niissä eri maakunnissa, joissa olivat syntyneet. He syleilivät meitä
veljinä ja rakkaina tovereina, jotka tulivat ottamaan osaa heidän
puutteeseensa ja yksinäisyyteensä. Suuntasimme heidän seurassaan
kulkumme kaupunkiin. Mutta hämmästyimme huomatessamme lähemmäksi
tultuamme, että se, mitä meille oli kehuen mainittu kelpo kaupungiksi,
olikin vaan ryhmä harvoja mökki-pahaisia. Näissä asui viisi- tai
kuusisataa henkeä. Kuvernöörin asunto näytti meistä hieman eroavan
toisista korkeutensa ja asemansa puolesta. Sitä suojelevat muutamat
multavallit, joiden ympäri juoksee leveä kaivanto.
Meidät esiteltiin heti hänelle. Hän keskusteli kauan salaa kapteenin
kanssa, ja palattuaan sitten meidän luoksemme, hän tarkasti vuoroonsa
jokaista laivalla saapunutta naista. Näitä oli luvultaan kolmekymmentä,
sillä meihin oli Havressa liittynyt toinen joukkue. Tutkittuaan heitä
kauan, kutsutti kuvernööri paikalle useita kaupungin nuoria miehiä,
jotka riutuivat odottaessaan puolisoa. Kauneimmat tytöistä hän antoi
etevimmille nuorille miehille, ja loput jaettiin arvalla. Hän ei vielä
ollut sanonut mitään Manonille, mutta käskettyään muiden poistua, hän
pyysi meitä molempia jäämään.
-- Kuulin kapteenilta -- hän virkkoi, että te olette naimisissa ja että
hän matkalla on huomannut teidät henkeviksi ja kunnollisiksi ihmisiksi.
En koskettele niitä seikkoja, jotka ovat aiheuttaneet onnettomuutenne.
Mutta jos on totta, että teillä on yhtä paljon käyttäymisälyä, kuin
mitä ulkomuotonne lupaa, en tule säästämään mitään helpoittaakseni
kohtaloanne, ja te tulette puolestanne lisäämään viihtyväisyyttäni
tällä kolkolla ja autiolla paikkakunnalla.
Minä vastasin tavalla, joka enimmin oli omansa vahvistamaan sitä
käsitystä, jonka hän oli saanut meistä. Hän antoi määräyksensä
asunnon järjestämisestä meille kaupungilla ja pyysi meidät luokseen
illalliselle. Mielestäni hän oli hyvin kohtelias, ollakseen onnettomien
maanpakolaisten päällikkö. Muiden läsnäollessa hän ei ollenkaan kysynyt
seikkailujemme sisäistä yhteyttä. Keskustelu liikkui yleiskysymyksissä,
ja huolimatta alakuloisuudestamme, koetimme me, Manon ja minä, saada
sen hauskaksi.
Illalla hän antoi opastaa meidät meille sisustettuun asuntoon.
Tapasimme kurjan hökkelin, jonka seininä olivat laudat ja savi, ja
joka sisälsi pari kolme huonetta alikerroksena, ynnä ullakon niiden
yläpuolella. Kuvernööri oli käskenyt tuoda sinne viisi tai kuusi tuolia
ja muutamia muita välttämättömiä talousesineitä.
Manon näytti kauhistuvan nähdessään noin synkän asunnon. Mutta hän
oli paljon enemmän pahoillaan minun tähteni kuin itsensä tähden. Hän
istuutui jäätyämme kahdenkesken, ja alkoi itkeä katkerasti. Koetin
ensin lohduttaa häntä. Mutta kun hän oli huomauttanut surkuttelevansa
ainoastaan minua ja pitävänsä onnettomuudessamme silmällä ainoastaan
minun kärsimystäni, koetin näyttää niin rohkealta jopa iloiseltakin,
että tämä tarttuisi häneenkin.
-- Mitä valittaisinkaan -- virkoin hänelle, onhan minulla kaikki,
mitä haluan. Sinä rakastat minua, eikö totta? Uskokaamme kohtalomme
taivaan huostaan. En minä pidä sitä niin toivottomana. Kuvernööri on
kohtelias mies, hän on osoittanut meitä kohtaan kunnioitusta, hän ei
tule sallimaan, että meiltä puuttuu se, mikä on välttämätöntä. Mitä
tulee majamme köyhyyteen ja kömpelöihin huonekaluihimme, olet voinut
panna merkille, että täällä on harvoja henkilöitä, joilla on parempi
asunto ja sisustus kuin meillä. Ja lisäksi sinä olet ihmeellinen velho,
-- näin lisäsin syleillen häntä -- joka muuttaa kaiken kullaksi.
-- Silloin sinusta tulee maailman rikkain mies -- hän vastasi --
sillä jos ei koskaan ole ollut sellaista rakkautta, kuin se, jota
sinä tunnet, on myös mahdotonta olla hellemmin rakastettu kuin sinä.
Tuomitsen itseäni oikeuden mukaisesti. Tiedän täysin, etten koskaan ole
ansainnut tuota verratonta kiintymystä, jota sinä osoitat minulle. Olen
tuottanut sinulle suruja, jotka ainoastaan ääretön sydämesi hyvyys on
voinut antaa minulle anteeksi. Olen ollut kevytmielinen ja epävakaa,
ja vaikka olen rakastanut sinua raivokkaasti, kuten aina olen tehnyt,
en ole ollut muuta kuin kiittämätön. Mutta et voi uskoa, kuinka olen
muuttunut. Kyyneleeni, joiden olet nähnyt niin usein vuotavan lähtömme
jälkeen Ranskasta, eivät ainoatakaan kertaa ole johtuneet omasta
onnettomuudestani. Lakkasin sitä tuntemasta siitä hetkestä kun sinä
jouduit sen alaiseksi. Olen itkenyt ainoastaan hellyydestä ja säälistä,
sinua kohtaan. En voisi unhoittaa, että olen vaan hetkenkin surettanut
sinua elämässäni. Alinomaan soimaan itseäni kevytmielisyydestäni ja
ihailen sitä mitä rakkaus on saattanut sinut kykeneväksi tekemään
onnetonta naista varten, joka ei sitä ole ansainnut, ja joka ei koko
verellään hyvittäisi -- näin hän jatkoi, vuodattaen kyyneltulvia --
puoliakaan sinulle tuottamistaan kärsimyksistä.
Hänen kyyneleensä, puheensa ja äänenpainonsa vaikuttivat minuun niin
eriskummaisesti, että tunsin jonkunmoista raukeamista sielussani.
-- Pidä varasi -- sanoin hänelle, pidä varasi, rakas Manonini: minulla
ei ole tarpeeksi voimaa kestääkseni noin lämpimän kiintymyksesi
todisteita, sillä enhän ole tottunut ilon ylenmääräisyyteen. -- Oi
Jumalani -- huudahdin -- en enää pyydä sinulta mitään; olen varma
Manonin sydämestä. Se on sellainen, jommoiseksi olen toivonut sitä
ollakseni onnellinen. Onneni ei enää voi loppua, autuuteni on nyt
taattu.
-- Niin on -- hän vastasi -- jos teet sen riippuvaksi minusta, ja
tiedän hyvin, mistä minä alati löydän onneni.
Tässä ihanassa tietoisuudessa panin maata ja se muutti mökkini
linnaksi, joka oli maailman mahtavimman kuninkaan arvoinen. Amerikka
tuntui minusta tämän jälkeen onnen luvatulta maalta.
-- Uuteen Orleansiin tulee mennä -- sanoin usein Manonille -- jos
tahtoo nauttia rakkauden oikeasta ihanuudesta. Täällä voi rakastaa
epäitsekkäästi, ilman mustasukkaisuutta ja uskottomuutta. Maanmiehemme
tulevat tänne etsimään kultaa. He eivät aavista, että me täältä olemme
löytäneet paljoa kallisarvoisempia aarteita.
Ylläpidimme huolellisesti kuvernöörin ystävyyttä. Hän oli niin
ystävällinen, että muutaman viikon saapumisemme jälkeen antoi minulle
pienen toimen, joka sattumalta tuli avoimeksi linnoituksessa. Vaikka
se ei ollut erityisen huomattava, otin sen vastaan taivaan armollisena
sallimuksena. Se tarjosi minulle mahdollisuuden elää, olematta
kenenkään vastuksena. Palkkasin itselleni palvelijan ja Manonille
palvelijattaren. Pienet tulomme riittivät, sillä minä olin säästäväinen
elintavoissani, ja Manon samoin. Emme koskaan laiminlyöneet tilaisuutta
auttaa ja tehdä hyvää naapureillemme. Tämä avulias mieliala ja
kohtelias käytöksemme hankki meille koko siirtokunnan luottamuksen ja
kiintymyksen. Olimme ennen pitkää niin arvossa pidetyt, että kävimme
kaupungin ensimäisistä kuvernöörin jälkeen.
Viattomat toimemme ja keskeymätön levollisuutemme palauttivat
meihin huomaamattamme uskonnollisia tunteita. Manon ei koskaan
ollut ollut jumalaton nainen. En minäkään ollut niitä paatuneita
irstailijoita, jotka pitävät kunnianaan liittää uskonnottomuuden
tapainsa turmelukseen. Rakkaus ja nuoruus olivat syynä kaikkeen
säännöttömään elämäämme. Kokemus alkoi korvata ijän kypsyyttä: se
vaikutti meihin samoin kuin vuodet. Puheaiheemme, jotka alati olivat
vakavia, herättivät meissä vähitellen hyveisen rakkauden kaihon. Minä
tein ensin Manonille ehdoituksia tähän muutokseen nähden. Tunsin hänen
sydämensä pohjan. Hän oli suora ja luonnollinen kaikissa tunteissaan,
mitkä ominaisuudet aina ovat suotuisia edellytyksiä hyveelle. Viittasin
siihen, että onnestamme puuttui yksi seikka:
-- Se nimittäin -- näin sanoin -- että taivas sen vahvistaa. Meillä
on molemmilla liian kaunis sielu ja sydän liian jalo, tahallisesti
elääksemme unhoittaen velvollisuutemme. Vähät siitä, että niin elimme
Ranskassa, missä meidän oli yhtä vaikeata luopua toisiamme rakastamasta
kuin tyydyttää sitä lainmukaisella tavalla. Mutta Amerikassa, missä
olemme riippuvaisia ainoastaan toisistamme, missä meidän ei enää
tarvitse alistua säädyn ja hienojen tapojen mielivaltaisiin sääntöihin,
missä lisäksi luullaan meidän olevan naimisissa, mikä estää meitä pian
todella solmimasta aviota ja jalostamasta rakkauttamme valoilla, jotka
uskonto pyhittää? Omasta puolestani tosin en tarjoa sinulle mitään
uutta, tarjotessani sinulle sydämeni ja käteni; mutta olen valmis
uudistamaan tämän lahjan alttarin edessä.
Minusta tämä puhe näytti täyttävän hänet ilolla.
-- Uskotko -- hän vastasi -- että olen sitä ajatellut lukemattomat
kerrat tultuamme Amerikkaan? Mutta peläten pahoittavani sinua, olen
kätkenyt tämän toiveen sydämeeni. Enkä ole niin vaativainen, että
pyrkisin sinun puolisosi arvoon.
-- Oi, Manon -- vastasin minä -- olisitpa pian kuninkaan puoliso, jos
taivas olisi antanut minun syntyä kruunupääksi. Älkäämme siis enää
epäröikö. Eihän meidän tarvitse pelätä mitään esteitä. Puhun jo tänään
siitä kuvernöörille, ja tunnustan hänelle, että tähän päivään asti
olemme salanneet häneltä totuuden. Antakaamme tavallisten rakastavien
kammoksua avion katkaisemattomia kahleita. He eivät niitä pelkäisi,
jos meidän tavoin olisivat varmat siitä, että aina tulevat kantamaan
rakkauden kahleita.
Läksin Manonin luota, joka tästä päätöksestä ylenmäärin ihastui.
Olen varma siitä, ettei yksikään kunnon mies olisi ollut hyväksymättä
pyyteitäni näissä olosuhteissa, kun nimittäin olin intohimoisen
kiintymyksen orja, jota en voinut voittaa, ja omantunnontuskien
raatelema, joita en ollut oikeutettu tukahuttamaan. Mutta onkohan
ketään, joka voisi syyttää valitustani vääräksi, kun valitan taivaan
ankaruutta hylätä aikeeni, jonka tarkoituksena oli ainoastaan sitä
miellyttää. Oi, mitä sanonkaan: hylätä! Rankaisihan se sitä rikoksen
tavoin. Se oli sietänyt minua kärsivällisesti, niin kauan kuin sokeasti
kuljin paheen teitä, ja ankarimmat rangaistuksensa se säästi minulle
siihen hetkeen, jolloin aioin ruveta palaamaan hyveen poluille.
Pelkään voimieni pettävän minut lopettaessani kertomukseni kaikkein
surkeimmasta tapauksesta, mikä ikinä on sattunut.
Menin kuvernöörin luo, kuten olin sopinut Manonin kanssa, pyytämään
häneltä suostumusta vihkiäisiimme. Olisin kyllä varonut puhumasta
siitä hänen tai kenenkään muun kanssa, jos olisin uskaltanut toivoa,
että hänen kotisaarnaajansa, joka silloin oli kaupungin ainoa pappi,
olisi tehnyt minulle tuon palveluksen ilman hänen puuttumistaan
asiaan. Mutta kun en rohjennut odottaa tuolta hengelliseltä mieheltä
vaiteliaisuus-lupausta, päätin toimia julkisesti.
Kuvernöörillä oli sisarenpoika, nimeltä Synnelet, josta hän paljon
piti. Tämä oli kolmenkymmenenvuotias, kelpo mies, mutta kiivas ja
tulinen. Tuo nuori mies ei ollut naimisissa. Manonin kauneus oli
tehnyt vaikutuksensa häneen jo saapumishetkellämme, ja ne lukemattomat
tilaisuudet, jolloin hän oli tavannut hänet yhdeksän tai kymmenen
kuukauden ajalla, olivat siihen määrään lietsoneet hänen intohimonsa
liekkiä, että hän salaisesti riutui häntä ajatellessaan. Mutta kun
hänellä oli sama ajatus kuin enollaan ja koko kaupungilla, että minä
todella olin naimisissa, oli hän hillinnyt rakkaudentunteensa siinä
määrin, ettei ollut ilmaissut mitään, jopa oli monasti osoittanut
auliuttaan auttaa minua.
Hän oli enonsa seurassa, kun minä tulin linnoitukseen. Minulla ei ollut
syytä salata häneltä aiettani, joten en ollenkaan epäröinyt ilmaista
asiaani hänen läsnäollessaan. Kuvernööri kuunteli minua ystävällisenä
kuten tavallisesti. Kerroin hänelle osan tarinastani, jota hän kuunteli
mielenkiintoisesti, ja kun pyysin häntä olemaan läsnä tulevassa
vihkimistilaisuudessa, hän jalomielisesti lupautui maksamaan hääkulut.
Erittäin tyytyväisenä poistuin hänen luotansa.
Tuntia myöhemmin pappi astui talooni. Luulin hänen tulevan antamaan
minulle ohjeita avioliittooni nähden. Mutta tervehdittyään minua
kylmästi hän selitti lyhyesti, että herra kuvernööri kielsi minua sitä
ajattelemasta ja että hänellä oli toisia aikeita Manonin suhteen.
-- Toisia aikeita Manonin suhteen! -- huudahdin minä, äkkiä tuntien
kuolettavaa sydämenkouristusta -- Ja mitkä ovat nämä aikeet, herraseni?
Hän vastasi minun vallan hyvin tietävän, että herra kuvernööri
oli käskijä ja että Manon, joka oli Ranskasta lähetetty tähän
siirtokuntaan, oli kuvernöörin määräysvallan alainen. Tätä valtaansa ei
hän siihen asti ollut käyttänyt sentähden että oli luullut hänen olevan
naimisissa; mutta saatuaan minulta itseltäni kuulla, ettei niin ollut
laita, hän katsoi sopivaksi antaa hänet vaimoksi Synnelet'lle, joka oli
häneen rakastunut.
Kiivauteni voitti varovaisuuteni. Käskin ylpeänä papin poistua
talostani, vannoen ettei kuvernööri, Synnelet eikä koko kaupunki
yhdessä rohkenisi käydä käsiksi vaimooni tai lemmittyyni, miksi vaan
halusivat häntä mainita.
Kerroin heti Manonille saamani onnettoman tiedon. Oletimme, että
Synnelet minun poistuttuani oli voittanut puolelleen enonsa ja että
tämä johtui hänen kauan mielessään hautomastaan hankkeesta. He olivat
väkevämmät. Olimme Uudessa Orleansissa kuin keskellä aavaa merta,
nimittäin eristettyinä muusta maailmasta äärettömien etäisyyksien
kautta. Minne paeta oudossa maassa, joka oli autio, tai jossa asustivat
pedot tai yhtä raa'at villi-ihmiset kuin ne. Minua tosin kunnioitettiin
kaupungissa, mutta en saattanut toivoa tarpeeksi voivani yllyttää
väestöä puolustamaan asiaani, voittaakseni tukea, joka olisi voinut
häätää vaaran. Siihen olisi tarvittu rahaa, ja minä olin köyhä. Muuten
kansan toimeenpanema kapina oli tulokseltaan epävarma; ja jos onni
olisi meidät pettänyt, olisi perikatomme ollut auttamaton.
Kaikki nämä ajatukset temmelsivät aivoissani; mainitsin niistä osan
Manonille, suunnittelin uusia tuumia kuuntelematta hänen vastaustaan.
Tein päätöksen ja hylkäsin sen tehdäkseni toisen. Puhuin itsekseni
ja vastasin ääneen ajatuksiini. Sanalla sanoen, olin sellaisessa
kiihoitustilassa, etten voi verrata sitä mihinkään, sillä ei koskaan
ole ollut olemassa senkaltaista. Manon tuijotti minuun. Minun
mielenliikutuksestani hän arvasi vaaran suuruuden, ja vavisten pelosta
enemmän minun kuin itsensä tähden, tämä hellä nainen ei edes uskaltanut
avata suutansa ilmaistakseen levottomuuttaan.
Loppumattomiin mietittyäni sinne tänne päätin lähteä tapaamaan
kuvernööriä, yrittääkseni taivuttaa häntä, vetoamalla hänen
kunniantuntoonsa ja palauttamalla hänen mieleensä minun kunnioitustani
ja hänen kiintymystään. Manon tahtoi estää minua lähtemästä kotoa. Hän
sanoi minulle kyynelsilmin:
-- Sinä syöksyt kuolemaan, he tulevat surmaamaan sinut; en saa
enää nähdä sinua, tahdon kuolla ennen sinua. -- Vaivoin sain hänet
oivaltamaan, että minun oli pakko lähteä ja hänen jäädä kotia. Lupasin
palata hetken kuluttua. Hän ei aavistanut enempää kuin minäkään, että
taivaan koko viha ja vastustajiemme raivo oli purkautuva hänen päänsä
yli.
Menin linnoitukseen. Kuvernööri oli siellä papin seurassa.
Saadakseni hänet heltymään alennuin nöyryyden osoituksiin, jotka
olisivat saattaneet minut menehtymään häpeään, jos olisin alistunut
niihin mistä muusta syystä tahansa. Ahdistin häntä kaikilla niillä
todistusperusteilla, jotka varmasti vaikuttavat jokaiseen sydämeen,
joka ei piile verenhimoisen ja julman tiikerin povessa.
Valituksiini tuolla raakalaisella ei ollut annettavana muuta kuin
kaksi vastausta, joita sata kertaa toisti: Manon oli riippuvainen
hänen määräyksistään, ja hän oli antanut sisarenpojalleen sanansa.
Olin päättänyt äärimäisiin asti hillitä itseäni; tyydyin ainoastaan
sanomaan hänelle, että hän oli minulle liiaksi hyvä ystävä, voidakseen
sallia minun kuolemaani, jonka valitsin mieluummin kuin lemmittyni
menettämisen.
Mennessäni olin aivan varma siitä, ettei minulla ollut mitään
toivottavissa tältä itsepäiseltä ukolta, joka sisarenpoikansa edestä
olisi syöksynyt ijankaikkiseen kadotukseen. Aioin kuitenkin viimeiseen
asti näennäisesti pysyä maltillisena, mutta mielessäni päätin tarjota
Amerikan nähdä kaikkein verisimmän ja kauheimman näyn, jos vääryys
vietäisiin huippuunsa.
Palasin kotiani kohti hautoen mielessäni tätä tuumaa, kun kohtalo,
joka tahtoi jouduttaa perikatoani, toi tielleni Synnelet'n. Hän luki
silmistäni osan ajatuksistani. Mainitsin jo, että hän oli kunnon mies.
Hän lähestyi minua ja sanoi:
-- Minua kai te haette? Tiedän, että hankkeeni teitä loukkaavat, ja
olen kyllä aavistanut, että minun on taisteleminen kanssanne. Saammehan
nähdä, kenellä on onni puolellaan.
Vastasin hänelle, että hän oli oikeassa, ja että ainoastaan kuolema
saattoi tehdä lopun meidän selkkauksestamme.
Poistuimme sadan askeleen päähän kaupungista. Mittelimme miekkojamme,
minä haavoitin hänet ja riisuin melkein samassa häneltä aseen. Hän oli
niin raivoissaan epäonnistumisestaan, että kieltäytyi rukoilemasta
minulta henkeään ja luopumasta Manonista. Minulla oli ehkä oikeus
riistää häneltä yhtä haavaa molemmat. Mutta jalosyntyinen veri ei
koskaan petä. Viskasin hänelle hänen miekkansa ja huusin:
-- Alkakaamme uudestaan, mutta muistakaa, että tässä taistellaan
elämästä ja kuolemasta!
Hän ahdisti minua sanomattoman rajusti. Tunnustan, etten ollut mikään
taitava miekkailija, minulla kun oli ollut ainoastaan kolmen kuukauden
harjoitusaika Parisissa. Mutta rakkaus ohjasi miekkaani. Synnelet tosin
lävisti käsivarteni, mutta minä otin tilaisuudesta vaarin ja suuntasin
häneen niin voimakkaan iskun, että hän hengettömänä kaatui jalkojeni
juureen.
Huolimatta ilosta, jonka voitto tällaisen ratkaisevan taistelun jälkeen
tuottaa, jäin heti miettimään tämän kuoleman seurauksia. Minulla ei
ollut toivottavissa armoa eikä rangaistuksen siirtämistä. Tuntien
kuvernöörin suuren kiintymyksen sisarenpoikaansa, tiesin varmasti,
ettei kuolemaani lykättäisi tuntiakaan tuonnemmaksi sittenkuin tuon
toisen kuolema oli tullut hänen tietoonsa. Niin uhkaava kuin tämä
vaara olikin, ei se kuitenkaan ollut suurin levottomuuteni syy. Manon,
huoli hänestä, häntä uhkaava vaara ja pakko menettää hänet hämmensivät
niin ajatukseni, että silmäni mustenivat ja etten tietänyt missä olin.
Kadehdin Synnelet'n kohtaloa. Pikainen kuolema tuntui minusta ainoalta
tuskieni parannuskeinolta.
Mutta juuri tämä ajatus taas palautti minut tajuihini ja saattoi minut
kykeneväksi tekemään päätöksen.
-- Kuinka! Minä tahdon kuolla -- näin huudahdin -- lopettaakseni
tuskani. Onko siis jotain sellaista olemassa, jota pelkään enemmän
kuin lemmittyni menettämistä? Tahdonpa kestää äärimäiset kärsimykset
tukeakseni rakastettuani ja siirtää kuolemani siihen asti, kunnes ne
osoittautuvat turhiksi.
Palasin kaupunkiin. Astuin asuntooni, missä tapasin Manonin
puolikuolleena kauhusta ja levottomuudesta. Minun läsnäoloni viritti
hänessä uutta toivoa. En voinut häneltä salata sitä kamalaa tapausta,
joka oli minulle sattunut. Hän kaatui pyörtyneenä syliini kuullessaan
minun puhuvan Synnelet'n kuolemasta ja saamastani haavasta. Kesti yli
neljännestunnin ennenkuin sain hänet taas palautetuksi tajuihinsa.
Olin itse puolikuollut, enkä nähnyt vähintäkään mahdollisuutta meidän
kumpaisenkaan turvaamiseen.
-- Manon, mitä nyt teemme? -- kysyin häneltä, hänen vähän toinnuttuaan.
-- Oi, mitä nyt teemme? Minun on pakko paeta. Tahdotko sinä jäädä
kaupunkiin? Niin, jää sinä tänne, voit vielä tulla onnelliseksi; ja
minä lähden kauas sinusta hakemaan kuolemaa villi-ihmisten parista tai
petojen kynsien raatelusta.
Hän nousi huolimatta väsymyksestään, ja tarttui käteeni vieden minut
ovelle.
-- Paetkaamme yhdessä -- hän sanoi -- älkäämme hukatko hetkeäkään.
Voitaisiin sattumalta löytää Synnelet'n ruumis, ja siinä tapauksessa
emme ehtisi paeta.
-- Mutta, rakas Manon -- huomautin minä, ollen vallan suunniltani, --
sanohan minne voimme mennä. Näetkö sinä mitään pelastuksen tietä? Eikö
olisi parempi, että sinä koetat elää täällä ilman minua, ja että minä
vapaaehtoisesti menen tarjoamaan pääni kuvernöörille?
Tämä ehdoitus vaan lisäsi hänen intoansa pakenemaan. Minun oli pakko
seurata häntä. Minulla oli vielä lähtiessäni tarpeeksi mielenmalttia
ottaa mukaani muutamia huoneessa olevia väkijuomapulloja ja niin paljo
ruokavaroja kuin taskuihimme mahtui. Sanoimme palvelijoillemme, jotka
olivat viereisessä huoneessa, että läksimme iltakävelylle (tämä kuului
jokapäiväisiin tapoihimme), ja poistuimme kaupungista nopeammin, kuin
mitä Manonin heikot voimat näyttivät sallivan.
Vaikka en vielä ollut vapautunut epävarmuudestani pakopaikkaamme
nähden, takerruin kahteen toiveeseen, joita vailla olisin kernaammin
kuollut kuin ollut epätietoinen Manonin kohtalosta. Olin sinä lähes
kymmenen kuukautta kestäneenä aikana, jonka olin viettänyt Amerikassa,
siksi paljon oppinut tuntemaan maata, että minulla oli käsitystä siitä,
miten tuli kesyttää villi-ihmisiä. Saattoi antautua heidän käsiinsä
syöksymättä varmaan kuolemaan. Olin lisäksi oppinut muutaman sanan
heidän kieltänsä ja eräitä heidän tapojaan niissä eri tilaisuuksissa,
joissa olin heitä nähnyt.
Paitsi tätä kurjaa keinoa oli minulla tarjona vielä toinen mahdollisuus
englantilaisten taholla, jotka, kuten tunnetaan, ovat perustaneet
siirtokuntia näissä seuduin uutta maailmaa. Mutta pitkät välimatkat
pelästyttivät minua: meidän oli kulkeminen heidän siirtokuntiinsa asti
useita päiviä pitkin autioita maa-alueita ja kiipeäminen yli muutamien
niin korkeiden ja jyrkkien vuorten, että tie tuntui vaivalloiselta
kaikkein rotevimmille ja karaistuimmille miehille. Toivoin siitä
huolimatta, että saatoimme turvautua näihin kahteen apukeinoon,
nimittäin alkuasukkaisiin oppaina ja siihen, että englantilaiset
ottaisivat meidät asumaan pariinsa.
Astuimme niin kauan kuin Manonin rohkeutta riitti, nimittäin lähes
pari peninkulmaa, sillä tämä verraton rakastajatar kieltäytyi yhä
levähtämästä aikaisemmin. Lopulta hän oli niin väsymyksen masentama,
että tunnusti mahdottomaksi kulkea kauemmaksi. Yö oli jo tullut;
istuuduimme keskelle aavaa ketoa, missä emme löytäneet ainoatakaan
puuta suojaksi päämme päälle. Hänen ensi työnsä oli muuttaa haavaani
side, jonka hän itse oli asettanut ennen lähtöämme. Turhaan koetin
vastustaa tätä hänen aiettaan; olisin kuolettavasti pahoittanut hänen
mieltään, jos olisin kieltänyt häneltä sen tyydytyksen, että tiesi
minun voivan hyvin ja olevan vapaana vaarasta, ennenkuin hän ajatteli
itseään. Alistuin hetken ajaksi hänen tahtoonsa ja vastaanotin
häpeämättä ja vaieten hänen huolenpitonsa.
Mutta kun hän oli päättänyt hellän tehtävänsä, niin kuinka innokkaasti
minä vuorostani ryhdyinkään toimimaan! Riisuin kaikki vaatteeni
levittäen ne maahan hänen allensa, siten tehdäkseni hänen leposijansa
pehmeämmäksi. Vastoin tahtoaan hänen oli suostuminen siihen, että
minä käytin kaikkea, minkä saatoin kuvitella lieventävän hänen
epämukavuuttaan. Lämmitin hänen käsiään kuumilla suudelmillani ja
hehkuvilla huokauksillani. Valvoin koko yön hänen vieressään rukoillen
taivasta suomaan hänelle suloisen ja rauhaisan unen. Oi, Jumalani!
Kuinka rukoukseni olivat hehkuvat ja vilpittömät! Minkä armottoman
tuomion nojalla sinä olit päättänyt olla niitä kuulematta?
Suokaa minulle anteeksi, että lyhyesti päätän kertomuksen, joka saa
minut menehtymään. Kerron nyt teille onnettomuuden, jolla ei koskaan
ole ollut vertaistaan; olen pyhittänyt koko elämäni sitä itkeäkseni.
Mutta vaikka lakkaamatta kannan sitä mielessäni, epäröi sieluni
kauhistuksen valtaamana joka kerta kun tahdon pukea sitä sanoihin.