kerran voisit vetää minua nenästä ja pettää minua loruillasi: sinun
täytyy puolustaa henkeäsi, tai viedä minut Manonin luo. --
-- Oletpa sinä kiivas! -- hän virkahti. -- Juuri sitä varten olen
tullut ilmoittamaan sinulle onnea, jota et aavista ja josta ehkä
tunnustat olevasi minulle kiitollisuuden velassa.
Vaadin heti paikalla selvitystä tässä asiassa.
Silloin hän kertoi, että Manon, joka ei ollut voinut kestää
kurjuuden pelkoa eikä sitä ajatusta, että heti olisi ollut pakko
muuttaa elintapojamme, oli pyytänyt veljeään tutustuttamaan hänet
herra G.M:iin, joka kävi anteliaasta miehestä. Hän varoi visusti
mainitsemasta, että tämä oli tapahtunut hänen neuvostaan ja että hän
edeltäpäin oli valmistanut tien, ennenkuin vei sisarensa sinne.
-- Saatoin hänet sinne tänä aamuna -- näin hän jatkoi -- ja tuo kunnon
mies ihastui siihen määrin Manonin avuihin, että heti paikalla pyysi
hänet luokseen maatilalleen, jonne on lähtenyt muutamaksi päiväksi.
Minä -- näin jatkoi Lescaut -- joka silmänräpäyksessä älysin, mikä etu
teillä saattoi olla tästä, viittasin taitavasti siihen, että Manon oli
menettänyt melkoisesti omaisuuttaan. Ja herätin siihen määrin hänen
jalomielisyyttään, että hän aluksi lahjoitti Manonille kaksisataa
kultapistolia. Huomautin, että tämä tyydytti hetken tarpeita, mutta
että sisareni myöhemmin oli tarvitseva paljon suurempia summia. Manon
muka oli lisäksi ottanut huolehtiakseen nuoren veljensä toimeentulosta,
tämä kun muka oli joutunut meidän hoteisiimme vanhempiemme kuoltua, ja
jos herra G.M. piti Manonia kunnioituksensa arvoisena, ei hänen sopinut
antaa hänen joutua kärsimään tuon poikaparan tähden, jota piti omaan
olentoonsa puoleksi kuuluvana. Tämä kertomus ei ollut liikuttamatta
tuota herrasmiestä. Hän sitoutui vuokraamaan talon sinulle ja Manonille
-- sillä sinä näetkös olet tuo pieni orpo veliparka. Hän lupasi
sisustaa tuon talonne hyvin ja joka kuukausi antaa teille kokonaista
neljäsataa livreä, mikä, ellen laskussani erehdy, vuodessa tekee
neljätuhatta kahdeksansataa. Ennen matkaansa maatilalleen hän antoi
taloudenhoitajalleen määräyksen hakea sopiva talo ja järjestää se hänen
paluukseen. Silloin saat jälleen nähdä Manonin, joka käski minun tuoda
lukemattomia terveisiä ja vakuuttaa sinulle, että hän sinua rakastaa
entistään enemmän.
Istuuduin mielessäni hautomaan tätä omituista kohtaloni järjestelyä.
Minua vaivasivat ristiriitaiset tunteet ja sielussani vallitsi
niin suuri epävarmuus, että kauan istuin vastaamatta niihin moniin
kysymyksiin, joita Lescaut pani satelemaan. Tuona hetkenä kunnian-
ja velvollisuudentunne vielä kerran raatelivat minua tunnontuskan
okailla, ja huokaillen muistelin Amiensia, isäni taloa, Saint-Sulpiceä
ja kaikkia niitä paikkoja, missä olin elänyt viattomana. Mikä ääretön
kuilu eroittikaan minut nyt tuosta onnellisesta tilasta! Näin sen
nyt vaan etäisyydessä varjon tavoin, joka vielä lisäsi kaihoani
ja pyyteitäni, mutta joka oli liian heikko kiihoittaakseen minua
ponnistuksiin.
-- Mikä onneton kohtalo onkaan saattanut minut näin rikolliseksi?
Rakkaus on viaton intohimo. Kuinka siitä minulle on tullut kurjuuden
ja hairahduksien lähde? Mikä on estänyt minua elämästä rauhassa
ja hyveisenä Manonin rinnalla? Miksi en ottanut häntä vaimokseni,
ennenkuin nautin hänen rakkautensa lahjoista. Isäni, joka niin hellästi
rakasti minua, olisi epäilemättä suostunut avioliittoomme, jos olisin
hillittömästi vedonnut häneen oikeutetuilla vaatimuksilla. Oi, isäni
olisi itse pitänyt hänestä kuin suloisesta tyttärestä ainakin, joka
täysin olisi ansainnut tulla hänen poikansa vaimoksi. Minä eläisin nyt
onnellisena omistaen Manonin rakkauden, isäni kiintymyksen tunteet,
kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja hyveen tuottaman rauhan. Mikä
surkea vastakohta sille onkaan todellisuus! Mitä inhoittavaa osaa minua
nyt pakoitetaan esittämään! Kuinka, pitääkö minun tyytyä jakamaan...?
Mutta voiko tässä epäröidä, jos Manon on näin järjestänyt asian ja
jos minä menetän hänet, ellen myönny? -- Herra Lescaut -- huudahdin
ummistaen silmäni ikäänkuin karkoittaakseni näin tuskalliset ajatukset
-- jos tarkoituksenne on ollut tehdä minulle palvelusta, kiitän teitä.
Olisittehan voinut valita kunniallisemman tavan; mutta asia on kai
nyt jo päätetty? Ei siis muu neuvona, kuin että käytämme hyväksemme
huolenpitoanne ja toteutamme tuumanne.
Lescaut, johon vihanpurkaukseni ja sitä seurannut pitkä vaikeneminen
oli tehnyt ikävän vaikutuksen, ihastui nähdessään päätökseni käyvän
vallan päinvastaiseen suuntaan kuin hän epäilemättä oli pelännyt. Hän
oli kaikkea muuta kuin rohkea, mistä myöhemmin sain vielä parempia
todisteita.
-- Tietysti, tietysti -- hän ehätti virkkamaan -- olenpa tehnyt teille
oivallisen palveluksen, ja saattepa nähdä, että meillä on siitä oleva
enemmän etua kuin odotattekaan.
Aloimme pohtia, millä tavoin haihduttaisimme herra G.M:n epäluulon,
jonka minun ja Manonin sisaruussuhde voisi hänessä synnyttää niin pian
kuin hän huomaisi minut suuremmaksi ja vähän vanhemmaksi kuin oli
kuvitellut. Emme keksineet muuta keinoa, kuin että minun tuli esiintyä
hänen edessään tyhmän yksinkertaisena ja moukkamaisena ja uskotella
hänelle, että aikomukseni oli astua hengelliseen säätyyn ja että
sentähden joka päivä kävin kimnaasia. Niinikään päätimme, että minun
oli pukeuduttava hyvin huonosti ensi kerralla, jolloin minulla oli
oleva kunnia käydä hänen luonaan.
Kolme tai neljä päivää myöhemmin hän palasi kaupunkiin ja saattoi itse
Manonin siihen asuntoon, jonka hänen taloudenhoitajansa oli tarkoitusta
varten järjestänyt. Manon lähetti heti Lescaut'lle sanan tulostaan,
ja kun tämä puolestaan oli antanut minulle asiasta tiedon, läksimme
molemmat sisareni luo. Vanha rakastaja oli jo poistunut.
Huolimatta siitä, että alistuen olin mukautunut Manonin päätökseen,
en voinut tukahuttaa sydämeni napinaa hänet jälleen nähdessäni.
Hänen mielestään minä olin surullinen ja kituva; jälleennäkemisen
ilo ei kokonaan voittanut hänen uskottomuudestaan aiheutunutta
alakuloisuuttani. Hän päinvastoin näytti olevan vallan haltioissaan
jälleennäkemisen ilosta. Hän soimasi minua kylmyydestäni. Minä
puolestani en malttanut olla lausumatta sanoja petollinen ja uskoton,
joita huokauksin säestin.
Aluksi hän ivasi yksinkertaisuuttani, mutta nähdessään, miten
surullisesti yhä katselin häntä, ja kuinka vaikea minun oli sietää
muutosta, joka oli suuressa ristiriidassa mielentilani ja toiveideni
kanssa, hän meni yksin huoneeseensa; seurasin häntä hetken kuluttua.
Siellä tapasin hänet kyynelten vallassa ja kysyin häneltä, mistä ne
aiheutuivat.
-- Se sinun pitäisi helposti käsittää -- hän virkkoi. -- Miten
voinkaan elää, jos läsnäolollani ei ole muuta vaikutusta, kuin että se
saattaa sinut synkän ja surullisen näköiseksi. Et ole suonut minulle
ainoatakaan hyväilyä koko sen tunnin aikana, jonka olet ollut täällä,
ja minun hyväilyni olet vastaanottanut yhtä majesteetillisesti kuin
suursulttaani naiselassaan.
-- Kuulehan, Manon -- vastasin hänelle häntä suudellen, en voi
sinulta salata, että sydämeni on ihan kuollakseen murheellinen. En
puhu ollenkaan siitä levottomuudesta, johon odottamaton pakosi minut
syöksi; enkä julmuudestasi hylätä minut ilman lohdunsanaa, vietettyäsi
yösi toisessa vuoteessa kuin minä -- läsnäolosi tenho saisi minut
unhoittamaan enempääkin. Mutta luuletko, että minä huokauksitta ja
kyynelittä -- näin jatkoin itkien -- voisin ajatella sitä surkeaa
ja onnetonta elämää, jota vaadit minua viettämään tässä talossa?
Jättäkäämme sikseen syntyperäni ja kunniani. Ne ovat liian heikkoja
näkökohtia, voidakseen enää painaa vaa'assa, kun on kysymys niin
voimakkaasta tunteesta kuin minun rakkauteni. Mutta etkö käsitä, että
juuri tämä rakkauteni kituu huomatessaan saavansa niin huonon palkan
tai oikeammin niin julman kohtelun kiittämättömältä ja sydämettömältä
rakastajattarelta?
Manon keskeytti minut.
-- Lopeta jo -- hän virkkoi, on turhaa kiusata minua soimauksilla,
jotka lävistävät sydämeni, kun ne lähtevät sinun suustasi. Käsitän mikä
sinua loukkaa. Toivoin sinun suostuvan suunnitelmaani omaisuutemme
saattamiseksi ennalleen, ja säästääkseni herkkätunteisuuttasi aloin
sitä toteuttaa ilman sinun myötävaikutustasi. Mutta luovun siitä, kun
et sinä sitä hyväksy.
Hän lisäsi vaativansa minulta ainoastaan vähän myöntyväisyyttä sen
päivän loppuun asti; hän sanoi jo saaneensa kaksisataa kultapistolia
vanhalta rakastajaltaan ja tämän luvanneen sen päivän iltana tuoda
hänelle kauniin helmisen kaulanauhan ynnä muita koristeita ja päälle
päätteeksi puolet lupaamastaan vuotuisesta eläkkeestä.
-- Suo minulle ainoastaan tilaisuutta -- näin hän sanoi -- vastaanottaa
nämä lahjat. Vakuutan sinulle, ettei hän voi kerskata minun hänelle
myöntämästäni suosiosta, sillä tähän saakka olen käskenyt hänen odottaa
kunnes olemme muuttaneet kaupunkiin. On totta, että hän on useammin
kuin miljonan kertaa suudellut käsiäni; on kohtuullista, että hän saa
maksaa tästä huvistaan, eikä viisi tai kuusisataa frangia suinkaan ole
liian korkea hinta verrattuna hänen rikkauteensa ja ikäänsä.
Hänen päätöksensä ilahutti minua paljoa enemmän kuin toivo saada
viisisataa frangia. Mieleeni johtui, ettei sydämeni vielä ollut
menettänyt kaikkea kunniantuntoa, se kun tunsi niin suurta tyydytystä
häpeän välttämisestä. Mutta minä olin syntynyt lyhyitä iloja ja pitkiä
suruja varten. Onni pelasti minut kuilusta ainoastaan syöstäkseen minut
toiseen kuiluun.
Huomautettuani Manonille häntä moneen kertaan hyväillen, kuinka
onnellisena pidin itseäni hänen mielenmuutoksensa vuoksi, sanoin, että
meidän oli annettava siitä tieto herra Lescaut'lle, jotta menettelymme
olisi ollut yhdenmukaista. Aluksi hän siitä oli tyytymätön, mutta
neljä tai viisituhatta frangia käteistä rahaa saattoi hänet ilomielin
yhtymään liittolaiseksemme. Päätettiin sitten, että me kaikki kolme
söisimme illallista yhdessä herra de G.M:n seurassa. Teimme tämän
kahdesta syystä: ensiksi saadaksemme nauttia hupaisesta ilveilystä,
minun kun oli määrä näytellä koulupoikaa, Manonin veljeä; toiseksi
estääksemme tuota vanhaa irstailijaa liian vapaasti seurustelemasta
rakastajattarensa kanssa, hän kun mahdollisesti voisi luulla olevansa
siihen oikeutettu etukäteen maksamalla niin anteliaasti. Lescaut'n ja
minun oli määrä vetäytyä pois sinä hetkenä, jolloin tuo vanha herra
läksi siihen huoneeseen, missä aikoi viettää yönsä, ja Manon lupasi
olla häntä sinne seuraamatta ja sen sijaan viettää tuon yön minun
kanssani. Lescaut lupautui täsmällisesti hankkimaan ajurin ovelle.
Illallishetken tultua, ei herra de G. M. antanut itseään pitkään
odottaa. Lescaut oli sisarensa seurassa huoneessa. Vanhuksen ensimäinen
kohteliaisuus oli, että hän lahjoitti mielitietylleen kaulakoristeen,
kaksi rannerengasta ja helmiset korvaripusteet, jotka olivat vähintäin
tuhannen écun arvoiset. Sitten hän kiiltävinä kultarahoina latoi hänen
eteensä puolen eläkettä, kaksituhatta neljäsataa frangia. Lahjojaan hän
höysti lukuisilla kohteliaisuuksilla vanhanaikaiseen hovityyliin. Manon
ei voinut kieltää häneltä muutamia suukkosia. Nämä tuottivat hänelle
omistusoikeuden vanhuksen antamiin rahoihin. Minä kuuntelin oven
takana, odottaen Lescaut'lta merkkiä astua sisälle.
Hän tarttui käteeni, kun Manon oli korjannut talteen rahat ja
koristeet, ja vei minut herra de G.M:n luo, jolle käski minun kumartaa.
Kumarsin pari kolme kertaa hyvin syvään.
-- Anteeksi -- sanoi Lescaut hänelle -- tämä nuorukainen on peräti
kömpelö. Hänellä ei ole, kuten huomaatte, hituistakaan Parisin tapoja,
mutta toivomme, että hän hieman totuttuaan saa niitä. -- Sinulla on
kunnia usein nähdä täällä tämä herra -- näin hän lisäsi kääntyen
puoleeni, -- käytä hyväksesi näin erinomaista esikuvaa.
Tuo vanha rakastaja näytti katselevan minua mielikseen. Hän taputti
minua pari kolme kertaa poskelle sanoen minua somaksi pojaksi, mutta
neuvoi minua pitämään varani Parisissa, missä nuoret miehet helposti
joutuvat irstailuun.
Lescaut vakuutti minun luonnostani olevan niin hyvätapaisen, että
yksinomaan muka puhuin pappisuralle antautumisesta ja että suurin
huvini oli valmistaa pieniä kappeleita.
-- Minun mielestäni hän on Manonin näköinen -- virkkoi vanhus, nostaen
kädellään leukaani.
Minä vastasin hölmömäisen näköisenä:
-- Hyvä herra, se johtuu siitä, että olemme niin läheistä sukua; minä
rakastankin sisartani Manonia kuin toista itseäni.
-- Kuulkaahan -- sanoi vanhus Lescaut'lle. -- Tuopa on älykäs poika. --
On vahinko, ettei hän ole enempää seurustellut ihmisten parissa.
-- Oh -- virkahdin minä -- olenpa nähnyt heitä siellä kotiseudullani
kirkossa, ja luulenpa tapaavani Parisissa tyhmempiä ihmisiä kuin minä.
-- Katsokaapas -- huudahti vanhus -- maalaispojaksi tämä on vallan
merkillistä.
Koko keskustelumme illallisen aikana kulki jotenkin samassa
äänilajissa. Vallattoman leikkisä Manon oli monta kertaa vähällä
pilata kaikki naurunremahduksillaan. Aterian aikana oli minulla
tilaisuus kertoa vanhukselle hänen oma tarinansa ja häntä uhkaava
kova kohtalo. Lescaut ja Manon vapisivat minun kertoessani, varsinkin
kun minä piirsin vanhuksen muotokuvan vallan luonnon mukaisesti.
Mutta itserakkaus esti häntä siinä tuntemasta itseään, ja minä päätin
kuvaukseni niin taitavasti, että hän oli ensimäinen pitämään sitä ylen
naurettavana. Lukija tulee huomaamaan, etten suotta näin pitkältä ole
puhunut tästä hullunkurisesta kohtauksesta.
Kun maatapanon hetki viimein oli tullut, vanhus puhui rakkaudesta ja
kärsimättömyydestä. Lescaut ja minä poistuimme. Vanhus saatettiin ylös
huoneeseensa, Manon oli, vetäen verukkeeksi jonkun asian, lähtenyt ulos
ja yhtyi meihin portilla. Vaunut, jotka odottivat meitä pari kolme
taloa kauempana, ajoivat esiin. Hetken kuluttua olimme poistuneet siitä
kaupunginosasta.
Vaikka tämä teko minun silmissäni oli oikea koirankuje, en kuitenkaan
pitänyt sitä pahimpana, mistä omatuntoni minua soimasi. Pelissä
voittamani rahat synnyttivät minussa enemmän tunnontuskia. Kummastakin
näistä vääristä teoista oli meille yhtä vähän hyötyä, ja taivas sääsi
niin, että lievempi niistä sai ankaramman rangaistuksen.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin herra de G.M. huomasi, että häntä oli
vedetty nenästä. En tiedä, ryhtyikö hän jo sinä iltana toimenpiteisiin
saadakseen selville olinpaikkamme, mutta hänellä oli niin suuri
vaikutusvalta, ettei hänen tarvinnut kauan turhaan sitä tiedustella,
ja me olimme varomattomia, kun liiaksi luotimme Parisin laajuuteen ja
välimatkaan, joka oli meidän ja hänen kaupunginosansa välillä. Hän ei
ainoastaan saanut tietää asuntomme ja silloiset olomme vaan myöskin
kuka minä olin, millaista elämää olin viettänyt Parisissa, Manonin
entisen suhteen herra B:hin ja kuinka hän oli tämän miehen pettänyt,
sanalla sanoen kaikki tarinamme häpeälliset puolet.
Tämän nojalla hän päätti vangituttaa meidät ja käskeä kohdella meitä
pikemmin irstailevina veijareina, kuin suoranaisina rikollisina.
Olimme vielä vuoteessa, kun poliisivirkamies astui huoneeseemme,
seurassaan puoli tusinaa vartijoita. He ottivat ensin takavarikkoon
rahamme, tai oikeammin herra de G.M:n rahat, ajoivat meidät muitta
mutkitta ylös vuoteesta ja veivät meidät alaovelle, missä meitä
odottivat kahdet vaunut. Toisissa kuljetettiin Manon-parka pois ilman
mitään selityksiä, ja toisissa laahattiin minut Saint-Lazare-luostariin.
Ainoastaan se, joka on kokenut tällaisia vastoinkäymisiä, voi käsittää,
millaista epätoivoa ne voivat aiheuttaa. Vartijamme olivat niin
sydämettömiä, etteivät sallineet minun syleillä Manonia eikä sanoa
hänelle ainoatakaan sanaa. Kauan aikaa olin epätietoinen siitä, minne
hän oli joutunut. Epäilemättä oli onni minulle, etten alunpitäen sitä
tietänyt, sillä niin kauhea tapaus olisi riistänyt minulta järjen,
ehkäpä hengenkin.
Onneton lemmittyni vietiin siis pois näkyvistäni ja kuljetettiin
turvapaikkaan, jonka mainitseminenkin minua kauhistuttaa. Mikä kohtalo
niin suloiselle olennolle, joka olisi istunut maailman ensimäisellä
valtaistuimella, jos kaikilla miehillä olisi ollut minun silmäni ja
minun sydämeni. Häntä ei siellä tosin pahoin pidelty. Mutta hänet
teljettiin yksin pieneen koppiin ja tuomittiin joka päivä suorittamaan
säädetty määrä työtä, välttämättömänä ehtona niukan, vastenmielisen
ruoan saamiseen. Tämän surullisen seikan sain tietää vasta paljoa
myöhemmin, sittenkuin itse monta kuukautta olin kantanut vaikeaa ja
ikävää katumuksen taakkaa.
Vartijani eivät olleet ilmaisseet minulle paikkaa, minne heidän
oli käsketty viedä minut, minkä vuoksi sain kuulla kohtaloni vasta
Saint-Lazare-luostarin portilla. Tuona hetkenä olisin kernaammin
valinnut kuoleman kuin sen tilan, jonka luulin minua odottavan. Minulla
oli kauhea käsitys tuosta laitoksesta. Kauhuni kasvoi, kun vartijat
ovella uudelleen tarkastivat taskuni, saadakseen varmuuden siitä, etten
kätkenyt aseita enkä muita puolustuskeinoja.
Luostarinjohtaja tuli heti saapuville, hän kun oli saanut sanan
tulostani. Hän tervehti minua hyvin lempeästi.
-- Arvoisa isä -- sanoin hänelle, varokaa kohtelemasta minua
häpeällisesti; ennemmin menettäisin tuhat elämää, kuin sellaista
sietäisin.
-- Ei suinkaan -- hän vastasi -- jos te käyttäydytte järkevästi,
tulemme olemaan tyytyväiset toinen toiseemme.
Hän pyysi minua nousemaan eräässä ylemmässä kerroksessa olevaan
huoneeseen. Seurasin häntä vastustelematta. Vartijasoturit seurasivat
meitä ovelle asti, ja kun luostarinjohtaja oli astunut huoneeseen minun
kanssani, hän viittasi heitä poistumaan.
-- Olen siis teidän vankinne? -- sanoin hänelle. -- No niin, arvoisa
isä, mitä aiotte minulle tehdä?
Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, huomatessaan minun puhuvan
järkevästi; ja lisäsi, että hänen velvollisuutensa oli koettaa
minussa herättää kiintymystä hyveeseen ja uskontoon, ja että minun
velvollisuuteni oli hyväkseni käyttää hänen kehoituksiaan ja
neuvojaan. Kunhan minä vaan tahdoin osoittaa myötätuntoisuutta hänen
osoittamaansa huolenpitoa kohtaan, olin muka saava pelkkää tyydytystä
yksinäisyydestäni.
-- Tyydytystä! -- virkahdin minä. -- Te ette tiedä, arvoisa isä, että
on vaan yksi ainoa seikka, joka kykenee minulle tyydytystä tuottamaan.
-- Minä tiedän sen -- sanoi hän, -- mutta toivon, että mielenne on
muuttuva.
Hänen vastauksestaan päätin, että hän tunsi seikkailuni, ehkäpä
nimenikin. Kysyin häneltä tätä asiaa tarkemmin. Hän kertoi minulle
peittelemättä, että hänelle oli ilmoitettu kaikki. Tämä hänen tietonsa
oli kovin kaikista rangaistuksistani. Minä puhkesin kyyneliin ja mitä
hurjimpaan epätoivoon. En voinut sulattaa nöyryytystä, joka pian oli
saattava minut kaikkien tuttavieni juorupuheiden esineeksi ja perheeni
häpeän aiheuttajaksi. Täten vietin viikon päivät mitä syvimmässä
alakuloisuudessa, kykenemättä tajuamaan ja ajattelemaan mitään muuta
kuin alennustilaani. Ei edes Manonin muisteleminen muuttanut suruani;
ainakaan se ei ilmennyt muuna kuin tunteena, joka oli esiintynyt ennen
tätä uutta tuskaa, ja vallitseva mielenliikutukseni oli häpeä ja
hämmennys.
Harvat henkilöt tuntevat näiden omituisten tunteiden voimaa. Suurin osa
ihmisistä on alttiina ainoastaan viidelle tai kuudelle intohimolle,
joiden piirissä heidän elämänsä liikkuu ja joihin kaikki heidän
mielenliikutuksensa rajoittuvat. Riistäkää heiltä rakkaus, viha,
mielihyvä ja mielipaha, toivo ja pelko, ja he eivät enää tunne mitään.
Mutta jalompiluonteiset ihmiset saattavat joutua mielenkuohuntaan
tuhannella eri tavalla. Tuntuu siltä kuin heillä olisi useampia aisteja
kuin viisi ja kuin voisivat vastaanottaa aistimuksia ja mielteitä,
jotka käyvät yli luonnon tavallisten rajojen, ja ollen tietoisia
tästä etevämmyydestään, joka kohottaa heidät yläpuolelle muita, he
sen suhteen ovat ylen arkoja. Siitä johtuu, että he niin tuskaantuvat
ja kärsivät ylenkatseesta ja ivasta ja että häpeäntunne saa heidän
mielensä mitä rajuimmin kuohumaan.
Näin surullisen etuoikeutetussa asemassa minä olin Saint-Lazaressa.
Alakuloisuuteni näytti luostarinjohtajasta niin ylenmääräiseltä että
hän, huolissaan seurauksista, katsoi tarpeelliseksi kohdella minua
hyvin lempeästi ja sääliväisesti. Hän kävi luonani pari tai kolme
kertaa päivässä. Usein hän otti minut mukaansa kävelylle puutarhaan,
ja hänen hyvä harrastuksensa puhkesi kehoituksiin ja terveellisiin
neuvoihin. Vastaanotin ne hiljaisella mielellä. Jopa osoitin hänelle
kiitollisuuttakin. Siitä hän rupesi toivomaan kääntymystäni.
-- Olette luonteeltanne niin lempeä ja miellyttävä -- näin hän eräänä
päivänä virkkoi minulle -- etten voi käsittää niitä hairahduksia,
joista teitä syytetään. Kaksi seikkaa minua ihmetyttää: toinen on,
kuinka te niin hyvistä ominaisuuksista huolimatta olette voinut
antautua ylenmääräiseen irstailuun, ja toinen, mikä minua vielä
enemmän ihmetyttää, kuinka te niin kernaasti vastaanotatte neuvoni ja
ohjaukseni, totuttuanne usean vuoden kuluessa viettämään säännötöntä
elämää. Jos tämä on katumusta, olette te selvä esimerkki taivaan
armahtavaisuudesta. Jos se on synnynnäistä hyvyyttä, on teillä
ainakin oivallinen luonteen pohja, joka panee minut toivomaan, ettei
meidän tarvitse pidättää teitä täällä pitkään, palauttaaksemme teidät
kunnialliseen ja säännölliseen elämään.
Ihastuin huomatessani hänellä olevan tämän mielipiteen minusta.
Päätin vahvistaa sitä menettelyllä, joka täydellisesti saattoi häntä
tyydyttää, varma kun olin siitä, että tämä oli paras keino lyhentää
vankila-aikaani. Pyysin häneltä kirjoja. Hän jätti minulle vapaan
valintaoikeuden ja ihmetteli, että minä valitsin muutamia vakavia
kirjailijoita. Olin mitä innokkaimmin harrastavinani näiden kirjojen
tutkimista ja annoin hänelle täten joka tilaisuudessa todisteita siitä
mielenmuutoksesta, jota hän toivoi.
Tämä mielenmuutos oli kuitenkin ainoastaan ulkonainen. Häpeäkseni
on minun tunnustaminen, että Saint-Lazaressa näyttelin ulkokullatun
osaa. Yksin ollessani en lukenut, vaan kulutin aikaani huokailemalla
kohtaloni kovuutta. Kirosin vankilaani ja sitä hirmuvaltaa, joka minua
siinä pidätti. Tuskin olin hiukan tointunut siitä alakuloisuudesta,
jonka valtaan ensi yllätys oli minut saattanut, kun uudelleen vajosin
rakkauden tuottamiin tuskiin. Ero Manonista, epätietoisuus hänen
kohtalostaan, pelko, etten koskaan enää häntä näkisi, olivat surullisen
mietiskelyni ainoana esineenä. Kuvittelin häntä herra de G.M:n sylissä,
sillä tämä ajatus oli ensiksi iskenyt mieleeni. Kaukana siitä, että
olisin olettanut hänen kohdelleen Manonia samoin kuin minua, luulin
päinvastoin varmasti, että hän oli syrjäyttänyt minut ainoastaan
häiriintymättä omistaakseen Manonin.
Täten vietin päiviä ja öitä, jotka tuntuivat minusta loppumattoman
pitkiltä. En perustanut toivoani mihinkään muuhun, kuin
ulkokultaisuuteeni. Tarkastelin huolellisesti luostarinjohtajan
kasvoja, saadakseni varmuutta siitä, mitä hän minusta ajatteli, ja
tutkin tapoja miellyttää häntä, kuin kohtaloni määrääjää ainakin. Minun
oli helppo huomata, että täydelleen olin voittanut hänen suosionsa,
enkä epäillyt, että hän auliisti oli minua tukeva.