Jotkut vieraat, jotka ovat yrittäneet metsästystä
tai turkispyyntiä siellä, ovat ykskaks saaneet kuulan kalloonsa. Tämäpä
paneekin minut ajattelemaan, että jos Jingoss on pyrkinyt etelään ja
jos hän nyt hieroskelee kauppoja Missináibiessa, ja ellei hän ole
saanut joitakin ojibwa-miehiä pyörrytetyiksi niin, että sallivat hänen
pyydystellä alueillaan, tai ellei hän ehkä olisi puskenut kotia kohti
tahi länteen Winnipegin alueelle, on todennäköisintä, että löydämme
hänet jossakin Kabinikágamin seutujen vaiheilla.
— Siispä painukaamme ensin Missináibie-jokea ylöspäin, ehdotti Dick.
— Taitaa olla oikea lähtösuunta, myönteli Bolton.
Ja lopettaen keskustelunsa tähän he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
kääntyivät takaisin etäämpänä häämöttävien toveriensa luo. Heidän
lähestyessään kuului ääniä:
— Tässä hän on... Dick, tulehan tänne. Dick, laula meille! Chante donc
»Oncle Naid», Diik. [Laulahan »Setä Naidista», Diik. — Suom.]
Ja Dick hyräili, huolettomasti nojaten kenttätykkiin, voimakkaalla
vaikka hiukan käheällä baritonillaan kaukaiselle pohjolalle etäisen
etelän vienon tervehdyksen:
»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned,
hän eli kauan sitte etelässä...»