pääsemiseni hänestä. Hän vastasi, ettei se kokonaan riippunut hänestä,
mutta sanoi toivovansa, että herra de G.M., jonka kehoituksesta
poliisipäällikkö oli teljettänyt minut vankilaan, oli suostuva
vapautukseeni.
-- Rohkenenko toivoa -- näin kysyin nöyränä -- että kärsimäni kahden
kuukauden vankeus on tuntuva hänestä riittävältä hyvitykseltä?
Hän lupasi puhua tuon herran kanssa, jos sitä halusin. Hartaasti pyysin
häntä tekemään minulle tuon palveluksen.
Pari päivää myöhemmin hän kertoi minulle herra de G.M:n siihen määrin
heltyneen siitä hyvästä, mitä oli minusta kuullut, ettei hän ainoastaan
näyttänyt myöntyväiseltä päästämään minua vapaaksi, vaan että lisäksi
tuntui suuresti haluavan oppia lähemmin tuntemaan minua ja sentähden
aikovan käydä luonani vankilassa. Vaikka hänen tulonsa ei ollut minulle
mieluisa, katsoin sitä askeleeksi vapauttani kohti.
Hän tuli todella Saint-Lazareen. Mielestäni hän oli vakavampi ja
vähemmin naurettava kuin Manonin asunnossa. Hän puhui järkevästi
huonoista elintavoistani. Ilmeisesti puolustaakseen omaa irstailuaan,
hän lisäsi, että oli sallittu heikon ihmisen hankkia itselleen eräitä
luonnon vaatimia huvituksia, mutta että koirankujeet ja häpeälliset
petkutukset ansaitsivat rangaistusta. Kuuntelin hänen puhettaan
alistuvaisen näköisenä, mikä näytti häntä tyydyttävän. En edes
loukkautunut siitä, että hän pilkkasi sisaruussuhdettani Lescaut'hon
ja Manoniin ja niitä pikku kappeleita, joita oletti minun kosolta
valmistaneen Saint-Lazaressa, minua kun muka tällainen hurskas
ajanviete niin suuresti huvitti. Mutta onnettomasti kyllä minulle ja
hänelle tuli hän maininneeksi, että Manonkin epäilemättä oli tehnyt
sangen sieviä kappeleita sairaala-vankilassa. Huolimatta väristyksestä,
jonka tämän sanan mainitseminen minussa synnytti, saatoin sentään
hillitä itseäni sen verran, että sävyisästi pyysin häntä lähemmin
selittämään, mitä tarkoitti.
-- Hm! -- hän virkkoi -- Manon on jo kaksi kuukautta harjaantunut
siveyteen julkisessa sairaala-vankilassa, ja toivon, että hän siitä on
hyötynyt yhtä paljon kuin te Saint-Lazaressa.
Vaikka olisin edessäni nähnyt elinkautisen vankeuden tai itse
kuoleman, en olisi voinut hillitä raivoani tätä kuullessani. Hyökkäsin
hänen kimppuunsa niin hurjan rajusti, että puolet voimistani siitä
ponnistuksesta meni hukkaan. Niitä riitti minulle kuitenkin sen verran,
että tartuin hänen kurkkuunsa. Olin kuristamaisillani hänet kuoliaaksi,
kun hänen kaatumisestaan aiheutunut töminä ja muutamat korvia
vihlovat huudot, jotka hän huomaamattani sai päästetyksi, kutsuivat
luostarinjohtajan ja useita munkkeja huoneeseeni. Nämä vapauttivat
hänet minun käsistäni.
Olin itse melkein kokonaan uupunut ja hengästynyt.
-- Oi, Jumalani! -- huudahdin huoahdellen. Vanhurskas taivas, voinko
elää hetkeäkään kauempaa sellaisen hävyttömyyden jälkeen!
Tahdoin uudelleen hyökätä tuon raakalaisen kimppuun, joka oli
iskenyt minuun kuolettavan haavan. Minut pysäytettiin. On mahdotonta
kuvitellakaan epätoivoani, huutojani ja kyyneleitäni. Käyttäydyin niin
kummallisesti, että kaikki läsnäolijat, jotka eivät tienneet, mistä se
aiheutui, katselivat toisiaan pelästyneinä ja hämmästyneinä.
Herra de G.M. kohenteli sillä aikaa tekotukkaansa ja kaulahuiviansa,
ja suutuksissaan siitä, että häntä näin oli kohdeltu, hän käski
luostarinjohtajan pitää minua entistä ankarammassa vankeudessa ja
määrätä minulle kaikki ne rangaistukset, jotka ovat käytännössä
Saint-Lazaressa.
-- Ei, herraseni -- virkkoi luostarinjohtaja -- me emme saata sillä
tavoin kohdella henkilöä, joka on niin ylhäistä sukua kuin ritari de
Grieux. Sitäpaitsi hän on niin hiljainen ja säädyllinen, etten saata
uskoa hänen ilman painavia syitä eksyneen tällaiseen äärimäisyyteen.
Tämä vastaus sai herra de G.M:n suunniltaan. Hän läksi tiehensä sanoen,
että hän kyllä oli keksivä keinon lannistaakseen sekä luostarinjohtajan
että minut ja kaikki ne, jotka rohkenivat häntä vastustaa.
Käskettyään luostariveljien saattaa hänet ulos, johtaja jäi yksin
luokseni. Hän vannotti minua viipymättä ilmaisemaan raivokkaan tekoni
syyn.
-- Arvoisa isä! -- sanoin hänelle, yhä itkien kuin lapsi, kuvitelkaa
kaikkein kauheinta julmuutta, ajatelkaa inhoittavinta raakuutta --
tällaisen teon on tuo heittiö G.M. raukkamaisesti tehnyt. Hän on
lävistänyt sydämeni. Minä en tästä koskaan tule tointumaan. Kerron
teille kaikki -- lisäsin nyyhkyttäen. -- Te olette hyvä, te tulette
minua säälimään.
Tein lyhyesti selkoa pitkäaikaisesta ja voittamattomasta rakkaudestani
Manoniin, kukoistavasta taloudellisesta asemasta, joka meillä oli
ollut, ennenkuin omat palvelijamme olivat ryöstäneet rahamme, niistä
tarjouksista, jotka G.M. oli tehnyt lemmitylleni, heidän välillään
tehdystä sopimuksesta ja tavasta, millä se oli rikottu. Totta
puhuakseni, esitin hänelle asiat meille mitä edullisimmassa valossa.
-- Tästä huomaatte -- jatkoin minä -- mistä on johtunut herra
G.M:n harrastus minun parantumiseeni. Hän on ollut kyllin mahtava
vangituttamaan minut pelkästä kostonhimosta. Tämän annan hänelle
anteeksi. Mutta, arvoisa isä, siinä ei vielä ole kaikki: hän on
halpamaisesti teljetyttänyt Manonin sairaala-vankilaan, ja tämän kaiken
hän julkeasti kyllä tänään itse on minulle ilmoittanut. Vankilassa,
arvoisa isä! Oi taivas! ihana lemmittyni, rakastettu kuningattareni
sairaala-vankilassa, aivan kuin kaikkein halpamaisin olento! Miten
jaksanenkaan kestää tätä menehtymättä suruun ja häpeään!
Kelpo munkki koetti minua lohduttaa, nähdessään tämän ylenmääräisen
suruni. Hän sanoi minulle, ettei ollut käsittänyt seikkailuani siinä
valossa, kuin missä minä sen nyt esitin. Tosin hän oli tietänyt, että
minä olin viettänyt hillitöntä elämää. Mutta hän oli kuvitellut herra
de G.M:n sekaantuneen asiaan sen vuoksi, että joku kunnioituksen ja
ystävyyden side muka oli liittänyt hänet perheeseeni. Muuta syytä ei
tuo herra ollut hänelle esittänyt. Se, minkä nyt kerroin hänelle,
oli -- näin hän huomautti -- melkoisesti muuttava asemaani, eikä hän
epäillyt, että se totuudenmukainen esitys, jonka hän aikoi tehdä
poliisipäällikölle, oli edistävä vapautustani.
Hän kysyi minulta sitten, miksi en ollut ryhtynyt antamaan
tietoja itsestäni omaisilleni, he kun eivät olleet ottaneet osaa
vangitsemiseeni.
Tähän huomautukseen vastasin viittaamalla suruun, jota olin pelännyt
tuottavani isälleni, ja häpeään, jota itse olisin tuntenut. Lopuksi hän
lupasi suoraa päätä mennä poliisipäällikön luo -- jos ei muun vuoksi --
tämän hän lisäsi -- niin ainakin ehkäistäkseni ikävämpiä toimenpiteitä
herra de G.M:n puolelta, joka läksi täältä ylen tyytymättömänä ja joka
on tarpeeksi vaikutusvaltainen herättääkseen pelkoa.
Odotin luostarinjohtajan paluuta, tuntien sisälläni kaikkea sen
poloisen tuskaa, joka odottaa tuomiohetkeään. Minulle tuotti
suunnatonta kidutusta kuvitella Manonia sairaala-vankilassa. Jo
itse tämä paikka oli häpeällinen, enkä tietänyt, miten häntä siellä
kohdeltiin, mutta eräiden erityisseikkojen muisteleminen, jotka minulle
oli kerrottu tästä kauhun talosta, antoivat joka hetki uutta yllykettä
epätoivoni purkauksille. Olin niin lujasti päättänyt auttaa Manonia
mistä hinnasta ja millä keinoin tahansa, että olisin ollut valmis
pistämään tuleen Saint-Lazare-luostarin, jos minun olisi ollut mahdoton
päästä pois sieltä muulla tavoin.
Tuumiskelin sentähden niitä keinoja, joihin minun oli ryhtyminen, jos
poliisipäällikkö yhä edelleen olisi pidättänyt minua siellä. Ponnistin
kekseliäisyyttäni äärimäisiin, punnitsin kaikkia mahdollisuuksia.
Mutta en keksinyt mitään, mikä varmasti olisi taannut vapaaksi
pääsemiseni, ja pelkäsin vielä kovempaa vankeutta, jos olisin tehnyt
epäonnistuneen yrityksen. Mieleeni muistuivat muutamien ystävieni
nimet, joilta saatoin toivoa apua, mutta millä keinoin saada tilani
heidän tietoonsa? Viimein luulin suunnitelleeni niin taitavan tuuman,
että sillä näytti olevan onnistumisen mahdollisuus, mutta siirsin sen
lopullisen järjestelyn luostarinjohtajan paluuseen sen varalta, että
hänen mahdollisesti tehottomaksi jäävä toimenpiteensä oli tekevä tämän
askeleeni välttämättömäksi.
Hän palasi ennen pitkää. En huomannut hänen kasvoillaan niitä ilon
merkkejä, jotka ilmaisevat hyvää sanomaa.
-- Olen puhunut poliisipäällikön kanssa -- hän sanoi -- mutta tein sen
liian myöhään. Herra de G.M. meni hänen luokseen suoraa päätä täältä
ja on siihen määrin yllyttänyt häntä teitä vastaan, että hän juuri
oli lähettämäisillään minulle uusia määräyksiä pitää teitä entistä
ankarammassa vankeudessa. Mutta kun olin hänelle selittänyt asianne
oikean laidan, hän kuitenkin näytti melkoisesti lauhtuvan. Hän hiukan
nauroi vanhan herra G.M:n kevytmielisyydelle, mutta arveli, että oli
tarpeellista pitää teitä täällä vielä puoli vuotta, jotta tuo herra
saisi hyvitystä ja varsinkin, kun tämä olinpaikka epäilemättä on teille
hyödyllinen. Hän kehoitti minua kohtelemaan teitä hyvin, ja minä
takaan, ettei teillä tule olemaan syytä valittaa menettelyäni.
Tämä kunnon luostarinjohtajan selitys oli siksi pitkä, että ehdin
antautua asianhaarojen mukaiseen pohdintaan. Oivalsin, että panin
alttiiksi tuumieni onnistumisen, jos hänelle paljastin liiaksi
vapautumis-intoani. Päinvastoin vakuutin hänelle, että niin raskaalta
kuin jäämiseni tuntuikin, minulle kuitenkin oli suloinen lohdutus,
että jossakin määrin nautin hänen kunnioitustaan. Pyysin häneltä
sitten peittelemättä yhtä suosiota, joka toisille ei merkinnyt mitään,
mutta joka oli omansa minua suuresti rauhoittamaan, nimittäin että
hän lähettäisi sanan eräälle ystävälleni, Saint-Sulpicessä asuvalle,
hengelliseen säätyyn kuuluvalle miehelle, ilmoittaen, että minä
oleskelin Saint-Lazaressa, ja että hän sallisi minun joskus nähdä häntä
vieraanani. Tämä suosio myönnettiin minulle empimättä.
Tarkoitin ystävääni Tibergeä. En tosin häneltä toivonut tarpeellista
apua vapautumiseeni, mutta aioin käyttää häntä hänen tietämättään
välikappaleena. Tuumani oli lyhyesti sanottuna seuraava: Päätin
kirjoittaa Lescaut'lle ja antaa hänelle sekä yhteisille ystävillemme
toimeksi vapauttaa minut. Ensimäinen vaikeus oli siinä, miten saada
kirjeeni perille. Tämä oli jäävä Tibergen tehtäväksi. Mutta kun hän
tiesi Lescaut'n lemmittyni veljeksi, pelkäsin, ettei hän tulisi
siihen suostumaan. Päätin sentähden sulkea Lescaut'lle kirjoittamani
kirjeen toiseen kirjeeseen, jonka aioin osoittaa eräälle rehelliselle
tuttavalleni, pyytäen tätä viipymättä toimittamaan tuon toisen kirjeen
perille. Ja kun minun oli tärkeätä tavata Lescaut'ta sopiakseni
menettelystämme, oli aikomukseni pyytää häntä tulemaan Saint-Lazareen
ja pyrkimään minun puheilleni ilmoittaumalla vanhemmaksi veljekseni,
joka vartavasten oli tullut Parisiin ottamaan selkoa asioistani. Hänen
kanssaan aioin neuvoitella tehoisimmista ja varmimmista keinoista.
Luostarinjohtaja lähetti Tibergelle sanan, että minä halusin häntä
tavata. Minä en ollut niin täydellisesti kadonnut tämän uskollisen
ystäväni näkyvistä, että seikkailuni olisi ollut hänelle tuntematon.
Hän tiesi, että olinpaikkani oli Saint-Lazare, ja ehkä oli hänelle
mieleenkin, että minua oli kohdannut tämä vastoinkäyminen, jonka
luuli olevan omansa palauttamaan minut velvollisuuteeni. Hän riensi
viipymättä huoneeseeni.
Meidän keskustelumme uhkui mitä herttaisinta ystävyyttä. Hän tahtoi
saada selville minun mielentilani. Empimättä minä avasin hänelle
sydämeni, lukuunottamatta pakotuumiani.
-- Sinun silmissäsi, rakas ystävä -- sanoin hänelle -- en totisesti
tahdo näyttää toisenlaiselta kuin mikä olen. Jos olet luullut löytäväsi
täällä järkevän ja pyyteissään pidättyväisen ystävän, taivaan
rangaistusten herättämän irstailijan, sanalla sanoen sydämen, joka on
irtaantunut rakkauden pauloista ja vapautunut Manoninsa lumouksesta,
niin olet arvostellut minua liian suopeasti. Sinä näet minut jälleen
samanlaisena kuin jätit minut neljä kuukautta sitten: yhä edelleen
hellien tunteiden kietomana ja yhä edelleen onnettomana tuon surkean
intohimon tähden, josta en väsy etsimästä onneani.
Hän vastasi etten minä tekemäni tunnustuksen jälkeen ollut
puolustettavissa. Näkihän usein synnintekijöitä, jotka huumautuivat
paheen petollisesta onnesta siihen määrin, että avoimesti asettivat
sen hyveen tuottaman onnen edelle. Mutta nämä ainakin tavoittelivat
jotakin, jota luulivat onneksi, he kun olivat näennäisyyden pettämiä.
Mutta siinä, että minä tunnustin kiintymykseni esineen saattavan itseni
rikolliseksi ja onnettomaksi, ja että kuitenkin edelleen tahallisesti
syöksyin onnettomuuteen ja rikokseen, oli olemassa ristiriitaisuus
vakaumuksen ja teon välillä, mikä ei tuottanut kunniaa järjelleni.
-- Tiberge -- virkoin minä -- kuinka helppoa on voittaa, kun aseet
eivät kohtaa vastustusta. Anna nyt minun vuorostani järkeillä. Voitko
todenteolla väittää, että se mitä sinä sanot hyveen onneksi, on vapaa
kärsimyksistä, vastoinkäymisistä ja huolista? Minkä nimen annat
vankilalle, ristille, kidutuksille ja tyrannien vainolle? Sanotko sinä,
kuten mystikot, että se, mikä kiduttaa ruumista, on onni sielulle?
Sitä sinä et rohkene väittää, sillä se olisi järjettömyyttä. Tuohon
onneen, jota sinä niin suuresti ylistät, on siis sekoitettu tuhannet
tuskat, tai oikeammin sanoen, se ei ole muuta kuin onnettomuuksien
muodostama kudos, joiden läpi ponnistellaan onnellisuutta kohti.
Jos nyt siis mielikuvituksen voima panee löytämään mielihyvää itse
näistä kärsimyksistä, ne kun voivat johtaa toivottuun onnelliseen
päätökseen, niin miksi sanot ristiriitaiseksi ja mielettömäksi vallan
samanlaista pyrkimystä minun menettelyssäni? Minä rakastan Manonia
-- tuhansien surujen kautta pyrin elämään onnessa ja rauhassa hänen
rinnallansa. Se tie, jota kuljen, on ohdakkeinen, mutta toivo saavuttaa
päämääräni levittää sille aina suloisuutta, ja katson yhtä hetkeä,
jonka saan viettää hänen seurassaan, ylenmääräiseksi palkaksi kaikesta
siitä mielihaikeudesta, mitä saan kestää ennen kuin sellaisen hetken
saavutan. Kaikki seikat sinun ja minun puolellani tuntuvat siis
yhdenlaisilta, tai jos on eroa, niin sekin on minulle edullisempi.
Sillä se onni, jota minä toivon, on läheinen, toinen on kaukainen.
Minun onneni on luonteeltaan tuskallinen, se on ruumiissa tuntuva, ja
tuo toinen on luonteeltaan tuntematon, yksistään uskon varassa.
Tiberge näytti kauhistuvan tästä järkeilystä. Hän peräytyi pari
askelta ja sanoi ylen vakavan näköisenä, että minun äskeinen puheeni
ei ainoastaan sotinut selvää järkeä vastaan, vaan että se lisäksi oli
onneton, jumalaton ja epäuskoa uhkuva verukepäätelmä.
-- Sillä tämä sinun kärsimystesi päämäärän vertaaminen uskonnon
asettamaan tarkoitusperään on mitä herjaavin ja järjettömin ajatus --
näin hän jatkoi.
-- Myönnän -- vastasin minä, ettei se ole oikea. Mutta huomaa, etteivät
päätelmäni perustu siihen. Tarkoitukseni oli selittää sitä, mitä sinä
pidät ristiriitaisena onnettoman rakkauden itsepintaisuudessa. Ja
luulen riittävästi todistaneeni, että jos sellainen esiintyy, et sinä
voi sen vallasta vapautua enempää kuin minäkään. Ainoastaan tältä
kannalta katsoen olen käsitellyt molempia seikkoja yhdenlaisina, ja
väitän vieläkin, että ne ovat yhdenlaiset. Sinä vastaat kenties, että
hyveen päämäärä on arvaamattomasti korkeampi kuin rakkauden. Kuka sitä
kieltäisi? Mutta siitäköhän on kysymys? Eiköhän pikemmin ole kysymys
siitä voimasta, millä kumpikin auttaa meitä kestämään kärsimyksiä?
Tehkäämme johtopäätöksemme niiden vaikutuksien nojalla: kuinka monta
luopiota onkaan hyveestä, ja kuinka harvoja rakkaudesta. Sinä kenties
lisäksi vastaat, että jos hyvän toteuttaminen aiheuttaa kärsimystä, ei
tämä kärsimys ole välttämätön, ettei enää ole tyranneja ja ristinpuita
ja että näkee monen hyveisen henkilön viettävän miellyttävää ja
rauhallista elämää. Siinä tapauksessa minä sanon, että on olemassa
levon ja onnen suosimia rakkaussuhteitakin. Lisäksi on huomioon
otettava ero, joka erinomaisesti puolustaa minun kantaani, nimittäin
se, että rakkaus, vaikkakin se sangen usein pettää, ei ainakaan
lupaa muuta kuin tyydytystä ja iloa, kun sitävastoin uskonto vaatii
valmistautumaan elämään, joka on täynnä surkeutta.
-- Älä tuskaannu -- jatkoin minä, huomatessani hänen myötätuntoisen
harrastuksensa olevan muuttumaisillaan närkästykseksi. Ainoa
johtopäätös, jonka tänä hetkenä tahdon tehdä, on se, ettei voi
menetellä kömpelömmin taivuttaakseen ihmissydäntä vieromaan rakkautta,
kuin parjaamalla sen ihanuutta ja lupaamalla sille suurempaa onnea
hyveen harjoittamisesta. Sellaisina kuin miksi nyt kerran olemme
luodut, on varmaa, että onnemme olemus on mielihyvä, ja rohkenen
väittää, ettei siitä kellään voi olla toista käsitystä. Eikä sydämemme
tarvitse pitkään pohtia huomatakseen, että kaikista mielihyvän
tunteista rakkaus on kaikkein suloisin. Se huomaa pian, että sitä
petetään, kun sille luvataan suloisempia tunteita toisaalla, ja tämä
petos saattaa sen epäluuloiseksi kaikkein luotettavimpiakin lupauksia
kohtaan. Te saarnaajat, jotka tahdotte palauttaa minut hyveeseen,
sanokaa, että se on ehdottomasti välttämätön; mutta älkää koettako
minulta salata, että se on ankara ja vaivalloinen. Todistakaa vaan,
että rakkauden sulous on haihtuvaa laatua, että se on kielletty, että
sitä seuraavat iankaikkiset tuskat ja -- mikä kenties on tekevä vielä
syvemmän vaikutuksen minuun, että kuta ihanampi ja lupaavampi se on,
sitä runsaammin taivas on palkitseva niin suuren uhrauksen -- mutta
myöntäkää, että sellaiset kuin sydämemme täällä maan päällä nyt kerran
ovat, rakkaus tuottaa meille täällä maan päällä meidän täydellisimmän
onnemme.
Tämä puheeni loppu palautti Tibergen ystävällisen mielialan.
Hän myönsi, että väitteissäni oli jotain järkevää. Ainoa hänen
vastaväitteensä oli se, että hän kysyi, miksi minä en siis noudattanut
omia periaatteitani uhraamalla rakkauttani tuolle palkinnon toivolle,
josta minulla oli niin korkea luulo.
-- Rakas ystäväni -- vastasin minä -- tässä kohden täytyy minun
tunnustaa kurjuuteni ja heikkouteni. Todella on velvollisuuteni toimia
järkeni mukaisesti, mutta onko vapaa toiminta minun vallassani? Mitä
tukea tarvitsisinkaan unhoittaakseni Manonin lumousvoiman!
-- Suokoon Herra minulle anteeksi -- virkkoi Tiberge -- luulenpa, että
sinäkin olet jansenilainen!
-- En tiedä, mikä olen -- sanoin minä -- enkä oikein selvästi näe,
millainen minun pitäisi olla. Mutta täysin tajuan, että heidän puheensa
on totta.
Tästä keskustelusta oli ainakin se hyöty, että se palautti ystäväni
myötätuntoisuuden. Hän käsitti, että elintapojeni säännöttömyydessä
piili enemmän heikkoutta kuin pahuutta. Tämä ystävä oli senjälkeen
taipuvampi minua tukemaan avullansa, jota vailla ollen ehdottomasti
olisin menehtynyt hätääni. En kuitenkaan ilmaissut hänelle sanaakaan
aikeestani karata Saint-Lazaresta. Pyysin häntä ainoastaan toimittamaan
perille kirjeeni, jonka olin kirjoittanut valmiiksi ennen hänen
tuloaan, ja toin esiin tarpeeksi verukkeita teroittaakseni hänelle
tämän kirjeen tärkeyttä. Tunnollisesti hän veikin sen perille, ja vielä
ennen sen päivän iltaa Lescaut sai hänelle tulevan kirjeen.
Hän tuli luokseni seuraavana päivänä ja esiintyi huomiota herättämättä
veljeni nimellä. Iloitsin äärettömästi nähdessäni hänet huoneessani,
jonka oven huolellisesti suljin.
-- Älkäämme hukatko ainoatakaan hetkeä -- sanoin hänelle; -- mutta
kerro minulle ensin, miten on Manonin laita, ja anna minulle sitten
hyvä neuvo, millä tavoin voin murtaa kahleeni.
Hän vakuutti minulle, ettei ollut nähnyt sisartaan minun vangitsemiseni
edellisen päivän jälkeen, että oli saanut tietää hänen ja minun
kohtaloni vasta huolellisten tutkistelujen jälkeen ja että hänet pari
kolme kertaa, jolloin oli käynyt sairaala-vankilassa, oli kielletty
puhumasta sisarensa kanssa.
-- Sinä onneton G.M. -- huudahdin minä -- tämän saat sinä kalliisti
maksaa!
-- Mitä tulee sinun vapauttamiseesi -- näin jatkoi Lescaut -- on
se vaikeampi yritys, kuin mitä näyt luulevan. Eilisiltana pari
ystävääni ja minä kävimme tarkastamassa tätä taloa joka taholta
ulkoapäin ja teimme sen johtopäätöksen, että olisi hyvin vaikeata
vapauttaa sinut siitä, kun sinun huoneesi ikkunat ovat, kuten olet
ilmoittanut, rakennuksien ympäröimälle pihalle päin. Sitäpaitsi sinä
asut kolmannessa kerroksessa, emmekä me voi tuoda tänne köysiä emmekä
tikapuita. En siis huomaa mitään mahdollisuutta auttaa sinua ulkoapäin.
Itse talon sisällä täytyy keksiä joku juoni.
-- Ei -- vastasin minä -- olen tutkinut kaikki, varsinkin sittenkuin
vankinaoloni on käynyt vähän helpommaksi johtajan lempeyden vuoksi.
Huoneeni ovea ei enää lukita: minun on lupa kävellä munkkien
käytävissä. Mutta kaikkia portaita sulkevat vankat ovet, jotka tarkoin
pidetään teljettyinä yöt ja päivät, joten minun on mahdoton pelastua
pelkällä taitavuudella.
-- Kuulehan -- sanoin hetken mietittyäni äkillistä päähänpistoa, joka
minusta tuntui oivalliselta -- voisitko hankkia minulle pistoolin?
-- Helposti -- vastasi Lescaut -- mutta aiotko tappaa jonkun?
Vakuutin hänelle niin vähän ajattelevani sellaista, ettei tuon
pistoolin edes tarvinnut olla ladattu.
-- Tuo se tänne huomenna -- lisäsin minä -- ja tule kaikin mokomin
huomisiltana kello yksitoista parin tai kolmen ystävämme seurassa ja
asetu vastapäätä tämän talon porttia. Toivon siellä voivani liittyä
teihin.
Turhaan hän kehoittamalla kehoitti minua ilmaisemaan enempää
aikeistani. Sanoin hänelle, että yritys sellainen, jota minä haudoin
mielessäni, ei saattanut tuntua järkevältä, ennenkuin se oli
onnistunut. Pyysin häntä lyhentämään käyntinsä aikaa, jotta hänen
seuraavana päivänä olisi helpompi jälleen käydä minua katsomassa.
Tultuaan hän pääsi luokseni yhtä helposti kuin ensi kerralla. Hän
näytti vakavalta, ei kukaan saattanut pitää häntä muuna kuin kunnon
miehenä.
Niin pian kuin minulla oli hallussani vapautukseni väline, en enää
juuri ollenkaan epäillyt tuumani menestymistä. Se oli eriskummainen
ja rohkea. Mutta mihin en olisi kyennyt sellaisten vaikuttimien minua
innostaessa?
Siitä alkaen kuin minulle oli annettu lupa poistua huoneestani ja
kävellä luostarikäytävissä, olin pannut merkille, että ovenvartija joka
ilta toi kaikkien ovien avaimet johtajalle ja että senjälkeen vallitsi
syvä hiljaisuus talossa, mikä tiesi, että kaikki olivat vetäytyneet
levolle. Esteettömästi minä saatoin yhdistävän käytävän kautta mennä
omasta huoneestani luostarinjohtajan huoneeseen. Tarkoitukseni oli
ottaa häneltä avaimet peloittamalla häntä pistoolillani, jos hän
kieltäytyisi niitä antamasta, ja niiden avulla päästä ulos kadulle.
Odotin kärsimättömänä sopivaa aikaa. Ovenvartija tuli tavalliseen
aikaan, nimittäin vähää vaille kello yhdeksän. Annoin vielä tunnin
kulua, ollakseni varma siitä, että kaikki luostariveljet ja palvelijat
olivat vaipuneet uneen. Lähdin sitten liikkeelle, mukanani aseeni
ja sytytetty kynttilä. Kolkutin ensin hiljaa johtajan ovelle,
herättääkseni hänet melutta. Hän kuuli toisen naputukseni, ja
epäilemättä ajatellen, että se oli joku munkki, joka oli sairastunut
ja tarvitsi apua, hän nousi vuoteesta avaamaan. Kuitenkin hän
varovaisuuden vuoksi ovenraosta kysyi, kuka se oli ja mitä hänestä
tahdottiin. Minun oli mainitseminen nimeni, mutta puhuin valittavalla
äänellä, uskotellakseni hänelle, että voin pahoin.
-- Tekö siinä olette, ystäväni, hän virkkoi minulle avatessaan oven.
Mitä asiaa on teillä tänne näin myöhään?