Jätettyään kirjoittamansa paperin Harimohinin haltuun Gora ajatteli
katkaisseensa suhteensa Sutšaritaan. Mutta asia tai asiakirja ei ole
lopullisesti valmis, kun se on kirjoitettu. Goran sydän ei tahtonut
missään tapauksessa siihen suostua, ja vaikka hän olikin merkinnyt
siihen nimensä oman tahdonvoimansa varassa, hänen sydämensä kieltäytyi
antamasta merkintöänsä — se oli yhä tottelematon. Niin tottelematon,
että Gora päätti lähteä Sutšaritan luo vielä samana iltana. Mutta
ollessaan parhaillaan aikeissa lähteä hän kuuli läheisen kirkon
kellon lyövän kymmenen ja havaitsi samassa, että oli liian myöhä
lähteä vieraisiin. Sitten hän makasi valvoen ja kuuli kellon lyövän
yksitoista. Puutarhaan hän ei sittenkään ollut lähtenyt tänä iltana,
vaan oli lähettänyt sanan tulevansa aamulla.
Seuraavana aamuna hän meni virran rannalla sijaitsevaan puutarhaan,
mutta missä olikaan se mielen voimakkuus ja puhtaus, jota hän oli
päättänyt osoittaa käydessään katumusharjoitukseensa?
Useita kuuluisia oppineita oli jo saapunut, ja toisia odotettiin.
Gora tervehti heitä kaikkia lämpimästi, ja he puolestaan viittailivat
alinomaa, kaikkein korkeimpia kiitoslauseita käyttäen, Goran iäiselle
uskonnolle osoittamaan lujaan ja hurskaaseen kiintymykseen.
Vähitellen puutarha täyttyi väenvilinällä, ja Gora kierteli
tarkastelemassa kaikkea, mutta tässä kiireessä ja sekasorrossa palasi
hänen mieleensä alinomaa yksi ainoa ajatus, sydämen syvyyksistä
nousten. Tuntui siltä, kuin joku olisi hänelle sanonut: »Sinä olet
tehnyt väärin, olet tehnyt väärin!» Hänellä ei ollut aikaa ajatella
selvästi keksiäkseen missä vääryys piili — mutta hän ei kyennyt
mitenkään tukahduttamaan tuota sydämessä liikkuvaa syvää tuntoa.
Kaikkien näiden valtavien valmistelujen keskellä tuntui joku hänen
oman sydämensä rajoissa asuva vihollinen todistavan häntä vastaan ja
sanovan: »Vääryys jää yhä olemaan.» Tuo vääryys ei ollut sääntöjen
eikä lakien rikkomista, se ei ollut pyhien säädösten loukkaamista eikä
millään tavoin sotinut uskonnollisia menoja vastaan — se oli vääryyttä,
joka oli tapahtunut hänen omassa olemuksessaan. Senvuoksi Goran koko
sielu kapinoi näitä katumusmenojen valmisteluja vastaan.
Alkamishetki lähestyi. Pyhän toimituksen paikalle oli kohotettu katos,
ja ympärillä oli bambuaidake. Mutta Goran parhaillaan alkaessa vaihtaa
vaatteita, Gangesissa kylvettyään, havaittiin läsnäolijoiden joukossa
liikettä. Eräänlainen levottomuus tuntui leviävän joka taholle.
Vihdoin tuli Goran luo Abinaš hämmästyksen ilme kasvoissaan. Hän
sanoi: »Kotoasi on vastikään lähetetty tieto, että Krišnadajal Babu on
ankarasti sairastunut. Hän on lähettänyt ajoneuvot hakemaan sinua heti
kotiin.»
Gora lähti kohta, ja kun Abinaš tahtoi lähteä hänen kerallaan, hän
sanoi: »Ei, sinun täytyy jäädä pitämään huolta vieraista, ei käy
päinsä, että sinäkin poistut.»
Krišnadajalin huoneeseen astuessaan Gora näki hänen makaavan
vuoteessaan ja Anandamojin hieroskelevan hänen jalkojansa. Gora
silmäili pelokkaasti heitä molempia, kunnes Krišnadajal viittasi häntä
istumaan tuoliin, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten.
»Kuinka hän nyt voi?» kysyi Gora istuuduttuaan äidiltä.
»Hän voi hieman paremmin», vastasi Anandamoji. »On lähetetty hakemaan
eurooppalaista lääkäriä.»
Sošimukhi ja palvelijatar olivat hekin huoneessa. Krišnadajal viittasi
heitä poistumaan. Huomattuaan, ettei ketään muita ollut huoneessa
Krišnadajal katsahti ääneti Anandamojin silmiin, kääntyi sitten Goran
puoleen ja virkkoi heikoin äänin: »Minun aikani on tullut, ja minun
on nyt ennen kuolemaani kerrottava sinulle, mitä olen kauan pitänyt
salaisuutenani. Muuten en voi tuntea itseäni vapaaksi.»
Gora kalpeni ja istui hiljaa ja vaiti. Pitkään aikaan ei kukaan
virkkanut mitään. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Gora, minä en siihen
aikaan ollenkaan kunnioittanut yhteiskuntaamme — ja siitä johtui, että
tein sellaisen suuren virheen. Ja kun se kerran oli tehty, ei ollut
enää minkäänlaista takaisinkääntymisen mahdollisuutta.» Hän vaikeni
jälleen. Gora oli hänkin yhä vaiti, mitään kysymättä.
»Minä otaksuin, ettei olisi välttämätöntä sitä milloinkaan ilmaista,
ja että asiat voisivat jatkua entiseen tapaan. Mutta nyt huomaan sen
olevan mahdotonta, sillä kuinka voisitkaan minun kuoltuani ottaa osaa
kuolinmenoihini?»
Tuon seikan ajatteleminen se ilmeisesti sai Krišnadajalin tuskasta
värähtämään.
Goran teki kovin mieli kuulla, miten asian laita todellisuudessa oli.
Hän kääntyi Anandamojin puoleen ja kysyi: »Sanohan, äiti, mitä tämä
merkitsee! Eikö minulla ole oikeutta ottaa osaa kuolinmenoihin?»
Anandamoji oli tähän saakka istunut jäykkänä, pää painuksissa, mutta
Goran kysymyksen kuullessaan hän kohotti päänsä, katsoi vakavasti Goran
silmiin ja sanoi: »Ei, lapseni, sinulla ei ole sellaista oikeutta.»
»Enkö siis ole hänen poikansa?» kysyi Gora säpsähtäen.
»Et», vastasi Anandamoji.
Valtavalla voimalla purkautui Gorasta seuraava kysymys: »Äiti, etkö
sinä ole minun oikea äitini?»
Anandamojin sydän oli pakahtua, kun hän vastasi kalsein kyynelettömin
äänin: »Gora, lapseni, sinä olet minun ainoa poikani. Minä olen
lapseton nainen, mutta sinä olet minun poikani todellisemmin kuin
omasta ruumiistani syntynyt lapsi olisi voinut milloinkaan olla.»
»Miten siis minut sait?» kysyi Gora katsahtaen jälleen kohti
Krišnadajalia.
»Se tapahtui kapinan aikana», aloitti Krišnadajal, »Etavassa
ollessamme. Äitisi, joka pelkäsi kapinallisia sotilaita, pakeni meidän
taloomme. Isäsi oli kuollut edellisenä päivänä taistelussa. Hänen
nimensä oli — — —»
»Minun ei tarvitse kuulla hänen nimeänsä», jyrisi Gora. »Minä en halua
nimeä kuulla.»
Krišnadajal vaikeni ihmetellen Goran kiihtymystä. Hän lisäsi vain: »Hän
oli irlantilainen. Äitisi kuoli samana yönä synnytettyään sinut. Siitä
päivästä lähtien sinua on kasvatettu meidän talossamme.»
Tuokion ajan Gorasta tuntui siltä, kuin hänen elämänsä olisi ollut
jonkinlaista eriskummallista unennäköä. Ne perustukset, joille
elämä oli lapsuudesta saakka rakentunut, olivat silmänräpäyksessä
murenneet ja murskaantuneet, ja hän ei kyennyt ymmärtämään, kuka oli
ja missä. Se, mitä hän oli nimittänyt menneisyydeksi, näytti nyt ihan
olemattomalta, ja se loistava tulevaisuus, jota hän oli intomielin
toivoellut, oli sekin hävinnyt olemattomiin. Hän tunsi itsensä
lootuksenlehdellä väriseväksi kastepisaraksi, jonka olemassaolo
kestää vain tuokion. Hänellä ei ollut äitiä, ei isää, ei isänmaata,
ei kansallisuutta, ei sukujuurta, ei Jumalaakaan. Hänelle oli
jäänyt yksi ainoa asia, ja se oli valtava kielto. Mihin hän voikaan
turvautua? Mihin työhön ryhtyä? Mistä kohdasta hän voi aloittaa
elämänsä uudelleen? Minne suunnata katseensa? Ja mistä hän voikaan
kerätä vähitellen, päivä päivältä, aineksia uuteen tehtäväänsä? Gora
oli sanatonna tämän omituisen tyhjyyden keskellä, missä hänestä oli
hävinnyt kaikki suuntavaisto, ja hänen kasvojaan silmäillessään ei
kumpikaan läsnäolijoista voinut virkkaa enää sanaakaan.
Samassa saapui englantilainen tohtori bengalilaisen lääkärin seurassa.
Tohtori katseli yhtä suurin mielenkiinnoin Goraa kuin potilastansa ja
ihmetteli itsekseen, kuka tuo nuori mies saattoi olla. Goralla oli yhä
vielä otsallaan Gangesin pyhästä mudasta muovattu merkki ja yllään se
silkkipuku, johon hän oli virrasta noustuaan verhoutunut. Hänellä ei
ollut paitaa, ja hänen valtava ruumiinsa hohteli olkapäille heitetyn
ohuen verhon läpi.
Milloin tahansa ennen Gora olisi tuntenut vaistomaista
vastenmielisyyttä nähdessään englantilaisen, mutta nyt hän katseli
erikoisin mielenkiinnoin tohtoria, joka oli kumartunut sairasta
tutkimaan. Hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen: »Onko siis tuo
mies tässä minun lähin heimolaiseni?»
Tutkittuaan sairaan ja häneltä kyseltyään tohtori sanoi: »Minä en
huomaa mitään erikoisen vaarallisia oireita. Valtimo ei anna aihetta
huolestumiseen, ja minkäänlaista orgaanista vikaa ei ole. Varovaisuutta
noudattaen oireet voivat hyvinkin jäädä toistumatta.»
Tohtorin poistuttua Gora nousi sanaakaan sanomatta ja aikoi lähteä,
mutta Anandamoji tuli juoksujalkaa toisesta huoneesta, minne oli mennyt
tohtorin lähdettyä, tarttui Goran käteen ja huudahti: »Gora rakas, et
saa olla vihainen, sillä se murtaisi sydämeni.»
»Minkätähden olet niin kauan salannut asian minulta?» kysyi Gora. »Ei
olisi haitannut, vaikka olisit sen minulle ilmaissut.»
»Lapseni», aloitti Anandamoji ottaen kaiken syyn kannettavakseen, »minä
tein tuon synnin, koska pelkäsin menettäväni sinut. Jos sittenkin niin
käy, jos lähdet tänään luotani, niin syytän ainoastaan itseäni, mutta
se olisi minulle kuolemaksi, rakkaani!»
»Äiti!» oli Goran ainoana vastauksena. Kun Anandamoji kuuli tuon sanan,
hänen pidätetyt kyynelensä alkoivat vuolaina virrata.
»Äiti, minun täytyy nyt lähteä Pareš Babun luo», sanoi Gora.
»Hyvä, rakkaani, mene!» virkkoi Anandamoji tuntien ankaran painon
vierähtävän sydämeltään.
Krišnadajal oli sillävälin käynyt kovin levottomaksi siitä, että
oli kertonut Goralle salaisuuden, vaikka kuolemaa ei tarvinnut
pelätä aivan ensi tilassa. Ennenkuin Gora ehti huoneesta poistua,
hän virkkoi: »Kuulehan, Gora, minun mielestäni ei ole välttämätöntä
kertoa asiaa kenellekään. Käyttäydy hieman varovaisesti ja menettele
muuten suunnilleen samoin kuin tähän asti, niin kukaan ei ole entistä
viisaampi.»
Gora poistui vastaamatta mitään tuohon ehdotukseen. Muistaessaan, ettei
minkäänlainen todellinen heimolaisuus liittänyt häntä Krišnadajaliin,
hän tunsi mielensä erinomaisesti keventyvän.
Mohim ei ollut voinut jäädä pois toimistostaan mainitsematta
nimenomaista syytä. Järjestettyään kaikki lääkärien tuloa ja isänsä
hoitoa varten hän niinmuodoin oli lähtenyt toimistoon ja saanut luvan
poistua. Hän oli matkalla kotiin, kun Gora ulos tullessaan kohtasi
hänet.
»Minne olet menossa?» kysyi Mohim.
»Uutiset ovat hyvät», vastasi Gora. »Tohtori on käynyt ja sanoo, ettei
ole mitään vaaraa.»
»Sepä oiva onni!» huudahti Mohim keventynein mielin. »Ylihuomenna
menee Sošimukhi miehelään. Sinun pitää käydä hieman asioihin, Gora!
Ja kuulehan, varoita Binoita, jottei hän satu tänne poukahtamaan
juuri sinä päivänä. Abinaš on erittäin tarkka hindu — hän mainitsi
nimenomaan, ettei sellaista väkeä saa kutsua vihkiäisiin. Ja vielä eräs
asia, veljeni. Toimistoni pää_sahib_ on kutsuttu, joten sinun ei pidä
ajaa häntä menemään! Ei sinulta siinä paljoa vaadita — kunhan nyökkäät
ja sanot: 'Hyvää iltaa, sir.' Sellaista asiaa vastaan ei ole mitään
pyhissä kirjoissamme. Jos tahdot, voit saada erikoisen vakuutuksen
kirjanoppineilta, jotta olet asiasta aivan varma. Sinun tulee muistaa,
poikani, että he muodostavat hallitsevan luokan; ei haittaa ollenkaan,
jos hieman hillitset ylpeyttäsi heidän edessään!»
Gora meni menojaan vastaamatta mitään Mohimin huomautuksiin.