on, kuten tiedetään, naisilla erikois-osastoja, joissa heitä piiloittaa
katseilta verho. Minä palasin Saint-Sulpiceen kunnian kattamana ja
runsasta ylistystä niittäneenä. Kello oli kuusi iltapäivällä. Hetki
paluuni jälkeen tultiin minulle ilmoittamaan, että muuan nainen halusi
puhutella minua. Läksin heti keskusteluhuoneeseen. Jumalani! Mikä
yllättävä näky! Tapasin siellä Manonin. Se oli hän, mutta suloisempana
ja säteilevämpänä kuin koskaan ennen. Hän kävi yhdeksättätoista, hänen
sulonsa oli sanoin kuvaamaton; hänen ulkomuotonsa oli jotain niin
hienoa, niin viehättävää, niin kiehtovaa; se oli kuin rakkaus itse.
Hänen kasvoistaan säteili lumoava sulo.
Tyrmistyneenä seisoin katsellen hänen ilmestystään, ja voimatta arvata
tämän käynnin tarkoitusta, odotin hänen selitystään, silmät maahan
luotuina ja vavisten. Hänen hämmennyksensä oli hetken aikaa yhtä suuri
kuin minun; mutta huomatessaan, että minun vaiteliaisuuteni jatkui,
hän pani käden silmilleen peittääkseen kyyneliään. Hän tunnusti
ujosti, että uskottomuudellaan oli ansainnut vihani, mutta että minä,
jos todella koskaan olin tuntenut jotain hellyyttä häntä kohtaan,
olin niinikään ollut hyvin sydämetön, kun en kahteen vuoteen ollut
antanut hänelle mitään tietoja kohtalostani, ja että vielä lisäksi
osoitin sydämettömyyttä, kun näin hänet siinä tilassa edessäni,
sanomatta hänelle sanaakaan. Se sieluni mullistus, joka syntyi häntä
kuunnellessani, ei ole kuvattavissa.
Hän istuutui. Minä jäin seisomaan puoleksi poiskääntyneenä,
rohkenematta katsoa häntä silmiin. Aloin monta kertaa vastata hänelle,
mutta en saanut lopetetuksi. Viimein ponnistin voimani huudahtaakseni:
-- Sinä vilpillinen Manon! Oi, sinä vilpillinen, vilpillinen!
Kuumia kyyneliä vuodattaen hän toisti minulle, ettei ollenkaan aikonut
puolustaa vilpillisyyttään.
-- Mitä siis aiot? -- minä puolestani huudahdin.
-- Aion kuolla -- hän vastasi -- ellet sinä anna minulle takaisin
sydäntäsi, jota vailla minun on mahdoton elää.
-- Ota siis elämäni, sinä uskoton! -- minä virkoin itse vuodattaen
kyyneliä, joita turhaan koetin pidättää; -- ota elämäni, joka on ainoa,
minkä enää voin sinulle uhrata, sillä sydämeni ei koskaan ole lakannut
olemasta sinun.
Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun hän nousi ihastuneena ja syleili
minua. Hän hyväili minua moneen kertaan intohimoisesti; hän mainitsi
minua kaikilla nimillä, jotka rakkaus keksii ilmaistakseen mitä
viehkeintä hellyyttänsä. Minä vastasin niihin toistaiseksi ainoastaan
raukeasti. Mikä hyppäys siitä todella rauhallisesta mielentilasta,
jossa olin elänyt, niihin myrskyisiin mielenliikutuksiin, joiden
tunsin olevan tulossa! Ne panivat minut vapisemaan; värisin, kuten
käy, kun yöllä on syrjäisellä autiolla seudulla: luulee siirtyneensä
vallan uusiin oloihin; mielen valtaa salainen kauhu, josta ei vapaudu,
ennenkuin on kauan tarkastanut kaikkea ympärillä olevaa.
Istuuduimme vierekkäin. Minä otin hänen kätensä käsiini.
-- Oi! Manon -- minä sanoin, katsoen häneen surullisesti -- en ollut
odottanut sitä synkkää petosta, jolla palkitsit rakkauteni. Sinun oli
kylläkin helppo pettää sydäntä, jonka yksinvaltias olit ja jonka koko
onni oli siinä, että sai sinua miellyttää ja totella. Sano minulle
nyt, oletko löytänyt mitään yhtä hellää ja kuuliaista? Ei, ei, luonto
ei muodosta toista samanlaatuista kuin minun sydämeni. Sano minulle
ainakin, oletko koskaan sitä kaihonnut. Missä määrin voin luottaa
tuohon palaavaan hyvyyteesi, joka tänään tuo sinut takaisin luokseni
sitä lohduttamaan? Näen liiankin hyvin, että olet hurmaavampi kuin
koskaan ennen; mutta kaikkien niiden kärsimysten nimessä, jotka olen
kestänyt sinun tähtesi, kaunis Manon, sano minulle, tuletko olemaan
uskollisempi.
Hän puhui minulle niin liikuttavin sanoin katumuksestaan ja sitoutui
uskollisuuteen niin monin vakuutuksin ja valoin, että hellytti mieltäni
sanomattomasti.
-- Rakas Manon -- sanoin hänelle, maallisesti sekoittaen rakastajan
lauseita uskonnollisiin -- sinä olet liiaksi ihailtava, ollaksesi luotu
olento. Tunnen että voitokas autuaallisuus on vallannut sydämeni.
Kaikki mitä Saint-Sulpicessa sanotaan vapaudesta, on harhaluuloa.
Tulen sinun tähtesi menettämään omaisuuteni ja hyvän maineeni, sitä
aavistan; luen kohtaloni sinun ihanista silmistäsi. Mutta mitäpä
tappioita ei sinun rakkautesi korvaisikaan? Maallisen onnen suopeus ei
minua ollenkaan houkuttele; kunnia on minusta tyhjää touhua; kaikki
tuumani kirkolliseen uraan nähden olivat mieletöntä kuvittelua; sanalla
sanoen, kaikki tyydytys, jota voisin saavuttaa erillään sinusta, ei ole
minkään arvoista, se kun ei hetkeäkään sydämessäni korvaisi ainoatakaan
katsettasi.
Vaikka lupasin hänelle täydelleen unhoittavani hänen hairahduksensa,
tahdoin kuitenkin tietää, millä tavoin herra B. oli saattanut hänet
vietellä. Manon kertoi nähneensä ikkunasta tuon herrasmiehen, joka
oli ihastunut häneen ja tehnyt rakkaudentunnustuksensa verojen
yleisvuokraajana, s.o. kirjeessä huomauttanut, että sen rahasumman
suuruus, jonka antaisi Manonille, tulisi riippumaan hänen saamistaan
suosionosoituksista. Alussa oli Manon suostunut yksinomaan sitä
varten, että saisi häneltä melkoisen rahasumman, joka turvaisi
meille huolettoman olemassaolon. Tuo mies oli häikäissyt häntä niin
suuremmoisilla lupauksilla, että hän vähitellen oli antautunut. Minä
epäilemättä -- näin hän arveli -- saatoin päättää, kuinka ankarat
olivat hänen tunnontuskansa, jos muistelin sitä surua, jota hän oli
osoittanut eronhetkellämme, ja huolimatta siitä ylellisyydestä, jossa
tuo mies oli antanut Manonin elää, tämä ei ollut koskaan nauttinut
onnenhetkeä hänen kanssaan, mikä johtui siitä, ettei hän, kuten
sanoi, tuossa miehessä ollut tavannut minun hienotunteisuuttani eikä
käytöstapani kohteliaisuutta, ja lisäksi siitä, että hän keskellä
niitä huveja, jotka tuo mies hänelle lakkaamatta hankki, oli kantanut
sydämessään minun rakkauteni muistoa ja uskottomuutensa aiheuttamaa
tunnontuskaa. Hän puhui minulle vielä Tibergestä ja siitä äärimäisestä
hämmennyksestä, minkä tuo käynti oli hänen mielessään synnyttänyt.
-- Miekan pisto sydämeen, -- hän lisäsi -- olisi saattanut vereni
vähemmin kuohuksiin. Käänsin hänelle selkäni, kun en hetkeäkään voinut
kestää hänen läsnäoloaan.
Sitten hän edelleen kertoi minulle, millä tavoin oli saanut
tietää olostani Parisissa, elämänurani muutoksesta ja julkisesta
opinnäytteestäni Sorbonnessa. Hän vakuutti olleensa tuon
näytöstilaisuuden aikana niin kovan mielenliikutuksen vallassa, että
ainoastaan vaivoin oli saanut pidätetyiksi kyyneleet, voihkinansa ja
huudot, jotka moneen kertaan olivat olleet purkautumaisillaan. Lopuksi
hän virkkoi lähteneensä mainitusta paikasta viimeisenä, salatakseen
kiihoittuneisuutensa, ja yksinomaan sydämensä pakon ja pyyteittensä
raivokkaisuuden johtamana lähteneensä pappisseminaariin, päätettyään
siellä surmata itsensä, ellei olisi huomannut minua halukkaaksi
antamaan hänelle anteeksi.
Missä se raakalainen, joka ei olisi heltynyt niin tuntuvasta ja
liikuttavasta katumuksesta? Minä puolestani tuona hetkenä tunsin, että
Manonin tähden olisin uhrannut kaikki kristikunnan piispanistuimet.
Kysyin häneltä, millä tavoin hän katsoi uusien suhteittemme sopivimmin
olevan järjestettävissä, johon hän vastasi, että meidän viipymättä oli
lähdettävä pois seminaarista ja järjestettävä asiamme turvallisemmassa
paikassa. Vastustamatta minä suostuin kaikkeen, mitä hän halusi. Hän
nousi vaunuihinsa ja aikoi odottaa minua kadun kulmassa, ja minä
pujahdin vähän senjälkeen ulos, portinvartijan sitä huomaamatta. Nousin
hänen vaunuihinsa. Me ajoimme vaatekauppiaan luo, ja minä puin taas
ylleni kultanauhukset ja miekan. Manon suoritti kulut, sillä minulla
ei ollut ropoakaan; peläten, että minä olisin voinut kohdata jotain
estettä paetessani Saint-Sulpicestä, ei Manon ollut sallinut minun
palata huoneeseeni noutamaan rahojani. Minun varani olivat muuten
vähissä, hän taaskin oli jotenkin hyvissä varoissa, joita sai herra
B:ltä, niin ettei hänen tarvinnut välittää siitä, minkä pani minut
jättämään.
Vaatekauppiaalla neuvottelimme siitä, miten oli meneteltävä.
Suurentaakseen minun silmissäni B:n suhteen tekemäänsä uhrausta, Manon
päätti olla tuota miestä vähääkään säästämättä.
-- Aion jättää hänelle huonekalunsa -- hän sanoi -- ne ovat hänen
omaisuuttaan; mutta oikeuden mukaisesti pidän minä jalokivet ja lähes
kuusikymmentätuhatta frangia, jotka olen saanut häneltä kahden vuoden
kuluessa. En ole myöntänyt hänelle mitään valtaa itseeni -- hän lisäsi
-- saatamme siis pelotta oleskella Parisissa ja vuokrata mukavan
asunnon, jossa elämme onnellisina.
Selitin hänelle, että häntä kylläkään ei uhannut mikään vaara, mutta
että suuri vaara uhkasi minua, joka en voinut välttää, että minut
ennemmin tai myöhemmin tunnettaisiin, ja että lakkaamatta olisin
alttiina samalle onnettomuudelle, jota jo olin kokenut. Mutta hän
viittasi siihen, että häntä pahoittaisi jättää Parisi. Minä siihen
määrin pelkäsin tuottavani hänelle surua, etten karttanut ainoatakaan
uhkarohkeata tekoa, kunhan vaan saatoin häntä miellyttää. Lopulta me
kuitenkin löysimme sopivan keskitien, nimittäin sen, että päätimme
vuokrata asunnon jossakin lähellä Parisia olevassa talossa, mistä
meidän oli helppo lähteä kaupunkiin, silloin kun huvitukset tai asiat
vetäisivät meitä sinne. Valitsimme Chaillot'n, joka ei ole kaukana
pääkaupungista.
Manon palasi senjälkeen heti kotiansa. Minä läksin pienelle Tuileriain
puutarhaan johtavalle portille häntä odottamaan.
Tunnin kuluttua hän palasi vuokra-ajurin vaunuissa, mukanaan
palvelustyttö ja muutamia matkalaukkuja, joihin oli sulkenut kaikki
vaatteensa ja kalleutensa.
Vitkastelematta saavuimme Chaillot'hon. Ensimäiseksi yöksi poikkesimme
majataloon, ehtiäksemme hakea sopivaa taloa tai ainakin huoneustoa. Jo
seuraavana päivänä löysimme mieleisemme asunnon.
Onneni tuntui minusta alussa järkähtämättömän varmalta. Manon oli
sulaa lempeyttä ja rakastettavaisuutta. Hän oli minua kohtaan niin
hienotunteisen huomaavainen, että minä katsoin saaneeni täydellisen
korvauksen kärsimyksistäni. Me kun molemmat olimme saavuttaneet
hieman kokemusta, rupesimme punnitsemaan taloudellista tilaamme. Nuo
kuusikymmentätuhatta frangia, jotka muodostivat pääomamme puhtaana
rahana, eivät suinkaan olleet koko elinajaksi riittävä rahamäärä. Me
emme muuten olleet erityisesti säästäväisyyteen taipuvaisia. Tarkkuus
ei suinkaan ollut minun, yhtä vähän kuin Manoninkaan huomattavin hyve.
Minun suunnitelmani oli seuraava:
Kuusikymmentätuhatta frangia -- sanoin hänelle -- saattavat riittää
elantoomme kymmenenä vuotena. Kuusituhatta frangia on meille
kylliksi vuodessa, jos edelleen asumme Chaillot'ssa. Vietämme täällä
säädyllistä ja yksinkertaista elämää. Ainoana ylellisyytenämme on
oleva vaunut ja teatterissa käynti. Järjestämme asiamme järkevästi.
Sinä pidät oopperasta. Käymme siellä kaksi kertaa viikossa. Mitä tulee
peli-intoomme, hillitsemme sitä niin, ettei häviömme koskaan nouse
kahta pistolia suuremmaksi. On mahdotonta, ettei kymmenen vuoden aikana
tapahtuisi muutosta perheessäni; isäni on iäkäs; hän saattaa kuolla.
Minä saan silloin periä, ja silloin ei meidän enää tarvitse pelätä
mitään.
Tämä järjestely ei olisi ollut elämäni mielettömimpiä tekoja, jos me
olisimme olleet kyllin viisaita alati sitä vakavasti noudattamaan.
Mutta hyvät päätöksemme eivät kestäneet kuukautta kauempaa. Manon piti
intohimoisesti huveista, samoin minäkin hänen tähtensä. Joka hetki
ilmaantui uusia menoja, ja sensijaan, että olisin pahoitellut niitä
rahamääriä, jotka hän joskus tuhlaillen pani menemään, minä päinvastoin
olin ensimäinen hankkimaan hänelle kaikkea, minkä luulin voivan häntä
miellyttää. Jopa olomme Chaillot'ssakin alkoi käydä hänestä hankalaksi.
Talvi lähestyi, kaikki palasivat kaupunkiin, ja maaseutu alkoi käydä
autioksi. Manon ehdoitti, että jälleen vuokraisin talon Parisissa. Minä
en siihen suostunut; mutta tehdäkseni hänelle jossakin määrin mieliksi
sanoin, että saatoimme siellä vuokrata kalustetun huoneuston ja että
olisimme siellä yötä silloin, kun viivyimme liian myöhään niissä
seurapiireissä, joissa kävimme monta kertaa viikossa: sillä epämukavuus
palata niin myöhään Chaillot'hon oli se veruke, jonka hän toi esiin
sieltä muuttonsa tueksi. Näin me siis aloimme kustantaa itsellemme
kahta asuntoa, toista kaupungissa, ja toista maalla. Tämä muutos
saattoi mitä sekavimmaksi taloudellisen tilamme, aiheuttamalla kaksi
seikkailua, jotka olivat syynä häviöömme.
Manonilla oli veli, joka palveli henkivartija-kaartissa. Pahaksi
onneksi hän Parisissa asui saman kadun varrella kuin me. Hän tunsi
sisarensa nähdessään hänen eräänä aamuna istuvan ikkunassa. Heti
paikalla hän riensi ylös meidän luoksemme. Hän oli raaka mies, vailla
kunniantuntoa; hän astui huoneeseemme kauheasti kiroillen; ja tietäen
osan sisarensa seikkailuista, hän syyti hänen silmilleen herjauksia ja
moitteita.
Minä olin hetkeä aikaisemmin lähtenyt kaupungille, mikä epäilemättä oli
onni hänelle tai minulle, joka en ollenkaan ollut taipuvainen antamaan
anteeksi solvausta. Palasin kotiin vasta hänen mentyänsä. Manonin
alakuloisuus pani minut ajattelemaan, että oli tapahtunut jotain
tavatonta. Hän mainitsi juuri kestämänsä tuskallisen kohtauksen ja
veljensä raa'at uhkaukset. Tämä sai minut siihen määrin närkästymään,
että heti olisin rientänyt kostamaan, ellei Manon olisi minua
kyynelillään pidättänyt.
Keskustellessamme tästä tapauksesta, tuo henkikaartilainen astui
uudelleen siihen huoneeseen, missä olimme, ollenkaan tuloaan
ilmoittamatta. En olisi häntä vastaanottanut niin kohteliaasti, kuin
tein, jos olisin hänet tuntenut; mutta tervehdittyään meitä hymyillen,
hän sai aikaa sanoakseen Manonille tulleensa pyytämään häneltä anteeksi
äskeistä kiivauttaan. Hän oli muka luullut sisarensa viettävän
säännötöntä elämää, ja tämä luulo oli sytyttänyt hänen vihansa; mutta
saatuaan eräältä palvelijaltamme tietää, kuka minä olin, hän oli
kuullut minusta niin paljon edullista, että se herätti hänessä toivon
elää hyvässä sovussa meidän kanssamme.
Vaikka tämä tieto, jonka hän oli saanut eräältä palvelijaltani, oli
hieman kummallinen ja loukkaava, minä kuitenkin kohteliaasti vastasin
hänen tervehdykseensä, luullen siten tekeväni Manonille mieliksi. Ja
Manon näyttikin kovin tyytyväiseltä, huomatessaan, että veljensä oli
näin halukas sovinnollisuuteen. Me pyysimme häntä jäämään päivällisille.
Muutamassa hetkessä hän tuli niin tuttavalliseksi, että kuultuaan
meidän puhuvan paluusta Chaillot'hon, välttämättömästi tahtoi seurata
mukanamme sinne, ja meidän oli antaminen hänelle paikka vaunuissamme.
Hänestä tuli omanvallan ottaja: pian hän tarttui siihen määrin
seuraamme, että muutti meidän talomme kodikseen ja tekeysi ikäänkuin
kaiken omaisuutemme isännäksi. Minua hän mainitsi veljekseen, ja
veljellisen vapauden verukkeella hän muitta mutkitta toi kaikki
ystävänsä vieraiksi Chaillot'ssa olevaan taloomme ja kestitsi heitä
siellä meidän kustannuksellamme. Hän puki itsensä upeasti meidän
rahoillamme, jopa velvoitti meidät maksamaan kaikki velkansa. En ollut
huomaavinani tätä omavaltaisuutta, kun en tahtonut pahoittaa Manonin
mieltä, jopa menin niin pitkälle, etten ollut huomaavinani, että tuo
mies häneltä ajoittain houkutteli melkoisia summia. Tosin hänellä,
suurpeluri kun oli, kuitenkin oli sen verran kunniantuntoa, että
maksoi takaisin osan sisarelleen, kun pelionni oli hänelle myötäinen;
mutta meidän varamme olivat liian rajoitetut riittääkseen kauan niin
kohtuuttomiin menoihin. Olin paraikaa ryhtymässä perinpohjaiseen
väliemme selvitykseen hänen kanssaan, vapauttaaksemme meidät hänen
tungettelevaisuudestaan, kun tuhonomainen tapaus säästi minulta tämän
vaivan, tuottaen meille toisen, joka syöksi meidät turmioon.
Kerran olimme jääneet Parisiin yöksi, niinkuin meille usein tapahtui.
Palvelijatar, joka sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti jäi
Chaillot'hon, tuli aamulla kertomaan minulle, että talossani yöllä oli
syttynyt tulipalo ja että oli ollut suuri vaiva sitä sammuttaa. Kysyin
häneltä, olivatko huonekalumme vahingoittuneet. Hän vastasi minulle,
että monien apuun rientäneiden vierasten ihmisten vuoksi oli syntynyt
niin suuri sekasorto, ettei hän varmasti tietänyt mitään kaikesta
tästä. Minä vapisin säikähdyksestä, ajatellessani rahojamme, joita
säilytimme lukitussa lippaassa. Matkustin viipymättä Chaillot'hon.
Turha kiire. Lipas oli jo kadonnut!
Huomasin silloin, että saattaa rakastaa rahaa, olematta saita. Tämä
tappio täytti minut niin rajulla surulla, että olin vähällä siitä
menettää järkeni. Tajusin heti mille uusille onnettomuuksille olin
joutumassa alttiiksi. Köyhyys oli niistä vähin. Tunsin Manonin; olin
jo yllin kyllin kokenut, etten voinut luottaa häneen onnettomuuden
kohdattua, kuinka uskollinen ja kiintynyt hän olikin onnen päivinä. Hän
rakasti liiaksi yltäkylläisyyttä ja huveja, minun hyväkseni luopuakseen
niistä.
-- Tulen menettämään hänet! -- minä huudahdin. -- Sinä poloinen! Vielä
kerran tulet menettämään kaiken, mitä rakastat.
Tämä ajatus syöksi minut niin ankaran kiihoituksen valtaan, että
muutaman hetken epäröin, eikö minun olisi ollut parempi lopettaa kaikki
kärsimykseni kuolemalla.
Kuitenkin jäi minulle sen verran mielenmalttia, että koetin
punnita, eikö minulla sitäennen ollut mitään pelastuskeinoa. Taivas
johti mieleeni ajatuksen, joka teki lopun epätoivosta: en luullut
mahdottomaksi salata Manonilta vahinkoamme ja toivoin ponnistusten tai
jonkun onnellisen sattuman avulla jotenkin kunniallisesti huolehtivani
hänen toimeentulostaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä
puutetta.
-- Olen laskenut -- ajattelin lohduttaakseni itseäni -- että
kuusikymmentätuhatta frangia riittäisi meille kymmeneksi vuodeksi.
Olettakaamme, että nuo kymmenen vuotta ovat kuluneet, ja ettei yksikään
toivomistani muutoksista ole tapahtunut perheessäni. Mitä päättäisin
siinä tapauksessa tehdä? Sitä en tarkoin tiedä; mutta mikä estää minua
menettelemästä nyt samalla tavoin kuin siinä tapauksessa? Kuinka monta
henkilöä elääkään Parisissa vailla minun henkevyyttäni ja luontaisia
lahjojani, ja kuitenkin saaden toimeentulonsa vaatimattomillakin
hengenlahjoillaan!
-- Onhan Kaitselmus -- ajattelin edelleen tuumien eri elämäntiloja --
mitä viisaimmin järjestänyt asiat. Suurin osa ylhäisistä ja rikkaista
ovat hölmöjä. Se on selvää jokaiselle, joka hiemankin tuntee ihmisiä.
No niin, siinä piilee ihmeteltävä oikeus. Jos heillä rikkauksiensa
ohella olisi älyäkin, he olisivat liian onnellisia, ja muut ihmiset
liian surkuteltavia. Ruumiin ja sielun etevyydet ovat jälkimäisille
suodut keinoina pelastua kurjuudesta ja köyhyydestä. Toiset hyötyvät
ylhäisten rikkauksista edistämällä heidän huvitteluaan, vetäen heitä
täten nenästä. Toiset edistävät heidän henkistä kehitystään, koettaen
tehdä heistä kunnon ihmisiä. Tässä he tosin harvoin onnistuvat, mutta
se ei olekaan jumalallisen viisauden tarkoitus. Joka tapauksessa he
niittävät palkan vaivoistaan, he kun saavat toimeentulonsa niiden
kustannuksella, joita opettavat, ja miltä kannalta asiaa katsookin, on
rikkaiden ja ylhäisten lahjattomuus oivallinen köyhien tulolähde.
Nämä mietteet hiukan palauttivat sydämeni ja pääni tasapainoa. Päätin
aluksi lähteä neuvoittelemaan herra Lescaut'n, Manonin veljen kanssa.
Hän tunsi tarkalleen Parisin, ja minulla oli ollut kyllin tilaisuutta
huomata, etteivät hänen tulonsa suinkaan etupäässä johtuneet hänen
omaisuudestaan eivätkä kuninkaan myöntämästä palkasta. Minulla oli
jälellä tuskin kahdeksaasataa frangia, jotka onneksi olivat jääneet
taskuuni. Näytin hänelle kukkaroani, selvittäen hänelle onnettomuuteni
ja pelkoni, ja kysyin, oliko minulla muuta keinoa valittavana kuin
nälkäkuolema tai itseni ampuminen epätoivoissani. Hän vastasi, että
jälkimäinen oli houkkion apukeinoja, ja mitä edelliseen tulee, oli
olemassa joukko hyväpäisiä ihmisiä, joilla ei ole ollut muuta neuvona,
elleivät tahtoneet turvata kykyynsä; että oli minun asiani punnita,
mihin kykenin, ja että hän lupautui tukemaan ja neuvomaan minua
kaikissa yrityksissäni.
-- Tämä on hyvin epämääräistä, herra Lescaut, sanoin hänelle; minun
asemani vaatii pikaisempaa apua. Sillä mitä arvelette minun voivan
sanoa Manonille?
-- Mitä tulee Manoniin -- hän vastasi, ei teidän ollenkaan tarvitse
olla huolissanne. Tarjoohan hän aina teille keinon milloin tahansa
tehdä lopun huolistanne. Sellaisen tytön, kuin hän, pitäisi ylläpitää
meidät kaikki kolme, teidät, itsensä ja minut.
Hän keskeytti sen vastauksen, minkä tämä hävyttömyys ansaitsi, ja
jatkoi, että hän takasi saatavan ennen iltaa kokoon tuhat hopeariksiä
jaettavaksi meidän kesken, jos minä vaan tahdoin seurata hänen
neuvoansa. Hän sanoi tuntevansa niin huvitteluhaluisen ja tuhlailevan
herrasmiehen, että tämä varmasti oli paneva menemään tuhat hopeariksiä
voittaakseen Manonin arvoisen tytön suosion.
Keskeytin hänen puheensa.
-- Minulla oli parempi ajatus teistä -- sanoin hänelle. -- Olin
kuvitellut, että sen ystävyyden syy, jota minulle olitte osoittanut,
oli vallan toinen kuin miksi se nyt näyttäytyy.
Silloin hän häpeämättä tunnusti minulle, että hänen mielipiteensä
aina oli ollut sama, ja kun hänen sisarensa nyt kerran oli loukannut
sukupuolensa lakeja, vaikkakin sen miehen vuoksi, joka oli hänelle
kaikkein rakkain, oli hän tehnyt sovinnon hänen kanssaan yksinomaan
toivoen hyötyvänsä hänen löyhistä elintavoistaan.
Helposti saatoin nyt huomata, että tämä mies siihen asti oli meitä
pettänyt. Vaikka tämä hänen puheensa kuohuttikin mieltäni, oivalsin
kuitenkin tarvitsevani hänen apuaan, joten minun oli pakko hymyillen
vastata, että hänen neuvonsa oli äärimäisiä keinoja, joka oli
säästettävä viimeiseen hätään. Pyysin häntä osoittamaan jotain muuta
mahdollisuutta.
Hän neuvoi minua hyväkseni käyttämään nuoruuttani ja luonnolta saamaani
edullista ulkomuotoa, yhtyäkseni suhteisiin johonkin iäkkääseen ja
anteliaaseen naiseen. Tämäkään tuuma ei minua miellyttänyt, sen
toteuttaminen kun olisi saattanut minut uskottomaksi Manonille.
Puhuin hänelle pelistä, jota katsoin helpommaksi ja tilanteelleni
sopivimmaksi rahansaanti-keinoksi. Hän vastasi, että peli todella oli
keino, mutta että tämä seikka oli lähemmin selviteltävä. Antautua
peliin muitta mutkitta, luottamalla tavalliseen pelionneen, oli muka
varmin tie täydelliseen häviöön; omin päin ilman apuria turvautua
noihin pieniin temppuihin, joita taitava mies käyttää pelionneaan
parantaakseen, oli muka vaarallista. Mutta olipa olemassa kolmas keino
-- näin hän arveli -- nimittäin salaisiin pelikumppaneihin liittyminen.
Mutta hän sanoi pelkäävänsä, etteivät pelikumppanit nuoren ikäni vuoksi
katsoisi minua soveliaaksi astumaan liittoonsa. Siitä huolimatta hän
lupasi suosittaa minua tällaisille henkilöille, jopa vastoin odotustani
lupasi tarjota minulle rahoja, jos joutuisin pulaan. Ainoa palvelus,
jota sinä hetkenä häneltä pyysin, oli se, ettei hän mainitsisi
Manonille kärsimääni vahinkoa ja keskustelumme aihetta.