voinut vedota. Rahoistakin oli minulla puute; kukkarossani oli tuskin
enempää kuin puoli pistolia. Pelästys ja väsymys olivat siihen määrään
rasittaneet Manonia, että hän istui puoleksi pyörtyneenä vieressäni.
Lisäksi Lescaut'n murha täytti mielikuvitukseni, enkä vielä tuntenut
olevani turvassa yövartijalta. Mitä siis tehdä? Onneksi muistui
mieleeni Chaillot'n majatalo, missä olin viettänyt muutaman päivän
Manonin kanssa, mentyämme tähän kylään sinne asettuaksemme. Toivoin
siellä löytäväni turvallisen olinpaikan ja lisäksi voivani elää siellä
jonkun aikaa, tarvitsematta heti kohta maksaa.
-- Ajakaa meidät Chaillot'hon -- sanoin ajurille.
Pistolia vähemmästä maksusta hän kieltäytyi lähtemästä sinne niin
myöhään: siinä uusi vaikeus. Lopulta sovimme kuudesta frangista. Se oli
koko rahamäärä, joka oli jälellä kukkarossani.
Matkalla lohduttelin Manonia. Mutta oikeastaan vallitsi omassa
sydämessäni epätoivo. Olisin tehnyt itsestäni lopun, ellei sylissäni
olisi ollut ainoa aarre, joka kiinnitti minua elämään. Tämä ainoa
seikka rohkaisi mieltäni.
-- Ainakin hän on minun omani -- ajattelin itsekseni: hän rakastaa
minua, hän on minun. Puhukoon Tiberge mitä tahansa; tämä ei ole mikään
onnen varjokuva. Vaikka koko maailman kaikkeus häviäisi, en minä siitä
huolehtisi. Minkätähden? Sentähden, etten enää välitä mistään muusta.
Tämä tunne oli todellinen. Mutta kuitenkin tunsin, että vaikka niin
vähän panin arvoa tämän maailman tavaraan, olisin sentään tarvinnut
siitä ainakin pienen osan, jotta vielä täydellisemmin olisin voinut
ylenkatsoa kaikkea muuta. Rakkaus on voimakkaampi kuin yltäkylläisyys,
voimakkaampi kuin aarteet ja rikkaudet. Mutta se tarvitsee niiden
tukea, eikä mikään ole toivottomampaa herkkätunteiselle rakastajalle
kuin se, että hän ollen varojen puutteessa vastoin tahtoaan vaipuu
raakuuden tilaan, joka saattaa hänet kaikkein alhaisinten olentojen
kaltaiseksi.
Kello oli yksitoista, kun saavuimme Chaillot'hon. Meidät
vastaanotettiin majatalossa kuin tutut henkilöt ainakin. Manonin
esiintyminen miehen puvussa ei herättänyt huomiota, sillä Parisissa ja
sen ympäristöissä on totuttu näkemään naisia mitä erimuotoisimmissa
puvuissa. Minä tilasin Manonille yhtä hienoa ruokaa kuin jos olisin
ollut mitä parhaissa oloissa. Hän ei tietänyt, että minä olin
rahapulassa, ja minä varoin visusti sitä hänelle sanomasta, sillä
olin päättänyt seuraavana päivänä yksin palata Parisiin hakeakseni
parannusta tälle ikävänlaiselle taudille.
Illallispöydässä Manon näytti minusta kalpealta ja laihtuneelta. Sitä
en ollenkaan ollut huomannut sairaalavankilassa, sillä se koppi, jossa
olin hänet tavannut, ei ollut erittäin valoisa. Kysyin häneltä, eikö
tämä vielä ollut seuraus siitä pelästyksestä, jota hän oli tuntenut
nähdessään veljeään murhattavan. Hän vakuutti minulle, että vaikka tämä
onneton tapaus olikin häntä suuresti järkyttänyt, hänen kalpeutensa
johtui yksinomaan siitä, että hänen kolmen kuukauden aikana oli
täytynyt olla erossa minusta.
-- Sinä siis rakastat minua äärettömästi? kysyin minä.
-- Tuhat kertaa enemmän kuin mitä voin sanoa -- vastasi hän.
-- Etkö siis enää koskaan hylkää minua? -- jatkoin minä.
-- En koskaan -- hän virkkoi, ja tätä vakuutusta vahvistivat niin monet
hyväilyt ja valat, että minusta tuntui mahdottomalta, että hän koskaan
voisi niitä unhoittaa.
Vakaumukseni on aina ollut se, että hän oli vilpitön; mitä syytä
hänellä olisi ollut siihen määrin teeskennellä? Mutta hän oli vielä
suuremmassa määrin hetkellinen, tai pikemmin hän ei ollut enää mitään
tai ei tuntenut itseään nähdessään edessään naisia, jotka elivät
ylellisyydessä, silloin kun hän itse eli köyhyydessä ja puutteessa.
Minä olin pian saava siitä viimeisen todisteen, joka voitti kaikki
edelliset ja joka aiheutti kaikkein eriskummaisimman seikkailun, mikä
koskaan on sattunut minun säätyiselleni henkilölle.
Minä kun tunsin tämän hänen luonteenominaisuutensa, tein seuraavana
päivänä kiireisesti lähtöä Parisiin. Hänen veljensä kuolema ja tarve
hankkia liina- ja muita vaatteita olivat niin päteviä syitä, ettei
minun tarvinnut turvautua verukkeisiin. Lähtiessäni majatalosta sanoin
Manonille ja isännälleni aikomukseni olevan ottaa ajuri; mutta tämä
oli kerskailua. Hätä pakoitti minut lähtemään jalan, ja minä astuin
nopeasti Cours-la-Reineen asti, missä päätin levätä. Tarvitsin hyvin
hetken yksinäisyyttä ja lepoa kootakseni ajatuksiani ja päättääkseni,
mitä minun oli tekeminen Parisissa.
Istuuduin ruohistoon. Vaivuin syvään mietiskelyyn, mikä vähitellen
kohdistui kolmeen pääseikkaan. Olin kiireellisen avun tarpeessa
poistaakseni lukemattomia nykyhetken puutteita. Minun tuli keksiä joku
keino, joka ainakin saattoi turvata tulevaisuutemme, ja vallan yhtä
tärkeätä oli ryhtyä tutkisteluihin ja toimenpiteisiin Manonin ja minun
turvallisuutta varten. Tyhjennettyäni kekseliäisyyteni näitä kolmea
seikkaa pohtiessani, pidin sopivana syrjäyttää molemmat jälkimäiset.
Olimmehan koko hyvässä turvassa tuossa Chaillot'n huoneessamme ja
arvelin, että tulevat tarpeet ehdittäisiin tyydyttää, kun nykyhetken
vaatimukset ensin oli täytetty.
Kysymys oli siis pikimmiten saada rahoja. Herra de T. oli tosin
tarjonnut minulle kukkaroansa, mutta tunsin ääretöntä vastenmielisyyttä
itse muistuttaa hänelle sitä. Millaista osaa olisinkaan näytellyt
menemällä paljastamaan hätääni vieraalle ihmiselle ja pyytämällä häntä
jakamaan meille varojaan! Ainoastaan alhainen sielu kykenee sellaiseen,
se kun halpamielisyydessään ei huomaa sellaisen teon häpeällisyyttä,
tai nöyrä kristitty, jonka ylimääräinen mielenjalous kohottaa hänet
yläpuolelle tätä häpeäntunnetta. Minä en ollut alhainen sielu, enkä
hyvä kristitty, ja olisin vuodattanut puolet verestäni välttääkseni
tätä nöyryytystä.
-- Tiberge -- näin ajattelin -- tuo hyvä Tiberge ei voine kieltää
minulta sitä, mikä häneltä liikenee antaa minulle. Epäilemättä hän
heltyy hädästäni, mutta hän tulee musertamaan minut rippisaarnoillaan.
Minun täytyy kestää hänen nuhteensa, kehoituksensa ja uhkauksensa;
hän on myyvä apunsa niin kalliista hinnasta, että vielä uhraisin osan
verestäni pikemmin kuin alistuisin kiusalliseen kohtaukseen, joka
jättäisi jälkeensä levottomuutta ja tunnontuskia. Hyvä! minun täytyy
siis luopua kaikesta toivosta, kun ei minulla ole tarjona muuta keinoa,
ja kun niin vähän ajattelen näitä molempia keinoja, että ennemmin
vuodattaisin puolet verestäni, kuin turvautuisin toiseen niistä, ja
kaiken vereni ennemmin kuin käyttäisin niitä molempia. Niin, kaiken
vereni -- lisäsin hetken mietittyäni; sen epäilemättä kernaammin
uhraisin kuin nöyrtyisin halpamaiseen almun kerjäämiseen. Mutta onko
tässä kysymys minun verestäni! Tässä on kyseessä Manonin elämä ja
ylläpito, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Mitä minä voin panna
vastapainoksi Manonille. Tähän saakka ei minulla ole ollut mitään.
Hän korvaa minulle maineen, onnen ja menestyksen. Tosin on olemassa
paljo sellaista, josta antaisin henkeni voidakseni sen saavuttaa tai
sitä välttää. Mutta se, että on jotakin, jota pidän arvokkaampana
henkeäni, ei vielä ole minulle mikään syy arvostellakseni sitä Manonin
vertaiseksi.
Näin tuumittuani ei kestänyt kauan, ennenkuin tein päätökseni. Jatkoin
matkaani aikoen ensin mennä Tibergen ja sieltä herra de T:n luo.
Saavuttuani Parisiin, otin ajurin, vaikka minulla ei ollut ropoakaan
sitä maksaakseni; luotin siihen avustukseen, jota aioin anoa. Käskin
ajaa Luxembourgiin, mistä lähetin Tibergelle sanan, että odotin
häntä. Hän ei pannut kärsimättömyyttäni koetukselle, vaan tuli
viipymättä. Kiertelemättä ilmaisin hänelle äärimäisen pulani. Hän
kysyi riittivätkö ne sata pistolia, jotka olin maksanut hänelle
takaisin, ja ollenkaan estelemättä hän heti meni noutamaan minulle
nämä rahat, kasvoissa sellaista avomielisyyttä ja auliutta kuvastava
ilme, jota ainoastaan lähimmäisen rakkaus ja oikea ystävyys voi
heijastaa. Vaikka en vähääkään ollut epäillyt pyyntöni onnistumista,
hämmästyin että se oli toteutunut niin helpolla, nimittäin ilman
nuhteluja katumattomuudestani. Mutta erehdyin luullessani kokonaan
välttäväni hänen soimauksensa; sillä laskettuaan minulle rahat ja
minun hankkiessani lähtöä, hän pyysi minua kävelemään kanssaan
puutarha-kujilla.
Minä en ollut maininnut hänelle sanaakaan Manonista, eikä hän tietänyt,
että hän oli vapaa. Näin ollen hänen nuhdesaarnansa kosketteli
yksinomaan uhkarohkeaa pakoani Saint-Lazaresta ja hänen pelkoaan,
että minä, sen sijaan että olisin hyväkseni käyttänyt siellä saamaani
opetusta, jälleen syöksyisin säännöttömään elämääni.
Hän kertoi pakoni jälkeisenä päivänä tulleensa minua tervehtimään
Saint-Lazareen ja silloin sanomattomasti tyrmistyneensä kuullessaan,
millä tavalla minä olin sieltä päässyt pois. Senjälkeen hän oli
keskustellut luostarinjohtajan kanssa, eikä tuo kelpo munkki vielä
silloin ollut tointunut pelästyksestään, mutta hän oli kuitenkin
ollut niin jalomielinen, että poliisipäälliköltä oli salannut lähtöni
yhteydessä olevat asianhaarat ja oli estänyt tiedon portinvartijan
kuolemasta leviämästä ulkopuolelle luostaria. Siltä taholta ei minulla
siis ollut syytä levottomuuteen. Mutta jos minulla oli jäljellä
hiukkanenkin järkeä -- noin hän arveli -- tuli minun käyttää hyväkseni
sitä onnellista käännettä, jonka taivas oli suonut kohtalolleni, ja
aluksi kirjoittaa isälleni, tehdäkseni sovinnon hänen kanssaan. Ja jos
kerrankin tahdoin seurata hänen neuvoaan, hän kehoitti minua lähtemään
Parisista ja palaamaan perheeni turviin.
Kuuntelin hänen puhettaan loppuun asti. Siinä oli paljo sellaista,
minkä hyväksyin. Ensiksikin olin kovin iloissani siitä, ettei minulla
Saint-Lazaren taholta ollut mitään pelättävissä. Parisin kadut
muuttuivat minulle uudelleen vapaaksi liikunta-alueeksi. Toiseksi
onnittelin itseäni sen johdosta, ettei Tiberge aavistanutkaan Manonin
vapauttamista ja hänen palaamistaan minun luokseni. Paninpa lisäksi
merkille, että hän oli välttänyt Manonin mainitsemista, ilmeisesti
luullen, etten enää ollut häneen niin kiintynyt, minä kun näytin olevan
niin tyyni häneen nähden. En tosin päättänyt suorastaan palata kotiani,
mutta aikeeni oli ainakin kirjoittaa isälleni, kuten Tiberge oli
neuvonut, ja vakuuttaa, että olin halukas palaamaan velvollisuuksiini
ja alistumaan isäni tahdon alle. Toivoin taivuttavani isäni lähettämään
minulle rahoja, vetäen verukkeeksi opintojen harjoittamisen
akatemiassa, sillä minun olisi ollut vaikea saada häntä uskomaan, että
muka olisin halunnut palata hengelliseen säätyyn. Ja oikeastaan en
tuntenut vastenmielisyyttä siihen, mitä hänelle lupasin. Päinvastoin
iloitsin siitä, että saatoin antautua johonkin kunnialliseen ja
järkevään harrastukseen, mikäli tämä tuuma oli yhdistettävissä
rakkauteeni. Suunnittelin elämää rakastajattareni kanssa ja samalla
opintojeni harjoittamista. Tämä mielestäni hyvin soveltui yhteen. Olin
niin tyytyväinen kaikkiin näihin aikeisiin, että lupasin Tibergelle
vielä samana päivänä lähettää kirjeen isälleni. Erottuani hänestä
meninkin todella julkiseen kirjoitustoimistoon ja kirjoitin niin hellän
ja nöyrän kirjeen, että lukiessani sen läpi varmasti toivoin voittavani
jotain isänsydämeltä.
Vaikka minulla nyt lähdettyäni Tibergen luota oli tilaisuus ottaa ja
maksaa ajuri, oli minusta hauska ylpeästi kulkea jalan, herra de T:n
luo. Minulle tuotti iloa tämä nauttiminen vapaudestani, jonka suhteen
minulla Tibergen vakuutuksien mukaan ei ollut mitään pelättävää.
Kuitenkin äkkiä juolahti mieleeni, että hänen vakuutuksensa koskivat
yksinomaan Saint-Lazarea, ja että minulla sitäpaitsi oli niskoillani
sairaala-vankilajuttu ja Lescaut'n kuolema, johon ainakin todistajana
olin sekaantunut. Tämän muistaessani pelästyin niin, että vetäydyin
lähimpään puistokujaan, mistä kutsuin ajurin. Ajoin suoraa päätä
herra de T:n luo; pelästykseni sai hänet nauramaan. Minustakin se
tuntui naurettavalta kuultuani häneltä, ettei minulla ollut mitään
pelättävää sairaala-vankilan eikä Lescaut'n vuoksi. Hän kertoi minulle
ajatellessaan voivansa joutua epäluulonalaiseksi osallisuudesta
Manonin vapautukseen, sinä aamuna menneensä sairaala-vankilaan ja
pyytäneensä saada tavata häntä, teeskennellen tietämättömyyttä siitä,
mitä oli tapahtunut. Mutta kaukana siitä, että meitä kumpaakaan
siellä olisi syytetty, oli päinvastoin tuo tapaus heti kerrottu
hänelle merkillisenä uutisena, ja oli ihmetelty, että niin kaunis
nainen kuin Manon oli lähtenyt pakoon vanginvartijan seurassa. Herra
T. oli vaan välinpitämättömästi huomauttanut, ettei sellainen häntä
ihmetyttänyt, sillä tekeehän ihminen mitä tahansa vapautensa vuoksi.
Hän kertoi edelleen sieltä lähteneensä Lescaut'n asuntoon, toivoen
siellä tapaavansa minut ja ihastuttavan rakastajattareni. Mutta
talonisäntä, joka oli vaununtekijä, oli vakuuttanut, ettei ollut nähnyt
Manonia eikä minua, mutta ettei ollut ihmeellistä, ettemme olleet
tavanneet Lescaut'ta, jos nimittäin olimme tulleet häntä hakemaan,
sillä epäilemättä olimme kuulleet, että hänet jotenkin samaan aikaan
oli murhattu. Tämän jälkeen hän ei ollut kieltäytynyt tekemästä
selkoa siitä, mitä tiesi tämän murhan syistä ja siihen liittyneistä
asianhaaroista. Noin paria tuntia aikaisemmin oli eräs Lescaut'n
tuttava henkivartija tullut hänen luokseen ja ehdoittanut, että
ruvettaisiin pelaamaan. -- Lescaut oli voittanut niin nopeasti, että
tuo toinen oli tunnissa hävinnyt sata écu'ta, nimittäin kaikki rahansa.
Tuo poloinen, jonka kukkaro oli jäänyt typö-tyhjäksi, oli pyytänyt
Lescaut'ta lainaamaan hänelle puolet siitä rahamäärästä, jonka hän oli
hävinnyt, ja tässä tilaisuudessa syntyneen erimielisyyden johdosta
heidän välillään oli noussut mitä kiukkuisin riita. Lescaut oli
kieltäytynyt lähtemästä kaupungille ratkaisemaan asiaa miekka kädessä,
ja tuo toinen oli lähtiessään vannonut ampuvansa hänet kuoliaaksi,
minkä uhkauksen samana iltana panikin täytäntöön.
Herra de T. lisäsi, ystävällisesti kyllä, olleensa kovin levoton meidän
tähtemme ja edelleen tarjoavansa minulle apuansa. Epäröimättä ilmaisin
hänelle tyyssijamme. Hän pyysi minua suostumaan siihen, että hän tuli
luoksemme illalliselle.
Kun ei minulla ollut muuta toimitettavaa, kuin hankkia alus- ja muita
vaatteita Manonille, sanoin, että saatoimme heti lähteä matkaan, jos
hän malttoi hetkeksi poiketa kanssani muutamiin myymälöihin.
En tiedä, luuliko hän minun ehdoittaneeni tätä aikeessa vedota hänen
anteliaisuuteensa, vai oliko se vaan jalon sydämen ilmausta, mutta
hän suostui heti lähtemään matkaan ja vei minut niiden kauppiaiden
liikkeisiin, jotka olivat hänen perheensä tavaranhankkijoita. Siellä
hän pani minut valitsemaan kaikenlaisia kankaita, jotka olivat paljoa
kalliimmat, kuin mitä minä olin tarkoittanut. Ja kun minä tahdoin
maksaa, hän kielsi ehdottomasti kauppiaita vastaanottamasta minulta
ropoakaan. Tämä hänen kohteliaisuutensa esiintyi niin rakastettavassa
muodossa, että katsoin häpeämättä voivani hyväkseni käyttää sitä.
Sitten läksimme ajamaan Chaillot'ta kohti, jonne minä saavuin vähemmän
levottomana kuin mitä olin ollut lähtiessäni.
Kun ritari des Grieux oli kertonut tätä yhtämittaa yli tunnin,
pyysin häntä vähän levähtämään ja ottamaan osaa illalliseemme.
Huomaavaisuutemme todisti hänelle, että mielihyvällä olimme häntä
kuunnelleet. Hän vakuutti, että hänen tarinansa jatko oli tarjoava
meille vielä suurempaa mielenkiintoa. Ja illallisen jälkeen hän jatkoi
seuraavaan tapaan.
TOINEN OSA.
Minun läsnäoloni ja herra de T:n kohteliaisuus haihdutti Manonin surun
viimeisenkin jäännöksen.
-- Unhoittakaamme kestämämme kauhut, rakas sydänkäpyseni -- sanoin
hänelle palatessani -- ja alkakaamme elää onnellisemmin kuin koskaan
ennen. Rakkaus on lopultakin hyvä isäntä. Kohtalo ei voi tuottaa meille
yhtä paljon mielipahaa kuin se tuottaa meille iloa.
Illallisemme oli todellinen riemukohtaus.
Minä olin ylpeämpi ja tyytyväisempi omistaessani Manonin ja sata
pistolia kuin Parisin rikkain verotulojen vuokraaja kasaamineen
kultaläjineen. Sopii laskea omaisuutensa niiden keinojen mukaan,
joiden avulla kykenee tyydyttämään pyyteensä; minulla ei ollut
ainoatakaan pyydettä tyydyttämättä. Eikä edes tulevaisuus minua
huolestuttanut. Olin melkein varma siitä, että isäni ei kieltäytyisi
myöntämästä minulle riittävää ylläpitoa Parisissa, minä kun olin
kahdennellakymmenellä ja siis pian olin saava osani äitini perinnöstä.
En ollenkaan salannut Manonilta, että koko omaisuuteni perusraha nousi
ainoastaan sataan pistoliin. Riittihän se odottaessamme parempia
aikoja, jotka eivät nähdäkseni voineet olla tulematta, tapahtuipa se
sitten perintöni tai pelionnen kautta.
Ensi viikkojen aikana en siis ajatellut muuta kuin nauttimista
asemastani, ja kun kunniantunto ja osaksi vielä jatkuva poliisin pelko
päivä päivältä saattoi minut siirtämään tuttavuuden jälleen solmimisen
Transylvania-hotellin pelurien kanssa, rajoituin pelaamaan vähemmän
pahamaineisissa seuroissa, missä onnellinen sattuma säästi minulta
nöyryytyksen turvautua petkutukseen. Minulla oli tapana viettää osa
iltapäivästä kaupungissa ja palata illalliseksi Chaillot'hon, hyvin
usein herra de T:n seurassa, jonka ystävyys meitä kohtaan kasvoi päivä
päivältä. Manon puolestaan keksi keinoja karkoittaakseen ikävän. Hän
tutustui eräisiin nuoriin naisiin, jotka kevät oli houkutellut maalle.
Kävelyt ja heidän sukupuolensa pienet askareet olivat vuoroin heidän
ajanvietteenään. Muuan määrättyjen sääntöjen rajoissa liikkuva peli
tuotti varoja ajoneuvojen maksamiseen. He läksivät ajelulle Boulognen
metsään, ja iltaisin palatessani kotia tapasin Manonin entistään
kauniimpana, tyytyväisempänä ja intohimoisempana.
Siitä huolimatta ilmestyi pilviä, jotka näyttivät uhkaavan onneani.
Mutta ne haihtuivat täydellisesti, ja Manonin vallaton mieliala saattoi
kaikki päättymään niin hullunkurisesti, että minulle vieläkin tuottaa
mielihyvää tämä muisto, joka palauttaa mieleeni hänen hellyytensä ja
hienon älykkäisyytensä.
Minulla oli yksi ainoa palvelija, ja tämä vei minut eräänä päivänä
syrjään ja virkkoi minulle, ollen kovin hämillään, että hänellä oli
tärkeä salaisuus minulle uskottavana. Kehoitin häntä puhumaan vapaasti.
Hieman verukehdittuaan hän viittasi siihen, että muuan vieras herra oli
suuresti ihastunut neiti Manoniin. Vereni levoton kohina alkoi tuntua
joka suonessani.
-- Vastaako Manon hänen tunteisiinsa? -- keskeytin minä hänen puheensa
kiivaammin kuin mitä varovaisuus olisi sallinut, jos mielin saada
asiasta tietoja.
Kiihoittuneisuuteni pelästytti häntä. Hän vastasi levottoman näköisenä,
ettei hänen tarkkanäköisyytensä ollut tunkenut niin pitkälle. Mutta
hän oli monena päivänä pannut merkille, että tuo muukalainen ahkerasti
kävi Boulognen metsässä ja astui alas vaunuistaan, yksin lähtien
kävelemään syrjäisiin puistokujiin, missä näytti hakevan tilaisuutta
nähdä tai tavata neiti Manonia. Minun palvelijani mieleen oli sentähden
juolahtanut yhtyä puheisiin tuon herrasmiehen palvelijan kanssa,
saadakseen tietää hänen nimensä. He mainitsivat häntä italialaiseksi
prinssiksi ja arvelivat itse, että hänellä oli joku lemmenseikkailu.
Enempiä tietoja hän ei ollut voinut saada, -- näin hän vavisten
jatkoi -- kun tuo prinssi juuri samassa oli tullut esiin metsästä,
oli lähestynyt häntä tuttavallisesti ja kysynyt hänen nimeään.
Senjälkeen oli prinssi, aivan kuin olisi arvannut hänen olevan meidän
palveluksessamme, onnitellut häntä sen johdosta, että hän palveli
maailman kaikkein suloisinta olentoa.
Minä odotin levottomana tämän kertomuksen jatkoa. Hän päätti sen
pelokkain anteeksipyynnöin, joiden minä katsoin johtuvan yksinomaan
varomattomasta levottomuuden kuohahduksestani. Turhaan kehoitin häntä
jatkamaan peittelemättä. Hän vakuutti, ettei tietänyt sen enempää
ja lisäsi, että kun tuo hänen kertomansa oli tapahtunut edellisenä
päivänä, hän ei ollut sen jälkeen nähnyt prinssin palvelijoita.
Rauhoitin häntä sekä kehumalla häntä että lupaamalla hänelle melkoisen
rahallisen palkinnon, ja ilmaisematta vähintäkään epäluuloa Manoniin
nähden, kehoitin häntä, tällä kertaa levollisemmalla äänenpainolla,
valvomaan ulkomaalaisen kaikkia toimenpiteitä.
Oikeastaan hänen pelästyksensä oli minussa herättänyt kauheita
epäilyksiä. Olihan tämä mielenliikutus voinut saattaa hänet
salaamaan osan totuudesta. Hieman mietittyäni toinnuin kuitenkin
levottomuudestani siihen määrin, että kaduin osoittaneeni tällaista
arkamielisyyttä. Enhän saattanut lukea Manonin viaksi sitä, että
hänestä pidettiin.
Olihan hyvin todennäköistä, että Manon oli tietämätön valloituksestaan,
ja millainen elämä odottikaan minua, jos olin herkkä avaamaan sydämeni
mustasukkaisuudelle. Palasin seuraavana päivänä Parisiin ilman muuta
tarkoitusta kuin jouduttaa omaisuuteni kartuttamista pelaamalla
korkeampaa peliä, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä
Chaillot'sta ensi levottomuuden aiheen ilmaannuttua.
Sinä iltana en kokenut mitään, mikä olisi häirinnyt rauhaani. Tuo
muukalainen oli taas näyttäytynyt Boulognen metsässä ja pitäen
edellisen päivän kohtauksen nojalla oikeutenaan lähestyä uskottuani,
hän oli puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta sellaisten sanojen
muodossa, jotka eivät edellyttäneet mitään salaista yhteyttä
Manonin kanssa. Tuo herra oli kysellyt palvelijaltani koko
joukon yksityisseikkoja. Lopulta hän oli yrittänyt voittaa hänet
tarkoituksiinsa melkoisilla lupauksilla ja oli vetäen esiin kirjeen,
tarjonnut, vaikkakin turhaan, hänelle muutamia kultarahoja, jos hän
olisi antanut sen emännälleen.
Pari päivää kului sen enempää sattumatta. Kolmas päivä oli
myrskyisämpi. Kun jotenkin myöhään palasin kaupungista, sain kuulla,
että Manon kävelyllään hetkeksi oli poistunut toveriensa luota ja
että muukalainen, joka läheltä oli seurannut häntä, Manonin annettua
merkin oli lähestynyt häntä, minkä jälkeen Manon oli ojentanut tuolle
miehelle kirjeen, jonka tämä ihastuneena oli vastaanottanut. Prinssi
ei ollut ehtinyt ilmaista tätä ihastustaan muuten kuin rakastuneesti
suutelemalla noita rivejä, sillä Manon oli heti kadonnut. Mutta
loppuosan päivästä hän oli ollut tavattoman hilpeällä tuulella ja tätä
hyvää tuulta oli jatkunut hänen vielä palattuaan kotia. Varmaankin minä
vapisin joka sanan kuullessani.
-- Oletko aivan varma siitä - kysyin palvelijalta -- etteivät silmäsi
sinua pettäneet?
Hän vetosi taivaaseen sanojensa todenperäisyyden todistajana.
En tiedä mihin sydämeni tuskat olisivat minut vieneet, ellei Manon,
joka oli kuullut minun astuvan sisälle, olisi tullut luokseni
levottoman näköisenä ja valittaen hitauttani. Hän ei odottanut
vastaustani, vaan hyväili minua rajusti. Ja huomattuaan olevansa
kahdenkesken minun kanssani, hän ankarasti moitti minua siitä, että
olin ottanut tavaksi palata kotia niin myöhään. Kun minun vaitioloni
tarjosi hänelle tilaisuuden jatkaa, hän huomautti, etten minä kolmeen
viikkoon ollut viettänyt ainoatakaan päivää kokonaan hänen seurassaan,
ettei hän kestänyt niin pitkää erillään-oloa, että hän silloin tällöin
tahtoi pitää minut luonansa koko päivän ja että hän seuraavana päivänä
tahtoi pitää minut kotona aamusta iltaan.