sitä siis ollut voitu saada tietää häneltä. Syyttää Manonia -- sitä
ei sydämeni uskaltanut. Tuo tavaton alakuloisuus, joka oli näyttänyt
melkein masentavan häntä, hänen kyyneleensä, hellä suudelma, jonka
hän oli antanut minulle vetäytyessään sisähuoneeseen -- kaikki tämä
tuntui minusta tosin arvoitukselta; mutta tunsin olevani halukas
selittämään sitä yhteisen onnettomuutemme aavistukseksi; ja ollessani
epätoivoissani siitä sattumasta, joka oli temmannut minut pois hänen
luotaan, olin kyllin herkkäluuloinen kuvittelemaan, että hän oli minua
vielä surkuteltavampi.
Pohdintani tuloksena oli se vakaumus, että jotkut tuttavani olivat
nähneet minut Parisin kaduilla ja olivat ilmoittaneet asian isälleni.
Tämä ajatus lohdutti minua. Luulin suoriutuvani pulasta saamalla
vastaanottaa isältäni joitain nuhteita, ehkä jotain kuritustakin.
Päätin kestää ne kärsivällisesti ja luvata kaikki, mitä ikinä minulta
vaadittiin, siten helpommin päästäkseni mitä pikimmin palaamaan
Parisiin rakkaan Manonini iloksi ja onneksi.
Ennen pitkää saavuimme Saint-Dehis'hin. Veljeni, joka ihmetteli
vaiteliaisuuttani, luuli sen johtuvan pelosta. Hän rupesi minua
lohduttelemaan ja vakuutti minulle, ettei minulla ollut mitään syytä
pelätä isäni ankaruutta, kunhan vaan olin taipuvainen alistumaan,
palaamaan velvollisuuteni tielle ja ansaitsemaan hänen minua kohtaan
tuntemaansa hellyyttä. Hän antoi minun olla yötä Saint-Denis'ssä, mutta
pani, varovasti kyllä, nuo kolme palvelijaa nukkumaan minun huoneeseeni.
Kipeää haikeutta tuotti minulle se seikka, että nyt vietin yöni samassa
majatalossa, mihin olin poikennut Manonin kanssa tullessani Amiensista
Parisiin. Isäntä, ja palvelijat tunsivat minut ja arvasivat heti,
kuinka asiani oikeastaan olivat. Kuulin isännän sanovan:
-- Kas vaan! Se on tuo kaunis nuori herra, joka matkusti tästä kuusi
viikkoa sitten pienen neidin kera, jota niin suuresti rakasti. Kuinka
tuo tyttö oli viehättävä! Ja kuinka nuo lapsi-parat hyväilivät
toisiaan! Hitto vieköön, onpa vahinko, että heidät on eroitettu.
En ollut kuulevinani mitään, ja näyttäydyin niin vähän kuin suinkin.
Veljelläni oli Saint-Denis'ssä kaksi-istuimiset kääsit, joissa lähdimme
matkaan varhain seuraavana aamuna, ja saavuimme kotiin seuraavan
päivän iltana. Veljeni meni ensin isäni puheille, saattaakseen hänet
minulle suopeaksi kertomalla, kuinka nöyrästi olin antanut viedä
itseni pois, niin että isäni vastaanotti minut vähemmin ankarasti kuin
olin odottanut. Isäni tyytyi lausumaan minulle yleisiä soimauksia
hairahduksestani lähteä luvatta pois. Mitä tulee lemmittyyni, hän
sanoi, että hyvin olin ansainnut sen, mitä oli tapahtunut, kun olin
antautunut tuntemattoman naisen käsiin; että hänellä oli ollut paremmat
ajatukset minun älykkyydestäni; mutta että hän toivoi tämän pienen
seikkailun tekevän minusta viisaamman. Otin tämän puheen varteen
ainoastaan mikäli se koski minun tuumiani. Kiitin isääni hänen
hyvyydestään antaa minulle anteeksi ja lupasin siitälähin käyttäytyä
kuuliaisemmin ja säännöllisemmin. Sydämeni pohjassa riemuitsin, sillä
siitä päättäen, miten asiat nyt kehittyivät, en ollenkaan epäillyt,
että olin pääsevä salaa poistumaan kotoa jo ennen aamun koittoa.
Istuttiin illallispöytään; ja minua pilkkailtiin Amiensissa
saavuttamani valloituksen ja muka uskollisen rakastajattareni
seurassa toimeenpanemani paon johdosta. En ollut millänikään näistä
pistosanoista, jopa olin mielissäni, että sain puhua siitä, mikä
lakkaamatta askaroi ajatuksissani. Mutta muutamat isäni lausumat sanat
saattoivat minut seuraamaan hänen puhettaan mitä tarkkaavaisimmin. Hän
puhui petoksesta ja palveluksesta, jonka herra de B. oli tehnyt omaa
etuaan valvoen. Tyrmistyin kuullessani hänen mainitsevan tämän nimen,
ja pyysin nöyrästi häntä selittämään asian tarkemmin. Isäni kääntyi
veljeni puoleen kysyen, eikö hän ollut kertonut minulle koko juttua.
Veljeni vastasi, että minä olin tuntunut hänestä niin levolliselta
matkalla, ettei hän ollut katsonut minun tarvitsevan tätä lääkettä,
parantuakseni mielettömyydestäni. Huomasin isäni epäröivän, tulisiko
hänen selvittää asia täydelleen. Mutta minä rukoilin häntä niin
hellittämättä, että hän suostui pyyntööni tai pikemmin musersi minut
kertomuksista mitä hirvittävimmällä.
Ensin hän kysyi minulta, olinko koko ajan ollut niin yksinkertainen,
että uskoin lemmittyni todella rakastavan minua. Vastasin rohkeasti,
että olin siitä varma, -- ettei mikään voinut saattaa minua sitä
vähääkään epäilemään.
-- Ha, ha haa! -- hän nauroi täyttä kurkkua -- tuo on mainiota! Olet
sinä koko hölmö, ja minua huvittaa panna merkille mielentilasi.
On suuri vahinko antaa sinun tulla Maltan-ritariston jäseneksi,
kun sinulla on niin suuret edellytykset tulla kärsivälliseksi ja
vaatimattomaksi aviomieheksi.
Samaan tapaan hän moneen kertaan ivaili niin sanottua typeryyttäni ja
herkkäuskoisuuttani.
Kun en virkkanut mitään, hän lopulta huomautti, että Manon, mikäli
hän saattoi arvioida Amiensista lähtömme jälkeen kulunutta aikaa, oli
rakastanut minua noin kaksitoista päivää.
-- Sillä -- näin hän jatkoi -- tiedän sinun lähteneen Amiensista viime
kuun 28:na päivänä; nyt meillä on tämän kuun 29:s päivä; siitä on
yksitoista päivää, kun herra de B. kirjoitti minulle; oletan, että hän
tarvitsi viikon päivät täydelleen tutustuakseen rakastajattareesi. Jos
siis vähentää yksitoista ja kahdeksan noista kolmestakymmenestäyhdestä
päivästä, jotka ovat edellisen kuun 28:nnen ja tämän kuun 29:nnen
päivän välillä, jää osapuilleen kaksitoista päivää.
Tämän jälkeen naurunhohotukset alkoivat uudelleen. Kuuntelin tätä
kaikkea sydämessä kouristus, jota en luullut jaksavani kestää tämän
surullisen ilveilyn loppuun asti.
-- Kuule siis, -- jatkoi isäni -- kun et sitä vielä näy tietävän,
että herra de B. on valloittanut prinsessasi sydämen, sillä hän pitää
minua pilanaan, luullessaan voivansa saada minut uskomaan, että hän
epäitsekkäästi tahtoessaan minulle tehdä palveluksen on riistänyt tuon
naisen sinulta. Mieheltä sellaiselta kuin hän, joka muuten ei edes
minua tunne, muka pitäisi odottaa niin jaloa mieltä! Tuolta naikkoselta
hän on saanut tietää, että sinä olet minun poikani; ja raivatakseen
sinut pois tieltään, hän kirjeessä ilmoitti minulle olinpaikkasi ja
miten irstasta elämää vietit, huomauttaen minulle, että vaadittiin
väkivaltaista menettelyä, jos mieli saada sinut käsiinsä. Hän tarjoutui
antamaan minulle keinoja, joiden avulla voisin käydä sinuun käsiksi,
ja hänen rakastajattarensa auliutta saamme kiittää siitä, että veljesi
sai sinut yllätetyksi. Onnittele nyt itseäsi siitä, että voittoriemusi
kesti niin kauan. Osaat valloittaa koko pian, ritari, mutta et osaa
säilyttää valloituksiasi.
Voimani eivät riittäneet kauempaa kestämään puhetta, jonka jokainen
sana oli lävistänyt sydämeni. Nousin pöydästä, enkä ollut astunut
neljää askelta lähteäkseni ruokasalista, kun kaaduin lattialle
tajuttomana. Minut saatiin pian takaisin tajuihin. Avasin silmäni,
antaakseni kyynelteni tulvia, ja suun, päästääkseni ilmoille mitä
surkeimpia ja sydäntä vihlovimpia valituksia. Isäni, joka aina on
minua hellästi rakastanut, pani koko hellyytensä liikkeelle minua
lohduttaakseen. Kuuntelin häntä, mutta en käsittänyt hänen puhettaan.
Heittäydyin maahan ja halasin hänen polviansa; rukoilin häntä kädet
ristissä, että hän antaisi minun lähteä Parisiin pistämään tikarilla
kuoliaaksi herra de B:n.
-- Ei -- huudahdin -- hän ei ole voittanut Manonin sydäntä, hän on
hurmannut häntä taialla tai myrkyllä, kenties hän väkisin on vallannut
hänet. Manon rakastaa minua, tiedänhän sen varmasti. Varmaankin tuo
mies on häntä uhannut tikari kädessä, pakoittaakseen hänet hylkäämään
minut. Mitä kaikkea hän lieneekään tehnyt riistääkseen minulta niin
kauniin rakastajattaren? Oi Jumalani, Jumalani! olisiko mahdollista,
että Manon olisi minut pettänyt ja että hän olisi lakannut minua
rakastamasta!
Minä kun alinomaa puhuin pikaisesta palaamisestani Parisiin ja kun
lisäksi tuon tuostakin sitä varten nousin, isäni käsitti hyvin, ettei
mikään voinut minua pidättää ollessani sellaisen mielenkiihoituksen
valloissa. Hän vei minut yläkerrassa olevaan huoneeseen, johon jätti
luokseni kaksi palvelijaa minua vartioimaan. En ollenkaan voinut
hallita itseäni. Olisin tahtonut antaa tuhat elämää, jos olisin
saanut olla Parisissa vaan neljännestunninkaan. Ymmärsin, että kun
niin suoraan olin ilmaissut ajatukseni, ei minun sallittu lähteä
huoneesta. Katseillani mittelin ikkunoiden korkeutta maasta. Kun en
huomannut mitään mahdollisuutta sitä tietä päästä pakenemaan, käännyin
sävyisästi molempien palvelijain puoleen. Lupasin tuhansin valoin
kerran perustavani heidän onnensa, jos he suostuisivat pakooni. Minä
heitä kehoittelin, imartelin, uhkasin, mutta tämäkin yritys oli turha.
Silloin menetin kaiken toivoni. Päätin kuolla ja heittäydyin vuoteeseen
siinä aikeessa, etten enää elävänä siitä nousisi. Koko yön ja seuraavan
päivän vietin tässä tilassa. Kieltäydyin nauttimasta sitä ruokaa, joka
minulle seuraavana päivänä tuotiin.
Isäni tuli luokseni iltapäivällä. Hyvyydessään hän koetti lieventää
kärsimystäni, lohduttaen minua mitä hellimmin sanoin. Hän käski niin
päättävästi minun syödä jotakin, että tein sen pikemmin kunnioituksesta
hänen käskyjänsä kohtaan. Meni muutamia päiviä, joiden kuluessa söin
ainoastaan hänen läsnäollessaan ja häntä totellakseni. Yhä edelleen hän
toi esiin syitä, jotka olivat omiaan saattamaan minut jälleen järkiini
ja herättämään minussa tuon uskottoman Manonin halveksintaa. Totta on,
etten häntä enää kunnioittanut: kuinka olisinkaan voinut kunnioittaa
kaikkein pintapuolisinta ja vilpillisintä olentoa? Mutta hänen kuvansa,
hänen ihanat piirteensä, jotka olivat juurtuneet syvälle sydämeeni,
pysyivät siinä yhä sitä hyväillen -- tunsin itseni siksi hyvin.
-- Saatan kuolla -- sanoin; -- jospa minun pitäisikin kuolla, niin
paljon häpeän ja surun jälkeen; mutta vaikka kärsisin tuhat kuoloa, en
kuitenkaan voisi unhoittaa kiittämätöntä Manonia.
Isäni ihmetteli nähdessään minun yhä olevan niin kiihkeästi rakastunut.
Hän tiesi, että minulla oli oikeamieliset periaatteet, ja kun hän ei
voinut olla epätietoinen siitä, että Manonin petollisuus oli herättänyt
minussa halveksimista, hän kuvitteli, että itsepintaisuuteni vähemmin
johtui tästä erityisestä intohimoisesta kiintymyksestä kuin yleisestä
kiintymyksestä naisiin. Hän takertui siinä määrin tähän ajatukseen, ja
seurasi niin yksinomaan hellyytensä ääntä, että eräänä päivänä tuli ja
uskoi sen minulle.
-- Tähänasti on minulla ollut aikomus antaa sinun kantaa Maltan
ritariston ristiä; mutta huomaan hyvin, ettei halusi vedä sille
taholle. Sinä pidät kauneista naisista; olen halukas hakemaan sinulle
jonkun, joka sinua miellyttää. Sano minulle peittelemättä, mikä on
mielipiteesi tässä suhteessa!
Vastasin hänelle, etten enää tehnyt mitään eroa naisten välillä, vaan
että minä kohtaamani onnettomuuden jälkeen inhosin heitä kaikkia yhtä
paljon.
-- Tulen etsimään sinulle naisen, -- virkkoi isäni hymyillen -- joka on
Manonin näköinen, mutta joka on uskollisempi.
-- Oi, jos sydämessänne on jotakin hyvyyttä minua kohtaan -- sanoin
hänelle -- niin antakaa minulle Manon. Olkaa varma siitä, rakas isäni,
ettei hän ole minua pettänyt, hän ei kykenisi tekemään niin katalaa ja
julmaa tekoa. Se on tuo kurja B., joka pettää teitä, häntä ja minua.
Jos tietäisitte, kuinka Manon on hellä ja vilpitön, jos tuntisitte
hänet, rakastaisitte häntä itse.
-- Sinä olet lapsi -- vastasi isäni. -- Kuinka voitkaan siihen määrin
olla sokea sen jälkeen, mitä olen sinulle kertonut hänestä? Juuri hän
itse toimitti sinut veljesi käsiin. Sinun pitäisi unhoittaa hänen
nimensäkin ja, jos olet järkevä, käyttää hyväksesi pitkämielisyyttäni
sinuun nähden.
Liiankin hyvin käsitin, että hän oli oikeassa. Mutta sisäinen ääni
pakoitti minut puolustamaan uskotonta lemmittyäni.
-- Voi! -- huudahdin hetken vaiettuani -- on vallan totta, että olen
mitä katalimman petoksen onneton uhri. -- Todella -- näin jatkoin
vuodattaen mieliharmin kyyneleitä -- huomaan hyvin, että olen
ainoastaan lapsi. Heidän ei ollut vaikea pettää herkkäluuloisuuttani.
Mutta tiedän kyllä, mitä minun on tehtävä kostaakseni puolestani.
Isäni tahtoi tietää, mikä oli aikomukseni.
-- Lähden Parisiin -- sanoin -- ja pistän B:n talon tuleen, ja minä
tulen polttamaan hänet elävältä petollisen Manonin kanssa.
Tämä kuohahdus pani isäni nauramaan ja sai aikaan ainoastaan sen, että
minua entistä tarkemmin vartioitiin vankilassani.
Vietin siinä kokonaista kuusi kuukautta, joista ensimäisen kuluessa
mielialani varsin vähän muuttui. Tunteeni vaihtelivat alituisesti
yksinomaan vihan ja rakkauden, toivon ja epätoivon välillä, aina
sen mukaan, millaisena Manon esiintyi ajatuksissani. Milloin pidin
häntä mitä miellyttävimpänä naisena ja riuduin halusta nähdä hänet
jälleen; milloin taas katsoin häntä raukkamaiseksi ja petolliseksi
rakastajattareksi ja vannoin tuhat valaa etsiväni hänet ainoastaan
häntä rangaistakseni.
Minulle annettiin kirjoja, jotka olivat omiaan palauttamaan hiukan
rauhallisuutta sieluuni. Luin uudelleen kaikki lempikirjailijani,
tein uusia tuttavuuksia; rupesin taaskin äärettömästi harrastamaan
opintoja -- saatte nähdä, mitä hyötyä minulla siitä oli myöhemmin.
Ne kokemukset, jotka rakkaus minulle oli antanut, levittivät valoa
moneen Horatiuksen ja Vergiliuksen kohtaan, jotka aikaisemmin olivat
tuntuneet minusta himmeiltä. Kirjoitin rakkautta koskevan selitelmän
Aeneis-runoelman neljännen kirjan johdosta; aion julkaista sen ja olen
kyllin itserakas uskomaan, että yleisö on siihen mieltyvä.
-- Oi! -- virkahdin sitä kirjoittaessani -- sydämeen sellaiseen kuin
minun olisi uskollisen Didon pitänyt kiintyä.
Tiberge tuli eräänä päivänä tervehtimään minua vankilaani. En vielä
ollut nähnyt sellaisia hänen kiintymyksensä todisteita, jotka olisivat
aiheuttaneet pitämään sitä muuna kuin yksinkertaisena kouluystävyytenä,
jommoinen syntyy jotenkin samanikäisten nuorukaisten välillä. Huomasin
hänen niin muuttuneen ja kehittyneen noina viitenä tai kuutena
kuukautena, joina en ollut häntä nähnyt, että hänen kasvonsa ja hänen
äänenpainonsa herättivät minussa kunnioitusta. Hän puhui pikemmin
viisaana neuvonantajana kuin entisenä koulutoverina. Hän valitti sitä
hairahdusta, johon olin joutunut; hän onnitteli minua paranemiseni
johdosta, jonka luuli edistyneen; lopulta hän kehoitti minua hyötymään
tästä nuoruudenerehdyksestä, saadakseni silmäni auki huomaamaan huvien
turhuuden.
Katselin häntä hämmästyneenä. Hän sen huomasi.
-- Ystäväni -- hän sanoi -- en puhu sinulle mitään, mikä ei olisi
ehdottomasti totta ja mikä ei olisi minulla totisen pohdinnan tuottamaa
vakaumusta. Minulla oli yhtä paljon taipumusta aistillisuuteen kuin
sinullakin; mutta Taivas oli samalla antanut minulle halua hyveisiin.
Olen käyttänyt järkeäni verratakseni molempien tuottamia hedelmiä --
eikä kestänyt kauan, ennenkuin huomasin niiden eron. Kaitselmuksen
tuki on yhtynyt omaan punnintaani. Minussa on syntynyt maailmaa
kohtaan ylenkatse, jolla ei ole vertaistansa. Voitko arvata, mikä
minua siinä pysyttää ja mikä minua estää vetäytymästä yksinäisyyteen?
Se on yksinomaan hellä ystävyys, jota tunnen sinua kohtaan. Tunnen
sydämesi ja henkisten lahjojesi oivallisuuden; ei ole mitään hyvää,
jota et sinä olisi valmis toteuttamaan. Nautinnon myrkky on eksyttänyt
sinut oikealta tieltä. Mikä hyveen tappio! Pakosi Amiensista on
tuottanut minulle niin paljon surua, ettei minulla senjälkeen ole ollut
ainoatakaan ilonhetkeä. Tätä todistavat ne toimenpiteet, joihin se
saattoi minut ryhtymään. --
Sitten hän kertoi minulle, kuinka hän, huomattuaan, että minä olin
hänet pettänyt ja lähtenyt lemmittyni kanssa, oli noussut hevosen
selkään seuratakseen minua; mutta hänen oli ollut mahdoton saavuttaa
minua, minä kun olin neljän tai viiden tunnin matkan hänestä edellä.
Kuitenkin hän oli saapunut Saint-Denis'hin puoli tuntia minun lähtöni
jälkeen. Vallan varmana siitä, että minä olin asettuva Parisiin, hän
oli siellä kuluttanut kuusi viikkoa turhaan etsien minua; hän oli
käynyt joka paikassa, missä oli toivonut tapaavansa minut, ja eräänä
päivänä hän vihdoinkin oli tuntenut lemmittyni teatterissa; hän oli
istunut siellä puettuna niin upeaan pukuun, että Tiberge oli kuvitellut
hänen saaneen tuon komeuden uudelta rakastajalta. Tiberge oli seurannut
hänen vaunujansa hänen kotiansa ja oli saanut tietää palvelijalta, että
eräs herra B. häntä ylläpiti.
-- En pysähtynyt siihen -- hän jatkoi; -- palasin sinne seuraavana
päivänä, kuullakseni häneltä itseltään, minne sinä olit joutunut.
Hän jätti minut äkkiä, kuullessaan minun puhuvan sinusta, ja minun
täytyi palata maaseudulle, saamatta muuta tietoa. Siellä sain tietää
seikkailusi ja sen äärimäisen mielenkiihoituksen, jonka se sinussa on
aiheuttanut; mutta en tahtonut tulla sinua tervehtimään, ennenkuin
saatoin olla varma siitä, että tapaisin sinut tyynempänä.
-- Sinä siis näit Manonin? -- virkoin minä huoaten. -- Oi, sinä olet
onnellisempi minua, joka olen tuomittu olemaan häntä koskaan näkemättä.
Hän soimasi minua tämän huokauksen johdosta, joka vielä ilmaisi
jälellä olevaa kiintymystäni Manoniin. Hän kiitteli niin taitavasti
luonteeni hyvyyttä ja oivallisia taipumuksiani, että hän jo tällä ensi
käynnillään herätti minussa voimakkaan halun hänen tavallaan luopua
kaikista tämän maailman huveista ja astua hengelliseen säätyyn.
Tämä tuuma miellytti minua siihen määrin, että jäätyäni yksin
ajattelin yksinomaan sitä. Muistelin, mitä Amiensin piispa oli sanonut
antaessaan minulle saman neuvon ja niitä lupaavia enteitä, jotka hän
oli esiintuonut siltä varalta, että minä olisin valinnut tämän uran.
Uskonnollisuus yhtyi sekin pohdintaani.
-- Tulen viettämään järkevää ja kristillistä elämää -- minä ajattelin;
tulen omistamaan harrastukseni opinnoille ja uskonnolle, jotka eivät
salli minun ajatella rakkauden vaarallisia iloja. Tulen ylenkatsomaan
sitä, mitä maailma ihailee; ja kun tarpeeksi tunnen, ettei sydämeni
halua muuta kuin sitä, mitä kunnioitan, tulee minua vaivaamaan yhtä
vähän levottomuus kuin himo.
Tämän mukaisesti muodostelin itselleni rauhallisen ja yksinäisen
elämän suunnitelman. Siihen kuului syrjässä sijaitseva talo, pieni
lehto, ja hiljaa soliseva puro puutarhan päässä; lisäksi valituista
kirjoista kokoonpantu kirjasto, pieni joukko hyveisiä ja järkeviä
ystäviä, siisti, mutta yksinkertainen ja vaatimaton ruoka. Kuvittelin
tämän lisäksi kirjeenvaihtoa Parisissa asuvan ystävän kanssa, joka oli
saattava tietooni suuren maailman tapahtumat, vähemmin tyydyttääkseni
uteliaisuuttani, kuin hymyilläkseni ihmisten naurettavalle hyörinälle.
-- Enkö silloin tule onnelliseksi? -- lisäsin. -- Eivätkö silloin
kaikki vaatimukseni tule tyydytetyiksi?
Varmaa on, että tämä tuuma äärettömästi hiveli pyyteitäni. Mutta
päätettyäni tämän niin järkevän järjestelyn tunsin, että sydämeni
odotti vielä jotakin, ja että ainoastaan Manon voisi täydentää, mitä
puuttuisi tästä miellyttävästä yksinäisyydestä.
Mutta kun Tiberge yhä edelleen kävi luonani vahvistaakseen minussa
herättämäänsä päätöstä, käytin kerran tilaisuutta hyväkseni
ilmaistakseni sen isälleni. Hän kertoi aikomuksensa olevan jättää
lapsilleen vapauden valita kutsumuksensa, ja mikä tämä valintani
tulisikin olemaan, hän pidätti itselleen ainoastaan oikeuden tukea
minua neuvoillaan. Nämä olivatkin niin viisaita, etteivät ne suinkaan
olleet omiaan peloittamaan minua tuumani toteuttamisesta, vaan
päinvastoin kehoittivat minua taidokkaasti siihen ryhtymään.
Uuden lukuvuoden alku lähestyi. Päätimme yhdessä Tibergen kanssa ruveta
oppilaiksi Saint-Sulpicen hengelliseen seminaariin, hän päättääkseen,
minä alkaakseni jumaluusopilliset opinnot. Hiippakunnan piispa tunsi
Tibergen ansiot, ja sentähden hän tältä kirkonmieheltä ennen lähtöämme
sai melkoisen apurahan.
Isäni, joka luuli minun täydelleen parantuneen intohimostani, ei
ollenkaan vastustanut lähtöäni. Saavuimme Parisiin. Papin kauhtana
syrjäytti Maltan ritariston ristin, ja arvonimi abotti ritari des
Grieux'n nimen. Antauduin opintoihin niin innokkaasti, että muutaman
kuukauden aikana edistyin erinomaisesti. Käytin niihin osan yöstä, enkä
antanut hetkeäkään mennä hukkaan. Etevyyteni tuli niin kuuluisaksi,
että minua jo onniteltiin niiden arvoasteiden johdosta, joihin varmasti
olin ylenevä; ja ilman hakemusta minun nimeni pantiin annettaviksi
ehdoitettujen apurahojen luetteloon. Hurskasta elämää en liioin
laiminlyönyt; palavasti antauduin jokaiseen jumalisuuden harjoitukseen.
Tiberge oli ihastuksissaan tästä, katsoen sen omaksi aikaansaamakseen,
ja usein näin hänen vuodattavan kyyneliä lukiessaan ansiokseen minun
niin sanotun kääntymykseni.
En ole koskaan ihmetellyt, että inhimilliset päätökset ovat muutoksen
alaisia: toinen intohimo herättää ne, toinen voi ne tukahuttaa. Mutta
kun ajattelin niiden päätösten pyhyyttä, jotka olivat saattaneet minut
Saint-Sulpiceen, ja sitä sisäistä iloa, jota taivas soi minun nauttia
niitä toimeenpannessani, kauhistun, että niin helposti olen voinut ne
hyljätä. Jos on totta, että taivaan tarjoama tuki joka hetki on yhtä
voimakas kuin intohimot, niin selitettäköön minulle, minkä onnettoman
vaikutuksen pakosta yhtäkkiä tunnemme itsemme temmatuksi kauas pois
velvollisuudestamme, kykenemättä tekemään vähintäkään vastarintaa ja
tuntematta vähintäkään tunnontuskaa.
Luulin kokonaan vapautuneeni rakkauden heikkouksista. Minusta
tuntui, että olisin kernaammin lukenut sivun Pyhää Augustinusta tai
neljännestunnin ajaksi vaipunut kristilliseen mietiskelyyn, kuin
antautunut aistinautintoihin, edes Manoninkaan tarjoamiin. Mutta
kuitenkin onneton hetki syöksi minut kuiluun, ja lankeemukseni oli
sitä auttamattomampi, kun minä, langettuani samaan kuiluun, mistä olin
noussut, uusien hairahdusteni painosta vajosin vielä syvemmälle sen
pohjaa kohti.
Olin viettänyt lähes vuoden Parisissa, hankkimatta tietoja Manonista.
Alussa oli minulle tuottanut paljon vaivaa tällainen itseni
pakoittaminen; mutta alati saapuvilla olevat Tibergen neuvot ja oma
harkintani olivat tuottaneet minulle voiton. Viime kuukaudet olivat
kuluneet niin levollisesti, että luulin olevani unhoittamaisillani
tämän ihanan ja petollisen olennon. Tuli aika, jolloin minun oli
suoritettava julkinen tutkinto teologisessa tiedekunnassa. Pyysin
useita eteviä henkilöitä kunnioittamaan minua läsnäolollaan. Nimeni
levisi täten kaikkiin Parisin kaupunginosiin; se saapui uskottoman
lemmittynikin korviin. Hän ei varmasti tuntenut sitä abotin arvonimen
yhteydessä; mutta hiukkanen uteliaisuutta, tai kenties jonkunmoinen
katumus siitä, että oli minut pettänyt -- en koskaan ole saanut
selville, kumpi näistä molemmista tunteista -- saattoi hänet
kiinnittämään huomionsa nimeen, joka oli niin suuresti minun nimeni
kaltainen. Hän läksi sentähden Sorbonneen muutamien muiden naisten
seurassa. Hän oli läsnä minun opinnäytteessäni, ja varmaankaan ei hänen
ollut vaikea tuntea minua.