huonetta selitin hänelle, että minun oli mahdotonta kauempaa viipyä
Saint-Lazaressa, että yö oli sopiva aika poistua huomaamatta ja että
odotin, hänen ystävyyteensä vedoten, suostumusta avaamaan minulle ovet
tai lainaamaan minulle avaimensa, jotta itse saattaisin ne avata.
Tämä puhe ilmeisesti häntä hämmästytti. Kotvan hän ällisteli minua
mitään vastaamatta. Kun ei minulla ollut aikaa hukattavissa, puhkesin
taas puhumaan sanoen, että hänen minua kohtaan osoittamansa suopeus
minua syvästi liikutti, mutta että vapaus oli arvokkainta kaikesta
varsinkin minulle, jolta se vääryydellä oli riistetty, ja että
sentähden olin päättänyt vielä sinä yönä hankkia itselleni sen mistä
hinnasta tahansa. Ja peläten, että häntä haluttaisi kohottaa äänensä
apua huutaakseen, osoitin ihotakkini alle piiloitettua riittävää
kehoitusta vaikenemiseen.
-- Pistooli! -- sanoi hän. -- Kuinka, ystäväni! tahdotteko riistää
minulta hengen kiitokseksi siitä suopeudesta, jota olen teitä kohtaan
osoittanut?
-- Herra minua siitä varjelkoon! -- minä vastasin. Te olette liiaksi
älykäs ja järkevä pakoittaaksenne minua sellaiseen hätäkeinoon. Mutta
tahdon tulla vapaaksi ja olen niin järkähtämättä päättänyt sen tehdä,
että te olette ehdottomasti hukassa, jos tuumani raukeaa teidän
tähtenne.
-- Mutta, rakas ystäväni -- hän jatkoi kalpeana ja pelästyneenä -- mitä
minä olen teille tehnyt, mikä syy on teillä riistää minulta henkeni?
-- Erehdytte -- virkoin minä kärsimättömästi -- aikomukseni ei ole
tappaa teitä. Jos tahdotte jäädä eloon, aukaiskaa minulle ovi, ja minä
olen paras ystävänne!
Huomasin hänen pöydällään olevat avaimet, otin ne ja pyysin häntä
seuraamaan minua niin hiljaa kuin suinkin oli mahdollista.
Hänen oli pakko mukautua tilanteeseen. Mikäli kuljimme edelleen ja joka
kerta kuin hän avasi oven, hän toisti huoaten:
-- Oi, ystäväni, oi, kuka olisi voinut tällaista aavistaa?
-- Ei mitään melua! -- minä puolestani toistin joka hetki. Viimein
saavuimme jonkunmoisen aitauksen eteen, joka sijaitsee kadunpuoleisen
ison portin edessä. Luulin jo olevani vapaa seisoessani siinä munkin
takana, kynttilä toisessa ja pistooli toisessa kädessä.
Hänen hääriessään avaamishommassa, muuan palvelija, joka nukkui
läheisessä pienessä huoneessa, kuuli lukon salpojen kitinää, nousi ja
pisti ulos päänsä ovesta. Kelpo munkki nähtävästi luuli hänen kykenevän
minua pidättämään ja pyysi häntä, varomattomasti kyllä, avukseen.
Se oli vahva pukari, joka epäröimättä karkasi kimppuuni. Minä en
kursaillut: ammuin häntä keskelle rintaa.
-- Tähän olette te syypää, arvoisa isä -- sanoin minä jotenkin
uhmaillen oppaalleni. Mutta älköön tämä estäkö teitä täyttämästä
tehtäväänne -- lisäsin minä työntäen häntä viimeiselle portille.
Hän ei rohjennut kieltäytyä avaamasta. Pääsin onnellisesti kadulle ja
tapasin muutaman askeleen päässä Lescaut'n, joka lupauksensa mukaan
odotti minua kahden ystävän seurassa.
Poistuimme siitä. Lescaut kysyi minulta, oliko kuullut oikein, että
pistooli oli laukaistu.
-- Se oli sinun syysi -- sanoin hänelle. -- Miksi toit sen minulle
ladattuna?
Kiitin häntä kuitenkin tästä varokeinosta, sillä ilman sitä varmaan
olisin pitkiksi ajoiksi jäänyt Saint-Lazareen.
Päätimme viettää sen yön ravintolassa, missä jossakin määrin korvasin
vahinkoni sen huonon ruoan jälkeen, jolla olin elänyt lähes kolme
kuukautta. En siellä kuitenkaan voinut antautua siitä nauttimaan, minä
kun kärsin kuolettavia tuskia Manonin tähden.
-- Meidän täytyy vapauttaa hänet -- sanoin kolmelle ystävälleni.
Ainoastaan tätä varten olen halunnut omaa vapauttani. Pyydän, että
kekseliäisyydellänne minua tuette. Mitä minuun tulee, panen alttiiksi
vaikka henkeni.
Lescaut, joka ei ollut vailla älyä ja varovaisuutta, selitti minulle,
että oli menetteleminen hillitysti. Pakoni Saint-Lazaresta ja minulle
lähtöhetkelläni sattunut onneton vahinko oli ehdottomasti nostava
hälinää, poliisipäällikkö oli lähettävä urkkimaan olinpaikkaani, ja
hänellä oli pitkät käsivarret. Sanalla sanoen, jos en tahtonut joutua
vielä pahempiin ikävyyksiin, kuin mitä Saint-Lazare oli tuottanut,
menettelin parhaiten, jos pysyin piilossa huoneeseen sulkeutuneena
muutaman päivän, antaakseni vihamiesteni innon ensi hehkun jäähtyä.
Hänen neuvonsa oli viisaasti ajateltu. Mutta samoin olisi minun pitänyt
menetellä sitä seuratakseni. Mutta niin suuri velttous ja varovaisuus
ei ollut sopusoinnussa intohimoni kanssa.
Koko myöntyväisyyteni supistui lupaukseen jäädä nukkumaan yli seuraavan
päivän. Hän lukitsi huoneensa oven, ja siellä minä viivyin iltaan asti.
Osan tästä ajasta käytin keksiäkseni tuumia ja keinoja Manonin
vapauttamiseksi. Olin vallan varma, että hänen vankilastansa oli vielä
vaikeampi päästä kuin minun vankilastani oli ollut. Ei voinut olla
kysymystäkään voimasta ja väkivallasta -- viekkautta siinä tarvittiin.
Mutta eipä edes kekseliäisyyden jumalatar olisi voinut tästä pulmasta
suoriutua. Minä puolestani näin niin vähän johtavaa valonvälkettä tässä
pimeydessä, että päätin lähemmin pohtia asemaa vasta silloin, kun olin
saava tarkempia tietoja sairaala-vankilan sisäisestä järjestelystä.
Heti kun pimeän tulo oli jälleen päästänyt minut vapaaksi, pyysin
Lescaut'ta saattamaan minut sinne. Perille tultuamme yhdyimme puheeseen
erään portinvartijan kanssa, joka tuntui älykkäältä mieheltä. Minä
näyttelin muukalaista, joka oli kuullut ylen kiittävästi puhuttavan
yleisestä sairaala-vankilasta ja siinä vallitsevasta järjestyksestä.
Tiedustelin häneltä pienimpiäkin yksityisseikkoja, ja lopulta
johduimme puhumaan laitoksen hallintomiehistä, joiden nimet ja
luonteenominaisuudet pyysin häntä minulle ilmaisemaan. Ne vastaukset,
jotka hän minulle jälkimäisessä suhteessa antoi, johtivat mieleeni
tuuman, jota pidin sangen onnistuneena ja jonka ennen pitkää panin
täytäntöön. Kysyin häneltä tuumalleni perin tärkeänä seikkana, oliko
noilla herroilta lapsia. Hän vastasi, ettei sitä tarkalleen tietänyt,
mutta herra de T:stä, joka oli esimiehiä, hän tiesi että tällä
oli naimaiässä oleva poika, joka isänsä seurassa usein oli käynyt
sairaalavankilassa. Tämä tieto riitti minulle.
Keskeytin melkein heti keskustelumme, ja palatessamme Lescaut'n
asuntoon ilmaisin hänelle suunnittelemani tuuman.
-- Kuvittelen -- sanoin hänelle -- että nuorempi herroista de
T., joka on rikas ja arvossapidettyä sukua, useiden ikäistensä
nuorukaisten tavoin pitää huvituksista. Hän ei suinkaan ole mikään
naistenvihaaja eikä niin naurettava, että kieltäisi minulta apunsa
rakkausseikkailussa. Olen aikonut saada hänet innostumaan Manonin
vapauttamis-yritykseen. Jos hän on kunnon mies ja mieleltään
tunteellinen, hän varmaankin jalomielisyydestä suo meille apunsa. Jos
tämä vaikutin ei voi häntä taivuttaa, hän ainakin tahtonee tehdä jotain
miellyttävän nuoren naisen hyväksi, vaikkapa vaan toivoen tulevansa
osalliseksi hänen suosiostaan. Kohtaamistani hänen kanssaan en tahdo
siirtää huomista tuonnemmaksi. Tämä tuuma tuottaa minulle niin suurta
lohdutusta, että pidän sitä hyvänä enteenä.
Lescaut tunnusti puolestaan, että tuumani tuntui mahdolliselta ja että
meillä täten menetellen saattoi olla onnistumisen toiveita. Tämän
johdosta vietin yöni rohkaistuneempana.
Aamun tultua pukeuduin niin huolellisesti kuin puutteenalaisessa
tilassani suinkin voin ja ajoin pika-ajurin vaunuissa herra de T:n
asuntoon. Hän hämmästyi tätä tuntemattoman käyntiä. Hänen kasvonsa
ja kohtelias käytöstapansa tekivät minuun edullisen vaikutuksen.
Selitin hänelle asiani peittelemättä, ja lietsoakseni hänen luontaisia
tunteitaan, puhuin intohimostani ja lemmittyni avuista kuin kahdesta
seikasta, joita ei voinut verrata muuhun kuin toisiinsa. Hän sanoi,
ettei tosin koskaan ollut nähnyt Manonia, mutta että oli kuullut
puhuttavan hänestä, jos oli kyseessä vanhan herra G.M:n rakastajatar.
Olin varma siitä, että hän tunsi minun osani tässä seikkailussa,
ja voittaakseni hänet yhä enemmän puolelleni osoittamalla hänelle
luottamustani, kerroin hänelle yksityiskohtaisesti kaiken, mitä oli
tapahtunut minun ja Manonin välillä.
-- Te näette, hyvä herra -- näin jatkoin -- että elämäni ja sydämeni
kohtalo nyt on teidän käsissänne. Kumpikin ovat minulle yhtä
rakkaat. En peittele teiltä mitään, sillä olen kuullut puhuttavan
jalomielisyydestänne, ja yhdenikäisyytenne panee minut toivomaan, että
taipumuksissammekin on yhdenlaisuutta.
Tämä avomielisyyden ja suoruuden ilmaus näytti tekevän häneen
voimakkaan vaikutuksen. Hänen vastauksensa todisti käyttäytymistaitoa
ja tunteiden hienoutta, joita seuraelämässä ei aina saavuteta,
vaan jotka se usein tukehuttaa. Hän sanoi lukevansa minun käyntini
elämänsä onnellisiin sattumiin, katsovansa minun ystävyyttäni mitä
arvokkaimmaksi voitokseen ja toivovansa, että oli sen ansaitseva
väsymättömällä avuliaisuudellaan.
Hän tosin ei luvannut antaa minulle takaisin Manonia, sillä hänen
vaikutusvaltansa oli, kuten hän itse mainitsi, keskinkertainen
ja epävarma. Mutta hän lupautui hankkimaan minulle ilon jälleen
nähdä Manonia ja tekemään kaiken voitavansa palauttaakseen hänet
minun syliini. Minua tyydytti enemmän tämä hänen epäilyksensä
vaikutusvaltaansa nähden, kuin mitä ehdoton lupaus täyttää kaikki
toiveeni olisi tehnyt. Näin hänen tarjouksensa vaatimattomuudessa
vilpittömyyden todisteen, joka minua suuresti ilahutti. Sanalla sanoen,
minä odotin kaikkea hänen välityksestään. Yksistään lupaus hankkia
minulle tilaisuus nähdä Manonia olisi saattanut minut yrittämään mitä
tahansa tuon nuoren miehen hyväksi. Tulkitsin hänelle hieman näitä
tunteitani tavalla, joka samalla osoitti hänelle, etten ollut mikään
halpaluonteinen henkilö. Syleilimme toisiamme hellästi, ja meistä
tuli ystävät pelkästä sydäntemme hyvyydestä ja tuosta luontaisesta
taipumuksesta, mikä saa tunteellisen ja jalosukuisen miehen pitämään
toisesta, joka on hänen kaltaisensa.
Kunnioituksensa osoittamisessa hän meni vielä pitemmälle, sillä
soviteltuaan ajatuksissaan yhteen minun seikkailuni ja tehtyään sen
johtopäätöksen, etteivät raha-asiani pakoni jälkeen Saint-Lazaresta
saattaneet olla hyvällä kannalla, tarjosi hän minulle raha-apua ja
kehoitti minua kehoittamalla vastaanottamaan sitä.
Minä en sitä ottanut, vaan sanoin:
-- Se on liikaa, hyvä herraseni. Jos näin paljon hyvyyden ja
ystävällisyyden ohella hankitte minulle tilaisuuden jälleen nähdä rakas
Manonini, olen kaikeksi elinajakseni kiintynyt teihin. Jos te kokonaan
hankitte minulle takaisin sen kalliin olennon, en katso maksaneeni
velkaani, vaikkapa vuodattaisin viimeisen veripisarani teidän
palveluksessanne.
Erosimme vasta sovittuamme missä ja milloin uudelleen kohtaisimme
toisemme, ja hän oli niin kohtelias, ettei siirtänyt tuota kohtaamista
saman päivän iltapäivää pitemmälle.
Odotin häntä eräässä kahvilassa, minne hän neljän aikaan tuli minua
tapaamaan, ja sitten suuntasimme yhdessä kulkumme sairaala-vankilaan.
Polveni vapisivat astuessamme pihan poikki.
-- Oi, te lemmenvoimat! -- ajattelin itsekseni -- nyt siis saan jälleen
nähdä sydämeni epäjumalan, niin runsaiden kyynelten ja huolien esineen!
Taivas! suo minulle vielä niin pitkältä elinaikaa, että ehdin hänen
luoksensa, ja menettele sitten mielesi mukaan kohtaloni ja eloni
suhteen. En enää pyydä sinulta muuta armoa.
Herra de T. puhui muutamien laitoksen ovenvartijain kanssa, jotka
auliisti lupautuivat kaikessa, mikä heistä riippui, olemaan hänelle
avullisina. Hän pyysi opastamaan meitä siihen osastoon, missä
Manonilla oli koppinsa, ja vartija johdatti meitä sinne, otettuaan
käteensä suunnattoman suuren avaimen, jolla hänen lukkoansa avattiin.
Kysyin vartijalta, joka meitä opasti ja jolla oli toimena Manonin
palveleminen, miten tämä oli viettänyt aikaansa tässä olinpaikassaan.
Vartija vastasi, että hän oli osoittanut enkelinkaltaista lempeyttä,
koskaan lausumatta vartijalleen pahaa sanaa. Kuusi ensimäistä
viikkoa tulonsa jälkeen hän lakkaamatta oli vuodattanut kyyneliä,
mutta jo jonkun aikaa hän oli näyttänyt kestävän onnettomuuttaan
kärsivällisemmin ja ompeli aamusta iltaan, lukuunottamatta muutamia
tunteja, jotka hän käytti lukemiseen. Kysyin häneltä edelleen, oliko
häntä hoidettu hyvin, ja hän vastasi, ettei häneltä koskaan ollut
puuttunut ainakaan välttämättömintä.
Lähestyimme ovea. Sydämeni sykki rajusti. Sanoin herra de T:lle:
-- Menkää te yksin sisälle ja valmistakaa häntä käyntiini, sillä
pelkään, että hän joutuu liian voimakkaan mielenliikutuksen valtoihin,
jos äkkiarvaamatta näkee minut.
Ovi avattiin. Minä jäin käytävään. Saatoin kuitenkin kuulla heidän
puheensa. Herra de T. sanoi tuovansa hänelle vähän lohdutusta, olevansa
minun ystäviäni ja hartaasti toivovansa onneamme. Manon kysyi häneltä
mitä innokkaimmin, saiko häneltä tietää, mikä kohtalo oli tullut minun
osakseni. Hän lupasi tuoda minut hänen jalkojensa juureen niin hellänä
ja uskollisena kuin hän suinkin saattoi toivoa.
-- Milloinka? -- kysyi Manon.
-- Jo tänään -- vastasi toinen. Tätä onnellista hetkeä ei teidän
tarvitse pitkään odottaa. Se on jo tullut.
Silloin Manon oivalsi, että minä olin ulkopuolella, ja minä astuin
sisään samassa kuin hän syöksyi ovelle. Me syleilimme toisiamme tuntien
sellaista kuohuilevaa hellyyttä ja tunteiden viehkeyttä, joka on
vallan luonnollinen, kun täydellisesti toisiaan rakastavat henkilöt
jälleen tapaavat toisensa kolmen kuukauden eron jälkeen. Meidän
huokauksistamme, katkonaisista huudahduksistamme, monen monituisista
hyväilysanoistamme, joita kumpikin kaihomielisenä toisteli, syntyi
neljännestunnin kohtaus, joka sai herra de T:n kokonaan heltymään.
-- Kadehdin teitä -- sanoi hän minulle, pyytäessään meitä istumaan --
ei ole yhtään ainoata niin kunniakasta onnenosaa, jota en hylkäisi niin
kauniin ja intohimoisen rakastajattaren tähden.
-- Minäpä hylkäisinkin kaikki maailman valtakunnat -- vastasin hänelle
-- varmasti omistaakseni hänen rakkautensa.
Tämän niin palavasti kaihotun keskustelun loppupuoli muodostui
luonnollisesti äärettömän helläsävyiseksi. Manon parka kertoi
minulle seikkailunsa, ja minä selostin hänelle vaiheeni. Vuodatimme
katkeroita kyyneliä pohtiessamme sitä tilaa, missä hän paraikaa oli,
ja sitä, josta minä juuri olin vapautunut. Herra de T. lohdutti meitä
toistamiseen lupaamalla ponnistella mitä innokkaimmin tehdäkseen lopun
kurjuudestamme. Hän neuvoi, ettemme venyttäisi tätä ensi kohtaustamme
liian pitkäksi, jotta hänen olisi helpompi hankkia meille tilaisuutta
useampiin. Hänelle tuotti paljon vaivaa saada meidät noudattamaan tätä
neuvoa. Varsinkaan Manon ei hennonut päästää minua menemään. Moneen
kertaan hän sai minut takaisin istumaan tuolille. Hän pidätti minua
tarttuen kiinni vaatteisiini ja käsiini.
-- Voi, millaiseen paikkaan jätetään minut? -- hän sanoi. -- Kuka takaa
minulle, että saan jälleen nähdä sinut?
Herra de T. lupasi hänelle usein tulla häntä tervehtimään minun
seurassani.
-- Mitä tulee kohtaamispaikkaan -- näin hän kohteliaasti lisäsi --
ei sitä enää tästälähin tulla sanomaan sairaala-vankilaksi, vaan
Versailles'iksi, nyt kun siinä asuu henkilö, joka ansaitsee olla
kaikkien sydänten valtijatar.
Poistuessani annoin Manonia palvelevalle vartijalle juomarahaa,
kiihdyttääkseni hänen auliuttaan. Tämä mies ei ollut niin raaka ja
kovasydäminen kuin muut toverinsa. Hän oli ollut läsnä kohtauksessamme,
ja tämän hellyyden näkeminen oli liikuttanut hänen mieltänsä. Kymmenen
frangin kultaraha, jonka hänelle lahjoitin, saattoi hänet kokonaan
minun puolelleni. Mennessämme alas pihalle hän vei minut syrjään ja
virkkoi:
-- Herraseni, jos tahdotte ottaa minut palvelukseenne tai antaa minulle
kohtuullisen korvauksen nykyisen toimeni menettämisestä, luulen
helposti voivani vapauttaa neiti Manonin.
Vastaanotin mielihyvällä tämän tarjouksen. Ja vaikka olin puilla
paljailla, lupasin hänelle paljon enemmän kuin mitä hän pyysi, minä kun
arvelin, että aina helposti saatoin palkita hänen kaltaisensa miehen
vaivat.
-- Ole varma siitä, ystäväni, -- sanoin hänelle -- että olen valmis
sinun hyväksesi tekemään kaiken voitavani ja että sinun tulevaisuutesi
on yhtä taattu kuin minunkin.
Tahdoin sitten tietää, mitä keinoja hän aikoi käyttää.
-- Aivan yksinkertaisesti -- hän vastasi -- sitä, että jonakin iltana
avaan hänen huoneensa oven ja vien hänet kadunpuoleiselle portille,
missä teidän tulee olla valmiina häntä vastaanottamaan.
Kysyin, eikö ollut pelättävissä, että Manon tunnettaisiin kulkiessaan
käytävissä ja pihan poikki. Hän myönsi että jonkunmoinen vaara oli
olemassa, mutta oli sitä mieltä, että jotain täytyi uskaltaa.
Joskohta suuresti iloitsin siitä, että hän oli niin lujapäätöksinen,
kutsuin herra T:tä ilmaistakseni hänelle tämän tuuman ja sen ainoan
näkökohdan, joka näytti voivan tehdä sen arveluttavaksi. Hän huomasi
yritykseen liittyvän enemmän vaikeuksia kuin minä. Tosin hän myönsi,
että Manon tällä tavoin estämättä saattoi päästä pakenemaan.
-- Mutta jos hänet tunnetaan -- hän jatkoi -- ja jos hänet matkalla
estetään pakenemasta, hän on kenties ainaiseksi hukassa. -- Muuten
teidän täytyisi viipymättä lähteä Parisista, sillä ette koskaan olisi
tarpeeksi turvatut haeskelulta. Haettaisiin entistä innokkaammin sekä
teitä että häntä. Mies pääsee helposti pujahtamaan pakoon, kun hän
on yksin. Mutta on melkein mahdotonta pysyä huomaamattomana, kun on
kauniin naisen seurassa.
Vaikka tämä huomautus tuntuikin minusta pätevältä, se ei voinut
syrjäyttää mielestäni tuota niin houkuttelevaa toivoa pian voida
vapauttaa Manon. Tämän tunnustin herra de T:lle ja pyysin häntä
antamaan rakastuneelle anteeksi, että hän oli hiukan varomaton ja
uhkarohkea. Sanoin lisäksi, että todella aioin lähteä Parisista
asettuakseni, kuten kerran ennen, johonkin lähellä olevaan kylään.
Sovimme siis vartijan kanssa panna tuumamme täytäntöön jo seuraavana
päivänä. Ja saattaaksemme sen onnistumisen niin varmaksi kuin
voimamme suinkin sallivat, päätimme ottaa mukaan miehen vaatteet,
helpoittaaksemme pakenemistamme. Ei ollut helppo huomiota herättämättä
tuoda niitä sisälle, mutta minulta ei siihen puuttunut kekseliäisyyttä.
Pyysin vaan herra de T:tä seuraavana päivänä pukemaan ylleen kahdet
liivit, toiset toisten päälle, ja itse lupauduin huolehtimaan kaikesta
muusta.
Seuraavana päivänä palasimme sairaala-vankilaan. Minä toin Manonille
liinavaatteita, sukat y.m., ja ihotakkini yllä oli minulla
päällystakki, joka täydelleen peitti pulleat taskuni. Viivyimme vaan
lyhyen hetken Manonin kopissa. Herra de T. antoi hänelle toiset
liiveistään. Minä annoin hänelle ihotakkini, päällystakkini kun riitti
minulle poistuessani. Manonin valepuvusta ei puuttunut mitään muuta
kuin polvihousut, jotka pahaksi onneksi olin unhoittanut.
Tämän tärkeän vaatekappaleen unhoittaminen olisi epäilemättä pannut
meidät nauramaan, jos ei se pula, johon se meidät saattoi, olisi ollut
niin vakavaa laatua. Olin epätoivoissani siitä, että moinen mitätön
seikka oli omiaan tuumaamme ehkäisemään. Mutta hätä keinon keksii, ja
minä päätin itse poistua ilman housuja. Annoin omat housuni Manonille.
Olihan päällystakkini pitkä ja muutaman nuppineulan avulla järjestin
pukuni niin, että säädyllisesti saatoin astua ulos portista.
Sen päivän loppupuoli tuntui minusta sietämättömän pitkältä.
Vihdoinkin, yön tultua, läksimme katetuissa vaunuissa matkaan ja
pysähdyimme hiukan alapuolelle sairaala-vankilan porttia. Meidän ei
tarvinnut siinä odottaa kauan, ennenkuin näimme Manonin ilmestyvän
vartijansa seurassa. Vaunujemme ovi oli auki, ja he nousivat
vitkastelematta ajoneuvoihin. Suljin syliini rakkaan mielitiettyni,
joka vapisi kuin lehti. Ajuri kysyi, minne piti ajaa.
-- Aja maailman ääriin -- sanoin hänelle -- ja vie minut jonnekin,
missä minua ei koskaan voida eroittaa Manonista!
Tämä tunteenpurkaus, josta en voinut pidättäytyä, oli vähällä aiheuttaa
minulle ikävän selkkauksen. Ajuri kiinnitti huomiota sanoihini, ja
kun sitten sanoin hänelle sen kadun nimen, jonne aioimme, hän vastasi
pelkäävänsä, että minä syöksin hänet vaaralliseen seikkailuun, että
hän hyvin huomasi tuon Manoniksi mainitun nuoren miehen olevan
nuoren naisen, jonka minä ryöstin sairaala-vankilasta ja ettei häntä
haluttanut suistua turmioon myötätuntoisuudesta minua kohtaan.
Tuon veijarin tunnollisuus ei ollut muuta kuin halua kiristää minulta
suurempaa maksua ajosta. Olimme liian lähellä sairaala-vankilaa
nostaaksemme riitaa.
-- Ole vaiti -- sanoin hänelle -- sinulla on tilaisuus ansaita
kultaraha.
Tämän jälkeen hän olisi ollut valmis vaikka auttamaan minua polttamaan
poroksi sairaala-vankilan.
Saavuimme Lescaut'n asunnolle. Kun jo oli myöhäinen hetki, herra de T.
erosi meistä, luvaten käydä meitä tervehtimässä seuraavana päivänä.
Ainoastaan vanginvartija jäi seuraamme.
Pidin Manonia niin lujasti käsivarsiini kiedottuna, ettemme täyttäneet
enempää kuin yhden henkilön paikan vaunuissa. Hän itki ilosta, ja minä
tunsin hänen kyyneltensä kastelevan kasvojani.
Mutta astuessamme alas ajoneuvoista, mennäksemme Lescaut'n asuntoon,
syntyi ajurin kanssa uusi riita, jonka seuraukset olivat onnettomat.
Kaduin, että olin luvannut hänelle kultarahan, sekä siitä syystä, että
tämä rahamäärä oli ylen suuri, että siitä syystä, joka oli paljoa
painavampi, nimittäin että en kyennyt sitä maksamaan. Kutsutin paikalle
Lescaut'n. Hän läksi huoneestaan ja tuli portille. Minä kuiskasin hänen
korvaansa, mihin pulaan olin joutunut. Hän kun oli kiivasluontoinen
eikä suinkaan ollut tottunut kursailemaan ajurin kanssa, vastasi
minulle, että laskin leikkiä.
-- Kultarahan! -- hän virkahti. -- Parikymmentä raipaniskua tuolle
lurjukselle!
Turhaan minä matalalla äänellä huomautin hänelle, että hän oli
syöksemäisillään meidät turmioon. Hän tempasi minulta sauvani,
ilmeisesti sillä piestäkseen ajuria. Tämä, joka mahdollisesti joskus
oli joutunut jonkun henkivartijan tai muskettisoturin käsiin, läksi
vaunuineen päivineen pakoon, huutaen, että minä olin hänet pettänyt,
mutta että olin saava kuulla hänestä. Turhaan minä moneen kertaan
kehoitin häntä pysähtymään. Hänen pakonsa saattoi minut mitä suurimpaan
levottomuuteen, sillä olin varma siitä, että hän antaisi asian ilmi
poliisille.
-- Sinä syökset minut onnettomuuteen -- sanoin Lescaut'lle. Sinun
asunnossasi en olisi turvassa; meidän on heti paikalla poistuminen.
Tarjosin käsivarteni Manonille, ja me läksimme viipymättä tältä
vaaralliselta kadulta. Lescaut liittyi seuraamme.
On jotain ihmeellistä siinä tavassa, millä Kaitselmus liittää toisiinsa
tapahtumia. Tuskin olimme astuneet viisi tai kuusi minuuttia, kun eräs
mies, jonka kasvonpiirteitä en eroittanut, tunsi Lescaut'n. Ilmeisesti
hän haeskeli Lescaut'ta hänen asuntonsa tienoilla, mielessään se paha
aikomus, jonka nyt pani täytäntöön.
-- Tuossa on Lescaut -- näin hän sanoi ja ampui häntä pistoolilla; --
tänä iltana hän tulee syömään illallista enkelien seurassa.
Tämän jälkeen hän heti katosi. Lescaut kaatui, ilman vähintäkään
elonmerkkiä. Minä kiirehdin Manonia pakenemaan, kun meidän asiaan
puuttumisemme ei voinut hyödyttää kuollutta, ja minä pelkäsin että
yövartija, joka ei saattanut olla kaukana, voisi ottaa meidät kiinni.
Manon oli niin uupunut, että ainoastaan vaivoin jaksoin pysytellä häntä
pystyssä. Lopulta huomasin ajurin kadun päässä. Nousimme vaunuihin.
Mutta kun ajuri kysyi minulta, minne hänen piti ajaa, en tietänyt, mitä
vastata.