ettei minun tapaukseni sisältänyt mitään ehdottoman rikollista. Ja
vaikka oletinkin, että varkaussuunnitelmamme kävi ilmi Marcel'in
todistuksesta, tiesin varsin hyvin, ettei pelkkää aikomusta rangaista.
Päätin viipymättä kirjoittaa isälleni ja pyytää häntä itseään
tulemaan Parisiin. Minä häpesin, kuten jo huomautin, paljoa vähemmin
oloani täällä kuin Saint-Lazaressa. Sitäpaitsi ikä ja kokemus olivat
melkoisesti vähentäneet arkuuttani, joskin minussa vielä oli säilynyt
kaikki isän arvolle tuleva kunnioitus. Kirjoitin siis, eikä vankilassa
estetty kirjeeni lähettämistä. Mutta olisin voinut säästää itseltäni
tämän vaivan, jos olisin tietänyt, että isäni seuraavana päivänä saapui
Parisiin.
Hän oli saanut sen kirjeen, jonka viikkoa aikaisemmin olin hänelle
lähettänyt. Se oli tuottanut hänelle mitä vilpittömintä iloa.
Mutta niin suuresti kuin olinkin ilahuttanut häntä kertomalla
kääntymyksestäni, ei hän ollut katsonut voivansa täydelleen luottaa
lupauksiini. Hän oli päättänyt tulla hankkimaan itselleen varmuutta
mielenmuutoksestani ja sovittaa menettelynsä katumukseni vilpittömyyden
määrän mukaan. Hän saapui vangitsemiseni jälkeisenä päivänä.
Ensi käyntinsä hän suuntasi Tibergen luo, jolle olin pyytänyt häntä
osoittamaan vastauksensa. Hän ei häneltä saanut tietää asuntoani eikä
silloisia olojani. Hän sai häneltä kuulla ainoastaan pääseikkailuni
alkaen siitä, kuin olin paennut Saint-Sulpicestä. Tiberge puhui
hänelle hyvin edullisesti niistä pyrkimyksistä hyvään, joita olin
osoittanut meidän viime kohtauksessamme. Hän lisäsi luulevansa minun
täydelleen luopuneen Manonista, mutta ihmettelevänsä, etten minä
viikkoon ollut antanut hänelle mitään tietoja itsestäni. Isäni ei
ollut niin herkkäuskoinen. Hän käsitti, että tässä piili jotain, jota
Tibergen tarkkanäköisyys ei ollut huomannut, vaikka hän valitti tuota
vaiteliaisuuttani, ja isäni ponnisteli siihen määrin löytääkseen minun
jälkeni, että kaksi päivää tulonsa jälkeen sai tietää minun olevan
Châtelet-vankilassa.
Ennen isäni tuloa, jota en vähääkään odottanut näin pian, kävi
poliisipäällikkö tervehdyksellä luonani -- tai mainitakseni asiat
niiden oikealla nimellä, minua kuulusteltiin. Hän soimasi minua, mutta
hänen soimauksensa eivät olleet ankaroita eivätkä epäkohteliaita. Hän
sanoi minulle lempeästi valittavansa huonoa käytöstäni ja huomautti,
että olin menetellyt epäviisaasti hankkimalla itselleni sellaisen
vihollisen kuin G.M. ja että kuitenkin helposti huomasi tässä piilevän
enemmän varomattomuutta ja kevytmielisyyttä kuin pahuutta. Mutta tämä
oli kuitenkin jo toinen kerta kuin olin vastaamassa hänen edessään, ja
hän oli toivonut, että minä olisin viisastunut, saatuani parin kolmen
kuukauden aikana opetusta Saint-Lazaressa.
Ihastuksissani siitä, että olin tekemisissä järkevän tuomarin kanssa,
selitin hänelle tilanteeni niin kunnioittavasti ja maltillisesti, että
hän näytti erittäin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän sanoi minulle,
ettei minun pitänyt antautua liiallisen surun valtaan, ja että hän oli
taipuvainen auttamaan minua syntyperäni ja nuoruuteni vuoksi. Rohkenin
sulkea hänen suosioonsa Manonin ja kiittää tämän naisen lempeyttä ja
hyvää luonnetta. Hän vastasi minulle nauraen, ettei hän vielä ollut
Manonia nähnyt, mutta että häntä sanottiin vaaralliseksi naiseksi. Tämä
sana pani siihen määrään vireille hellät tunteeni, että hänelle latelin
tuhansia intohimoisia asioita poloisen rakastajattareni puolustukseksi;
enkä voinut edes pidättyä kyynelistä. Hän käski viedä minut takaisin
huoneeseeni.
-- Amor, Amor! -- huudahti tuo vakava oikeudenpalvelija nähdessään
minun poistuvan -- etkö sinä koskaan voi sopia järkevyyden kanssa?
Olin vaipunut surullisiin mietteisiin sen keskustelun johdosta,
joka minulla oli ollut poliisipäällikön kanssa, kun kuulin huoneeni
oven aukenevan: isäni astui sisään. Vaikka minun olisi pitänyt olla
osaksi valmistautunut häntä näkemään, minä kun odotin sitä parin
päivän kuluttua, se koski minuun niin syvästi, että olisin syöksynyt
maan sisustaan, jos se olisi auennut jalkojeni edessä. Lähestyin ja
syleilin häntä, kasvoilla äärimäisen hämmennyksen merkit. Hän istuutui,
ennenkuin kumpikaan meistä oli avannut suutaan.
Kun minä jäin seisomaan, katseet maassa ja paljain päin, hän virkkoi:
-- Istuhan toki! Kiitos irstailusi häpeänhälinän ja petkutustesi olen
saanut tietää olinpaikkasi. Sinuntapaistesi ansioiden etu on, etteivät
ne pysy salassa. Sinä kuljet kuuluisuutta kohti varmaa tietä myöten.
Toivon, että tämä tie pian on päättyvä mestauspaikkaan ja että sinä
todella olet saavuttava kunnian siellä joutua näytteille kaikkien
ihailtavaksi.
En vastannut mitään. Hän jatkoi:
-- Kuinka onneton on isä, joka on rakastanut hellästi poikaansa,
mitään säästämättä, mikä olisi voinut tehdä hänestä kunnon miehen,
kun hän lopulta huomaa tämän pojan olevan pahantekijän, joka tuottaa
hänelle häpeää! Voi rauhoittua kohtalon tuottamasta onnettomuudesta:
aika haihduttaa sen, ja suru vähenee. Mutta mistä löytyy parannuskeino
taudille, joka kiihtyy päivä päivältä, nimittäin paheisen poikansa
irstailulle, pojan, joka on menettänyt kaiken kunniantunnon. Sinä
poloinen et sano mitään! -- hän lisäsi. -- Kas vaan tuota teeskenneltyä
vaatimattomuutta ja tuota ulkokultaista lempeää alistuvaisuutta --
voisipa luulla sinua sukusi kunniallisimmaksi jäseneksi.
Vaikka minun täytyi myöntää, että ansaitsin osan näitä loukkaavassa
muodossa annettuja soimauksia, tuntui hän kuitenkin minusta menevän
liian pitkälle. Katsoin luvalliseksi avoimesti tuoda esiin ajatukseni.
-- Vakuutan teille -- sanoin hänelle -- ettei vaatimaton esiintymiseni
suinkaan ole teeskenneltyä; se on ylhäissukuisen pojan menettelyä,
joka äärettömästi kunnioittaa isäänsä, varsinkin närkästynyttä
isäänsä. En liioin näytä olevan sukumme vakaantunein jäsen. Tiedän
ansaitsevani moitteenne; mutta pyydän teitä lausumaan niitä hieman
lempeämmin ja herkeämään kohtelemasta minua kuin kuolevaisten suurinta
hylkiötä. Niin kovia mainesanoja en ole ansainnut. Rakkaus -- senhän
tiedätte -- on aiheuttanut kaikki hairahdukseni. Turmiollinen
intohimo! Oi, ettekö te tunne sen voimaa, ja onko mahdollista, että
teidän verenne, joka on minun vereni lähde, ei koskaan ole tuntenut
samanlaista hehkua? Rakkaus on tehnyt minut liian hellämieliseksi,
liian intohimoiseksi, liian uskolliseksi ja ehkä liian myöntyväiseksi
mitä ihanimman rakastajattareni pyyteille; siinä ovat minun rikokseni.
Pidättekö tätä teidän häpäisemisenänne? Minä pyydän, isäni, vähän
sääliä -- näin jatkoin hellästi -- poikaa kohtaan, joka alati on
ollut täynnä kunnioitusta ja kiintymystä teihin, joka ei ole hylännyt
kunniaa ja velvollisuutta, kuten te luulette, ja joka on tuhat kertaa
surkuteltavampi, kuin mitä voitte kuvitellakaan.
Viime sanoja lausuessani vuodatin muutaman kyynelen.
Isänsydän on luonnon mestariteos: siinä luonto, niin sanoakseni,
hallitsee mielihyvällä ja hoitaa itse kaikkia sen pontimia. Isäni, joka
sen lisäksi oli älykäs ja arvostelukykyinen mies, heltyi niin siitä
muodosta, johon olin pukenut puolustukseni, ettei voinut minulta salata
tunteidensa vaihtumista.
-- Tule poikaparkani -- hän sanoi -- tule syleilemään minua, sinun
tilasi minua surettaa.
Syleilin häntä. Hän puristi minua tavalla, joka ilmaisi minulle, mitä
hänen sydämessään liikkui.
-- Mutta miten menetellä vapauttaaksemme sinut täältä? -- näin hän
kysäsi. -- Tee minulle peittelemättä selkoa kaikista asioistasi.
Kun minun elämässäni kokonaisuutena katsottuna ei ollut mitään
sellaista, joka ehdottomasti olisi tuottanut minulle häpeää,
ainakaan ei, jos sitä vertasi eräisiin piireihin kuuluvien toisten
nuorten miesten elämään, ja kun rakastajatarta ei suinkaan pidetä
halveksittavana tällä vuosisadalla, jossa elämme, eikä liioin
vähäistä viekkautta pelionnen tavoittelemisessa, kerroin isälleni
yksityiskohtaisesti millaista elämää olin viettänyt. Panin parastani
tuodakseni esiin kuuluisia esimerkkejä joka kerta kun mainitsin
harha-askeleen, vähentääkseni sen minulle tuottamaa häpeää.
-- Elän yhdessä rakastajattareni kanssa -- sanoin hänelle -- olematta
häneen sidottu vihkiäismenojen kautta. Herttua de... ylläpitää kahta
rakastajatarta koko Parisin nähden; herra de ----:lla on jo kymmenen
vuotta ollut lemmitty, jota rakastaa uskollisemmin kuin koskaan
vaimoaan. Kaksi kolmannesta Ranskan säätyhenkilöistä pitävät kunnianaan
rakastajattaren omistamista. Minä olen hieman petkuttanut pelissä.
Markiisi de ----:lla ja kreivi ----:lla ei ole mitään muita tuloja.
Prinssi de... ja herttua de... ovat samanlaisen ritarikunnan johtajia.
-- Mitä tuli hankkeisiini molempien G.M:n rahoihin nähden, olisin
niinikään helposti voinut todistaa, etten ollut vailla esikuvia, mutta
minulla oli kyllin kunniantuntoa jälellä ollakseni tuomitsematta
itseäni kaikkien niiden mukana, jotka olisin voinut esittää
esikuvikseni, joten pyysin isääni antamaan minulle tämän heikkouteni
anteeksi niiden kahden raivokkaan intohimon vuoksi, jotka olivat minua
ahdistaneet, nimittäin kostonhalun ja rakkauden.
Isäni kysyi, saatoinko antaa hänelle viittauksia tehoisimpiin
ja samalla huomiota herättämättömiin keinoihin minun pikaiseksi
vapautuksekseni. Mainitsin, että poliisipäällikkö oli osoittanut
ystävyyttä minua kohtaan.
-- Jos kohtaatte vaikeuksia -- sanoin hänelle -- eivät ne voi esiintyä
kenenkään muun puolelta kuin molempien G.M:ien. Luulisin siis
sopivaksi, että näkisitte vaivan mennä heitä tapaamaan.
Tämän hän lupasi tehdä.
En uskaltanut pyytää häntä puhumaan Manonin hyväksi. Tämä ei johtunut
rohkeuden puutteesta, vaan siitä, että pelkäsin suututtaa isääni
tällaisella ehdoituksella ja herättää hänessä ajatusta johonkin
turmiolliseen hankkeeseen Manonia ja minua kohtaan.
Olen vielä epätietoinen siitä, eikö tämä pelkoni antanut aihetta
suurimpiin onnettomuuksiini, se kun esti minut koettelemasta isäni
mielialaa ja yrittämästä saattaa hänet suosiolliseksi onnetonta
rakastajatartani kohtaan. Ehkä minun olisi onnistunut vielä kerta
herättää hänen sääliänsä ja karaista hänet niiltä vaikutuksilta, jotka
hän liiankin helposti sai vanhalta G.M:ltä. Kuka sen tietää. Nurja
kohtaloni olisi kenties saanut voiton kaikista ponnistuksistani; mutta
minä en olisi voinut syyttää muita kuin tätä kohtaloani ja vihamiesteni
julmuutta onnettomuudestani.
Poistuttuaan vankilasta isäni meni suoraa päätä herra G.M:n luo. Hän
tapasi hänet poikansa seurassa, jonka henkivartija rehellisesti oli
päästänyt vapaaksi. En koskaan ole saanut tietää heidän keskustelunsa
yksityiskohtia, mutta liiankin helposti saatoin kuvitella mitä laatua
se oli, päättäen sen kauheista seurauksista. He menivät yhdessä,
tarkoitan molemmat isät, poliisipäällikön luo, jolta pyysivät kahta
suosionosoitusta. Toinen oli se, että minut heti vapautettaisiin
Châtelet-vankilasta, ja toinen, että Manon loppuiäkseen teljettäisiin
vankilaan tai lähetettäisiin Amerikkaan. Juuri tähän aikaan alettiin
laivoilla lähettää paljon irtainta väkeä Mississippi-joelle.
Poliisipäällikkö antoi heille kunniasanansa, että Manon oli lähetettävä
matkalle ensi laivalla.
Herra G.M. ja isäni tulivat heti yhdessä tuomaan minulle sanan
vapautuksestani. Edellinen sanoi kohteliaan sanan siitä, mitä oli
tapahtunut, onnitteli minua siitä, että minulla oli sellainen isä ja
kehoitti minua senjälkeen hyväkseni käyttämään hänen neuvojaan ja
esimerkkiään. Isäni käski minun pyytää häneltä anteeksi vääryyttä,
jonka muka olin aikonut tehdä hänen perhettään kohtaan, ja kiittää
häntä siitä, että oli myötävaikuttanut minun vapauttamiseeni.
Poistuimme kaikki kolme mainitsematta ainoata sanaa
rakastajattarestani. En rohjennut puhua hänestä edes vanginvartijoille
heidän läsnäollessaan. Oi, minun poloiset suositukseni olisivat
kuitenkin olleet aivan turhat! Julma määräys oli saapunut samaan aikaan
kuin se, joka päästi minut vapauteen. Tuo onneton nainen vietiin tuntia
myöhemmin sairaala-vankilaan, siellä yhtyäkseen muutamiin kurjiin
olentoihin, jotka olivat tuomitut samaan kohtaloon.
Isäni oli pakoittanut minut seuraamaan häntä asuntoonsa, joten kello
oli lähes kuusi illalla, kun minä sain tilaisuuden salaa hiipiä pois
palatakseni vankilaani. Tarkoitukseni oli ainoastaan hankkia Manonille
muutamia virvokkeita ja sulkea hänet ovenvartijan erityiseen hoitoon,
sillä en toivonut, että minun sallittaisiin tavata häntä. En myöskään
vielä ollut ehtinyt ajatella keinoja hänen vapauttamisekseen.
Pyysin saada puhua ovenvartijan kanssa. Anteliaisuuteni ja hiljainen
käytöstapani olivat niin miellyttäneet häntä, että hän ei ollut
vastahakoinen minua auttamaan ja että hän puhui Manonin kohtalosta kuin
onnettomuudesta ainakin, joka häntä pahoitti, se kun saattoi tuottaa
minulle surua. En ollenkaan käsittänyt tätä puhetta. Keskustelimme
hetken ymmärtämättä toisiamme. Lopulta hän älysi, että minä tarvitsin
selitystä, ja antoi sen minulle sellaisena, kuin kauhusta vapisten jo
olen sen teille kertonut ja jonka nyt toistan uutta kauhua tuntien.
Halvaus ei koskaan ole vaikuttanut äkillisemmin ja hirvittävämmin.
Kaaduin maahan sydämen sykkiessä niin rajusti, että sinä hetkenä,
jolloin menetin tajuni, luulin ainaiseksi vapautuvani elämästä. Tämä
luulo pysyi vielä osaksi jälleen palatessani tajuihini. Käänsin
katseeni ympäri huonetta ja itseeni saadakseni varmuutta siitä,
kuuluinko vielä elävien ihmisten onnettomaan luokkaan. Varmaa
on, että jos olisin seurannut ainoastaan luonnon vaistoa, joka
pyrkii vapautumaan mielipahasta, ei mikään olisi minusta tuntunut
suloisemmalta kuin kuolema tuona epätoivon ja sekasorron hetkenä. Ei
edes uskonto voinut uhata sietämättömämmällä kärsimyksellä toisessa
elämässä kuin ne kamalat tuskat, jotka minua ahdistivat. Kuitenkin sain
pian, kuin rakkauden toimeenpaneman ihmeen kautta, tarpeeksi voimia
kiittääkseni taivasta siitä, että se palautti minulle tajunnan ja
järkeni. Kuolemani olisi hyödyttänyt ainoastaan minua. Manon tarvitsi
hengissä-oloani vapautuakseen, tarvitsi minua tuekseen ja tullakseen
kostetuksi. Vannoin itseäni säälimättä ryhtyväni näihin tehtäviin.
Vankilan ovenvartija tarjosi minulle kaikkea sitä apua, jota olisin
voinut odottaa vaan parhaalta ystävältäni. Vastaanotin hänen
palveluksensa mitä syvimmällä kiitollisuudella.
-- Oi, te olette siis heltynyt minun tuskistani! -- minä huudahdin. --
Kaikki ihmiset hylkäävät minut. Isänikin on epäilemättä yksi julmimpia
vainoojiani. Ei kukaan minua sääli. Te yksin täällä sydämettömyyden ja
raakuuden pesäpaikassa osoitatte myötätuntoisuutta kurjinta kuolevaista
kohtaan.
Hän neuvoi minulle, etten näyttäytyisi kadulla, ennenkuin olin hiukan
tointunut mielenliikutuksestani.
-- Älkää huolehtiko minusta -- sanoin poistuessani; -- tulen näkemään
teidät jälleen pikemmin kuin luulettekaan. Valmistakaa minulle kaikkein
pimein koppinne, koetan tehdä itseni sen ansainneeksi.
Oikeastaan ei ensi tuumani ollut sen vähempää kuin että tahdoin surmata
molemmat G.M:t ja poliisipäällikön ja sitten ase kädessä hyökätä
sairaala-vankilaan, mukanani niin paljo väkeä kuin saatoin värvätä
yritykseeni. Tuskin olisin säästänyt isäänikään kostonhankkeissani,
jotka minusta tuntuivat niin oikeutetuilta, sillä vankilan ovenvartija
ei ollut minulta salannut, että hän ja G.M. olivat perikatoni
aikaansaajat.
Mutta astuttuani muutaman askeleen kadulla, ja kun raitis ilma oli
hieman jäähdyttänyt vertani ja ruumiini nesteitä, raivoni väistyi
vähitellen järkevämpien tunteiden tieltä. Vihollistemme kuolema olisi
varsin vähän hyödyttänyt Manonia, ja se olisi epäilemättä riistänyt
minulta kaiken mahdollisuuden auttaa häntä. Sitäpaitsi, turvautuisinko
halpamaiseen murhatekoon? Mutta mikä toinen tie voisikaan avautua
kostolleni? Kokosin kaikki voimani ja kaikki henkiset kykyni ensin
pannakseni toimeen Manonin vapauttamisen, siirtäen kaiken muun
tuonnemmaksi, kunnes tämä tärkeä yritys olisi onnistunut.
Minulla oli enää varsin vähän rahaa jälellä. Se oli kuitenkin
välttämätön pohja, jolta oli alettava. En tuntenut useampia kuin kolme
henkilöä, joilta voin saada rahaa, nimittäin herra de T:n, isäni
ja Tibergen. Oli jotenkin epätodennäköistä saada mitään kahdelta
viimemainitulta, ja häpesin vaivata ensimainittua pyynnölläni.
Mutta kun ihminen on epätoivon partaalla, ei hän voi noudattaa
hienotunteisuuden vaatimuksia. Menin viipymättä Saint-Sulpicen
pappisseminaariin, välittämättä siitä, tunnettiinko minut siellä.
Pyysin saada puhutella Tibergeä. Hänen ensi sanansa osoittivat,
ettei hän vielä tuntenut viime seikkailujani. Tämä huomio sai minut
muuttamaan aikeeni vedota hänen myötätuntoonsa. Puhuin hänelle yleensä
siitä ilosta, jonka minulle oli tuottanut isäni jälleennäkeminen,
ja pyysin häneltä sitten lainaksi vähän rahaa, vetäen verukkeeksi,
että ennen lähtöäni Parisista tahdoin maksaa pois muutamat velat,
joita en halunnut mainita. Hän ojensi minulle heti kukkaronsa. Minä
otin siinä olevista kuudestasadasta frangista viisisataa. Tarjouduin
antamaan hänelle velkakirjan, mutta hän oli liian jalomielinen sitä
vastaanottaakseen.
Sieltä suuntasin kulkuni herra de T:n luo. Hänen edessään en ollenkaan
teeskennellyt. Kuvasin hänelle onnettomuuteni ja kärsimykseni. Hän
tunsi niistä jo pienimmätkin yksityiskohdat siitä, että tarkoin
oli seurannut nuoremman G.M:n seikkailua. Hän kuunteli minua siitä
huolimatta ja surkutteli minua syvästi. Kun kysyin häneltä neuvoa
Manonin vapauttamisen keinoihin nähden, hän vastasi surullisena
näkevänsä tässä suhteessa niin vähän valoa, että hänen täytyi luopua
kaikesta toivosta, ellei taivas osoittaisi vallan erityistä suosiotaan.
Hän mainitsi lisäksi varta vasten menneensä sairaala-vankilaan,
senjälkeen kuin Manon oli sinne suljettu, mutta ettei hän edes ollut
saanut lupaa tavata häntä, että poliisipäällikön määräykset olivat mitä
ankarimmat ja että päälle päätteeksi sen onnettoman naisjoukon, johon
Manon oli liitettävä, oli määrä lähteä matkaan parin päivän kuluttua.
Olin niin hämmästynyt hänen kertomastaan, että hän olisi voinut puhua
koko tunnin, minun häntä keskeyttämättä. Hän mainitsi edelleen, ettei
ollut tullut tervehtimään minua vankilaan, ollakseen vapaampi auttamaan
minua, kun ei tiedettäisi hänen olevan tuttaviani. Niiden tuntien
aikana, jotka olivat kuluneet minun poistuttuani vankilasta, hän oli
ollut huolissaan siitä, ettei tietänyt olinpaikkaani, ja oli halunnut
mitä pikimmin tavata minut, antaakseen minulle sen ainoan neuvon, jonka
avulla saatoin toivoa muutosta Manonin kohtalossa. Mutta tämä neuvo
oli vaarallinen, ja hän pyysi minua ainaisesti pitämään salassa hänen
osallisuutensa siihen. Tämä neuvo oli seuraava: minun tuli valita
muutamia reippaita miehiä, jotka rohkenivat hyökätä Manonin vartijoiden
kimppuun, kun nämä olisivat hänen seurassaan poistuneet ulkopuolelle
Parisia. Hän ei odottanut kunnes aloin puhua varattomuudestani, vaan
sanoi, ojentaen minulle kukkaron:
-- Kas tässä sata pistolia, jotka kenties voitte käyttää tarpeisiinne.
Maksatte ne minulle takaisin joskus, kun raha-asianne taas ovat hyvällä
kannalla.
Hän mainitsi vielä, että olisi tarjonnut avukseni miekkansa ja
käsivartensa, jollei huoli maineestaan olisi estänyt häntä itseänsä
ryhtymästä vapauttamaan rakastajatartani.
Tämä erinomainen jalomielisyys sai minut heltymään kyyneliin asti.
Ilmaistessani kiitollisuuttani koetin tehdä sen niin vilkkaasti
kuin masennukseni suinkin salli. Kysyin häneltä, eikö ollut mitään
toivottavissa vetoamisesta poliisipäällikköön. Hän sanoi ajatelleensa
sitä, mutta arveli tätä keinoa tehottomaksi, kun ei senlaatuista
armahdusta voinut anoa ilman erityistä syytä, eikä hän saattanut
keksiä minkä syyn voisi tuoda esiin saadakseen välittäjäkseen jonkun
arvokkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön. Jos jotain tältä taholta oli
toivottavissa, ei se voisi käydä päinsä muuten kuin muuttamalla G.M:n
ja isäni mielipiteet ja pyytämällä heitä anomaan poliisipäälliköltä
tuomion peruuttamista. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa
voittaakseen puolellemme nuoren G.M:n, vaikka pelkäsi tämän hieman
kylmenneen hänelle epäilyksien johdosta, jotka olivat heränneet hänessä
meidän seikkailumme yhteydessä. Minua hän kehoitti yrittämään kaikkea
taivuttaakseni isäni mielen.
Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä minulle, ei ainoastaan
hänen vastustuksensa vuoksi, joka minun luonnollisesti oli voittaminen,
vaan toisestakin syystä, joka suorastaan pani minut pelkäämään hänen
kohtaamistaan. Olinhan vastoin hänen kieltoansa hiipinyt pois hänen
asunnostaan, ja olin lujasti päättänyt olla sinne palaamatta senjälkeen
kuin Manonin surullinen kohtalo oli tullut tietooni. Pelkäsin syystä,
että hän väkisin pidättäisi minut ja samoin veisi minut mukaansa
maaseudulle. Olihan vanhempi veljeni kerran noudattanut samaa
menettelyä. Tosin nyt olin vanhempi, mutta mitä merkitsi ikä väkivallan
edessä. Keksin kuitenkin keinon, joka turvasi minut vaaralta. Päätin
nimittäin kutsua hänet julkiseen paikkaan ja käyttää kirjeessäni
toista nimeä. Tämän tuuman toteutin heti. Herra de T. meni G.M:n luo
ja minä Luxembourg-puutarhaan, mistä lähetin isälleni sanan, että
eräs aatelismies nöyrimmästi pyysi häntä tulemaan sinne. Pelkäsin,
että hän voisi jäädä tulematta, kun yö jo lähestyi. Hän ilmestyi
kuitenkin hetken kuluttua palvelijan seurassa. Pyysin häntä poikkeamaan
puistokujaan, missä saatoimme puhella häiriintymättä. Astuimme ainakin
sata askelta puhumatta sanaakaan. Hän kuvitteli epäilemättä, ettei näin
moniin valmistuksiin ollut ryhdytty ilman tärkeää tarkoitusta. Hän
odotti, mitä minulla oli sanottavaa, ja minä puolestani mietin, mitä
sanoisin.
Viimein avasin suuni ja sanoin vapisevalla äänellä:
-- Te olette hyvä isä. Olette osoittanut minulle ylenmäärin hyvyyttä
ja olette antanut minulle anteeksi lukemattomat hairahdukseni. Taivas
onkin todistajani, että teitä kohtaan tunnen mitä kunnioittavimpia ja
hellimpiä lapsentunteita. Mutta minusta tuntuu, kuin ankaruutenne...
-- No, anna kuulua! Minun ankaruuteni...? -- keskeytti isäni, joka,
kärsimätön kun oli, katsoi minun puhuvan liian hitaasti.
-- Oi, isäni, minusta tuntuu, kuin ankaruutenne olisi mennyt liian
pitkälle siinä kohtelussa, jonka olette antanut tulla onnettoman
Manonin osaksi. Te olette tässä kohdin noudattanut herra G.M:n mieltä.
Tämä mies on vihassaan kuvaillut häntä teille mitä synkimmin värein.
Te olette saanut tästä naisesta mitä kauheimman käsityksen. Hän on
kuitenkin mitä suloisin ja rakastettavin olento maailmassa. Oi, jospa
Kaitselmus olisi suvainnut herättää teissä halun nähdä hänet vaan
hetken! Yhtä varma kuin olen hänen suloudestaan, yhtä varma olen
siitä, että hän teitäkin olisi miellyttänyt. Te olisitte ruvennut
häntä puolustamaan, olisitte inhonnut G.M:n katalia juonia, olisitte
ruvennut säälimään häntä ja minua. Oi, siitä olen varma! Sydämenne ei
ole tunnoton, te olisitte varmasti heltynyt...
Hän keskeytti minut vielä, huomatessaan, että puhuin liian innokkaasti
voidakseni pian lopettaa. Hän tahtoi tietää, mihin pyrin niin
intohimoisella puheella.
-- Rukoilemaan teiltä henkeäni -- vastasin -- jota en voi sietää
hetkeäkään senjälkeen kuin Manon on lähtenyt Amerikkaan.
-- Ei, ei -- hän vastasi ankarasti. -- Näen kernaammin, että menetät
elämäsi kuin että olet ilman järkevyyttä ja kunniaa.