käsivarresta. -- Riistäkää siis minulta tämä vihattu ja sietämätön
elämä. Sillä siinä epätoivossa, johon minut syöksette, on kuolema oleva
minulle armolahja: se on oleva arvokas lahja isän kädestä lähteneenä.
-- Enhän antaisi sinulle muuta kuin minkä ansaitset -- hän vastasi. --
Tunnen useita isiä, jotka eivät olisi odottaneet näin kauan, ennenkuin
olisivat ruvenneet itse pyöveliksesi. Mutta minun ylenmääräinen
hyväsydämisyyteni on syössyt sinut turmioon.
Heittäydyin maahan hänen eteensä ja huudahdin syleillen hänen polviaan:
-- Oi, jos teillä vielä on sitä jäljellä, niin älkää paaduttako
itseänne kyyneleilleni. Ajatelkaa, että olen poikanne. Oi! Muistelkaa
äitiäni. Te rakastitte häntä niin hellästi. Olisitteko sallinut, että
hänet olisi riistetty sylistänne? Olisitte puolustanut häntä kuoloon
asti. Eikö toisilla ihmisillä voi olla samanlainen sydän kuin teillä?
Saattaako olla taipumattoman ankara, kerran koettuaan, mitä hellyys ja
suru tietää?
-- Älä enää puhu äidistäsi -- hän huomautti ärtyneellä äänellä; tuo
muisto kiihoittaa katkeruuttani. Sinun irstailusi saattaisivat hänet
kuolemaan surusta, jos hän vielä eläisi ja näkisi ne. Lopettakaamme
tämä keskustelu, se kiusaa minua eikä kuitenkaan saa minua muuttamaan
päätöstäni. Palaan asuntooni. Käsken sinun seurata minua sinne.
Se kuiva ja kova äänenpaino, jolla hän julisti tämän käskyn, pani minut
liiankin selvästi käsittämään, että hänen sydämensä oli järkähtämätön.
Poistuin hänestä matkan päähän, peläten että hänen mieleensä voisi
juolahtaa omin käsin vangita minut.
-- Älkää lisätkö epätoivoani -- sanoin hänelle -- pakoittamalla minut
tottelemattomuuteen. Minun on mahdoton seurata teitä. Yhtä mahdotonta
on minun elää sen kovasydämisen kohtelun jälkeen, jota minulle olette
osoittanut. Sanon siis teille ijäksi hyvästi. Kuolemani, josta pian
kuulette puhuttavan -- näin lisäsin surullisesti -- on ehkä jälleen
herättävä teissä isäntunteita minua kohtaan.
Kääntyessäni poistuakseni hänen luotaan, hän huusi vihan vimmassa:
-- Kieltäydytkö siis seuraamasta minua? Mene, syöksy turmiotasi kohti!
Hyvästi, sinä kiittämätön ja kapinallinen poika!
-- Hyvästi raaka ja luonnoton isä -- minä huudahdin ollen suunniltani.
Riensin heti pois Luxembourg-puutarhasta ja astuin katuja pitkin
kuin raivon riivaama mies, suunnaten kulkuni herra de T:n asunnolle.
Matkalla kohotin käteni ja katseeni, avuksi huutaen taivaisia voimia.
-- Oi armias taivas -- huudahdin -- oletkohan sinä yhtä taipumaton kuin
ihmiset? En enää voi odottaa apua muilta kuin sinulta.
Herra de T. ei vielä ollut palannut kotia; mutta hän saapui,
odotettuani häntä muutaman hetken. Hänen välitystoimensa ei ollut
onnistunut sen paremmin kuin minunkaan. Hän kertoi sen minulle
masentuneen näköisenä. Nuori G.M., vaikka ei ollutkaan yhtä suuttunut
Manoniin ja minuun kuin isänsä, ei ollut suostunut puhumaan meidän
puolestamme. Hän oli kieltäytynyt siitä, peläten tuota kostonhimoista
vanhusta, joka jo oli ankarasti kiivastunut hänelle, soimaten hänen
yrityksiään hakea suhteita Manoniin.
Minulla ei siis ollut jäljellä muuta kuin väkivalta, sellaisena kuin
herra de T. oli sitä minulle suunnitellut. Siihen nyt supistin kaikki
toiveeni.
-- Ne ovat tosin hyvin epävarmat -- sanoin hänelle, mutta varmin ja
lohdullisin toiveeni on että ainakin siinä yrityksessä itse suistun
surman kitaan.
Läksin hänen luotaan, pyydettyäni häntä seuraamaan toimiani hyvillä
toivotuksillaan, enkä enää ajatellut muuta kuin liittää itseeni
tovereja, joihin olisin voinut siirtää kipinän rohkeuttani ja
päättäväisyyttäni.
Ensimäinen, joka johtui mieleeni, oli tuo sama henkivartija, jota
olin käyttänyt G.M:n vangitsemiseen. Päätin lisäksi mennä yöksi hänen
huoneeseensa, kun minulla iltapäivän kuluessa ei ollut tarpeeksi
joutoaikaa ajatellakseni yömajan hankkimista. Tapasin tuon miehen
yksin. Hän tuli iloiseksi huomatessaan, että olin päässyt vapaaksi
Châtelet-vankilasta. Ystävällisesti hän tarjosi minulle apuansa.
Selitin hänelle, minkälaista avustusta hän saattoi minulle antaa.
Hänellä oli tarpeeksi älyä huomatakseen yritykseen liittyviä
vaikeuksia, mutta hän osoittautui kuitenkin kyllin jalomieliseksi
koettaakseen voittaa ne.
Osan yöstä käytimme harkiten tuumiani. Hän puhui kolmesta
kaartilaisesta, joita oli käyttänyt apunaan viime tilaisuudessa
ja kehui heidän koeteltua taistelukelpoisuuttaan. Herra de T. oli
tarkalleen maininnut niiden vartijoiden lukumäärän, joiden tuli olla
Manonin saattona -- heitä ei ollut useampia kuin kuusi. Viisi rohkeata
ja päättäväistä miestä riitti säikyttämään noita raukkoja, jotka
pelkureina eivät rupeisi puolustautumaan kunniallisesti, jos voisivat
välttää taistelun vaarat.
Kun minulta ei puuttunut rahoja, henkivartija neuvoi minua olemaan
kitsastelematta, jos halusin olla varma kahakan onnistumisesta.
-- Tarvitsemme hevosia -- hän sanoi -- sekä pistooleja, ja lisäksi
tulee jokaisella olla karbiini-pyssynsä. Minä otan toimekseni huomenna
suorittaa nämä valmistukset. Soturimme tarvitsevat sitäpaitsi kolme
siviilipukua, he kun eivät rohkene esiintyä tällaisessa hankkeessa
rykmentin univormussa.
Annoin hänelle käteen sen sadan pistolin suuruisen summan, jonka olin
saanut herra de T:ltä, ja ne kuluivat seuraavana päivänä viimeistä
ropoa myöten. Nuo kolme soturia marssivat ohitseni. Minä innostutin
heitä suurilla lupauksilla, ja karkoittaakseni heistä kaiken epäilyksen
annoin heille jokaiselle etukäteen kymmenen pistolia.
Kun toiminnan päivä oli valjennut, lähetin varhain aamulla yhden
heistä sairaala-vankilaan omin silmin näkemään vartijoiden lähdön
saaliineen. Vaikka olin ryhtynyt tähän toimenpiteeseen yksinomaan
liiallisesta levottomuudesta ja varovaisuudesta, se näyttäytyi
vallan välttämättömäksi. Olin saanut vääriä tietoja heidän matkansa
suunnasta; olin nimittäin varma siitä, että tuo surkuteltava joukko
oli astuva laivaan la Rochellessa, ja olisin siis turhaan odottanut
sitä Orléansiin johtavalla tiellä. Mutta kaartilaisen ilmoituksesta
sain tietää, että joukko oli kulkeva Normandian tietä, ja sen oli määrä
matkustaa Amerikkaan Havre-de-Grâcesta.
Läksimme heti Saint-Honoré-portille, kulkien viisaasti kyllä eri
katuja. Esikaupungin rajalla liityimme yhteen. Hevosemme olivat
pirteät, ja ennen pitkää huomasimme nuo kuusi vartijaa ja ne kahdet
kurjat ajoneuvot, jotka te näitte pari vuotta sitten Passyssa. Tämä
näky oli vähällä riistää minulta voimani ja tajuntani.
-- Oi kohtalo -- huudahdin -- oi julma kohtalo! Suo minulle tässä
ainakin voitto tai kuolema.
Neuvoittelimme hetken, millä tavoin meidän oli toimeenpantava
hyökkäyksemme. Vartijasoturit eivät olleet neljääsataa askelta
kauempana edessämme, ja me saatoimme tukkia heiltä tien oikaisemalla
pienen pellon poikki, jota valtatie kiersi. Henkivartija neuvoi
poikkeamaan tälle peltotielle ja yllättämään heidät, äkkiarvaamatta
hyökkäämällä heidän kimppuunsa. Minä hyväksyin tämän tuuman ja
kannustin ensimäisenä hevostani. Mutta kohtalo oli armotta hylännyt
rukoukseni.
Kun vartijasoturit näkivät viiden ratsumiehen rientävän heitä vastaan,
käsittivät he heti, että tässä oli kyseessä hyökkäys. He asettuivat
puolustusasentoon ja pitivät pistimensä ja pyssynsä päättäväisesti
valmiina.
Tämä näky, joka vaan enemmän innosti henkivartijaa ja minua, riisti
äkkiä rohkeuden meidän kolmelta raukkamaiselta toveriltamme. He
pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta, ja vaihdettuaan keskenään
muutamia sanoja, joita en voinut kuulla, he käänsivät hevosensa ja
karauttivat täyttä laukkaa takaisin Parisiin.
-- Hyvä Jumala -- sanoi henkivartija, joka näytti yhtä kiihoittuneelta
kuin minä tämän häpeällisen petoksen johdosta -- mitä nyt teemme?
Meitähän on ainoastaan kaksi.
Minä olin sanaton raivosta ja hämmästyksestä. Pysähdyin ja epäröin,
lähteäkö ensi työkseni kostamaan noille kurjille, ajamalla heitä
takaa ja rankaisemalla heitä siitä, että hylkäsivät minut. Milloin
seurasin katseillani heidän pakoansa, milloin taas pidin silmällä
toisella puolen olevia vartijasotureita. Jos olisin voinut jakautua
kahtia, olisin yhtä haavaa hyökännyt näiden molempien raivoni esineiden
kimppuun. Loin tuijottavat katseeni vuoroin molemmille tahoille.
Henkivartija, joka silmieni harhailevasta ilmeestä päätti, että
epäröin, pyysi minua kuuntelemaan neuvoaan.
-- Kun meitä on ainoastaan kaksi -- hän huomautti -- olisi mieletöntä
ahdistaa kuutta yhtä hyvin asestettua miestä kuin me, he kun lisäksi
näyttävät uljaasti odottavan meitä. Meidän täytyy palata Parisiin ja
koettaa valita paremmin apurimme. Vartijasoturit eivät voi tehdä pitkiä
päivämatkoja noilla kaksilla raskailla rattailla. Huomenna saavutamme
heidät aivan helposti.
Tuumin hiukan tätä suunnitelmaa. Mutta kun joka taholla kohtasin
sellaista, mikä herätti minussa epätoivoa, tein todella epätoivoisen
päätöksen. Kiitin seuralaistani hänen avustaan, luovuin hätyyttämästä
vartijasotureita ja päätin nöyränä mennä rukoilemaan heitä ottamaan
minut joukkoonsa, voidakseni saattaa Manonia Havre-de-Grâceen ja sieltä
kulkea laivalla hänen kanssaan toiselle puolelle merta.
-- Koko maailma minua vainoaa tai pettää -- sanoin henkivartijalle, en
enää voi luottaa kehenkään ihmiseen. En enää odota mitään kohtalolta
enkä ihmisten avulta. Vastoinkäymiseni on kohonnut huippuunsa, minulla
ei enää ole muu neuvona kuin alistua siihen. Ummistan siis silmäni
kaikelle toivolle. Palkitkoon taivas teidän jalomielisyytenne! Hyvästi.
Tulen auttamaan nurjaa kohtaloani toimeenpanemaan tuhoni, itse syöksyen
tahallisesti sitä kohti.
Turhaan hän kehoitti minua palaamaan Parisiin. Pyysin, että hän antaisi
minun toteuttaa päätökseni ja jättäisi minut viipymättä, jotta eivät
vartijasoturit yhä edelleen luulisi, että tarkoituksemme oli hyökätä
heidän kimppuunsa.
Minä ratsastin heitä kohti yksin hitaasti, ja kasvoni olivat
niin masentuneen näköiset, etteivät he kaiketi voineet huomata
mitään uhkaavaa lähenemisessäni. He pysyivät siitä huolimatta
puolustusasennossa.
-- Rauhoittukaa, hyvät herrat -- sanoin heille saavuttuani heidän
luokseen, en suinkaan aio taistella kanssanne. Tulen pyytämään teiltä
armoa.
Kehoitin heitä täydellä luottamuksella jatkamaan matkaansa ja ilmoitin
heille matkalla, mitä toivoin heidän hyväntahtoisuudeltaan.
He neuvoittelivat keskenään, miten heidän oli suhtauduttava tähän
ehdoitukseen. Soturiparven johtaja puhkesi puhumaan toisten puolesta.
Hän vastasi, että heidän saamansa määräykset vartioida vankejaan olivat
mitä ankarimmat; että minä kuitenkin tein heihin niin miellyttävän
vaikutuksen, että hän ja toverinsa minun tähteni tahtoivat hieman
tinkiä virkainnostaan. Mutta minun tuli ymmärtää, että tämä minulle
maksoi jonkun verran. Minulla oli jäljellä noin viisitoista pistolia ja
sanoin heille peittelemättä, kuinka suuren rahasumman kukkaroni sisälsi.
-- No hyvä -- sanoi vartijasoturi -- tahdomme kohdella rahojanne
jalomielisesti. Teidän ei tarvitse maksaa enempää kuin écun tunnilta
voidaksenne seurustella sen tytön kanssa, joka näistä teitä enimmin
miellyttää. Sehän on tavallinen hinta Parisissa.
En ollut maininnut heille erityisesti Manonia, minä kun en tahtonut,
että he saisivat tietää intohimoisen kiintymykseni. He luulivat
aluksi, että tämä vaan oli nuoren miehen päähänpisto, että hain hiukan
ajanvietettä näiden naisolentojen seurassa. Mutta niin pian kuin
luulivat huomaavansa, että olin rakastunut, he lisäsivät veroitustani
siinä määrin, että kukkaroni oli tyhjä lähtiessämme Mantes'ista, missä
olimme olleet yötä, ennenkuin saavuimme Passy'hin.
Tarvitseeko minun mainita kuinka surullisista asioista keskustelimme
Manonin kanssa tällä matkalla tai mitä tunsin sielussani, kun näin
hänet saatuani vartijasotureilta luvan lähestyä hänen ajoneuvojaan? Oi,
sanat eivät koskaan voi ilmaista muuta kuin puolet sydämen tunteista.
Mutta kuvitelkaa poloista rakastajatartani vyötäisiltään kahlehdittuna
istumassa olkitukuilla, pää väsyneesti nojaten rattaiden laitaan,
kasvot kalpeina ja kyynelvirtojen kostuttamina, jotka valuivat hänen
luomiensa alta, vaikka hän koko ajan piti silmänsä suljettuina! Hän
ei edes uteliaisuudesta ollut avannut niitä kuullessaan vartijoiden
levottomuuden, kun nämä odottivat hyökkäystä. Hänen liinavaatteensa
olivat likaiset ja epäjärjestyksessä, hänen hienot kätensä alttiina
ankaran sään vaikutukselle. Sanalla sanoen nuo kasvot, jotka kykenivät
viekoittelemaan jumaloivaan ihailuun koko maailmaa, näyttivät minusta
olevan sanomattoman laiminlyödyt ja masentuneet.
Katselin häntä hetken, ratsastaessani rattaiden vieressä. Olin niin
suunniltani, että monasti olin vähällä vaarallisesti pudota hevosen
selästä. Huokaukseni ja usein toistuvat huudahdukseni vetivät hänen
katseensa puoleeni. Hän tunsi minut, ja huomasin, että hän ollen ensi
mielenliikutuksen vallassa yritti syöksyä alas rattailta tullakseen
luokseni; mutta kahleidensa pidättämänä hän vaipui takaisin entiseen
asentoonsa.
Pyysin vartijasotureita hetkeksi säälistä pysähtymään. He suostuivat
siihen ahneudesta. Astuin alas hevoseni selästä ja istuuduin Manonin
viereen. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, ettei pitkään aikaan
voinut puhua eikä liikuttaa käsiään. Sillä aikaa minä kastelin niitä
kyynelilläni, ja kun en minäkään saanut sanaa suustani, meidän
molempien tila oli surkein, mitä saattoi kuvitella. Yhtä surullisia
olivat puheemme, kun taas olimme saaneet kielen valtaamme. Manon puhui
vaan vähän; tuntui siltä kuin häpeä ja suru olisivat turmelleet hänen
puhe-elimensä -- ääni kaikui heikolta ja vapisevalta.
Hän kiitti minua siitä, etten ollut häntä unhoittanut ja siitä
tyydytyksestä, jonka hänelle soin -- kuten hän huoaten virkkoi --
että ainakin vielä kerran sai nähdä minut ja sanoa minulle viimeiset
hyvästit. Mutta kun olin vakuuttanut hänelle, ettei mikään kyennyt
eroittamaan minua hänestä ja että olin valmis seuraamaan häntä maailman
ääriin, häntä hoitaakseni, häntä palvellakseni, häntä rakastaakseni
ja eroittamattomasti liittääkseni kurjan kohtaloni hänen kohtaloonsa,
silloin tämä onneton nainen antautui niin hellään ja surumieliseen
tunteenpurkaukseen, että pelkäsin hänen menehtyvän noin rajuun
mielenliikutukseen. Kaikki mikä liikkui hänen sielussaan, näytti
kokoontuvan hänen silmiinsä. Hän tuijotti niillä minuun. Joskus hän
avasi suunsa, jaksamatta lausua loppuun sanoja, jotka oli alkanut,
Muutaman sanan hän kuitenkin sai sanotuksi. Nämä sisälsivät ihailua
minun rakkauteni johdosta, helliä valituksia sen ylenmääräisyydestä,
epäilyksiä siitä, että hän oli voinut minussa herättää niin täydellisen
tunteen, kehoituksia minulle luopumaan aikeestani seurata häntä ja sen
sijaan etsimään muualta minun arvoistani onnea, jota ei sanonut minun
voivan toivoa häneltä.
Huolimatta mitä julmimmasta kohtalosta löysin onneni hänen katseistaan
ja siitä varmuudesta, että hän tunsi hellyyttä minua kohtaan. Olin
todella menettänyt kaiken, mitä muut ihmiset pitävät arvossa; mutta
olin Manonin sydämen omistaja, ja sehän oli ainoa aarre, jota minä
pidin arvokkaana. Europpa tai Amerikka -- minulle oli yhdentekevää
kummassa maanosassa elin, kunhan vaan olin varma siitä, että siellä
olin onnellinen eläessäni yhdessä lemmittyni kanssa! Onhan koko
maanpiiri kahden uskollisen rakastavan kotimaa. Ovathan he toisilleen
isä, äiti, vanhemmat, ystävät, rikkaus ja onni.
Ainoa, mikä tuotti minulle levottomuutta, oli se ajatus, että Manon
tulisi kärsimään puutetta. Kuvittelin jo asuvani hänen kanssaan
viljelemättömässä seudussa, jonka asutuksena oli villikansaa.
-- Olen varma siitä, ettei heidän parissaan voi olla niin julmia miehiä
kuin G.M. ja hänen isänsä. He antavat meidän ainakin elää rauhassa.
Jos kertomukset heistä ovat tosia, he seuraavat luonnonlakeja. He
eivät tunne tuota ahneudenraivoa, joka riivaa G.M:ää, eivätkä sitä
eriskummaista kunniankäsitystä, joka on saattanut isäni vihollisekseni;
he eivät tule häiritsemään kahta rakastavaa, joiden näkevät elävän
yhtä yksinkertaisesti kuin he itse. -- Tässä suhteessa olin siis
levollinen, Mutta en muodostanut itselleni mitään haaveellista
käsitystä jokapäiväisen elämän tarpeista. Olin liian usein kokenut,
että on sietämättömiä puutteita varsinkin herkälle nuorelle naiselle,
joka on tottunut mukavaan ja ylelliseen elämään. Olin epätoivoissani
siitä, että turhaan olin kuluttanut rahani ja että vartijasoturien
konnamaisuus oli vähällä riistää minulta sen vähän, mikä minulla
vielä oli jäljellä. Oivalsin, että omistamalla pienen rahasumman
olisin voinut turvata itseni kurjuudelta Amerikassa, missä raha on
harvinaista, ja lisäksi perustaa jonkun yrityksen pysyvän toimeentulon
turvaamiseksi.
Nämä mietteet herättivät minussa ajatuksen kirjoittaa Tibergelle, joka
aina oli ollut niin valmis tarjoamaan minulle apua ja ystävyyttä.
Kirjoitin ensimäisestä kaupungista, johon poikkesimme. En maininnut
hänelle muuta vaikutinta kuin sen pulan, johon aavistin joutuvani
Havre-de-Grâcessa, minne tunnustin olevani matkalla saattamassa
Manonia. Pyysin häneltä sata pistolia.
-- Lähetä ne minulle Havreen postinhoitajan välityksellä -- kirjoitin
muun muassa. -- Käsitäthän, että tämä on viimeinen kerta, kun häiriten
vetoan ystävyyteesi, ja etten voi, nyt kun onneton lemmittyni minulta
riistetään ainaiseksi, antaa hänen lähteä matkaan ilman jotain
lohduketta, joka lieventää hänen kohtaloansa ja minun kuolettavaa
kaihoani.
Vartijasoturit olivat tulleet niin julkean vaativaisiksi huomattuaan
intohimoni rajuuden, että alinomaa lisäsivät vähimmänkin
myöntyväisyytensä hintaa, ennen pitkää tyhjentäen kukkaroni
täydellisesti. Rakkaus ei sitäpaitsi sallinut minun säästää rahojani.
Unhoituin viipymään aamusta iltaan Manonin läheisyydessä, enkä enää
mitannut aikaa tunneissa, vaan pitkien päivien muodossa. Kun kukkaroni
viimein oli vallan tyhjä, olin alttiina kuuden raakalaisen oikuille,
jotka kohtelivat minua sietämättömän töykeästi. Näitte sen omin silmin
Passyssa. Teidän kohtaamisenne oli onnellinen levonhetki, jonka kohtalo
minulle soi. Se seikka, että kärsimykseni minut nähdessänne teissä
herätti myötätuntoisuutta oli ainoa, mikä saattoi suosittaa minua
jalomieliselle sydämellenne. Teidän auliisti tarjoamanne apu auttoi
minut saavuttamaan Havren, ja vartijasoturit pitivät lupauksensa
uskollisemmin kuin mitä olin toivonut.
Saavuimme Havreen. Menin kaikkein ensiksi postikonttoriin. Tiberge ei
vielä ollut ehtinyt vastata. Otin tarkoin selvän siitä, minä päivänä
saatoin odottaa hänen kirjettään. Se ei voinut saapua ennenkuin kahden
päivän kuluttua, ja kurja kohtaloni oli säätänyt niin omituisesti, että
laivamme oli määrä lähteä matkaan juuri sen päivän aamuna, jolloin
odotin postin tuloa. En voi kuvailla teille epätoivoani.
-- Kuinka! -- huudahdin -- pitääkö minun onnettomuudessakin aina kokea
vastoinkäymisen ylenmääräisyyttä.
Manon vastasi:
-- Oi, ansaitseeko näin onneton elämä, että huolehdimme siitä?
Kuolkaamme Havressa, rakas ritarini. Tehköön kuolema äkkiä lopun
kurjuudestamme. Siirrämmekö sen mukaamme tuntemattomaan maahan, jossa
meitä epäilemättä odottavat kauheat vastoinkäymiset, kun nämä näyttävät
olleen määrätyt rangaistuksekseni? Kuolkaamme -- näin hän toisti -- tai
syökse ainakin minut surman suuhun ja mene etsimään toista kohtaloa
onnellisemman rakastajattaren sylissä.
-- Ei, ei -- sanoin hänelle, minun kadehdittava kohtaloni on olla
onneton sinun rinnallasi.
Hänen puheensa pani minut vapisemaan. Tajusin, että hän oli
kärsimystensä murtama. Minä koetin näyttää rauhallisemmalta,
karkoittaakseni hänestä kuoleman ja epätoivon ajatukset. Päätin yhä
edelleenkin noudattaa samaa menettelyä; ja myöhemmin sain kokea, ettei
mikään ole enemmän omansa luomaan rohkeutta naiseen, kuin sen miehen
pelottomuus, jota hän rakastaa.
Menetettyäni toivon saada raha-apua Tibergeltä, möin hevoseni. Siitä
saamani rahat ynnä ne, jotka vielä olivat jäljellä teidän anteliaasta
lahjastanne, tekivät vähäisen, seitsemäntoista pistolin suuruisen
summan. Niistä käytin seitsemän ostaakseni muutamia tarve-esineitä
Manonin mukavuudeksi, ja kätkin jäljelle jääneet kymmenen pistolia
huolellisesti tulevan omaisuutemme pohjarahastoksi ja toimeentulon
toiveillemme Amerikassa. Minulla ei ollut mitään vaikeutta päästä
mukaan laivaan. Haettiin juuri nuoria miehiä, jotka olivat halukkaat
vapaaehtoisesti liittymään siirtokuntaan. Matkan ja elatuksen sain
ilmaiseksi. Postin oli määrä lähteä Parisiin seuraavana päivänä, ja
minä lähetin sen mukana kirjeen Tibergelle. Se oli liikuttava ja omansa
äärimäisiin asti hellyttämään häntä, se kun saatti hänet tekemään
päätöksen, joka saattoi johtua ainoastaan äärettömästä hellyyden ja
jalomielisyyden kylläisyydestä, jota hän tunsi onnetonta ystävää
kohtaan.
Laivamme lähti purjehtimaan. Tuuli oli meille koko ajan myötäinen. Sain
kapteenilta erityisen paikan Manonille ja itselleni. Hän oli niin hyvä,
että katsoi meitä toisin silmin kuin muita onnettomuustovereitamme.
Olin heti ensi päivänä vienyt hänet syrjään ja kertonut hänelle osan
kärsimyksistäni, herättääkseni hänessä jonkun verran kunnioitusta. En
luullut tekeväni itseäni syypääksi häpeälliseen valheeseen sanoessani
hänelle, että olin naimisissa Manonin kanssa. Hän oli uskovinaan sen
ja lupasi minulle suojelusta. Siitä saimme koko matkan kestäessä
todisteita. Hän huolehti siitä, että saimme kunnollista ruokaa, ja
hänen huomaavaisuutensa meitä kohtaan tuotti meille kurjuustoveriemme
kunnioituksen. Minä valvoin lakkaamatta, ettei Manonilla ollut mitään
epämukavuutta. Hän huomasi sen hyvin, ja tämä havainto yhdistyneenä
selvään tietoisuuteen siitä tavattoman erikoisesta tilasta, johon hänen
tähtensä olin alistunut, saattoi hänet niin helläksi ja intohimoiseksi,
niin tarkkaavaiseksi vähimmillekin tarpeilleni, että hänen ja minun
välillä vallitsi alituinen kilpailu avuliaisuudessa ja rakkaudessa.
Minä en ollenkaan kaihonnut Europpaa; päinvastoin tunsin sydämeni yhä
enemmän paisuvan ja rauhoittuvan, kuta lähemmäksi Amerikkaa tulimme.
Jos olisin ollut varma siitä, ettei meidän siellä täytynyt olla
vailla elämän välttämättömiä tarpeita, olisin kiittänyt Kaitselmusta
kärsimystemme näin onnellisesta päättymisestä.
Kahden kuukauden purjehduksen jälkeen saavutimme viimein toivotun
rannikon. Ensi katseella ei tämä maa tarjonnut mitään miellyttävää.
Seudut olivat siellä hedelmättömiä ja asumattomia; näki ainoastaan
muutamia ruokoja ja puita, joista myrsky oli raastanut pois lehdet.
Ei jälkiäkään ihmisistä tai eläimistä. Mutta kun kapteeni oli antanut
laukaista muutaman kanuunoistamme, saimme ennen pitkää nähdä joukon
Uuden Orleansin asukkaita, jotka lähestyivät meitä ilmaisten vilkasta
iloa. Emme vielä nähneet kaupunkia, se kun oli siltä puolen pienen
kummun peitossa. Meidät vastaanotettiin kuin olisimme astuneet alas
taivaasta.