jopa kaduin uskoneeni hänelle salaisuuteni. Eihän hän ollut asiani
hyväksi tehnyt mitään, jota en minä ilman tuota avomielisyyttäni
olisi voinut saavuttaa, ja pelkäsin ylen määrin hänen rikkovan
lupauksensa olla mitään ilmaisematta Manonille. Lisäksi tuon
miehen osoittama mielenlaatu saattoi minut pelkäämään, että hän
omien sanojensa mukaisesti kykeni tavoittelemaan hyötyä Manonin
elintavoista riistämällä hänet minulta tai ainakin neuvomalla häntä
hylkäämään minut ja liittymään johonkin rikkaampaan ja onnellisempaan
rakastajaan. Tämän johdosta heräsi minussa lukemattomia ajatuksia,
jotka ainoastaan kiduttivat minua kahta kauheammin, syösten minut
jälleen aamulliseen epätoivoon. Monasti juolahti mieleeni kirjoittaa
isälleni ja teeskennellä uutta katumusta, saadakseni häneltä hiukan
raha-apua; mutta muistin samalla, miten hän hyvyydestään huolimatta oli
ensi hairahdukseni tähden puoleksi vuodeksi sulkenut minut ahtaaseen
vankilaan. Ja saatoin olla varma siitä, että hän kiusallisen huomion
johdosta, jonka pakoni Saint-Sulpicesta epäilemättä oli aiheuttanut,
olisi kohdellut minua vielä ankarammin.
Tästä ajatusten sekasotkusta erkani vihdoin yksi, joka äkkiä palautti
mielenrauhani. Ihmettelin, ettei se aikaisemmin ollut herännyt. Päätin
nimittäin turvautua ystävääni Tibergeen, jossa varmasti aina tiesin
löytäväni samaa uskollista ja harrasta ystävyyttä. Ei mikään ole
ihmeellisempää eikä tuota suurempaa kunniaa hyveelle kuin se luottamus,
millä käännymme henkilöiden puoleen, joiden rehellisyyden täydellisesti
tunnemme. Tiedämme, että saatamme tehdä sen kokonaan vaarattomasti;
jos sellaisilla henkilöillä ei aina ole tilaisuutta meitä auttaa,
kohtaamme ainakin varmasti hyvyyttä ja myötätuntoisuutta. Sydän, joka
niin huolellisesti sulkeutuu muiden ihmisten läsnäollessa, aukenee
vallan luonnollisesti sellaisten ihmisten seurassa, kuten kukka aukenee
auringon valossa, jolta se odottaa yksinomaan hyväntekevää vaikutusta.
Katsoin taivaan suojeluksen merkiksi sitä, että näin sopivana hetkenä
olin muistanut Tibergen, ja päätin koettaa tavata hänet ennen sen
päivän iltaa. Palasin heti asuntooni kirjoittamaan hänelle pari
sanaa ja ehdoittamaan kohtauspaikkaa. Kehoitin häntä noudattamaan
vaiteliaisuutta ja varovaisuutta, huomauttaen, että tämä oli paras
palvelus, minkä hän silloisissa oloissani saattoi minulle tehdä.
Ilo, jonka minussa oli synnyttänyt toivo saada jälleen nähdä hänet,
karkoitti ne ahdistuksen jäljet, jotka Manon epäilemättä muuten olisi
kasvoillani havainnut. Puhuin hänelle Chaillot'ssa tapahtuneesta
onnettomuudesta kuin vähäpätöisyydestä, josta hänen ei tarvinnut olla
levoton. Ja kun Parisi oli se olopaikka, missä hän kaikkein parhaiten
viihtyi, hän oli mielissään, kuullessaan minun pitävän soveliaana
viipyä siellä, kunnes oli ehditty korjata Chaillot'n tulipalon
aiheuttamat vähäiset vahingot.
Tunnin kuluttua sain vastauksen Tibergeltä, joka lupasi saapua
sovittuun paikkaan. Riensin sinne kärsimättömänä. Häpesin kuitenkin
hieman näyttäytyä tämän ystäväni silmien edessä, jonka pelkkä läsnäolo
pakostakin oli minulle soimauksena säännöttömyydestäni. Mutta korkea
ajatukseni hänen sydämensä hyvyydestä ja Manonin etu ylläpitivät
rohkeuttani.
Olin pyytänyt Tibergeä tulemaan Palais-Royalin puutarhaan. Hän
saapui sinne ennen minua. Hän riensi syleilemään minua heti, kun oli
minut huomannut. Hän piti minua kauan suljettuna syliinsä ja tunsin,
että hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä. Sanoin hänelle, että
ilmestyin hänen eteensä häpeissäni ja että sydämessäni hartaasti kaduin
kiittämättömyyttäni. Kaikkein ensiksi rukoilin häntä sanomaan, sainko
vielä pitää häntä ystävänä, niin täydellisesti menetettyäni oikeuden
hänen kunnioitukseensa ja kiintymykseensä. Hän vastasi mitä hellimmällä
äänenpainolla, ettei mikään kyennyt vieroittamaan häntä ystävyydestä
minuun, että onnettomuutenikin, ja jos sallin hänen käyttää näitä
sanoja, hairahdukseni ja säännötön elämäni olivat saattaneet
kahdenkertaiseksi hänen hellyytensä minua kohtaan, mutta että siihen
sekaantui mitä haikein suru, jommoista tuntee rakkaaseen henkilöön
nähden, kun näkee hänen kulkevan turmionsa partaalla, voimatta häntä
auttaa.
Istuuduimme penkille.
-- Oi -- näin huokasin sydämeni pohjasta -- sinun osanottosi on
epäilemättä ääretön, rakas Tiberge, kun vakuutat, että se vastaa
minun kärsimysteni määrää. Häpeän niitä sinulle paljastaessani, sillä
tunnustan, ettei niiden aihe suinkaan tuota kunniaa. Mutta niiden
seuraukset ovat niin surkeat, ettei tarvitse olla minuun niin suuresti
kiintynyt kuin sinä, niistä heltyäkseen.
Hän pyysi minua ystävyyden todisteena peittelemättä kertomaan mitä
minulle oli tapahtunut poistumiseni jälkeen Saint-Sulpicestä. Täytin
hänen pyyntönsä, enkä suinkaan peittänyt totuutta, enkä lieventänyt
hairahduksiani, luodakseni niihin anteeksiannettavaisuuden valoa, vaan
kerroin päinvastoin hänelle intohimostani niin rajun voimakkaasti,
kuin sitä sisässäni tunsin. Kuvasin sitä tuollaiseksi oudoksi
kohtaloniskuksi, joka jouduttaa poloisen kuolevaisen perikatoa, ja jota
hyve yhtä vähän kykenee torjumaan kuin viisaus sitä voi edeltäpäin
aavistaa. Maalailin niin vilkkain värein ahdistustani ja pelkoani, sitä
epätoivoa, joka oli raadellut minua pari tuntia ennen kohtaamistamme
ja johon olin taas vajoava, jos ystäväni hylkäisivät minut yhtä
armottomasti kuin kohtalo. Lopuksi saatoin tuon kelpo Tibergen siihen
määrin heltymään, että sääli näytti järkyttävän häntä yhtä paljon kuin
minua kärsimykseni.
Vallan väsymättä hän syleili minua ja kehoitti minua rohkaisemaan
mieltäni. Mutta kun hän koko ajan näytti olettavan, että minun oli
eroaminen Manonista, selitin hänelle suoraan, että juuri tuota eroa
pidin kaikkein suurimpana onnettomuutenani ja että olin valmis
kärsimään äärimäistä kurjuutta, jopa kauheinta kuolemaa mieluummin kuin
turvautumaan pelastuskeinoon, joka oli sietämättömämpi kuin kaikki
kärsimykseni yhteensä.
-- Selitä siis -- hän virkkoi -- millaista apua kykenen sinulle
tarjoamaan, kun vastustat kaikkia ehdoituksiani?
En rohjennut ilmaista hänelle, että tarvitsin hänen rahojansa.
Lopuksi hän sen kuitenkin oivalsi. Ja tunnustettuaan, että luuli
minut ymmärtävänsä, hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, kuten
harkitseva ainakin, joka epäröi.
-- Älä luule -- näin hän seuraavassa tuokiossa virkkoi -- että
harkintani johtuu ystävyyden innon laimenemisesta. Mutta minkä
ristiriitaisen valinnan eteen sinä asetatkaan minut, jos minun on
pakko kieltää se ainoa apu, jota tahdot vastaanottaa, tai loukata
velvollisuuden vaatimukset myöntymällä! Sillä rupeanhan hairahduksiesi
rikostoveriksi, jos tarjoan sinulle tilaisuuden niitä jatkaa.
Mietittyään hetken hän lisäsi:
-- Kuvittelen kuitenkin, että taloudellisen ahdingon synnyttämä
mielenkiihoitus ei salli sinun vapaasti valita parasta menettelytapaa.
Tarvitsemme mielen tasapainoa, kuunnellaksemme viisauden ja totuuden
ääntä. Luulenpa voivani hankkia sinulle vähän rahoja. Salli minun,
rakas ystäväni -- hän lisäsi minua syleillen -- asettaa yksi ainoa
ehto: nimittäin, että ilmaiset minulle asuntosi ja että ainakin annat
minun tehdä minkä voin, palauttaakseni sinut hyveen tielle, jota tiedän
sinun rakastavan ja josta ainoastaan hillittömät intohimosi ovat sinut
edentäneet.
Suostuin vilpittömästi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja pyysin häntä
surkuttelemaan nurjaa kohtaloani, joka pakoitti minut niin huonosti
hyväkseni käyttämään niin kelpo ystävän neuvoja. Hän vei minut heti
erään tuttavansa pankinomistajan luo, joka hänen takauksellaan antoi
minulle sata pistolia; sillä käteistä rahaa Tibergellä ei ollut
ollenkaan. Olen jo aikaisemmin maininnut, ettei hän ollut rikas. Hänen
kirkollinen eläkkeensä tuotti hänelle tuhat écutä. Mutta ollen vasta
ensimäistä vuotta sen omistaja, ei hän vielä ollut saanut nostaa
rahoja. Vastaisten tulojensa tiedossa hän antoi minulle tämän lainan.
Tajusin hänen jalomielisyytensä koko arvon. Se hellytti mieleni siihen
määrin, että kirosin onnettoman rakkauteni sokeutta, joka pani minut
polkemaan kaikkia velvollisuuksiani.
Hyveen voima oli minussa hetkisen niin suuri, että se pani sydämeni
vastustamaan intohimoani. Ja ainakin tänä valoisana hetkenä minä
tajusin kahleitteni häpeällisyyden ja alentavaisuuden. Mutta tämä
taistelu oli helppo ja kesti ainoastaan vähän aikaa. Manonin näkeminen
olisi kyennyt syöksemään minut alas taivaasta, ja palattuani hänen
luokseen ihmettelin, että silmänräpäystäkään olin voinut pitää
häpeällisenä niin viehättävää olentoa kohtaan tuntemaani oikeutettua
hellyyttä.
Manonilla oli omituinen luonne. Ei yksikään nainen saattanut olla
vähemmin kiintynyt rahoihin kuin hän. Mutta hän ei voinut olla
hetkeäkään levollinen, jos pelkäsi joutuvansa kärsimään niiden
puutetta. Hän tarvitsi huveja ja ajanvietettä. Hän ei koskaan olisi
koskenutkaan rahaan, jos vain olisi voinut huvitella ilman kuluja.
Hän ei edes tiedustellut rahavarojemme määrää, kunhan vaan sai
viettää hauskasti päivänsä. Hän kun ei ollut ylenmäärin peliin menevä
eikä taipuvainen häikäisevän suureen tuhlailuun, oli varsin helppo
tyydyttää häntä, jos joka päivä hankki hänelle hänen mieleisiään
huvituksia. Mutta alinomainen huveissa hyöriminen oli hänelle siinä
määrin tarpeellinen, ettei ilman sitä vähääkään voinut hillitä hänen
oikkujansa ja mielihalujansa. Vaikka hän rakasti minua hellästi ja
vaikka minä olin ainoa mies, kuten hän kernaasti tunnusti, joka täysin
kykenin tuottamaan hänelle rakkauden nautinnon suloutta, olin varma
siitä, ettei hänen rakkautensa kestäisi eräänlaisia pelontunteita. Hän
olisi pitänyt minua kaikkia muita parempana, jos minulla olisi ollut
kohtalainenkaan omaisuus. Mutta en ollenkaan epäillyt, etteikö hän
olisi hylännyt minua jonkun uuden herra B:n vuoksi, niin pian kuin
minulla ei olisi ollut muuta tarjottavana hänelle, kuin hellittämätöntä
uskollisuutta. Sentähden päätin niin tarkoin järjestää omat yksityiset
menoni, että aina olisin kyennyt suorittamaan hänen menonsa, ja
pikemmin kieltää itseltäni välttämättömätkin seikat, kuin rajoittaa
hänen ylellisyyttään. Vaunut tuottivat minulle enemmän levottomuutta
kuin kaikki muu, sillä en nähnyt mitään mahdollisuutta ylläpitää
hevosia ja ajuria.
Uskoin huoleni herra Lescaut'lle. En ollut salannut häneltä, että
eräältä ystävältäni olin saanut sata pistolia. Hän toisti minulle,
että jos tahdoin koetella pelionnea, hän varmasti luuli minun hänen
suosituksellaan pääsevän Peli-liittoon, jos auliisti uhraisin satasen
frangia kestitäkseni hänen pelitovereitaan. Joskin vastenmielisesti
ryhdyin harjoittamaan petosta, annoin kuitenkin julman pakon johtaa
itseäni.
Jo saman päivän iltana herra Lescaut esitteli minut tuolle
seuralle sukulaisenaan. Hän lisäsi, että minua kahta innokkaammin
halutti voittaa, kun mitä kipeimmin tarvitsin onnen suosiota.
Mutta huomauttaakseen, etten ahdingostani huolimatta ollut mikään
mitätön mies, hän sanoi heille, että aikomukseni oli kutsua heidät
illallisille. He suostuivat tarjoukseen. Minä kestitsin heitä
loistavasti. He puhuivat pitkälti kasvojeni miellyttäväisyydestä ja
etevistä lahjoistani. He arvelivat, että minuun saattoi kiinnittää
suuria toiveita, kasvoissani kun oli jotain niin rehellistä, ettei
kukaan epäilisi petkutustemppujani. Lopuksi he kiittivät herra
Lescaut'ta, joka oli tuonut liittoon minun arvoiseni tulokkaan, ja
yhdelle jäsenistä annettiin toimeksi muutaman päivän kuluessa opettaa
minulle tärkeimmät seikat.
Pääasiallisena toimintapaikkanani tuli olemaan Transylvania-hotelli,
jonka yhdessä salissa oli farao-pöytä ja holvikäytävässä useita muita
kortti- ja noppapelejä. Tätä "korkeakoulua" ylläpidettiin prinssi
R:n hyväksi, joka silloin asui Clagny'ssa, ja suurin osa hänen
upseereistaan kuului meidän peliseuraamme. Häpeäkseni mainitsen, että
lyhyessä ajassa hyödyin mestarini opetuksesta. Saavutin suuren taidon
petkuttaa varsinkin väärillä korteilla. Ja pitkien pitsi-kalvosimieni
avulla piiloitin niin taitavasti kortin, että se jäi tarkimmiltakin
silmiltä huomaamatta, näin tunnottomasti saattaen häviöön joukoittain
rehellisiä pelureita. Tämä tavaton kätevyys joudutti siihen määrin
varallisuuteni lisääntymistä, että muutaman viikon kuluttua omistin
melkoisia rahamääriä, lukuunottamatta mitä rehellisesti jaoin
peliosakkaitteni kesken.
En enää pelännyt ilmaista Manonille Chaillot'ssa kärsimäämme vahinkoa,
ja lohduttaakseni häntä tähän ikävään uutiseen nähden, vuokrasin
kalustetun talon, johon asetuimme asumaan, kuin muka rikkaat ja
turvassa elävät henkilöt ainakin.
Tiberge ei ollut tällä ajalla laiminlyönyt usein käymästä luonani.
Hän ei ollenkaan hellittänyt pitämästä minulle nuhdesaarnoja. Yhä
uudelleen ja uudelleen hän huomautti minulle, kuinka väärin menettelin
omaatuntoani, kunniaani ja onneani kohtaan. Vastaanotin suopein mielin
hänen nuhteensa, ja vaikka en tuntenut vähintäkään halua ottaa niitä
varteen, olin kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan, hyvin
tuntien sen aiheen. Joskus tein hänestä hyvänsävyistä pilaa itse
Manonin läsnäollessa, ja neuvoin, ettei hän olisi arkatuntoisempi
kuin monet piispat ja muut kirkonmiehet, jotka varsin hyvin osasivat
yhdistää hengelliset tehtävänsä ja rakastajattaren.
-- Katsohan -- näin sanoin hänelle, osoittaen rakastajattareni silmiä
-- ja sano, onko olemassa hairahduksia, joita ei näin erinomainen
kauneus puolustaisi. --
Tiberge oli kärsivällinen, ja hänen kärsivällisyytensä kesti melkoisen
kauan. Mutta huomattuaan, että rikkauteni lisääntyi, että maksettuani
hänelle takaisin nuo sata pistolia ja vuokrattuani uuden talon ja
lisättyäni menoni kaksinkertaisiksi, olin syöksymäisilläni entistä
hurjempaan huvien pyörteeseen, hän muutti kokonaan äänilajinsa ja
esiintymisensä. Hän valitti paatumustani ja uhkasi minua taivaan
rangaistuksilla ja ennusti minulle muutamia niistä onnettomuuksista,
jotka ennen pitkää minua kohtasivat.
-- On mahdotonta -- sanoi hän -- että ne rikkaudet, joilla ylläpidät
säännöttömiä elintapojasi, olisivat joutuneet käsiisi rehellistä
tietä. Sinä olet hankkinut ne epärehellisellä tavalla; samoin ne
tullaan sinulta riistämään. Jumala rankaisisi sinua mitä hirveimmin,
jos sallisi sinun rauhassa nauttia niistä. Kaikki neuvoni ovat olleet
sinulle tehottomat. Huomaan liiankin selvästi, että ne ennen pitkää
kävisivät sinulle hankaloiksi. Hyvästi, sinä kiittämätön ja heikko
ystävä. Jospa rikolliset nautintosi haihtuisivat varjon tavoin!
Jospa onnesi ja rahasi auttamattomasti häviäisivät ja jospa jäisit
hylätyksi ja tuiki köyhtyneeksi, jotta tajuaisit kaiken sen turhuuden,
mikä mielettömästi on sinut huumannut. Vasta silloin löydät minut
alttiina rakastamaan ja auttamaan sinua. Mutta tänään katkaisen kaiken
kanssakäymisen välillämme, ja inhoan sitä elämää, jota vietät.
Tämän apostolisen nuhdesaarnan hän piti minulle huoneessani, Manonin
läsnäollessa. Hän nousi poistuakseen. Minä tahdoin pidättää häntä.
Mutta Manon esti minut siitä, sanoen, että tuo mies oli järjiltään, ja
että täytyi antaa hänen mennä tiehensä.
Tibergen puheet eivät olleet minuun vaikuttamatta. Mainitsen tahallani
ne eri tilaisuudet, jolloin sydämeni jälleen tunsi vetovoimaa hyvään,
kun tämä muisto sittemmin tuotti minulle osan vastustusvoimaani elämäni
onnettomimmissa tiloissa.
Manonin hyväilyt haihduttivat kädenkäänteessä tuon kohtauksen
aiheuttaman mielipahan. Me jatkoimme edelleen elämää, jonka täyttivät
huvitukset ja rakkaus. Lemmen ja onnen jumalattarilla ei saattanut
olla sen onnellisempia ja hellämielisempiä orjia. Hyvä Jumala! Miksi
sanoa maailmaa surun laaksoksi, kun siinä voi nauttia niin ihanaa
onnen hekkumaa. Mutta tämä on valitettavasti liian pian haihtuvaa
laatua. Mitäpä muuta autuaallisuutta saattaisikaan toivoa, jos tätä
aina kestäisi? Meidän onnemme joutui yleisen kohtalon alaiseksi -- se
päättyi ennen pitkää ja sitä seurasi katkera katumus.
Olin pelissä voittanut niin melkoisesti rahoja, että ajattelin
sijoittaa osan niistä. Palvelusväkeni tunsi hyvin pelionneni, varsinkin
minun kamaripalvelijani ja Manonin seuranainen, joiden läsnäollessa
usein epäluulottomasti keskustelimme asioistamme. Tuo neitonen oli
sievä. Kamaripalvelijani oli häneen rakastunut. He tiesivät, että
herrasväkensä oli nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, joita he luulivat
helposti voivansa pettää. Tätä varten he solmivat juonen, jonka panivat
täytäntöön meille niin onnettomalla tavalla, ettei meidän koskaan
onnistunut nousta siitä surkeasta tilasta, johon olimme vajonneet.
Kerran olimme syöneet illallista Lescaut'n luona ja palasimme
kotia puolenyön aikaan. Kutsuin kamaripalvelijaani, ja Manon
palvelijatartaan, mutta ei kumpikaan tullut. Kerrottiin, ettei
heitä ollut nähty talossa kello kahdeksan jälkeen ja että he ennen
poistumistaan olivat antaneet viedä pois talosta muutaman arkun, muka
minun käskystäni. Aavistin osaksi mitä oli tapahtunut, mutta astuessani
huoneeseeni, huomasin todellisuuden aavistuksiani paljoa pahemmaksi.
Kaappini lukko oli murrettu ja rahani sekä kaikki vaatteeni olivat
poissa. Minun siinä yksin tuumiessani tätä surkeata tapausta, tuli
Manon pelästyneenä kertomaan, että samanlainen hävitystyö oli tehty
hänenkin huoneessaan.
Tämä isku tuntui minusta niin kauhealta, että ainoastaan tavaton
järjen ponnistus esti minut päästämästä valitushuutoja ja puhkeamasta
kyyneliin. Peläten tartuttavani epätoivoni Manoniin, koetin näyttää
tyyneltä. Sanoin hänelle leikillisesti, että aioin valita uhrikseni
jonkun Transylvania-hotellin houkkion. Siitä huolimatta huomasin hänen
niin lamautuneen onnettomuudestamme, että hänen alakuloisuutensa paljoa
suuremmassa määrin huolestutti minua, kuin mitä minun teeskennelty
hilpeyteni oli kyennyt karkoittamaan hänen mielipahaansa.
-- Me olemme hukassa -- hän virkkoi kyynelsilmin.
Turhaan minä koetin lohduttaa häntä hyväilyilläni. Omat kyyneleeni
ilmaisivat epätoivoani ja hämminkiäni. Me olimme todella siihen määrin
puilla paljailla, ettei meillä ollut jälellä ainoatakaan paitaa.
Lähetin heti noutamaan herra Lescaut'ta. Hän neuvoi minua viipymättä
lähtemään poliisimestarin ja Châtelet-tuomioistuimen puheenjohtajan
luo. Tein niin, mutta mitä suurimmaksi onnettomuudekseni. Tämä
askeleeni ja ne toimenpiteet, joihin nämä molemmat oikeudenvalvojat
kehoituksestani ryhtyivät, eivät hyödyttäneet mitään, ja lisäksi
Lescaut tämän kautta sai aikaa puhua sisarensa kanssa ja minun
poissaollessani yllyttää häntä kauheaan päätökseen. Tuo mies puhui
hänelle eräästä herra G.M:stä, vanhasta irstailijasta, joka tuhlaillen
maksoi huvituksensa, ja uskotteli Manonille niin useita etuja,
jos hän antautuisi tuolle miehelle, että hän, huolissaan kun oli
onnettomuutemme vuoksi, suostui jokaiseen veljensä kehoitukseen.
Tämä kunniakas kauppa solmittiin ennen minun paluutani, mutta sen
täytäntöön-pano lykättiin seuraavaan päivään, kunnes Lescaut oli
ehtinyt antaa asiasta tiedon herra G.M:lle.
Palatessani kotia tapasin Lescaut'n, joka oli jäänyt minua
odottamaan. Mutta Manon oli mennyt levolle huoneessaan ja oli antanut
palvelijalleen toimeksi sanoa, että hän tarvitsi hieman lepoa, minkä
vuoksi pyysi minua jättämään hänet yksikseen sen yön ajaksi. Lescaut
poistui, tarjottuaan minulle muutaman kultarahan, jonka otin vastaan.
Vasta kello neljän seuduilla aamuyöstä panin maata, ja kun vuoteessa
vielä kauan olin loikonut hereillä miettien keinoja, joiden avulla
voisin jälleen päästä varoihin, nukuin niin myöhään, että saatoin
herätä vasta kello yhdentoista tai kahdentoista aikaan. Nousin
viipymättä ja kysyin Manonin vointia. Minulle sanottiin hänen lähteneen
kotoa tuntia aikaisemmin veljensä seurassa, joka oli tullut noutamaan
häntä vuokra-ajurin vaunuilla. Vaikka tällainen ajoretki Lescaut'n
seurassa tuntui minusta arvoitukselliselta, pakoitin epäluuloni
vaikenemaan. Annoin muutaman tunnin kulua ja kulutin ne lukemalla.
Lopulta en kuitenkaan enää voinut hillitä levottomuuttani, vaan kuljin
pitkin askelin edestakaisin huoneissamme. Huomasin Manonin huoneessa
pöydällä kuoreen suljetun kirjeen. Se oli minulle osoitettu ja
kirjoitus oli Manonin käsialaa. Kauhusta väristen avasin sen. Kirjeen
sisällys oli seuraava:
"Vannon sinulle, rakas ritarini, että sinä olet sydämeni epäjumala,
ja ettei ole maailmassa ketään toista ihmistä, jota voisin rakastaa
niin, kuin sinua rakastan. Mutta etkö käsitä, ystävä parkani, että
uskollisuus siinä tilassa, johon olemme joutuneet, olisi mieletön hyve?
Luuletko, että voi rakastaa, kun ei ole leipää? Nälkä voisi saattaa
minut johonkin surkuteltavaan hairahdukseen. Päästäisin jonakin päivänä
viimeisen henkäykseni, luullen päästäväni lemmenhuokauksen. Ihailen
sinua, siitä voit olla varma; mutta anna minun joksikin aikaa ottaa
käsiini onnen ohjat. Voi sitä, joka joutuu minun verkkoihini! Minä
ponnistelen tehdäkseni ritarini rikkaaksi. Veljeni tulee antamaan
sinulle tietoja Manonista, joka on vuodattanut kyyneleitä sentähden,
että hänen on ollut pakko lähteä luotasi."
Tämän kirjeen lukeminen jätti minut tilaan, jota minun olisi vaikea
kuvailla, sillä en vielä tänäänkään tiedä, minkälaatuiset tunteet
minua silloin raatelivat. Se oli tuollainen ainoalaatuinen sieluntila,
jonka vertaista ei ennen ole kokenut. Sellaista ei voi selittää
toisille, sillä he eivät voisi sitä käsittää, onpa vaikeata sellaista
itselleenkään selvitellä, se kun ollen vallan erikoinen, ei saa
tukikohtia muistista eikä lähentele mitään tunnettua tunnetta. Mutta
minkälaatuinen tuo sieluntilani lieneekään ollut, niin on varmaa,
että siihen liittyi surua, katkeruutta, mustasukkaisuutta ja häpeää.
Jospahan siihen ei olisi liittynyt vielä suuremmassa määrin rakkautta!
-- Hän rakastaa minua, sitä tahdon uskoa. Mutta olisihan hänen
täytynyt olla hirviö -- näin huudahdin -- jotta hän olisi voinut
vihata minua. Mitä oikeuksia on kenelläkään koskaan ollut toiseen
ihmissydämeen nähden, joita ei minulla olisi häneen nähden? Mitä
enää saatoin tehdä hänen hyväkseen, kaiken sen jälkeen, minkä hänen
tähtensä olin uhrannut? Kuitenkin hän minut hylkää, ja tuo kiittämätön
luulee turvaavansa itsensä minun soimauksiltani sanomalla yhä edelleen
minua rakastavansa. Hän pelkää muka nälkää. Oi, rakkauden Jumala,
mikä tunteiden kömpelyys ja mikä huono vastaus minun hienotunteiseen
huolenpitooni! Olenko minä kenties pelännyt nälkää, minä, joka auliisti
panen itseni sille alttiiksi hänen tähtensä, luopumalla omaisuudestani
ja isäni kodin viehätyksistä, minä, joka olen kieltänyt itseltäni
välttämättömimmänkin, tyydyttääkseni hänen pieniä mielijohteitaan ja
oikkujaan. Hän väittää ihailevansa minua. Jos todella minua ihailet,
sinä kiittämätön, niin hyvin tiedän kenen neuvoihin sinun olisi
pitänyt vedota. Et ainakaan olisi jättänyt minua, sanomatta minulle
hyvästi. Sillä minulta voi saada tietää kuinka julmasti kärsii se, joka
eroaa ihailemastaan henkilöstä. Ainoastaan mieletön ihminen antautuu
tahallaan sellaisiin kärsimyksiin.
Valitukseni keskeytti käynti, jota en vähääkään ollut odottanut: se oli
Lescaut.
-- Sinä pyöveli! -- huudahdin hänelle tarttuen miekkaani. Missä on
Manon, mitä olet tehnyt hänelle?
Tämä liikkeeni pelästytti häntä. Hän vastasi minulle, että jos näin
vastaanotin hänet silloin, kun hän tuli ilmoittamaan minulle kaikkein
suurinta palvelusta, minkä koskaan olisi voinut minulle tehdä, hän
aikoi poistua koskaan enää astumatta kynnykseni yli.
Minä riensin ovelle ja suljin sen huolellisesti.