Kello kahdeksan seuduissa eräänä kevätkesän iltana istui muuan
miesryhmä pikku nurmikolla, leveätä virtaa katsellen. Päivä oli äsken
piiloutunut heidän takanaan olevan metsikön liepeeseen.
Toiset miehistä loikoivat lyhyessä ruohikossa, toiset maleksivat
viettävällä rantaäyräällä, eräät taas nojailivat kahteen kauniisti
koristeltuun kenttätykkiin, joiden suut vaieten ammottivat lähes kahden
(Englannin) penikulman päässä olevaa itäistä rantaa kohti.
Matalalla äänellä he siinä rupattelivat, huomautuksiaan lyhyillä,
tarttuvilla naurahduksilla säestäen. Outoa oli kieli: sointuvia
paikannimiä kuului tuon tuosta, samoin vieraita eläinten ja paikan
nimityksiä. Kenógami, Mamátawan, Wenebógan, Kapuskasing, hopeakettu,
saukko, sopuli, ahma, myskihärkä, parka, babiche — nämä ja monet muut
sanat vilahtelivat nuolten tavoin tuolla täällä. Kaukaisissa metsissä
haastelivat tiaiset ja rastaat melkein yhtä ymmärrettävällä kielellä.
Tuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja,
piikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkää
lippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumusten
matalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita,
edestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluavia
tahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviä
intiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämä
vähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan Hudson
Jahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suunta
osoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niitty
intiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat,
että paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesi
oli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istui
muitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällä
vetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä,
Hiljaisten seutujen matkaajia.
Heitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset.
Kaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisia
sukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muuten
oman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekä
tyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita;
kuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti,
muutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa,
jotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevät
lihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse,
poskissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusi
jokaisen hampaissa.
Johtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistä
kasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummasta
taustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkin
kaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivat
sadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva,
mahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanut
heidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimykset
olivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset,
ääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Mutta
miehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, ja
juuri tämä ominaisuus liitti nämä maleksijat yhteen ja auttoi heitä
koettelemuksissa.
Päivä painui mailleen ja pohjolan ihmeellinen, punainen hämärä kietoi
tienoon verhoonsa. Jostakin etäisestä metsästä kuului yksinäisen suden
valittava ulvonta. Rekikoirien kuoro kajahutti heti vastauksen. Miehet
taukosivat vähitellen juttelemasta, polttelivat vain piippujaan ja
vetivät sieraimiinsa kirpeätä ilmaa, nauttien hiljaisuudesta.
Yhtäkkiä ilmestyi hämärästä roteva intiaani, joka astui eteenpäin
pitkin harppovin askelin. Tuossa tuokiossa oli hän heidän joukossaan,
vastaten tyynesti heidän tervehdyksiinsä.
— Bo’ jou, bo’ jou [väännös ranskal. tervehdyksestä »bon jour» = hyvää
päivää. — Suom.], Me-en-gen, toivottivat he.
— Bo’ jou, bo’ jou, vastasi hän.
Paria miehistä hän kosketti kevyesti hartioihin. He nousivat heti.
Intiaani oli päällikön kanoottimiehiä ja he ymmärsivät Galen Albretin
tarvitsevan heitä.
Me-en-genin kulkiessa edellä tallustivat he nurmikon yli, lipputangon
ohi varastorakennuksen kuistille. Siellä intiaani jätti heidät. He
nousivat portaille. Eräästä sisähuoneesta tunkeutui välikön läpi valoa.
He joutuivat valopiiriin ja samassa pysähdytti ääni heidät.
Kuistikko oli avara ja matala, kaiteilla varustettu ja, valoneliötä
lukuunottamatta, pimeä. Nojatuoleissa istui tusinan verran tupakoivia
miehiä. Savu kiemurteli valojuovassa merkillisinä kiehkuroina.
Sisäpuolelta kuului naisen ääni, jota pianon helinä hillitysti säesti.
Ääniä kuten valoakin vaimensi huoneen etäisyys.
Miehistä saattoi varmuudella tuntea vain Galen Albretin. Hän näytti
julmalta, nelikulmaiselta ja veltolta, ja hänen tapansa istua tuolissa
kuin istuisi hän jonkun kaamean, verisen lain tulkitsijana oikeuden
istuimella, ilmaisi hänet. Metsämiehet huomasivat hänen tarkastelevan
heitä tuuheiden valkeain kulmainsa alta. Tahtomattaan suoristivat he
hartioitaan.
Vanhempi miehistä oli iältään viisikuudetta tai kuusikymmentä vuotta,
mutta yhtäkaikki oli hänen ryhtinsä suora ja ruumiinrakenteensa
voimakas. Kapealierinen pehmeä hattu varjosti rauhallisia, harmaita
silmiä, nenä oli kuin haukan nokka ja sen alla viippoivat pitkät,
valkoiset viikset. Kädet, joissa suonet olivat pullistuneet
pahkuraisiksi köysiksi, olivat ruskettuneet mahonginvärisiksi.
Silmänurkissa vilkuili veitikka, mutta kiinteä tuijotus paljasti metsän
asukkaan mielikuvituksen puutteen, samalla kuin se oli todistuksena
harvinaisen sitkeästä kestävyydestä. Puku, karkeasta takista aina
koristelemattomiin mokkasiineihin, oli äärimmäisen yksinkertainen.
Hänen toverinsa oli tuskin muuta kuin poikanen vuosiltaan, mutta hän
oli ruumiiltaan kuin mies. Hän näytti mainiosti soveltuvan pohjolan
ankaraan elämään — laaja rintakehä, sileät, täyteläiset lihakset ja
ennenkaikkea täydellisesti pyöreä kaula puhuivat lämpimästä verestä,
jota virtasi runsaasti hänen ruumiinsa joka osassa. Kasvot, joissa
orastava parta vasta varjona näkyi, olivat huolettoman pojan, mutta
katse oli miehen. Tuo kypsyneen miehen vaikutus lienee johtunut
kokemuksista, joita kaksikymmenvuotiaalla ei tavallisesti vielä ole
ollut, tahi ehkäpä se enemmänkin riippui eräästä omituisuudesta.
Nuorukaisen silmät näet olivat niin tavattoman lähellä toisiaan, että
ne näyttivät litistävän nenänvartta, ja lisäksi ne merkillisen vinosti
välkähtelivät lakkaamatta. Ne tekivät hänen ilmeensä samalla sekä
omituisen vieraaksi että päättäväiseksi. Mutta kun hän sitten katsahti
poispäin, palasi kasvoille vanha poikamainen piirre, jota korosti
eräänlainen nuorekas raakalaisuus hänen pukimiensa yksityiskohdissa —
hatussa reuhotti haikaransulka kallellaan, kupeella koreili helmillä
kirjailtu puukon tuppi, ja polvinauhat sekä mokkasiinit ihan uhkuivat
upeutta.
Muuan miehistä kuistilla puhkesi puhumaan. Galen Albret se ei
ollut, vaikka hän olikin kutsunut heidät kokoon, vaan MacDonald,
hänen kaupanjohtajansa ja oikea kätensä. Itse ei Galen Albret
hiiskahtanutkaan, hän vain istui, pää eteenpäin nojassa, mulkoillen
miehiä syvällä päässä olevilla silmillään.
— Teidät on kutsuttu erikoistehtävää varten, aloitti MacDonald
lyhyesti. — Tehtävä on vapaaehtoinen, eikä teidän ole tarvis siihen
ryhtyä, ellette halua. Olemme kutsuneet teidät siksi, että tähän saakka
aina olette suorittaneet loppuun ne hommat, joihin olette ruvenneet.
Te, Herron, ette tosin ole paljon ehtinyt, koska vielä olette nuori,
mutta vähitellen saavutatte luottamuksemme. Mutta Bolton, te olette
vanha tekijä, ja sepä merkitsee jo koko joukon.
Galen Albret liikahti. MacDonald äkkäsi viittauksen ja jouduttautui
asiaan.
— Sanon teille, mitä haluamme. Ellette tahdo käydä puuhaan käsiksi,
niin ette siitä myös mitään tiedä. Onko selvä?
Hän siirrähti lähemmäksi valoa, tutkien heidän kasvojaan tarkasti.
Miehet nyökäyttivät päätään.
— Varmasti, lisäsi Herron.
— Hyvä on. Muistatteko, miehet, Jingossin, ojibwaintiaanin, joka kävi
täällä ostoksilla vuosi sitten, viime kesänä?
— Samanko, jota kutsuttiin Kärpäksi? tiedusti Sam Bolton.
— Saman. Muistatteko hänet hyvin? Minkä näköinen ja niin poispäin.
— Kyllä, nyökkäsi Sam Dick Herronin säestämänä.
— Meidän täytyy saada tuo intiaani käsiimme.
— Missä hän on? kysyi Herron. Sam Bolton pysyi vaiti.
— Siitä saatte ottaa selon.
MacDonald jatkoi, nykäisten tuoliaan hitaasti lähemmäksi ja alentaen
ääntään:
— Viime kesänä kohosi Jingossin »velka» varastoon kahteensataan
majavaan (sata dollaria), mikä hänen piti suorittaa takaisin nahkoina
seuraavalla käynnillään. Hän ei palannut ollenkaan. En usko hänellä
olleen aikomustakaan palata. Esimerkki on huono. Meille ei ole
tuollaista ennen sattunut. Tällä asemalla saavat monen monet intiaanit
luottoa ja jos Jingoss jätetään rankaisematta, joudumme turkasenmoisiin
ikävyyksiin muiden velallistemme kanssa. Ei ainoastaan hänelle, vaan
muillekin on saatava selväksi, että kavaltaja joutuu kiinni, joka
kerta. Kaikki tietävät, että hän on varastanut, ja he odottavat nyt
nähdäkseen, mitä aiomme tehdä. Sanon teille tämän, jotta tietäisitte,
että asia on tärkeä.
— Toivotte meidän pyydystävän hänet? virkkoi Bolton paremminkin
todetakseen asian kuin kysyäkseen.
— Pyydystävän kyllä, ja elävänä, teroitti MacDonald. Ampuminen on
kielletty. Tahdomme rangaista häntä, mutta samalla antaa hänelle
opetuksen. Me olemme luvanneet pitää intiaaniemme »velkoja»
järjestyksessä. Emme voi sitä tehdä, jos tappiomme alkavat käydä liian
suuriksi. Tämä on vakava juttu. Jos onnistutte, maksetaan teille
tehtävän suoritukseen kuluneelta ajalta kaksinkertainen palkka, ja
lisäksi tietää se kahden asteen ylennystä palveluksessa. Sopiiko?
Sam Bolton pyyhkäisi laihalla, pahkuraisella kämmenellä suutaan, mikä
ennusti hänen aikovan puhua, mutta Galen Albret ehätti äkkiä väliin,
puhjeten sanoiksi nopeasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.
— Vartokaapa, sanoi hän, tässä ei saa olla mitään epätietoisuutta.
Jos ryhdytte tehtävään, ette saa jättää sitä kesken. Joko palaatte
intiaanin kanssa, tai olette järkenään palaamatta. Epäonnistumista en
anna anteeksi. Hyväksyn vain onnistumisen. Ei merkitse mitään, vaikka
viipyisitte kymmenen vuotta. _Minä tahdon saada tuon miehen käsiini!_
Hän vaikeni äkkiä. Tovin kuluttua MacDonald taas otti puheenvuoron.
— Ajatelkaa asiaa perinpohjin ja antakaa minulle tieto huomenaamulla.
Bolton hapuili taas suutaan.
— Minun takiani ei tarvitse odottaa, sanoi hän. Minä suostun.
Dick Herron naurahti yhtäkkiä äänekkäästi, unohtaen hetken vakavuuden.
— Jos tämä Sam tahtoo ryhtyä yritykseen, ei minunkaan tarvitse
huolestua, vakuutti hän. — Selvä on minun puolestani.
— Mainiota, suostui MacDonald. — Muistakaa, että tästä pitää olla
vaiti. Tulkaahan luokseni, niin saatte, mitä tarvitsette mukananne.
— Sanon nyt teille hyvästi, virkkoi Galen Albret. — En halua, että
nähdään minun puhuttelevan teitä huomenna.
Metsänkävijät astuivat eteenpäin ja puristivat juhlallisesti Galen
Albretin kättä. Hän ei noussut paikaltaan ottaessaan jäähyväisiä
miehiltä, jotka oli lähettänyt Hiljaisille seuduille, sillä hän oli
komppanian aseman päällikkö ja vain harva hallitsi niin rikasta ja
laajaa aluetta kuin hän. Sitten molemmat matkalle lähtijät vuorostaan
nyökäyttivät päätään vaiteliaille tupakoitsijoille ja hissuttelivat
pimeyteen äänettömin askelin pehmeissä mokkasiineissaan.
Yö oli jo saapunut. Siellä täällä tuikki lamppu. Poikki pohjoisen
taivaan kaartui himmeä fosforihohde, aamuruskon edelläkävijä, josta
toisinaan hetkiseksi sävähti esiin värisevä yksinäinen valovasama.
Pronssisen kenttätykin vaiheilla oleva miesryhmä hyräili hiljaa _La
Violette dandinen_ kauniita, tunteellisia säveliä.
Molemmat metsänkävijät pysähtyivät vaistomaisesti toverijoukkonsa tällä
puolen. Boltonin mietteet tummensivat hänen katseensa. Dick Herron
vilkuili huvitettuna toveriaan; ilme hänen kasvoissaan häilähteli
ajatusten temmeltäessä.
— Kuulehan, Sam! sanoi hän.
— Mitä? hätkähti vanhempi mies.
— Saat lyödä minua, ellei meistä, suoriuduttuamme tästä isopalkkaisesta
hommasta, tule rikkaita miehiä — ja pitkäikäisiä.