että piispa, joka tutkintotilaisuudessa oli läsnä, kehoitti minua
astumaan hengelliseen säätyyn, missä, sanoi hän, varmasti olin
kunnostautuva enemmän kuin Maltalais-ritarikunnassa, jonka jäseneksi
minun oli määrä vanhempieni päätöksen mukaan ruveta. Vanhempani
antoivat minun jo kantaa tuon ritarikunnan ristiä ja ritari des
Grieux'n nimeä. Loma-ajan tultua valmistauduin palaamaan isäni luo,
joka oli luvannut pian lähettää minut akatemiaan.
Ainoa suruni lähtiessäni Amiensista oli, että sinne jätin ystävän,
johon alati olin ollut sydämellisesti kiintynyt. Hän oli minua
muutamaa vuotta vanhempi. Me olimme saaneet kasvatuksemme yhdessä;
mutta kun hänen perheensä varat olivat ylen niukat, oli hänen pakko
astua hengelliseen säätyyn ja jäädä Amiensiin minun jälkeeni, siellä
harjoittaakseen tämän kutsumuksensa vaatimia opintoja. Hänellä oli
lukemattomia oivallisia ominaisuuksia. Kertomukseni kuluessa tulette
tutustumaan parhaisiin näistä ja varsinkin intoon ja jalomielisyyteen
ystävyydessä, mitkä voittavat kuuluisimmatkin vanhanajan esikuvat. Jos
silloin olisin noudattanut hänen neuvojaan, olisin aina ollut hyveinen
ja onnellinen. Jos ainakin olisin ottanut varteen hänen soimauksensa,
olisin jo vajottuani siihen kuiluun, mihin intohimoni ovat minut
syösseet, pelastanut jotain omaisuuteni ja maineeni haaksirikosta.
Mutta hän ei ole korjannut vaivoistaan muuta hedelmää kuin surun nähdä
niiden tehottomuuden, sekä ajoittaisen huonon palkan kiittämättömän
henkilön puolelta, joka niistä loukkautui ja joka niitä piti
tungettelevaisuutena.
Olin määrännyt lähtöpäiväni Amiensista. Oi! miksi en asettanut sitä
päivää aikaisemmaksi! Silloin olisin vielä vallan viattomana palannut
isäni luo. Lähtöni edellisenä päivänä olimme kävelemässä ystäväni
kanssa, jonka nimi oli Tiberge, ja näimme silloin kyytivaunujen
saapuvan Arras'sta ja seurasimme niitä siihen majataloon, minne näillä
oli tapana poiketa. Tämän tekomme ainoana vaikuttimena oli uteliaisuus.
Vaunuista astui muutamia naisia, jotka heti poistuivat; mutta jälellä
oli hyvin nuori nainen, joka jäi odottamaan pihalle, sillävälin kuin
vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan hänen palvelijanaan, puuhaili
matkatavaroiden purkamisessa ajoneuvoista. Tämä nuori nainen näytti
minusta niin viehättävältä, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut
sukupuolten eroa enkä ollut katsellut naista tarkkaavaisesti, että
minä, jonka vakavuutta ja pidättäytymistä kaikki olivat ihailleet,
äkkiä olin haltioituneesti rakastunut. Luonteeni heikkouksia oli
ääretön ujous ja herkkä hämille-joutuminen; mutta tämä heikkous ei
nyt vähääkään minua pidättänyt, minä kun päinvastoin suoraan astuin
sydämeni valtijattaren luo.
Vaikka hän oli vielä nuorempi kuin minä, hän vastaanotti
kohteliaisuuteni näyttämättä hämmästyneeltä. Kysyin, mikä hänet toi
Amiensiin ja oliko hänellä siellä tuttavia. Hän vastasi minulle
avomielisesti, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet sinne, jotta
hän rupeaisi nunnaksi luostariin. Rakkaus oli jo tehnyt minut niin
tarkkanäköiseksi, vaikka se vasta hetken oli asustanut sydämessäni,
että pidin tuota aietta pyyteideni kuoliniskuna. Puhuin hänelle
tavalla, joka saattoi hänet oivaltamaan minun tunteeni, hän kun oli
minua paljoa kokeneempi. Vastoin tahtoaan hänet lähetettiin luostariin,
epäilemättä sentähden, että tahdottiin tukahduttaa hänen halunsa
huvituksiin, joka jo oli näyttäytynyt ja joka myöhemmin on aiheuttanut
kaikki hänen ja minun onnettomuudet. Koetin todistaa vääräksi
vanhempien julmaa päätöstä kaikilla niillä perusteilla, jotka heräävä
rakkauteni ja skolastinen kaunopuheisuuteni johtivat mieleeni. Hän ei
teeskennellyt ankaruutta eikä vastahakoisuutta. Hetken vaiettuaan hän
sanoi minulle, että täysin aavistin hänen tulevan onnettomuutensa,
mutta että se ilmeisesti oli taivaan tahto, tämä kun ei suonut hänelle
mitään keinoa välttää kohtaloaan. Hänen lempeä katseensa, se viehättävä
surumielisyys, millä hän nämä sanat lausui, tai oikeammin kohtaloni
voima, joka minua syöksi tuhoani kohti, ei sallinut minun hetkeäkään
epäröidä vastaukseeni nähden. Minä vakuutin hänelle uhraavani elämäni
vapauttaakseni hänet hänen vanhempiensa tyranniudesta ja saattaakseni
hänet onnelliseksi, jos hän jossakin määrin tahtoi luottaa minun
kunniaani ja siihen äärettömään hellyyteen, jota hän jo minussa
herätti. Tätä tuumiessani olen tuhat kertaa ihmetellyt, mistä silloin
sain niin paljon uskallusta ilmaista ajatukseni ja kuinka minun oli
helppo sitä tehdä, mutta eipä Amoria kohotettaisi jumalaksi, ellei hän
usein tekisi ihmeitä.
Tuntematon kaunottareni tiesi hyvin, ettei minun iältäni olla
pettureita; hän tunnusti, että jos minä löytäisin jonkun keinon
hankkiakseni hänelle vapauden, hän olisi minulle kiitollinen enemmästä
kuin elämästään. Vastasin hänelle, että olin valmis kaikkeen; mutta
kun olin vailla riittävää kokemusta noin yhtäkkiä keksiäkseni keinoja
häntä auttaakseni, niin turvauduin tähän ylimalkaiseen vakuutukseen,
joka ei saattanut suuresti hyödyttää häntä eikä minua. Kun samassa
hänen vanha vartija-palvelijansa oli tullut saapuville, olisivat minun
toiveeni rauenneet, ellei hänellä olisi ollut kyllin älyä korvatakseen
minun kekseliäisyyteni. Hämmästyin kun hän seuralaisensa saapuessa
sanoi minua serkukseen ja olematta vähääkään hämillään virkkoi suuresti
iloitsevansa tavatessaan minut täällä Amiensissa, minkä vuoksi hän
tahtoi siirtää luostariin menonsa seuraavaan päivään, siten saadakseen
huvin syödä illallista minun seurassani. Minä tajusin heti tämän juonen
ja ehdoitin, että hän poikkeaisi asumaan majataloon, jonka isäntä,
oltuaan kauan isäni ajurina, oli asettunut Amiensiin ja oli kokonaan
käskettävänäni.
Saatoin itse hänet sinne, enkä välittänyt siitä, että vanha palvelija
itsekseen hieman murisi, ja että ystäväni Tiberge, joka ei ollenkaan
käsittänyt tätä kohtausta, seurasi minua sanaakaan virkkamatta.
Hän ei ollut kuullut meidän keskusteluamme, hän kun oli jäänyt
kävelemään pihalle, sillä aikaa kuin minä kauniille mielitietylleni
puhuin rakkaudesta. Pelkäsin Tibergen älyävän asianlaidan ja sain
hänet poistumaan, pyytämällä häntä toimittamaan minulle erään asian.
Saapuessani tuohon majataloon pääsin siis ilokseni yksin keskustelemaan
sydämeni valtijattaren kanssa.
Pian huomasin olevani paljoa kehittyneempi kuin olin luullutkaan.
Sydämeni aukeni tuhansille mielihyväntunteille, joista minulla ei
ollut ennen ollut aavistustakaan; suloinen lämpö levisi suoniini. Olin
jonkunlaisessa haltioitumistilassa, joka hetkeksi herpaisi kieleni
toiminnan, kuvastuen ainoastaan silmissäni.
Neiti Manon Lescaut -- tämän hän sanoi olevan nimensä -- näytti
hyvin tyytyväiseltä tähän sulonsa aiheuttamaan vaikutukseen. Luulin
huomaavani, että hän oli yhtä suuren mielenliikutuksen valloissa kuin
minä; hän tunnusti pitävänsä minua rakastettavana ja että ihastunein
mielin tuntisi kiitollisuutta minua kohtaan, jos hankkisin hänelle
vapauden. Hän tahtoi tietää, kuka minä olin, ja tämä tieto näytti
lisäävän hänen suopeuttaan, hän kun, ollen alhaista syntyperää, ylpeili
siitä, että oli valloittanut minun säätyiseni rakastajan. Aloimme
neuvotella keinoista kuinka voisimme omistaa toinen toisemme.
Paljon mietittyämme, huomasimme ainoaksi keinoksi paon. Täytyi
välttää hänen matkalaisensa valppautta, tämä kun oli otettava
huomioon, vaikka hän olikin ainoastaan palvelija. Sovimme, että minä
yön aikana hankkisin kyytirattaat ja saapuisin tuohon majataloon
varhain seuraavana aamuna, ennenkuin vanha palvelija oli noussut;
lisäksi, että salaa lähtisimme pois ja matkustaisimme suoraa päätä
Parisiin, missä heti saavuttuamme menisimme naimisiin. Minulla oli
noin viisikymmentä hopeariksiä, jotka olivat pienten säästöjeni tulos;
lemmitylläni oli jotenkin kaksi kertaa sama rahamäärä. Me kuvittelimme,
kuin kokemattomat lapset ainakin, ettei tämä rahamäärä koskaan ollut
loppuva, ja yhtä paljon luotimme muiden toimenpiteidemme onnistumiseen.
Syötyäni illallista suuremmalla mielihyvällä kuin koskaan ennen,
lähdin tuumaamme toimeenpanemaan. Valmistukseni olivat sitä helpommat,
kun tarkoitukseni oli ollut seuraavana päivänä palata isäni luo ja
tavarani siis jo olivat koossa. Minun oli siis vallan helppo kulettaa
matkalaukkuni ja varata matkarattaat kello viideksi seuraavana aamuna,
johon aikaan kaupungin portit arvatenkin jo olivat auki. Mutta
ilmaantui este, jota en ollenkaan ollut odottanut, ja joka oli vähällä
kokonaan tehdä tyhjäksi tuumani.
Vaikka Tiberge oli minua ainoastaan kolmea vuotta vanhempi, oli hän
älyltään kypsynyt ja elintavoiltaan hyvin säännöllinen; hän piti
minusta tavattoman paljon. Kun Tiberge näki tuon sievän neiti Manonin,
ja minun halukkaisuuteni seurata tätä naista, ja kun hän lisäksi oli
huomannut intoni vapautua hänestä poistamalla hänet luotani, kaikesta
tästä hän alkoi hieman aavistaa rakkauttani. Hän ei ollut uskaltanut
palata majataloon, peläten loukkaavansa minua paluullaan; mutta hän
oli mennyt odottamaan minua asuntooni, missä tapasin hänet palatessani
sinne, huolimatta siitä, että kello jo oli kymmenen illalla. Hänen
sielläolonsa minua suututti. Hän huomasi oitis, miten pakolliseen
tilaan se minut saattoi.
-- Olen varma siitä -- hän peittelemättä virkkoi -- että haudot
mielessäsi jotain tuumaa, jonka tahdot minulta salata; näen sen
ilmeestäsi.
Vastasin hänelle jotenkin jyrkästi, etten ollut velvollinen tekemään
hänelle tiliä kaikista tuumistani.
-- Eipä niin -- hän vastasi; -- mutta olet aina kohdellut minua
ystävänä, ja tämän nojalla ansaitsen hieman luottamusta ja
avomielisyyttä.
Hän kehoitti minua niin hartaasti ja kauan ilmaisemaan salaisuuttani,
että minä, joka en koskaan ollut salannut häneltä mitään, täydelleen
tunnustin rakastuneeni. Hän kuuli tunnustukseni kasvoissaan tyytymätön
ilme, joka pani minut vapisemaan. Kaduin etenkin varomattomuuttani
ilmaista hänelle pakotuumani. Hän sanoi olevansa niin vilpitön
ystäväni, ettei saattanut olla tarmokkaasti vastustamatta aiettani,
ja tahtovansa ensin esittää minulle kaikki järkisyyt, jotka olisivat
omiaan kääntämään mieleni pois tuosta yrityksestä; mutta hän lisäsi
ilmoittavansa asian henkilöille, jotka varmasti voisivat sen estää,
ellen luopuisi tästä onnettomasta päätöksestä. Sitten hän piti minulle
vakavan nuhdesaarnan, jota kesti neljännestunnin ja joka sekin päättyi
uhkaukseen ilmiantaa minut, ellen lupautunut käyttäytymään viisaammin
ja järkevämmin.
Olin epätoivoissani siitä, että näin turhanpäiten olin ilmaissut
aikeeni. Mutta kun rakkaus parin kolmen tunnin kuluessa oli
erinomaisesti avannut henkiset kykyni, panin merkille, etten ollut
hänelle ilmaissut aikovani toteuttaa tuumani jo seuraavana aamuna, ja
päätin pettää hänet verukkeen avulla.
-- Tiberge, sanoin hänelle, olen tähänasti pitänyt sinua ystävänäni
ja olen tahtonut koetella sinua tällä luottamuksella. On totta, että
rakastan, siinä en ole sinua pettänyt; mutta mitä tulee pakooni, ei
se ole yritys, johon sokeasti voi ryhtyä. Tule luokseni huomisaamuna
kello yhdeksän; silloin saat, jos suinkin mahdollista, nähdä
lemmittyni, ja silloin voit päättää, ansaitseeko hän, että ryhdyn tähän
toimenpiteeseen hänen tähtensä.
Tiberge lähti luotani, moneen kertaan vakuuttaen ystävyyttään.
Käytin yön järjestääkseni asiani, ja lähdin päivän sarastaessa neiti
Manonin majataloon, missä tapasin hänet minua odottamassa. Hän istui
kadunpuoleisen ikkunan ääressä, niin että heti minut huomattuaan tuli
itse avaamaan oven. Poistuimme melutta talosta. Hänellä ei ollut muita
matkatavaroita kuin liinavaatteensa, jotka minä otin kantaakseni.
Kääsit odottivat valmiina matkalle: poistuimme viipymättä kaupungista.
Myöhemmin kerron, miten Tiberge menetteli, huomattuaan, että minä olin
hänet pettänyt. Hänen intonsa ei silti ollut vähemmin palava. Saatte
nähdä, kuinka pitkälle hän siinä meni ja kuinka runsaasti minun pitäisi
vuodattaa kyyneliä ajatellessani, minkä palkan hän siitä sai.
Meidän oli niin kova kiire päästä eteenpäin, että saavuimme Saint
Denis'hin ennen yötä. Olin ratsain kiitänyt kääsien vieressä,
minkä vuoksi emme olleet voineet keskustella muulloin kuin hevosia
vaihtaessamme; mutta huomatessamme olevamme niin lähellä Parisia,
nimittäin melkein turvassa, maltoimme nauttia virvokkeita, sillä emme
olleet mitään syöneet Amiensista lähdettyämme. Vaikka minä olinkin
kovin rakastunut Manoniin, hän vakuutti minulle olevansa minuun yhtä
rakastunut. Saatoimme niin vähän hillitä hyväilyjämme, ettemme edes
malttaneet odottaa, kunnes olisimme olleet yksin. Kyyditsijämme ja
majatalon isännät katselivat meitä ihmetellen, ja huomasin heidän
hämmästyksensä, kun näkivät kaksi meidänikäistä nuorta ihmistä, jotka
tuntuivat rakastavan toisiansa raivoihin asti.
Unhoitimme aviotuumamme Saint Denis'ssa, loukkasimme kirkon oikeudet,
ja huomaamattamme tuli meistä aviopari. Epäilemättä minä, joka
luonteeltani olen hellä ja vakaa, olisin elinikäni ollut onnellinen,
jos Manon olisi ollut minulle uskollinen. Kuta enemmän opin häntä
tuntemaan, sitä enemmän uusia miellyttäviä ominaisuuksia huomasin
hänessä. Hänen henkevyytensä, sydämensä, lempeytensä ja kauneutensa,
muodostivat niin vahvan ja viehättävän siteen, että olisin pitänyt
täydellisenä onnenani aina saada olla sen kahlehtimana. Kauhea
vaihtuvaisuus! Se, mikä aiheuttaa epätoivoni, olisi voinut tuottaa
minulle onneni. Minusta on tullut kaikkein onnettomin ihmisistä juuri
sen järkähtämättömän vakavuuden vuoksi, josta minun oli oikeus odottaa
kohtalaista suloisinta ja täydellisintä rakkaudenpalkkaa.
Vuokrasimme Parisissa kalustetun huoneen; se oli V:n kadun varrella
ja onnettomuudekseni kuuluisan yleisvuokraajan, herra de B:n
asunnon viereisessä talossa. Kului kolme viikkoa, joiden aikana
intohimoni oli siihen määrin täyttänyt mieleni, että olin varsin
vähän ajatellut perhettäni ja sitä surua, jota isäni varmaankin oli
tuntenut poissaoloni johdosta. Mutta kun minun elintavoissani ei ollut
ollenkaan irstaisuutta ja Manonkin käyttäytyi hyvin säädyllisesti,
oli yhdessäolomme levollisuus omiaan vähitellen palauttamaan mieleeni
velvollisuuden tunteen.
Päätin, jos suinkin mahdollista, tehdä sovinnon isäni kanssa.
Rakastajattareni oli niin miellyttävä, etten ollenkaan epäillyt,
että hän tekisi edullisen vaikutuksen isääni, jos minulle vaan olisi
tarjoutunut tilaisuus näyttää isälleni, miten älykäs ja säädyllinen
hän oli. Sanalla sanoen olin kyllin itserakas luulemaan, että isältäni
olin saava luvan naida Manonin, huomattuani turhaksi naida hänet ilman
isäni suostumusta. Ilmaisin Manonille tämän tuuman ja selitin hänelle,
että paitsi rakkautta ja velvollisuutta, siihen saattoi olla pakkokin,
varamme kun olivat melkoisesti kuivuneet kokoon ja minulle kun alkoi
selvitä, että ne eivät olleet tyhjentymättömät.
Manon otti tämän ehdoituksen kylmästi vastaan. Mutta ne vaikeudet,
jotka hän toi esiin, johtuivat yksistään hänen hellyydestään ja pelosta
menettää minut siinä tapauksessa, ettei isäni olisi suostunut tuumaamme
saatuaan tietää olopaikkamme, ja sentähden en vähääkään aavistanut sitä
julmaa iskua, jota minulle valmistauduttiin antamaan. Huomauttaessani
uhkaavasta taloudellisesta hädästä, hän vastasi, että meillä vielä
riitti varoja muutaman viikon ajaksi, ja että hän sitten oli saava
apua eräiltä maalla asuvilta ystävällisiltä sukulaisilta, joille aikoi
kirjoittaa. Hän lievensi kieltoaan niin hellillä ja intohimoisilla
hyväilyillä, että minä, jonka elämän hän kokonaan täytti, ja joka
en vähääkään epäillyt hänen sydäntään, hyväksyin kaikki hänen
vastaväitteensä ja päätöksensä.
Olin luovuttanut hänelle varojemme käyttöoikeuden ja antanut hänelle
toimeksi maksaa tavalliset kulumme. Kohta huomasin, että pöytämme oli
runsaammin varustettu ja että Manon oli hankkinut itselleen muutamia
melkoisen kalliita koristeita. Hyvin tietäen, että meillä enää tuskin
oli jälellä kymmenen tai viisitoista pistolia, huomautin hänelle
ihmetteleväni tätä varallisuutemme ilmeistä lisääntymistä. Nauraen hän
pyysi minua rauhoittumaan.
-- Lupasinhan sinulle, -- hän sanoi, -- hankkia varoja.
Rakastin häntä liian vilpittömästi, voidakseni ensi kiireessä käydä
levottomaksi.
Eräänä päivänä, lähdettyäni iltapäivällä kaupungille ja ilmoitettuani
viipyväni poissa tavallista kauemmin, hämmästyin palatessani siitä,
että minun täytyi odottaa oven takana pari kolme minuuttia. Meillä ei
ollut muuta palvelusväkeä kuin nuori palvelijatar, joka oli melkein
meidän ikäisemme. Kun hän tuli avaamaan, kysyin häneltä, miksi hän oli
viipynyt niin kauan. Hän näytti hämmästyneeltä ja vastasi, ettei ollut
kuullut minun kolkutustani. En ollut kolkuttanut muuta kuin kerran;
sanoin hänelle:
-- Mutta jos et kuullut minun kolkuttavan, miksi siis tulit avaamaan?
Tämä kysymys saattoi hänet niin hämilleen, että hän, jolla ei ollut
tarpeeksi mielenmalttia vastatakseen, purskahti itkuun, vakuuttaen
minulle, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että rouva oli kieltänyt
avaamasta ovea, ennenkuin herra de B. oli poistunut toisia,
sänkykamarin puolella olevia rappuja myöten. Jouduin tästä siihen
määrin pois suunniltani, ettei minulla ollut voimia astua sisään
asuntooni. Päätin taas palata kadulle, sanoen syyksi jotain asiaa, ja
käskin palvelustytön sanoa emännälleen, että olin palaava heti, mutta
kielsin häntä mainitsemasta puhuneensa herra de B:stä.
Hämmennykseni oli niin raju, että vuodatin kyyneliä astuessani alas
rappuja, vielä tietämättä, mistä tunteesta ne johtuivat. Poikkesin
lähimpään kahvilaan, istuuduin pöydän ääreen ja nojasin pääni molempiin
käsiin, saadakseni selville, mitä liikkui sydämessäni. En rohjennut
muistella mitä juuri olin kuullut; tahdoin pitää sitä kuulohäiriönä, ja
pari kolme kertaa olin vähällä lähteä takaisin asuntooni, ilmaisematta
mitään huomanneeni. Minusta tuntui niin mahdottomalta, että Manon olisi
minua pettänyt, että pelkäsin tekeväni hänelle vääryyttä epäluulollani.
Jumaloin häntä, se oli päivän selvää; en ollut antanut hänelle enempiä
rakkaudentodisteita kuin hän minulle -- miksi siis syyttäisin häntä
vähemmästä vilpittömyydestä ja uskollisuudesta? Mitä syytä hänellä
olisi voinut olla minua pettää? Olihan siitä vaan kolme tuntia, kun
hän viimeksi oli tuhlaillut minulle mitä hellimpiä hyväilyjään ja kun
oli vastaanottanut niitä minulta mitä lämpimimmin; enhän tuntenut sen
paremmin omaa sydäntäni kuin hänen sydäntään.
-- Ei, ei, -- minä virkoin itsekseni -- ei ole mahdollista, että Manon
minua pettäisi! Hän tietää varsin hyvin, että minä elän ainoastaan
häntä varten, hän tietää liian hyvin, että häntä jumaloin! Siinä ei
totisesti ole syytä minua vihata!
Kuitenkin herra de B:n käynti ja salainen poistuminen tuotti minulle
päänvaivaa. Muistin lisäksi Manonin pienet ostokset, joihin mielestäni
silloisten varojemme ei olisi pitänyt riittää. Tämä näytti viittaavan
uuden rakastajan anteliaisuuteen ja tuo Manonin osoittama luottamus
apulähteisiin, jotka olivat minulle tuntemattomat. Minun oli vaikea
niin monelle arvoitukselle antaa niin suotuisaa selitystä, kuin
sydämeni olisi halunnut.
Toiselta puolen tuskin ollenkaan olin menettänyt häntä näkyvistäni
Parisissa ollessamme. Toimet, kävelyt, huvit olivat aina olleet meillä
yhteiset; hyvä Jumala! hetkenkin ero oli kovasti meitä surettanut!
Täytyihän meidän alinomaa vakuuttaa toisillemme, että rakastimme
toisiamme. Muuten olisimme menehtyneet levottomuuteen. Vaivoin saatoin
siis kuvitella ainoatakaan hetkeä, jolloin Manon olisi kääntänyt
huomionsa toiseen kuin minuun.
Lopulta luulin löytäneeni tämän salaperäisen seikan selityksen.
Herra de B. -- näin ajattelin itsekseni -- on mies, jolla on suuret
liikeasiat ja laajat liikesuhteet; kaiketi Manonin sukulaiset ovat
kääntyneet tämän miehen puoleen lähettääkseen Manonille hiukan
rahoja. Ehkä Manon jo on saanut niitä häneltä; ehkä hän tänään tuli
tuomaan niitä lisää. Epäilemättä Manon on huvikseen salannut asian
minulta, valmistaakseen minulle miellyttävän yllätyksen. Kenties hän
olisi puhunut minulle siitä, jos olisin mennyt sisälle niin kuin
tavallisesti, sensijaan että tulin tänne kiusaamaan itseäni. Hän ei
enää tule pitämään sitä salaisuutena, kun itse puhun hänelle siitä.
Tämä käsitys pääsi minussa siihen määrin vallalle, että se melkoisesti
lievensi alakuloisuuttani. Palasin oitis asuntooni. Suutelin Manonia
hellästi kuten tavallisesti. Hän vastaanotti minut erittäin hyvin.
Alussa minua halutti ilmaista hänelle olettamukseni, joita pidin
entistään varmempina; mutta pidättäydyin siitä toivoen, että hän
kenties ennättäisi edelleni kertomalla minulle kaiken, mitä oli
tapahtunut.
Illallinen oli valmis. Istuuduin pöytään ylen iloisena; mutta meidän
välillämme olevan kynttilän valossa luulin huomaavani surullisuutta
rakkaan lemmittyni kasvoissa ja silmissä. Tämä ajatus herätti minussa
samanlaista mielialaa. Huomasin, että hän kohdisti katseensa minuun
toisin kuin tavallisesti. En voinut eroittaa, oliko se rakkautta
vai sääliä, vaikka se tuntui minusta lempeältä ja kaihonomaiselta
tunteelta. Katselin häntä tarkkaavaisesti; ja ehkä hänen oli yhtä
vaikea katseistani arvata sydämeni tilaa. Emme osanneet puhua emmekä
syödä. Lopulta näin kyyneliä hänen kauneissa silmissään: petollisia
kyyneliä!
-- Oi Jumalani! -- minä huudahdin -- sinä itket, rakas Manonini; sinä
olet huolissasi kyyneliin asti, etkä virka minulle sanaakaan huolistasi.
Hän vastasi minulle ainoastaan muutamin huokauksin, jotka lisäsivät
levottomuuttani. Nousin vavisten; vannotin häntä rakkauden koko
hartaudella ilmaisemaan kyyneltensä syyn: vuodatin niitä itsekin,
pyyhkiessäni hänen kyyneliään; olin pikemmin kuollut kuin elävä.
Raakalainen olisi heltynyt suruni ja ahdistukseni ilmauksista.
Näin kiinnittäessäni koko huoleni ja huomioni häneen, kuulin useiden
henkilöiden askelten kolinaa, jotka astuivat ylös rappuja. Ovelle
kolkutettiin hiljaa. Manon suuteli minua, tempautui irti käsivarsistani
ja riensi joutuin makuuhuoneeseen, jonka oven heti sulki jälkeensä.
Kuvittelin, että hän, jonka puku oli hiukan epäjärjestyksessä, tahtoi
piiloittautua niiden vieraiden katseilta, jotka olivat kolkuttaneet.
Menin itse avaamaan.
Tuskin olin avannut oven, kun minuun tarttui kolme miestä, jotka
tunsin isäni palvelijoiksi. He eivät tehneet minulle väkivaltaa; mutta
kaksi heistä piti kiinni käsivarsistani, ja kolmas tutki taskuni,
joista veti esille pienen tikarin, ainoan aseen, joka minulla oli. He
pyysivät minulta anteeksi, että heidän oli pakko osoittaa tällaista
epäkunnioitusta minua kohtaan; he sanoivat suoraan, niinkuin olikin,
menettelevänsä näin isäni käskystä ja että vanhempi veljeni odotti
minua alhaalla vaunuissa. Olin niin tyrmistynyt, että annoin viedä
itseni vastustamatta ja vastaamatta. Veljeni odotti minua todella.
Minut pantiin istumaan vaunuihin hänen viereensä, ja ajuri, joka oli
saanut määräyksensä, kyyditsi meidät täyttä laukkaa Saint-Denis'hin.
Veljeni syleili minua hellästi, mutta ei puhunut minulle sanaakaan,
niin että minulla oli tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta ajatella
onnettomuuttani. Aluksi se näytti minusta niin synkältä, etten
huomannut vähintäkään valonvälkettä. Minut oli julmasti petetty; mutta
kuka sen oli tehnyt? Tiberge oli ensimäinen, joka johtui mieleeni.
-- Petturi! -- mutisin itsekseni. -- Hetkesi ovat luetut, jos
epäluuloni on oikeutettu.