E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
MANON LESCAUT
Romaani
Kirj.
ANTOINE-FRANÇOIS PRÉVOST
Ranskankielestä suomentanut
Jalmari Hahl
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.
Antoine-François Prévost.
Elämäkerrallinen luonnos.
Harvasta kirjailijasta ovat aikalaiset ja jälkimaailma muodostaneet
niin räikeän irvikuvan, kuin "Manon Lescaut'n" kuuluisasta tekijästä.
Hän oli muka hillitön irstailija, petkuttaja, väärentäjä, luopio. Jopa
kerrottiin hänen vihan ja raakuuden puuskauksessa lyöneen kuoliaaksi
oman isänsä. Vasta kuluneen vuosisadan loppuvuosina suoritettu
elämäkerrallinen tutkimus haihdutti sen parjauslegendan, joka niin
kauan oli himmentänyt suuren kirjailijan muistoa.
Tämä tutkimus on osoittanut, ettei Prévost tosin ollut mikään
lujaluonteisuuden ja pidättyväisyyden esikuva, että hän päinvastoin
oli häälyväinen ja levoton sielu, mutta että hän vihasi vilppiä ja
ulkokultaisuutta ja että hänen luonteessaan oli useita hyviä ja
miellyttäviä puolia.
Antoine-François Prévost -- yleisemmin tunnettu nimellä abotti Prévost
-- syntyi Artois'n maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa,
Hesdinissä, huhtikuun 1 päivänä 1697. Myöhemmin Prévost sukunimeensä
liitti lisän d'Exilés, jonka syntyä ja tarkoitusta on koetettu selittää
eri tavoin. Perustelultaan uskottavin on se olettamus, että hän tuolla
lisänimellä viittasi maanpakolaisuuteensa.
Tiedot Prévost'n vanhemmista ja hänen suhteestaan heihin ovat hyvin
niukat. Hänen isänsä, Liévin Prévost, oli asianajaja ja sen lisäksi
yleinen syyttäjä Hesdinin tuomiokunnassa. Prévost'n aikalaisen, munkki
Grenier'n tiedonannon mukaan, Liévin Prévost oli kiivas ja ankara
mies. Kun hänen poikansa teki luostarilupauksensa, uhkasi isä ampua
hänet kuoliaaksi, jos hän joskus rikkoi nämä lupauksensa. Hesdinin
kunnallisarkistossa on asiapaperi, jossa mainitaan Prévost'n isoisän,
jolla niinikään oli ristimänimi Liévin, parjanneen erästä virkamiestä
varkaaksi ja sanoneen tahtovansa antaa selkäsaunan koko hänen
virkakunnalleen. Isoisä ja isä tuntuvat siis olleen tuittupäisiä miehiä.
Tämä panee ajattelemaan, että kirjailija muisti isäänsä kuvatessaan
"Manon Lescaut" romaanin sankarin, ritari des Grieux'n jäykkää ja
taipumatonta isää. Liévin Prévost nuoremmasta, kirjailijan isästä,
mainitaan kuitenkin, että hän huolellisesti valvoi ja seurasi lastensa
kasvatusta.
Kirjailijan äiti, Marie Clay eli Duclay, oli lähellä Hesdiniä asuvan
varakkaan maanviljelijän tytär.
Ensimäisen opetuksensa Prévost sai kotikaupungissaan jesuiittakoulussa.
Tämä muuten ahdasmielinen tietopuolinen kasvatus herätti
pojassa elinajaksi harrastuksen opintoihin ja kirjallisuuteen.
Kuusitoista-vuotiaana hän noviisina liittyi mainittujen luostariveljien
munkkikuntaan. Mutta jo 1716 hän jätti jesuiitat ja värväytyi
sotilaaksi, kysymättä edes omaistensa mielipidettä. Seuraavana vuonna
solmittiin rauha. Prévost joko kyllästyi sotilaselämään tai katsoi
ylennystä silloin vallitsevissa oloissa epävarmaksi tai hitaaksi,
ja 1719 hän riisui univormun ja pyrki takaisin jesuiittain pariin.
Mutta nämä kieltäytyivät häntä vastaanottamasta. Nyt hän toistamiseen
rupesi sotilaaksi. Prévost'n aikuisessa kronikassa selitetään tämä
paluu sotilasuralle seuraavaan tapaan. Hyvin suruissaan tuosta
epäyksestä Prévost lähti Roomaan saadakseen jesuiittain kenraalilta
luvan uudelleen ruveta noviisiksi. Matkalla hän sairastui ja otettiin
sairaalaan, missä muudan sotilaslääkäri häntä hoiti sillä ehdolla, että
hän parannuttuaan värväytyisi armeijaan. Näin tekikin Prévost, mutta
pakeni lyhyen ajan kuluttua Hollantiin. --
Siitä, millainen hänen olonsa tässä maassa oli, ei tiedetä mitään
varmaa. Pian hän sieltä katuvaisena palasi isän taloon. Tähän aikaan
arvelee Harrisse, yksi Prévost'n luotettavimpia elämänkertojia,
sen lemmenseikkailun sattuneen, joka on tarjonnut aiheen romaaniin
"Manon Lescaut". Tästä teoksesta sanoo Palinot, niinikään Prévost'n
elämänkertojia: "Hän kuvasi sitä intohimojen tulvaa, jonka valtaa oli
kokenut. Hänen värinsä olivat kahta vaikuttavammat, ne kun olivat todet
ja noudetut omasta sydämestä."
Mainittu lemmenseikkailu ei kuitenkaan päättynyt samoin kuin romaanissa
kerrotaan. Prévost ei todellisuudessa seurannut Manonia Ameriikkaan,
vaan uupui matkalla satamakaupunkiin pyörtyneenä tien viereen, ja hänen
tajuttomana ollessaan rattaat kuljettivat pois hänen epäjumalansa, jota
hän ei enää koskaan senjälkeen nähnyt. Tultuaan jälleen tajuihinsa,
hän näki kaukana valon, joka tuikki pimeässä. Se oli Saint-Wandrillen
luostarin yölamppu. Vaivoin laahasi epätoivoinen matkamies itsensä
tähän tyyssijaan, joka aukaisi hänelle vieraanvaraiset ovensa. Nyt
pääsi Prévost benediktiini-munkkikunnan alokkaaksi, ja 1721 hän
julkisesti teki munkkilupauksensa.
Hän ei kuitenkaan näy palanneen luostariin vakaumuksesta, vaan
sentähden, että tarvitsi lepoa ja lohdutusta. Tämä selviää seuraavista
kirjeen kohdista: "Liian hellän suhteen onneton päättyminen johdatti
minut lopulta hautaan. Tämän nimen annan sille kunnianarvoisalle
munkkikunnalle, jonka helmaan hautauduin ja jossa piilin jonkun aikaa
kuin kuollut ainakin, niin etteivät vanhempani ja ystäväni tietäneet,
minne olin joutunut." -- -- "Taivas tuntee sydämeni perinpohjin, ja se
riittää minua rauhoittamaan. Jospa ihmiset tietäisivät yhtä hyvin, että
tukalat olot ovat saattaneet minut alokkaana turvautumaan luostariin,
että nuo samat olot eivät sallineet minun luopua tästä asemasta
niin pian kuin olisin halunnut ja että ainoastaan välttämättömyyden
pakoittamana tein luostarilupaukseni, asettaen salaa itsekseni kaikki
ne rajoittavat ehdot, jotka aiheuttivat minut rikkomaan nuo lupaukset."
Nyt seurasi vuosia, joiden kuluessa Prévost benediktiini-munkkina
oleskeli eri luostareissa, harjoittaen tieteellistä tutkimusta,
kaunokirjallista tuotantoa ja saarnaajan tointa. Viimeksi hän asettui
Saint-Germain-des-Prés'n luostariin. Kirjallinen työ miellytti häntä
suuresti ja oli kaiketi melkoisena syynä siihen, että tämä levoton
henki niin kauan malttoi pysyä luostarissa. Hänen kertojalahjansa
tulivat ennen pitkää tunnetuiksi luostariveljien keskuudessa, ja
usein hän iltaisin huvitti heitä tarinoillaan, joita he ihastuneina
kuuntelivat myöhäiseen yöhön. Heistä erottuaan Prévost yksinäisessä
kopissaan tarttui kynään, ja monasti aamuhämärä yllätti hänet
kirjoituspöydän ääressä. Blancs-Manteaux'n ja Saint-Germain-des-Prés'n
luostareissa hän kirjoitti alkupuolen romaaniaan "Mémoires d'un homme
de qualité". Tämä laaja romaani, joka valmistui 1731, käsitti lopulta
seitsemän nidettä ja oli jaettu kahteentoista kirjaan. Viimeinen nide
oli omistettu ritari des Grieux'n ja Manonin lemmentarinalle, ja tämä
romaani ilmestyi ensi kerran erityisenä teoksena vuonna 1733.
Niin etevä arvostelija kuin Sainte-Beuve oli ylen mieltynyt romaaniin
"Mémoires d'un homme de qualité". Nykyaikaisista lukijoista se
kuitenkin tuntuu vanhentuneelta seikkailija-romaanilta, jonka
ainoastaan tutkija hakee esiin kirjaston tomusta, muodostaakseen
itselleen kokonaiskuvan "Manon Lescaut"'n tekijästä.
Vaikkakin rauhallinen luostarielämä tarjosi Prévost'lle tilaisuutta
hänen lempitoimeensa, kirjalliseen työhön, oli tuossa elämässä
sentään hänestä paljo ikävystyttävää ja vieroittavaakin. Munkit
tuntuvat yleensä olleen Prevost'ta lahjattomammat, ja hän on antanut
heistä sattuvia kuvauksia, jotka eivät ole kaikille edullisia ja
joista ei puutu ivaa. Lisäksi luostarien ahdasoppisuus oli hänen
vapautta rakastavalle hengelleen vastenmielinen rajoitus. Ystävien
kehoituksesta hän 1728 pyysi Roomasta lupaa siirtyä säännöiltään
lempeämpään benediktiini-luostariin. Tämä lupa hänelle myönnettiin,
mutta malttamatta odottaa, kunnes Amiensin piispa olisi julaissut
lupakirjeen, lähti Prévost priorin luvatta luostarista. Vihastuneet
luostarinesimiehet ilmoittivat asian poliisille, ja välttääkseen
joutumasta sen rankaiseviin käsiin, Prévost pakeni Englantiin.
Se vapaus valtiollisissa ja uskonnollisissa kysymyksissä, jonka Prévost
tässä maassa tapasi, teki häneen syvän vaikutuksen; selviä jälkiä siitä
huomaamme useissa paikoin hänen romaanejaan.
Tästä Prévost'n ensimäisestä oleskelusta Englannissa tiedetään
varsin vähän, ja tämäkin perustuu etupäässä ritari de Ravannen
tiedonantoihin. Tuo salaniminen henkilö, joka muistelmissaan pahasti
parjasi Prevost'ta, oli hyvin juonikas ja epäluotettava. Hän kertoo,
että Prévost Englannissa paljon elosteli naisten kanssa ja että pieni
lemmenseikkailu pakoitti hänet luopumaan kotiopettajan paikasta,
joka oli tuottanut hänelle toimeentulon. Ja tämän jälkeen hän oli
matkustanut pois Englannista ja lähtenyt Hollantiin. --
Prévost vastaa myöhemmin siihen ritari de Ravannen väitteeseen, että
hänen muka oli ollut pakko poistua Englannista, seuraavasti:
"Niin vähän oli minun pakko lähteä Lontoosta ja siirtyä Hollantiin,
että päinvastoin poistuin sieltä eväinäni runsaat lahjat,
suosionosoitukset ja hyväilyt. Suurta tyydytystä tuotti minulle se,
että kaksikymmentä ylhäistä herraa, jotka olivat kunnioittaneet
minua suosiollaan, tunsivat lähdettyäni kaihoa. Minua kaihosivat
niinikään lukemattomat kunnon ihmiset, jotka olivat suoneet minulle
kunnioituksensa ja ystävyytensä."
Haagin kaupungissa oli Prévost'lla lemmenseikkailu erään naisen
kanssa, jonka nimi toisten mukaan oli Lenki, toisten d'Eccard. Sen
johdosta hän sai osakseen paljon moitetta ja parjausta. Myöhemmin hän
julkisesti puolusti kyseessä olevaa naista, mutta menetteli siinä
liian ritarillisesti. Tuo nainen näyttää todellisuudessa olleen mitä
sydämettömin juonittelija. Hänestä mainitaan, että hän armotta oli
kuluttanut edellisten rakastajiensa varat ja epäilemättä samalla tavoin
käytti hyväkseen suhdettaan Prévost'hon, jonka näyttää joksikin aikaa
täydelleen saaneen valtaansa.
Hollannissa ilmestyi 1731 "Manon Lescaut", Prévost'n mestariteos ja
se hänen tuotteistaan, joka on vienyt hänen nimensä jälkimaailmaan.
Samana vuonna hän alkoi julkaista toistakin romaania, nimittäin
"Cleveland'ia", joka valmistui vasta 1738 ja silloin oli kahdeksan
niteen laajuinen. Sen sankari on Cromwellin äpäräpoika.
Vuonna 1733 tapaamme Prévost'in taas Englannissa. Täällä hän joutui
suureen rahapulaan, ja hänen parjaajansa syyttivät häntä arvopaperien
väärentämisestä. Prévost puolustautui mitä pontevimmin tätä syytöstä
vastaan, ja myöhäisemmät elämänkertojat ovat kaikki sitä mieltä, että
syytös oli väärä. Vuonna 1734 Prévost palasi Ranskaan ja sai paavi
Clemens XII:nnelta lähetyskirjeen, joka myönsi hänelle anteeksiannon
hänen hairahduksistaan. Katumukseksi määrättiin hänelle vuoden
noviisiaika, joka kuitenkin oli sangen lievää laatua. Seuraavana vuonna
alkoi ilmestyä uusi romaani, "Le doyen de Killerine", jota Prévost piti
etevimpänä romaaninaan. Siinä kuitenkin moralisoiva sävy häiritsee
taiteellisuutta enemmän kuin missään muussa hänen kaunokirjallisessa
teoksessaan. Pari vuotta paluunsa jälkeen Ranskaan Prévost sai prinssi
Contin luona hovisaarnaajan toimen. Hän sai asua prinssin palatsissa,
ja tämä asema lisäsi tosin sitä arvoa ja mainetta, jonka hänelle jo
oli tuottanut kirjallinen toimintansa, mutta hänen uusi virkansa
oli palkaton, ja rahapula näyttää yhä jatkuneen. Epäkäytännöllisyys
ja erinomainen aulius auttamaan tarvitsevaisia olivat epäilemättä
pääasialliset syyt hänen alinomaiseen taloudelliseen ahdinkotilaansa.
Vuosi 1740 tuotti uuden romaanin nimeltä "Histoire d'une Grecque
moderne". Se kertoo erään ranskalaisen lähettilään rakkaudesta
kreikkalaissyntyiseen haareminaiseen. Tämä soma kertomus on "Manon
Lescaut'n" jälkeen Prévost'n paras kaunokirjallinen teos.
Vielä kerta, nimittäin vuonna 1741, oli Prévost'n pakko lähteä
maanpakoon. Tähän saattoi hänet niinikään hänen hyväsydämisyytensä, hän
kun oli mitään pahaa aavistamatta ja tarkoittamatta korjannut erään
entisen koulutoverinsa kirjoituksen, joka sanomalehdessä julkaistuna
herätti vallanpitäjien paheksumisen, niin että julkaisija teljettiin
Bastiljiin. Muka kanssasyyllisenä Prévost tuomittiin maanpakoon.
Prinssi Conti antoi hänelle matkarahat. Oleskeltuaan Brysselissä ja
Frankfurtissa hän jo seuraavana vuonna sai palata synnyinmaahansa,
jossa asui kuolemaansa asti. Vuonna 1746 hän muutti asumaan pieneen
Chaillot'ssa olevaan maataloon. Hänen seuranaan siellä olivat
muutamat valitut ystävät, joihin kuului Rousseau. Kirjeessään eräälle
tuttavalleen hän tästä olopaikastaan antaa seuraavan kuvauksen: "Talo
on soma, vaikka sen rakennustyyli ja huonekalut eivät ole komeita.
Näköala on viehättävä, ja puutarhat juuri sellaiset, joista pidän:
sanalla sanoen, olen täällä kaikkein tyytyväisin ihmisistä. Viisi tai
kuusi ystävää, joiden lukua toivon teidän lisäävän palattuanne, tulevat
tänne joskus minun kanssani nauramaan ihmissukukunnan mielettömälle
hyörinälle. Oveni on suljettu koko muulta maailmalta. -- --"
Tämän jälkeen sai Prévost'n tuotantokin rauhallisemman luonteen.
Muun muassa hän käänsi englantilaisen Richardsonin romaaneja, ollen
tehokkaimpia Englannin kirjallisuuden tutustuttajia Ranskassa, oli
jonkun aikaa "Journal Etranger" lehden toimittaja ja kirjoitti
viidentoista niteen vahvuisen teoksen nimeltä "Histoire générale des
Voyages". Vuonna 1754 antoi paavi Benedictus XIV hänelle Saint-Georges
de Gesnen priorikunnan.
Prévost kuoli äkkiä 25 päivänä marraskuuta 1763 lähellä Chantilly'ta
olevalla maatilallaan. Hänen kuolemastaan, niinkuin useasta hänen
elämänsä tapahtumasta, oli kauan liikkeellä kauhea tarina. Hänet oli
muka tavattu tajuttomana metsässä, ja eräs kyläpuoskari oli muka
ryhtynyt hänen ruumistaan leikkaamaan, jolloin hän heräsi ja päästi
kauhunhuudon ennenkuin heitti henkensä. -- Tämän tarun on kritiikki
osoittanut vääräksi. Prévost kuoli valtasuonen revähtämiseen tai
halvaukseen.
Abotti Prévost'n tuotanto oli hyvin runsas. Harrisse mainitsee
hänen teostensa luvun nousevan sataankahteentoista niteeseen,
joista kuusikymmentäviisi sisälsi hänen alkuperäisiä teoksiaan,
loput käännöksiä. On kuitenkin otettava huomioon, että monet näistä
niteistä ovat pientä kokoa ja painetut isolla kirjakkeella. Mutta
joka tapauksessa oli hänen kynänsä tuotteiden määrä melkoinen, ja se
todistaa suurta kirjallista harrastusta ja henkistä työkykyä. Kuten
jo on mainittu, on ainoastaan yhdellä hänen teoksistaan pysyvä arvo,
nimittäin romaanilla "Manon Lescaut". "Onnellisena päivänä", sanoo
Sainte-Beuve -- "loi Prévost tietämättään mestariteoksen". Hänen muilla
romaaneillaan on meidän aikanamme etupäässä kulttuurihistoriallinen
merkityksensä, ja ne tarjoavat lisäksi ainesta hänen aatteittensa ja
romaanitekniikkansa tutkijalle.
* * * * *
Abotti Prévost'n ulkomuodon ovat benediktiini-munkit ilmiannossaan
poliisille kuvanneet seuraavasti: "Hän on keskikokoa, hänellä on vaalea
tukka, suuret avoimet sinisilmät, iho punoittava ja kasvot täyteläät."
Se kokonaiskuva, jonka hänen aikalaistensa arvostelujen ja hänen omien
mielipiteittensä perustuksella saamme hänen sisäisestä ihmisestään, on
hänelle erittäin edullinen.
Sekä Ranskassa että ulkomailla Prévost paljon seurusteli ylhäisimmissä
piireissä. Joka seurassa häntä nähtiin kernaasti, hänellä kun oli
miellyttävät seurustelutavat, huomattavat tiedot eri aloilla,
kehittynyt arvostelukyky ja erinomainen helppous lausua ajatuksensa.
Tähän tuli lisäksi ystävällinen ja vaatimaton käyttäytyminen, taito
mukautua eri tilanteisiin ja osanotto toisten harrastuksiin ja
vastoinkäymisiin.
Ei ole syytä epäillä näiden sanojen vilpittömyyttä, jotka hän
Haagista kirjoitti eräälle vastustajalleen: "Olenhan maanpakolainen,
eroitettu ystävistäni ja omaisistani, useimpien hylkäämä; kuka siis
uskoisi, että viha on minulle jotain tuntematonta ja että voin
pidättäytyä levittämästä vihamielisiä lausuntoja kirjoituksiini. -- --
Tunnen, etten vihaa ketään ihmistä. Taivas on siinä todistajani.
Ja miksi vihaisinkaan ihmisiä. Olisinhan kiittämätön. Enhän koko
elämäni aikana ole saanut muuta kuin kunnioituksen ja ystävyyden
todisteita tuntemiltani ihmisiltä, enkä ole voinut käsittää niiden
johtuneen muusta kuin heidän hyvyydestään, kun täysin tunnen, miten
vähäarvoinen olen. Mitä syytä minulla siis olisi heitä vihata. Ei,
olen ihmissuvun ystävä. Olen ylpeä siitä, etten vihaa ketään ja ettei
minulla ole vihamiehiä." Eräs Prévost'n aikalainen, Charles Jordan,
joka muuten aina oli valmis hänestä levittämään parjaavia juoruja,
antaa Prevost'sta, tavattuaan hänet Lontoossa, seuraavan arvostelun:
"Hän on teräväpäinen mies, joka tuntee yhtä hyvin kirjallisuutta kuin
teologiaa, historiaa ja filosofiaa. Hänellä on äärettömän paljon
henkevyyttä... Keskusteluni Prévost'n kanssa oli hyvin miellyttävä,
päivä päivältä hän kävi rakastettavammaksi, oppineemmaksi ja
henkevämmäksi."
Voltaire antaa hänestä seuraavan lausunnon: "En ole koskaan puhunut
mitään epäedullista abotti Prevost'sta, olen vaan valittanut, että
hänellä on keritty päälaki, että häntä kahlehtivat munkin siteet, jotka
ovat häpeälliset ihmiskunnalle, ja että hän on vailla omaisuutta. Teen
melkoisesti eroa hänen ja abotti Desfontaines'in välillä; jälkimäinen
ei voi puhua muusta kuin kirjoista, hän on pelkkä kirjailija, mutta
edellinen on ihminen. Heidän teoksistaan näkee heidän sydämiensä
eron... Jos täältä kaukaisesta olinpaikastani voisin tehdä jotain
abotti Prévost'n hyväksi, tekisin sen mielihyvällä..." Prévost'lle
itselleen Voltaire kirjoittaa myöhemmin: "Ei mikään tuottaisi minulle
suurempaa tyydytystä ja kunniaa kuin se, että voisin hyödyttää sitä
kirjailijoistamme, jota enimmin kunnioitan."
Rousseau sanoo puhuessaan Mussard'in valioystävistä: "Etumaiseksi
heidän joukossaan asetan abotti Prévost'n, joka on hyvin rakastettava
ja teeskentelemätön mies ja jonka sydän on elähyttänyt hänen teoksensa."
Benediktiini-munkki Dupuis, Prévost'n aikalainen ja elämänkertoja,
todistaa, että "hänen inhimillisyytensä avasi hänen sydämensä ja
kukkaronsa kaikille onnettomille; kun hänen ystävänsä kehoittamalla
kehoittivat häntä hyväkseen käyttämään saavuttamaansa ylhäisten
henkilöiden suosiota, hankkiakseen itselleen aineellista etua, hän
vastasi, että puutarha, lehmä ja pari kanaa hänelle riittäisivät."
Brunetière kiinnittää erityistä huomiota tähän piirteeseen:
Prévost on ensimäisiä, jotka, yksinomaan eläen kynästään, suuria
kärsimyksiä kestäen ja uhrauksia tehden ovat vapauttaneet kirjailijan
veronkantajan, ylhäisen herran, ruhtinaan suojeluksen riippuvaisuudesta.
Delisle de Sales antaa puhuessaan aikansa kirjailijoista Prévost'lle
tämän tunnustuksen:... "hän ei koskaan tuntenut ylemmyyden salaisuutta,
ja ollen heikkouteen asti omasta edustaan välittämättä, ei hän koskaan
ajatellut maineen hankkimista."
Prévost'n parjaajat väittivät, että hän muka oli tavaton irstailija.
Tämä väite on väärä. Hänen sydämensä oli ylen altis hellille tunteille.
Huolimatta luostarilupauksestaan hän rakasti intohimoisesti ja sai
osakseen vastarakkautta. Mutta tätä hän ei peitellyt eikä kieltänyt.
Sen hän tunnusti suoraan ja sitä todistavat hänen romaaninsa, joista
eletty todellisuus selvästi pilkoittaa esiin.
* * * * *
Prévost'n kaunokirjallisessa tuotannossa ilmenee aatteellinen eheyden
leima. Tämä on seuraus siitä, että yksi johtava aate sitä hallitsee,
joskin muunneltuna ja eri puolilta katsottuna eri romaaneissa. Tämä
aate on lyhyesti sanottuna seuraava: Ihmisen intohimo on tuhoa
tuottava, järki osoittaa hänelle tämän uhkaavan tuhon, mutta on
voimaton estämään häntä joutumasta sen alaiseksi. --
Huomaamme, että tämä aate sisältää jansenilaisten opin turmeltuneesta
ihmisluonnosta ja ihmisen kykenemättömyydestä omin voimin siitä
vapautumaan.
Mutta Prévost ei sokeasti eikä orjallisesti liittynyt tähän oppiin.
Uskonnollisissa vakaumuksissa, samoin kuin taiteilijana, hän oli
ajastaan edellä. Se, että hän hyväksyi jansenilaisten opin intohimojen
ylivallasta, järjen heikommuudesta, ei ollut mitään satunnaista eikä
suinkaan pelkkä abstraktisen ajatuksen tulos. Se perustui elävään
kokemukseen. Sillä eroottinen tunne -- rakkaus -- oli hänessä
harvinaisen voimakas ja intohimoinen.
Neiti Lespinasse, jonka salongeissa kuuluisimmat ensyklopedistit
seurustelivat, on sattuvasti sanonut, että "Prévost on tuntenut kaikkea
sitä, mikä rakkaudessa on suloisinta, mutta että hän on tuntenut
kaikkea sitäkin, mikä siinä on hirvittävintä".
Lukiessamme Prévost'n romaaneja, huomaamme, että useimmat niiden
sankareista ja sankarittarista ovat tavattoman intohimoisen rakkauden
valtaamat.
Tässä suhteessa Prévost kirjallisena ilmiönä muodostaa käänteen.
Ennen häntä rakkautta yleisesti esitetään heikompana, värittömämpänä.
-- Jokunen poikkeus on olemassa kuten esim. Racine. -- Siirrytään
rakkauden eri kehitysasteiden läpi, kuvataan oikkuja, epäilyjä,
rakkauden salaisia piilopaikkoja, sievistellään, sirkkilöidään.
Prévost kuvaa rakkautta valmiina, suurena ja kaikkivaltiaana intohimona
ja on vaikuttavin silloin kun hän esittää tämän intohimon traagillisia
puolia. Mutta ihminen, dogmeista vapaa, syvästi tunteva ihminen
ilmenee sen ohella. Katolilainen uskonto tuomitsee intohimon ja vaatii
sitä polkemaan. Prévost katsoo syvemmälle. Hänestä rakkaus on jotain
kohtalollista, se on luonnonvoima, ja sentähden ihmisessä oikeutettu.
Hän on lausunut tämän vakaumuksensa selvin sanoin seuraavasti: "Asiaa
vilpittömästi punnittuani minusta tuntui, että kun luonnon oikeudet
ovat ensimäiset kaikista, ei mikään ole kyllin voimakasta niitä
tukahduttamaan, -- että rakkaus on noista oikeuksista kaikkein pyhin,
se kun on ikäänkuin kaiken olevaisen sielu, ja että siis kaikki, minkä
järki ja olevat olot voivat tehdä sitä vastustaakseen, supistuu siihen,
että ehkäistään muutamat sen vaikutuksista, koskaan voimatta tuomita
itse sen lähdettä kuivumaan."
Tämä inhimillinen käsitys rakkaudesta ja välitön, omaan rikkaaseen
kokemukseen perustuva kuvaus rakkauden tuottamista iloista ja
kärsimyksistä oli jotain uutta, joka valtasi hänen aikalaisensa.
Ja tämä syvä yleisinhimillinen ja samalla persoonallinen piirre,
joka on painanut kirkkaimman leimansa romaaniin "Manon Lescaut",
selittää, miksi tämä romaani on säilyttänyt viehätysvoimansa ja miksi
jälkimaailma lukee sitä liikutetuin tuntein.
Kiintyessään rakkauden tuottamiin vaikutuksiin Prévost siis liittyy
jansenilaisuuteen. Mutta hän ei pysähdy siihen. Hänen vakaumuksensa on,
että ne hairahdukset, joihin voimakas rakkaus saattaa ihmisen, eivät
ole anteeksiantamattomia. Hän näkee ne päinvastoin sovinnollisessa
valossa. Rakkauden aiheuttamat kärsimykset ja hairahdukset eivät hänen
mielestään ole muuta kuin koettelemuksia, jotka lopulta puhdistavat
ihmisen ja saattavat hänet jalostumaan.
Niinpä lopulta tuossa huikentelevassa, pintapuolisessa ja uskottomassa
Manonissakin tapahtuu mielenmuutos. Hän on, samoin kuin ritari des
Grieux, käynyt kärsimysten karkaisevan kiirastulen läpi, ja hänestä on
senjälkeen tullut hyvä ja jalo ihminen.
Perustuiko tämä viimemainittu vakaumus niinikään Prévost'n omaan
elämänkokemukseen, vai oliko se vaan teoreettinen johtopäätös, henkinen
edistysaskel jansenilaisten ahtaasta ja tuomitsevasta dogmasta -- sitä
on vaikea ratkaista. Tosin esim. "Manon Lescaut"'n loppupuoli, jossa
tuollainen mielenmuutos kuvataan, tekee edellä kerrottuun verrattuna
vähemmän vakuuttavan vaikutuksen. Mutta on huomioon otettava, että
tämän kirjan loppupuoli oli Prévost'n omaa kuvittelua, hän kun ei siinä
suorastaan ammenna omasta eletystä kokemuksestaan. Joka tapauksessa tuo
sovinnollinen piirre osoittaa kaunista luonteen puolta ja todistaa,
että Prévost hylkäsi aikansa yksipuolisen dogmaattisen kannan, kohoten
vapaampaan aatepiiriin.
* * * * *
Romaani "Manon Lescaut" sisältää seikkailuja, yllätyksiä, murhia,
naisenryöstöjä, petkutuksia, vangitsemisia y.m. hirmuisuuksia.
Nämä ovat sovinnaisia romaani-motiiveja ja saattavat oudoksuttaa
nykyaikaista lukijaa. Mutta meidän on muistaminen, että Prévost eli
Ludvik XV:nnen aikakaudella, jolloin tuollaiset tapaukset olivat
yleisiä. Eikä saata kieltää, että hän usein esittää nuo vaikuttimet
dramaattisen jännittävästi.
Juonen sommittelu ja valmistelu on Prévost'lla monessa kohdin taitava.
Kieli on tosin paikoittain pateettista, mutta kuitenkin vähemmin
juhlallista, retoorillista ja jäykkää kuin monella muulla sen ajan
proosakirjailijalla.
Tyyli on harvinaisen korutonta ja luontevaa. Tuntuu siltä kuin tekijä
ei ollenkaan olisi ajatellut sanontamuotoaan, vaan kuin olisi hänelle
ollut tärkeintä, että se, mikä hänellä oli sydämellään, niin pian ja
niin teeskentelemättä kuin suinkin tuli lausutuksi. Se, mitä sanotaan
miljöö-kuvaukseksi, ja jolla romaanissa tavallisesti on huomattava
sijansa, puuttuu melkein kokonaan kyseessä olevasta romaanista.
Etusijalle astuu sielunelämän ja luonteiden kuvaus, tunteiden ja
sieluntilojen erittely.
Siinä Prévost on mestari, ja romaanilla "Manon Lescaut" on tässä
suhteessa uraauurtava merkitys. Hänen raivaamistyönsä jälkiä voisi
seurata aina uusimpiin aikoihin asti.
Luonteenkuvaus on Prévost'lla mestarillinen. Mikä ihailtava
karakterisoimis-taito ilmeneekään Manonin ja ritari des Grieux'n
luonteenkuvissa. Kuinka täynnä värähtelevää elämää ne ovat. Guy de
Maupassant on sanonut Manonista, että hän on tyypillinen nainen. Hänen
sanansa kuuluvat näin: "Manon on nainen täydelleen sellainen kuin tämä
on, aina on ollut ja aina tulee olemaan." Tätä mielipidettä vastustaen
huomauttaa Gauthier-Ferrières: "Manon ei edusta naista yleensä, hän on
kurtisaani, ilonainen, sellainen kuin tämä on ja aina tulee olemaan."
Manonin persoonallisuuden on Prévost muuten taiteellisesti syventänyt
saattaen mielenkiintoiseksi tämän naisen, jolla on niin paljo
epämiellyttäviä ja paheksuttavia ominaisuuksia. Des Grieux uskoo, ettei
Manon tahallisesti tee syntiä, meneepä niinkin pitkälle, että pitää
häntä viattomana. Osoittaen hienoa taiteellista vaistoa on Prévost
hänen luonteenkuvaukseensa liittänyt rakastettaviakin piirteitä.
Päähenkilö tässä romaanissa on ritari des Grieux. Paras todiste tämän
henkilökuvauksen psykologisesta ja taiteellisesta eheydestä on, että
se ikäänkuin ilmielävänä liikkuu edessämme, pakoittaen meidät uskomaan
kaikkein hellimpiin ja rajuimpiin tunteenpurkauksiinsa. Mutta eipä
tekijän ollut tarvinnut mennä kauas etsimään mallia tälle kuvalleen.
Tämä malli oli hän itse, ja tuntuu siltä, kuin olisi hän monasti
kastanut siveltimensä sydänvereensä.
Sivuhenkilötkin ovat oivallisesti kaavaillut. Muistelkaamme ainoastaan
Manonin veljeä, Lescaut'ta, joka on tarkasti havaittu ja taitavasti
kuvattu Ludvik XV:nnen aikuinen elostelijatyyppi, ja lisäksi ritari des
Grieux'n isää, joka personifioi tuota vanhempien ja lasten väleissä
usein esiintyvää ymmärryksen puuttumista ja ristiriitaa.
Yksi ainoa romaanin henkilöistä on poikkeus, nimittäin Tiberge, des
Grieux'n ystävä. Hän on kovin abstraktinen ja paikoittain väsyttävä
pitkine rippisaarnoineen.
Prévost tahtoi kaiketi tämän henkilön muodossa kuvata des Grieux'n
"parempaa minää" eli omaatuntoa, tai ihanteellista ystävää, tai oli
hänen tarkoituksensa moralisoida, asettamalla intohimonsa valtaan
antauneen nuorukaisen vastakohdaksi viattomana pysyneen nuoren miehen.
Tiberge vaikuttaa kieltämättä keinotekoiselta ja symbolistiselta
-- jos saa käyttää näin uudenaikaista sanaa, kun on kysymys
todellisuuskuvausta uhkuvasta klassillisesta romaanista.
Mutta mitä puutteellisuuksia arvostelija hakeneekin Prévost'n
kuuluisasta romaanista, ja mitä eteviä puolia hän siitä koettaneekin
poimia esille, kaikki tämä hälvenee sen vastustamattoman vaikutelman
rinnalla, jonka tämän kuolemattoman teoksen lukeminen herättää.
_Jalmari Hahl_.
MANON LESCAUT
Tekijän alkusananen.
Olisin voinut liittää omiin muistelmiini ritari des Grieux'n
elämänvaiheet, mutta kun ei niillä ole mitään sitovaa keskinäistä
yhteyttä, luulin olevan lukijalle tyydyttävämpää nähdä ne erikseen.
Näin laaja kertomus olisi liian pitkäksi aikaa katkaissut oman
elämäntarinani langan. Vaikka en suinkaan väitä olevani täsmällinen
kirjailija, tiedän kuitenkin varsin hyvin, että kertomuksen tulee
olla vapaa seikoista, jotka saattavat sen kankeaksi ja väkinäiseksi;
neuvoohan Horatius:
Ut iam nunc dicat iam nunc debentia dici,
Pleraque differat, ac praetens in tempus omittat.
[-- -- että juuri nyt lausutaan julki se, mikä juuri nyt on sanottava,
että siis moni päähänpisto heitetään toistaiseksi ja tällä kertaa
jätetään lausumatta. -- _Ars poetica_.]
Eikä edes tarvita niin arvokkaan miehen lausuntoa todistamaan näin
yksinkertaista totuutta, sillä terve järki on tämän säännön alkulähde.
Jos lukija on tavannut jotain miellyttävää ja mieltäkiinnittävää
minun elämäntarinassani, rohkenen luvata, että hän on oleva ainakin
yhtä tyytyväinen tähän liitteeseen. Ritari des Grieux'n menettely on
tarjoava hänelle hirvittävän esimerkin intohimojen voimasta. Minulla
on kuvattavana sokaistu nuori mies, joka hylkää onnelliset olot,
omin ehdoin syöksyäkseen äärimäiseen onnettomuuteen. Vaikka hänellä
on kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omansa hankkimaan hänelle
mitä loistavimman ja edullisimman aseman, hän kuitenkin oman vapaan
valintansa mukaan antaa etusijan maineettomalle ja harhailevalle
elämälle, hyläten kaikki varallisuuden ja luonnon tarjoamat edut.
Hän näkee edeltäpäin onnettomuutensa, eikä tahdo sitä välttää; hän
tuntee sen ja kituu sen taakan alla, eikä käytä hyväkseen niitä
parannuskeinoja, joita hänelle lakkaamatta tarjotaan ja jotka minä
hetkenä tahansa voisivat tehdä lopun hänen onnettomuudestaan.
Hänellä on sanalla sanoen kahtaallinen luonne, missä ilmenee
hyveiden ja paheiden sekoitus, hyvien tunteiden ja huonojen tekojen
alituinen vastakohta. Sellainen on sen taulun pohja, jota kuvaan.
Arvostelukykyiset ihmiset eivät suinkaan pitäne tämänluontoista
teosta turhana työnä. Paitsi miellyttävän lukemisen tarjoamaa huvia
lukija siitä löytää melkoisesti tapahtumia, jotka ovat omiansa tapoja
parantamaan; ja mielestäni tekee yleisölle huomattavan palveluksen se,
joka sitä opettaa, samalla huvittaen.
Emme saata punnita siveyskäskyjä, ihmettelemättä, miten niitä
samanaikuisesti pidetään arvossa ja laiminlyödään. Ja me haemme
syytä tähän ihmissydämen nurinkurisuuteen, joka saattaa sen
mieltymään hyvän ja täydellisen aatteisiin, joita se ei kuitenkaan
käytännössä toteuta. Jos erityiseen henkiseen suuntaan kuuluvat
ja erityisellä sivistysasteella olevat henkilöt tahtovat tutkia,
mikä on heidän yksinäisten haaveilujensa yleisimpänä esineenä, on
heidän helppo huomata, että ne melkein aina kohdistuvat johonkin
siveelliseen kysymykseen. Heidän elämänsä suloisimmat hetket ovat
ne, jotka he viettävät joko yksin tai ystävän seurassa vilpittömästi
pohtien hyveen tenhovoimaa, ystävyyden tuottamaa suloisuutta, onnen
saavuttamiskeinoja, sitä luonnollista heikkoutta, joka edentää onnesta,
ja tämän heikkouden parannuskeinoja. Horatius ja Boileau mainitsevat,
että sellainen pohdinta on heidän kuvittelemansa onnellisen elämän
kauneimpia piirteitä. Mistä siis johtuukaan, että niin helposti
syöksymme alas näistä ylhäisistä mietiskelyistä ja että niin pian
jälleen joudumme arki-ihmisten tasolle? Ellen pahasti erehdy, on
selitykseni, jonka tästä seikasta tuon esiin, täydelleen paljastava
vakaumuksiemme ja toimintamme välisen ristiriidan: syy on se, että
kaikki siveysohjeet ovat pelkkiä yleisiä ja epämääräisiä periaatteita,
minkä vuoksi niitä on vaikea erikoisesti sovelluttaa tapojen ja tekojen
yksityiskohtiin. Selvittäkäämme tämä seikka esimerkin avulla. Jalot
sielut tuntevat, että lempeys ja inhimillisyys ovat rakastettavia
hyveitä, ja ovat taipuvaiset niitä harjoittamaan; mutta kun toiminnan
hetki saapuu, he usein epäröivät. Onkohan tämä todella oikea tilaisuus?
Tunnetaanko sen oikea mittakaava? Eikö erehdytä esineen suhteen? --
sadat vaikeudet kohoavat eteen. Pelätään joutua petkutetuksi, kun
tahdotaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja armeliaisuutta, joutua
heikon kirjoihin, jos osoittaudutaan liian helläksi ja tunteelliseksi;
sanalla sanoen pelätään, että joko arvataan liian suuriksi tai
laiminlyödään ne velvollisuudet, jotka liian himmeinä piilevät
inhimillisyyden ja lempeyden yleiskäsityksessä. Tässä epävarmuudessa
ainoastaan kokemus tai esimerkki saattavat järkevällä tavalla antaa
sydämen taipumukselle määrätyn suunnan. Mutta kokemus on etu, jota
ei suinkaan ole suotu jokaisen itselleen hankkia. Se riippuu eri
tilanteista, joihin kohtalo meidät asettaa. Ainoastaan esimerkki
saattaa tarjota ohjausta useille hyveen harjoittamisessa.
Varsinkin tämänlaatuisille lukijoille teoksista sellaisista kuin tämä
voi olla ääretöntä hyötyä, ainakin silloin, kun ne ovat kunniallisen
ja arvostelukykyisen henkilön kirjoittamat. Jokainen esille tuotu
tosiseikka on valonvälkähdys, on opetus, joka täydentää kokemusta;
jokainen seikkailu on kaava, jonka mukaan voi itsensä muodostaa:
tarvitsee ainoastaan sovelluttaa se omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on
siveysopillinen tutkielma, miellyttävästi käytäntöön sovitettuna.
Joku ankara lukija kenties oudoksuu, että minun ikäiseni mies tarttuu
kynään kuvatakseen kohtalon- ja lemmenseikkailuja. Mutta jos juuri
esittämäni mietteet ovat päteviä, ne minua puolustavat; jos ne ovat
vääriä, on erehdykseni oleva puolustukseni.
ENSIMÄINEN OSA.
Minun tulee siirtää lukija siihen elämäni aikaan, jolloin ensi kerran
kohtasin ritari des Grieux'n. Se tapahtui noin puoli vuotta ennen
lähtöäni Espanjaan. Vaikka harvoin erosin yksinäisyydestäni, saattoi
kuitenkin huolenpitoni tyttärestäni minut joskus pienille matkoille,
joita mahdollisuuden mukaan lyhensin.
Olin kerran paluumatkalla Rouenista, jonne tyttäreni pyynnöstä olin
lähtenyt Normandian parlamentissa valvomaan oikeusjuttua, mikä koski
maa-omaisuutta, johon hänellä minun kauttani oli perintöoikeus
äidinisäni puolelta. Olin paluumatkallani valinnut tien, joka kulkee
Evreux'n kautta, mihin poikkesin ensimäiseksi yöksi, ja saavuin
seuraavana päivänä päivällisaikaan Passy'hin, joka on siitä viiden tai
kuuden peninkulman päässä. Hämmästyen näin saapuessani tähän kauppalaan
sen asujanten levottomina häärivän. He syöksyivät ulos taloistaan,
tulvien joukoittain kurjan ravintolan ovelle, jonka eteen kahdet
katetut vaunut olivat pysähtyneet. Vielä valjaissa olevista hevosista,
jotka näyttivät höyryävän väsymyksestä ja kuumuudesta, saattoi huomata,
että nuo molemmat ajoneuvot juuri olivat saapuneet.
Pysähdyin hetkeksi ottamaan selkoa siitä, mistä tuo sekasorto aiheutui;
mutta sain varsin vähän selvitystä uteliaalta kansajoukolta, joka ei
kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiini, vaan suuren epäjärjestyksen
vallitessa yhä tunki majataloa kohti.
Vihdoin ilmestyi ovelle eräs vartijasoturi, olalla kannatin ja
muskettipyssy, ja minä viittasin häntä tulemaan luokseni ja kertomaan
minulle tämän häiriötilan syyn.
-- Se ei ole mitään erinomaista, hyvä herra, hän virkkoi minulle. --
Täällä on ainoastaan tusina ilotyttöjä, joita minä toverieni kanssa
saatan Havre-de-Grâceen, mistä lähetämme heidät laivalla Amerikkaan.
Heidän joukossaan on muutamia sievännäköisiä, ja tämä ilmeisesti
kiihoittaa noiden kunnon maalaisten uteliaisuutta.
Olisin jatkanut matkaani tämän selityksen saatuani, elleivät minua
olisi pysäyttäneet erään vanhan naisen huudahdukset. Tämä astui ulos
majatalosta lyöden yhteen käsiään ja huutaen, että se oli jotakin
raakaa, jotakin, mikä herätti kauhua ja sääliä.
-- Mistä siis on kysymys? minä sanoin.
-- Voi, hyvä herra, menkääpä sisälle, hän vastasi, ja katsokaa, eikö
tuo näky voi saattaa sydäntä pakahtumaan!
Uteliaana astuin alas hevoseni selästä, jonka jätin renkini huostaan.
Ainoastaan vaivoin ja sysien väkijoukkoa pääsin sisälle majataloon ja
näin jotain sangen liikuttavaa.
Noiden kahdentoista tytön joukossa, jotka vyötäisiltään olivat
sidotut yhteen kuusittain, oli yksi, jonka katse ja kasvot niin
vähän muistuttivat hänen tilaansa, että missä muissa oloissa tahansa
olisin luullut häntä kaikkein ylhäisimpään säätyluokkaan kuuluvaksi
henkilöksi. Hänen alakuloisuutensa, hänen likainen paitansa ja hameensa
rumensivat häntä niin vähän, että minussa hänet nähdessäni heräsi
kunnioitusta ja sääliä. Kuitenkin hän koetti kääntyä poispäin niin
paljon kuin kahleensa sallivat, piiloittaakseen kasvonsa katsojien
silmiltä. Hänen piiloittaumis-ponnistuksensa olivat niin luonnolliset,
että ne näyttivät johtuvan kainoudentunteesta.
Kun tämän onnettoman joukon kuusi vartijaa niinikään oli huoneessa,
vein johtajan syrjään ja pyysin häneltä muutamia tietoja tämän kauniin
tytön kohtalosta. Hän saattoi tehdä sen ainoastaan hyvin ylimalkaisesti.
-- Toimme hänet sairaala-vankilasta [Tämä sairaala oli Salpêtrière,
johon irstaita naisia huonon elämän tähden vankeina suljettiin. Suom.],
hän minulle virkkoi, -- poliisipäällikön määräyksestä. Ei näytä siltä,
kuin olisi hänet sinne suljettu kiitettävien tekojen vuoksi. Moneen
kertaan matkan kuluessa olen kysellyt hänen olojaan; mutta itsepäisesti
hän on pysynyt vaiti. Mutta, vaikka minua ei ole käsketty säästämään
häntä enempää kuin muita, en kuitenkaan saata olla hänestä vähän
huolehtimatta, hän kun minusta tuntuu olevan hiukan parempi kuin muut
toverinsa. Tuossa näette nuoren miehen, -- hän lisäsi -- joka paremmin
kuin minä voisi antaa teille tietoja tämän naisen onnettomuuden syystä.
Tämä nuori mies on seurannut häntä Parisista asti, tuskin hetkeäkään
herkeämättä kyyneliä vuodattamasta. Varmaankin hän on hänen veljensä
tai rakastajansa. --
Käännyin sitä huoneen nurkkaa kohti, missä tuo nuori mies istui.
Hän näytti vaipuneen syvään haaveilevaan mietiskelyyn: en ole ikinä
nähnyt sen eloisampaa surun kuvaa. Hän oli hyvin yksinkertaisesti
puettu, mutta heti ensi katseella huomasin miehen jalosukuiseksi ja
sivistyneeksi. Lähestyin häntä, hän nousi, ja minä eroitin hänen
silmissään, hänen piirteissään, kaikissa hänen liikkeissään jotain niin
hienoa ja jaloa, että vaistomaisesti tunsin halua tehdä hänelle hyvää.
-- En mitenkään tahtoisi teitä häiritä, -- minä sanoin ja istuuduin
hänen viereensä, -- mutta suostuisitteko tyydyttämään uteliaisuuttani
tuohon kauniiseen naiseen nähden, joka ei suinkaan näy olevan luotu
sitä surkeata tilaa varten, missä hänet näen?
Hän vastasi minulle kohteliaasti, ettei voinut mainita tuon naisen
nimeä itseänsä ilmaisematta, ja että hänellä oli painavat syynsä pysyä
tuntemattomana.
-- Saatan kuitenkin sanoa teille, minkä nuo heittiöt hyvin tietävät,
-- hän jatkoi osoittaen vartijasotureita -- nimittäin, että tätä
naista kohtaan tunnen niin rajun intohimoista rakkautta, että se tekee
minut onnettomimmaksi ihmisistä. Olen Parisissa ponnistellut kaikki
voimani hankkiakseni hänelle vapauden, mutta rukoukset, viekkaus ja
väkivalta ovat olleet turhat. Olen siis päättänyt häntä seurata, vaikka
hän menisi maailman ääriin. Aion astua laivaan hänen kanssaan, aion
matkustaa Amerikkaan. Mutta ääretöntä julmuutta todistaa se, että nuo
raukkamaiset konnat -- näin hän lisäsi tarkoittaen vartijasotureita --
eivät tahdo sallia minun lähestyä häntä. Tarkoitukseni oli julkisesti
käydä heidän kimppuunsa muutaman peninkulman päässä Parisista. Tätä
varten olin tehnyt sopimuksen neljän miehen kanssa, jotka melkoisesta
summasta olivat luvanneet auttaa minua. Nämä petturit jättivät minut
oman onneni nojaan ja menivät matkoihinsa, vieden minun rahani
mukaansa. Mahdottomuus onnistua väkivaltaa käyttämällä saattoi minut
luopumaan aseista. Ehdoitin vartijasotureille, että ainakin sallisivat
minun seurata mukana, tarjoten heille siitä palkintoa. Ansion himo
taivutti heidät siihen suostumaan. Mutta joka kerta ovat he vaatineet
maksua, kun ovat sallineet minun puhua lemmittyni kanssa. Kukkaroni on
lyhyessä ajassa tyhjentynyt, ja kun ei minulla ole jälellä ainoatakaan
ropoa, he raa'asti sysäävät minut takaisin, milloin astun askeleenkin
häntä kohti. Ainoastaan muutama hetki sitten, kun huolimatta heidän
uhkauksistaan rohkenin häntä lähestyä, he olivat kyllin röyhkeät
ojentamaan pyssyjensä piipunsuut minua kohti. Tyydyttääkseni heidän
ahneuttaan ja voidakseni jalan jatkaa matkaani, on minun pakko täällä
myödä hevoskaakkini, jota tähänasti olen käyttänyt ratsuna.
Vaikka hän näytti kertovan tätä jotenkin tyynesti, hän vuodatti
kyyneliä lopettaessaan. Tämä seikkailu tuntui minusta mitä
eriskummaisimmalta ja liikuttavimmalta.
-- En kiusaa teitä -- sanoin hänelle -- ilmaisemaan salaisuuttanne;
mutta jos saatan teitä jollakin tavoin hyödyttää, tarjoan teille
halukkaasti palvelustani.
-- Oi -- hän jatkoi -- en näe vähintäkään toivon välkettä. Minun on
pakko alistua kohtaloni koko ankaruuteen. Lähden Amerikkaan. Siellä
ainakin voin elää vapaasti sen henkilön kanssa, jota rakastan. Olen
kirjoittanut eräälle ystävälleni, joka tulee lähettämään minulle hiukan
rahaa Havre-de-Grâceen. Olen vaan pulassa, miten päästä sinne ja
miten hankkia tälle olentoparalle -- tällöin hän katsoi surullisesti
lemmittyynsä -- jotain huojennusta.
-- No hyvä -- minä sanoin. -- Minäpä autan teidät pulastanne. Tässä on
vähän rahaa ja pyydän teitä ottamaan sen vastaan. Mieltäni pahoittaa,
etten muulla tavalla voi teitä auttaa.
Annoin hänelle neljä kultarahaa niin, etteivät vartijat sitä
huomanneet. Sillä tiesin hyvin, että jos he olisivat tietäneet hänellä
olevan tuon summan, he olisivat vaatineet auliudestaan suuremman
maksun. Jopa mieleeni juolahti ryhtyä hieromaan kauppaa heidän
kanssaan, hankkiakseni nuorelle rakastajalle oikeuden esteettömästi
puhua lemmittynsä kanssa Havreen saakka. Viittasin johtajaa lähestymään
ja esitin hänelle ehdoitukseni. Hän näytti häpeävän, huolimatta
röyhkeydestään.
-- Älkää luulko, hyvä herra -- hän vastasi hämillään -- että me
kiellämme häntä puhumasta tämän tytön kanssa; mutta hän tahtoisi
alinomaa olla hänen vierellään. Se on meille epämukavaa, ja on
kohtuullista, että hän saa maksaa tästä aiheuttamastaan epämukavuudesta.
-- No mitenkä paljon tarvitsisitte, jotta se ei teitä vaivaisi?
Hän oli kyllin julkea vaatimaan minulta kahta kultarahaa. Annoin ne
hänelle heti.
-- Mutta varokaa -- sanoin hänelle -- petkuttamasta, sillä aionpa
jättää osoitteeni tälle nuorelle miehelle, niin että hän voi ilmoittaa
minulle asian, ja olkaa varmat siitä, että minulla on keinoja teitä
rangaista.
Tämä siis maksoi minulle kuusi kultarahaa.
Se kohteliaisuus ja vilpitön kiitollisuus, jota tuntematon nuori mies
osoitti minua kiittäessään, vielä lisäksi vahvisti vakaumustani, että
hän oli jalosukuinen ja ansaitsi anteliaisuuteni.
Lausuin muutaman sanan hänen lemmitylleen, ennenkuin lähdin. Tämä
vastasi minulle niin viehkeän ja miellyttävän vaatimattomasti,
etten poistuessani malttanut olla syvästi aprikoimatta naisen
arvoituksellista luonnetta.
Palattuani yksinäisyyteeni, en saanut mitään tietoa tämän seikkailun
myöhäisemmistä vaiheista. Kului lähes kaksi vuotta, jotka saattoivat
minut kokonaan sen unohtamaan, kun sattuma tuotti minulle tilaisuuden
perinpohjin tutustua kaikkiin sen yhteydessä oleviin asianhaaroihin.
Olin juuri saapunut Lontoosta Calais'hen oppilaani, markiisi --n
seurassa. Poikkesimme, ellei muistini petä, "Kultaisen Leijonan"
ravintolaan, missä erityiset seikat pakoittivat meidät viipymään
koko päivän ja seuraavan yön. Kulkiessamme iltapäivällä kaupungilla,
luulin näkeväni saman nuoren miehen, jonka olin kohdannut Passyssa.
Hän oli kurjissa vaatteissa ja paljoa kalpeampi kuin nähdessäni hänet
ensi kerran. Kädessä hänellä oli vanha matkalaukku, hän kun juuri oli
saapunut kaupunkiin. Mutta hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit,
niin että ne muisti helposti, ja minä tunsin hänet heti jälleen.
-- Puhutelkaamme tuota nuorta miestä -- sanoin markiisille.
Nuoren miehen ilo oli suurempi kuin mitä voin sanoin kuvata, kun hän
puolestaan tunsi minut.
-- Oi, hyvä herra -- hän huudahti suudellen kättäni -- minulla on siis
vielä kerta tilaisuus ilmaista teille ainainen kiitollisuuteni!
Kysyin häneltä, mistä hän tuli. Hän vastasi saapuneensa meritietä
Havre-de-Grâcesta, minne vähää aikaisemmin oli palannut Amerikasta.
-- Ettepä näy olevan erittäin rahoissanne, minä sanoin, menkää
"Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä asun, tulen sinne hetken
kuluttua teitä tapaamaan.
Palasinkin sinne levottoman uteliaana saada tietää hänen onnettoman
kohtalonsa yksityiskohdat ja hänen Amerikan-matkansa eri vaiheet.
Tuhlailin hänelle ystävyydenosoituksia ja määräsin, ettei häneltä
saanut puuttua mitään.
Hän ei odottanut kehoitustani kertoa elämäntarinaansa.
-- Te kohtelette minua niin jalomielisesti -- hän virkkoi -- että
pitäisin itseäni halpamaisen kiittämättömänä, jos teiltä mitään
salaisin. Tahdon sentähden kertoa teille sekä onnettomuuteni ja tuskani
että hairahdukseni ja häpeällisimmät heikkouteni. Olen varma siitä,
että minua tuomitessanne ette voi olla minua surkuttelematta.
Huomautan tässä, että kirjoitin hänen tarinansa melkein heti sen
kuultuani, niin että lukija voi olla varma siitä, että tämä esitys on
niin huolellinen ja totuudenmukainen kuin suinkin. Totuudenmukainen,
sanon minä, niiden mietteiden ja tunteiden esittämistä myöten, jotka
tuo nuori mies mitä hienoimmalla tavalla ilmilausui.
Tässä siis seuraa hänen kertomuksensa, johon en tule sekoittamaan
mitään, mikä ei ole hänestä alkuisin.
* * * * *
Olin seitsemäntoista-vuotias ja suoritin paraikaa loppuun
filosofianopintojani Amiensissa, minne minut olivat lähettäneet
vanhempani, joiden perhe on P--n ensimäisiä. Vietin niin vakaata ja
säännöllistä elämää, että opettajani asettivat minut esikuvaksi
koulussa. Enpä erityisesti ponnistellut ansaitakseni tätä kiitosta;
mutta olen luonnostani lempeä ja hiljainen: harrastin opintoja
taipumuksesta, ja minulle luettiin hyveeksi minussa ilmenevää
synnynnäistä paheen kammoksumista. Syntyperäni, menestykseni opinnoissa
ja muutamat miellyttävät ulkonaiset ominaisuudet olivat hankkineet
minulle kaikkien kaupungin kunnon ihmisten tuttavuuden ja kunnioituksen.